105. ”Nyt mennään rystyset valkoisena”
Ingressi: Suomessa eletään nyt vaihetta, jota voi kuvata ”rystyset valkoisena” -menoksi. Termiä käytetään puhuttaessa matkustajien käyttäytymisestä maahan putoavassa koneessa.
EY:n ja Suomen työttömyysluvut jäävät pysyviksi. Syynä on Euroopan ja Suomen tuotantolaitosten automatisointi. Yhtä uutta automatisoitua tehdasta kohden lopetetaan kuusi työvaltaista tuotantolaitosta. Eikä mikään maa voi elää kiristämällä jatkuvasti vähenevältä työvoimalta yhä enemmän veroja.
Ari Ojapellon mukaan poliitikkojen olisi määrättävä verotuksen kohteeksi myös tuotannon jalostus (jalostusarvon nousu).
Teollisuustuotteiden ja palvelujen tuottamisessa on tapahtumassa teknologian lopullinen rakennemuutos. Sen vaikutusta eivät ymmärrä sen enempää poliitikot kuin ammattiyhdistysliikekään.
Yritysten johto tietää asian mutta vasta nyt raskaan sarjan teollisuusjohtajat ovat avaamassa suutaan. Suomessa Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki on jo todennut, että automatisoinnista ja fuusioista johtuneen suurtuotannon aiheuttama työttömyys jää Suomeen pysyvästi. Siitä on muodostunut rakenteellinen riesa, josta ei enää näy ulospääsyä.
Varsinaisen uutispommin pamautti ABB:n pääjohtaja Percy Barnevik, joka visioi Euroopan tulevaa kehitystä. Hän ennakoi Eurooppaan pysyvää 20-25 prosentin työttömyyttä tuleviksi vuosikymmeniksi.
Hän ei pitänyt syynä kuitenkaan lamaa. Päinvastoin. Työttömyyden syyksi hän totesi tuotannon nopean kasvun. Toisin sanoen tuotannon keskittymisen. Barnevik tietää mistä puhuu.
Hän heitti 50 000 työntekijää ulos konsernistaan neljän vuoden aikana. ja kaksinkertaisti samaan aikaan ABB:n liikevaihdon yritysostoilla. Jatkossakin hän lupaa tehostaa tuottavuutta teknologisilla uudistuksilla. Hän jatkaa myös saneeraamista.
Uutena kilpailukykyä lisäävänä tekijänä hän siirtää tuotantoa lännestä entisiin itäblokin maihin. Palkkataso on niissä kymmenesosa meikäläisestä. Koulutettua työvoimaa riittää. Venäjällä on Barnevikin mukaan reservissä 12 miljoonaa insinööriä ja miljoona tekniikan tohtoria.
Barnevik tietää mistä puhuu. Hän osti taannoin Puolasta 10 000 henkeä työllistävän metallialan yrityksen. Jo 18 kuukaudessa hän nosti automaation avulla takapajuisen tehtaan tuottavuuden ja laatutason yhtä korkealle kuin lännen tehtaissa. Kuinka paljon ihmisiä joutui maantielle, siitä ei Barnevik puhunut mitään.
Hiuksia nostattavat myös Barnevikin visiot tulevasta työvoiman tarpeesta Euroopassa. Financial Timesille hän totesi, että teollisuustuotanto ja siihen liittyvät palvelut tarjoavat nyt työtä 35 prosentille väestöstä Euroopassa. Seuraavina kymmenenä vuotena määrä putoaa 25 prosenttiin. Taas kymmenen vuotta ja teollisuus Euroopassa tarvitsee enää 15 prosenttia työvoimasta.
Hän ei usko, että palveluala kykenee työllistämään poispotkitut työntekijät. – Kun joku sanoo minulle, että muutaman vuoden kuluttua tulee kova työvoiman tarve, minä kysyn ”missä?” Mitä töitä on tarjolla? Missä kaupungissa? Missä yhtiössä?
Ei Barnevikkaan osaa sanoa, mitä poispotkituille tehdään. Pitäisikö työssäkäyvien työaikaa lyhentää? Jakaa uudelleen? Alentaa palkkoja?
TEOLLISUUDEN ELVYTYS EI LUO TYÖTÄ.
Meillä poliitikot uskottelevat, että kun tuotantoelämää elvytetään ja investoidaan siihen, syntyy uusia työpaikkoja. Ennen näin tapahtuikin.
1980-luvulla teollisuuteen investoitiin vuositasolla kymmeniä miljardeja. Mutta uusia työpaikkoja ei suinkaan syntynyt. Kymmenessä vuodessa teollisuudesta katosi yli 100 000 työpaikkaa. Ja samaan aikaan Suomen teollisuustuotanto kasvoi kaksi kertaa nopeammin kuin EY-maiden kesiarvo.
On tosin todettava, että pääosa investoinneista meni pankinjohtajien vastuuttomuuden ja ammattitaidottomuuden vuoksi tuottamattomiin palveluelinkeinojen monumentteihin, kuten kylpylöihin, golfkenttiin, ostosparatiiseihin ja palloiluhalleihin. Riitti rahaa myös teollisuudelle, joka tosin ottaa lainarahansa yleensä kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta, missä raha on halvempaa.
Esimerkiksi kansanedustaja Martti Tiurin markkinoima palveluyhteiskunta on kupla. Jos teollisuutta ei ole, ei ole teollisuutta palvelevia yrityksiäkään. Eikä yrityksiä sen paremmin kuin yhteiskunnan palvelulaitoksia.
Nyt meillä on teollisia työpaikkoja enää 420 000. Niiden tuotoilla ja vientituloilla syntyy yhteiskuntaan se lisäarvo, josta on jotakin jaettavaa. Jaettavan osuus on supistumaan päin. Siitä ei enää tahdo riittää lähes 700 000 byrokraatin elättämiseen.
Iiro Viinanen on aloittanut palvelusektorin purkamisen. Tämä sektori imi vielä 1980-luvulla teollisuudesta vapautuvan työvoiman. Minne julkiselta sektorilta vapautuva väki nyt pannaan?
Ihmistyöstä on tehty konetyövoimaan nähden kilpailukyvytön. Maailmalla toimii jo miehittämättömiä tehtaita, Hewlett Packardin näyttöpäätetehdas Ranskassa on hyvä esimerkki. Työvoimakustannukset tehtaalta ulos tulevan tavaran hinnasta ovat 0,1 prosenttia! Teollisuudessa työvoimakustannukset ovat keskimäärin 1/# tuotteen hinnasta ja palvelualoilla 50-70 prosenttia. Luulisi tämän jo hätkähdyttävän ammattiyhdistysliikettäkin.
Suomessa tehdään kotimaisena laatutuotteena mainostettua Mikro mikkoa, jolla tämäkin juttu toimitetaan. Suomalaista ei tuotteessa ole kuin nimi. Osat tulevat 85-prosenttisesti Japanista ja USA:sta. Loput tehdään Suomessa. Tästäkin työpalkkoja on enää kolme prosenttia. Sitä Iiro Viinanen voi sitten verottaa!
EUROOPASSA ON LIIKAA TEHTAITA.
Tuotantoteknologian seurauksena Euroopassa on liikaa tehtaita. Niitä on kaksi kertaa enemmän kuin markkinoiden ostokyky edellyttäisi. Näin on todennut sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä työskentelevä professori George Taucher. Hänen mukaansa tuotantoa on pakko järkeistää niin, että yhtä uutta automatisoitua tehdasta kohden suljetaan kuusi vanhaa työvoimavaltaista tehdasta.
Hallitukselta tulee joka päivä ostokykyä supistavia toimenpiteitä. Siksi hallituksen starttirahoilla käynnistämistä uusista yrityksistä 2/3 osaa on mennyt vuoden kuluessa konkurssiin. Täytyyhän jonkun ostaakin uudet tuotteet.
Tammikuun (1993) teollisuustuotannon tilastot valmistuivat viime viikolla. Vienti vetää virkeästi, kotimarkkinateollisuus kärvistelee pakkasen puolella. Puu, paperi ja metalli kasvattivat tuotantoaan tammikuussa 13 prosenttia kun kotimarkkinateollisuuden tuotanto laski 1,7 prosenttia.
Yritysten maksamat verot pienenivät. Käytännössä yrityksiä ei juuri veroteta. Pääosa valtion veroista tulee tavallisilta palkansaajilta ja liikevaihtoverosta (nykyisin arvonlisäverosta). Kun yritys automatisoi tehtaan, se on laillistettua veronkiertoa. Automatisoidusta tuotannosta jää valtionvarainministeriölle yhä vähemmän jaettavaa. Ja käänteisesti; sosiaaliministerille tulee yhä uusia menoja uusista työttömistä.
Suomessakin keskitetään varoja yhä automaattisten tuotantomenetelmiä tuotannon kehittämiseen. Verohelpotuksin maahan pyritään saamaan monikansallista tuotantotoimintaa (mm. pääomasijoittajia).
Katsotaanpa maailman kokonaistuotannon vuosittaisia kasvulukuja toisen maailmansodan jälkeen. Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa. Maailman kokonaistuotannon kasvu oli vuosittain parhaimmillaan toistakymmentä prosenttia. Vielä 1960-luvulla kasvu oli kuusi prosenttia. 1970-luvulla se hyytyi neljään prosenttiin. Viime vuosikymmenellä se oli enää reilut kaksi prosenttia.
Nyt eletään nollakasvun aikaa. Tai lipsahdetaan miinukselle. Miten tämä on mahdollista vaikka tuotantokykyä on mahdottomasti? Vastaus on yksinkertainen. Ei työtön mitään osta.
EY-maissa oli viime vuosikymmenellä noin 10 prosentin työttömyys.. Väestö ikääntyy ja eläkeläisten ostokyky laskee puoleen aktiiviväestöön verrattuna. Syntyvyyskin on laskussa. Samoin käy Suomessa. Puoli miljoonaa työtöntä merkitsee perheenjäsenineen yli miljoonaa kuluttajaa. Heidän ostovoimansa on supistunut.
Automatisoidun tuotannon tuotto ei ohjaudu ostokyvyksi. Se ohjautuu yhä harvemman taskuun. Vaikka pääomavaltainen vienti Suomessa vetää loistavasti, ei lama hellitä. Ollaan noidankehässä. Ostovoiman hiipuessa työttömyys laajenee.
Valta on poliitikkojen tietämättä siirtynyt kasvottomille finanssipiireille ja monikansallisille yrityksille. Eivätkä poliitikot (ja ekonomistit) edes tajua sitä. Joka päivä maailmalla siirtyy noin 6 000 miljardia markkaa taskusta taskuun ilman poliittista kontrollia. Tämä rahamäärä etsii riskivapaata sijoituskohdetta – tuotantotoimintaankaan ei enää kannata sijoittaa,. sillä tehtaita on liikaa.
VEROTETAAN JALOSTUSARVON NOUSUA.
Kansanedustajat edustavat kansaa. Heidän tulisi pitää huolta siitä, että tuotannosta saadaan yhteistä jaettavaa. Riippumatta siitä, tekeekö työn robotti vai ihmiskäsi.
Tavoitteeksi tulisi asettaa verotuksen kohdistaminen jalostusarvon nousuun eikä siihen, että ihmistyöstä tehdään niin kallis tuotantotekijä, ettei kenelläkään ole varaa enää käyttää sitä.
Poliitikkojen tulisi tiedostaa, että teknologia on tuonut markkinatalouden mekanismiin uuden uhkaavan tekijän, jolloin markkinatalous ei enää toimi entisillä pelisäännöillä.. Siksi meidän talousprofessorimme antavat niin toisistaan poikkeavia elvytysehdotuksia.
Tuotannon jalostusarvon verottaminen on tietysti maailmanlaajuinen ongelma, joka ei ratkea pelkästään EY:n puitteissa. Oleellista on saada Japani ja USA samojen verotuksellisten säädösten piiriin. Poliitikkojen pitäisi myös näissä maissa varmistaa, että tuotannosta syntyvä jaettava kerättäisiin kaikissa yhteisöissä samojen pelisääntöjen mukaan.
Ammattiyhdistysliikkeestä ei ole tämän kehittämistyön vetäjäksi. Sieltä ei löydy mitään kirjallista materiaalia automaation työllisyysvaikutuksista ja uhkakuvista. Lisäksi ammattiyhdistysliikkeen kansainvälinen järjestäytymisaste on vähäinen.
Lopputulemaksi jää, että poliitikot ovat ainoa mahdollisuutemme muuttaa kehityksen kulkua. Tosin heidän tiedon tasonsa automaation (ja tekoälyn) vaikutuksista on heikko. Kukaan ei ole juuri suutaan avannut automaation uhkakuvista.
Muutoin on olemassa vaara, että vapaassa markkinataloudessa työpaikat ohjautuvat pääoman edustajien toimesta sinne, missä on pienimmät palkat ja verot, vaatimattomimmat sosiaalimaksut ja olemattomimmat ympäristönormit. Näin siksi, että valtiot säilyttäisivät pyhän kilpailukykynsä.
Barnevikin visio työttömyyden lisääntymisestä on pikemminkin varovainen kuin rohkea. Kokemuksesta tiedämme jo, millaiset mellakat ja levottomuudet odottavat yhteisöjä, jossa työvoimasta1945 neljännes on vailla työtä. Automaation jatkuva lisääminen kilpailukykyä kasvattavana tekijänä on siis yhteiskuntarauhaa vaarantava kilpailukeino.
Poliitikoille jää melkoinen vastuu asiasta. Ehkä heidän on hyvä kuitenkin muistaa, ettei robotilla ei ole äänestysoikeutta. (Ari Ojapelto)