torstai 19. maaliskuuta 2009

Ojapelto lehtien palstoilla


>> Haastattelu Kansan Uutiset / Viikkolehdessä 23.1. 2009

1. Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto ei anna armoa: Tällaista lamaa ei ennen ole koettu

>> Haastattelu Keskipohjanmaa-lehdessä 8. 5. 2009:
2. Vapaan pääoman kriitikko - Ari Ojapellon mukaan nykyiset talousopit ovat pahasti pielessä

>> Haastattelu Ylä-Karjala-lehdessä 5.2. 2009.
3. Lamasta pitkä - Poliitikoiden tulisi ottaa pääomalle antamansa valta takaisin

>> Yliopistolehti / Agora / Juttu vaietusta AO:sta 28. 2. 2003

4. Diletantteja suunsoittajia

>> TV1 / A-Piste / maanantaina 27.11.2006 klo 21.00

5. Nyt puhuu vaiettu Ari Ojapelto

>> Esitelmäreferaatti /Tulevaisuudennäkymiä Nro 1 / 1998
6. Työ tulevaisuudessa.

>> Kaksintaistelu professori Harisalon kanssa/ Aamulehti 21.8. 2005.
7. Globalisaatio: umpikuja vai oikotie onneen?

>> Haastattelu / Seura 2/2007 
8. Vaiettu todellisuus / aukeama 1, aukeama 2

>> Haastattelu / Talous-Sanomat 7.3. 1998
9. Talouskeskustelun kauhukakara nauraa ekonomistien totuuksille.

>> Vakuutusväki 2006 / Pentti Peltoniemi
10. Ahneuden valtakunta.

>> Hervannan Sanomat 12.5. 2010 / Toimittaja Kaisa Muhonen
 11. Laman ennustaja

>> Sunnuntaisuomalaisen yhteishaastattelu 27. 2, 2011 suraavissa lehdissä:Savon Sanomat, Keskisuomalainen, Karjalainen, Ilkka, Pohjalainen, jaEtelä-Suomen Sanomat otsikolla: ²Myrskyn merkit². Toimittaja JoukoJuutilainen. 
12. Myrskyn merkit

>> Keskipohjanmaa (PDF)
13. Velkavyöry on voittamaton

>> Keskisuomalainen (PDF)
14.  Vain ihme pelastaisi kriisiltä





Kansan Uutiset / Viikkolehti 23.1. 2009

Apuotsikko:
Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto ei anna armoa:

Pääotsikko:
Tällaista lamaa ei ennen ole koettu

Ingressi:
Tämä on vasta alkua, väittää innokas talouskeskustelija Ari Ojapelto. Lamaa ja sen jälkilaskuja maksetaan seuraavat kymmenen vuotta.

KAI HIRVASNORO

Talouden toisinajattelija Ari Ojapelto on ennustuksissaan osunut harmillisen hyvin oikeaan. Harmillisen siksi, että hän on yleensä paljon pessimistisempi kuin viralliset talousviisaat.

Kiihkeimmän kasinotalouden aikaan keväällä 1989 hän ennusti pankkikriisin ja suurtyöttömyyden. Vuonna 2006 Ojapelto kirjassaan Ahneuden aika näki tulossa olevan pörssiromahduksen ja Yhdysvaltain talouden hyytymisen.

On siis paikallaan kysyä Ari Ojapellolta nyt, miten hänen oikein ennakoimansa kriisi tästä etenee, kun talouden optimisti, pankinjohtaja Björn Wahlroos sanoi viime viikonloppuna, että valoa alkaa näkyä jo kesällä.

Ari Ojapelto ja Björn Wahlroos ovat talouskeskustelun ääripäät. Syksyllä Wahlroos piti finanssikriisiä normaalina korjausliikkeenä.

Ari Ojapelto ei anna armoa: tämä ei ole tavanomainen, vaan täysin poikkeuksellinen lama.

Pankkimaailman ahneuden ja vastuuttomuuden seurauksena ennustaisin sen pituudeksi vähintään viisi vuotta ja hitaaseen toipumiseen kuluu toiset viisi vuotta. Lama ei mene ohi vuodessa eikä kahdessa kuten useimmat pankkien ekonomistit uskovat.

Ainutlaatuinen finanssikupla
Useimmat suomalaiset muistavat 1990-luvun suuren ja kipeän laman, jossa kansantuote romahti laskuun ja työttömyys rojahti nousuun.

Tämä on erilainen ja poikkeava lama, Ojapelto vastaa kysymykseen nykyisen laman (tai ehkä nyt vielä taantuman) suhteesta siihen edelliseen.

Koskaan aikaisemmin ei ole ollut tällaista tilannetta, että finanssimaailman kupla olisi niin jättimäisen suuri kuin se nyt on.

Ari Ojapelto selittää, että muun muassa spekulatiivisella pörssikaupalla, kaikesta kontrollista vapaalla johdannaiskaupalla, veroparatiiseilla ja muilla kepulikonsteilla luotiin kupla, jonka suuruutta kukaan ei tiedä. Haarukka ulottuu 60 biljoonasta 1 000 biljoonaan euroon (biljoona = 1 000 miljardia). Toisessa vaakakupissa koko reaalimaailman bruttokansantuote on 48 biljoonaa euroa.

Ojapelto on laskenut, että viiden prosentin reaalituotolla maailman BKT:n koko tuotto uppoaisi parhaassakin tapauksessa pankkimaailman mustaan aukkoon yli kymmenen vuoden ajan. Pahimmassa skenaariossa siihen kuluisi 200 vuotta.

Tämä laskelma on vain kuvitteellinen, sillä reaalimaailman tuotot eivät ohjaudu poliitikkojen määräysvaltaan, vaan rikkaille pääomanomistajille. He eivät suinkaan ole valmiita maksamaan pankinjohtajien hölmöilyjä, Ojapelto huomauttaa.

Amerikan perässä Kiina polvilleen
Kaikki huutavat maksumieheksi tavallista veronmaksajaa. Rahoitusmarkkinat pidetään hengissä rahoilla, jotka ovat sitten pois työpaikkoja luovista investoinneista, palkankorotuksista ja hyvinvointipalveluista.

Ari Ojapelto huomauttaa, että lama on vasta alussa ja siitä huolimatta Yhdysvaltoihin on muutamassa kuukaudessa tullut jo lähes kolme miljoonaa työtöntä ja Kiinaan, josta vähemmän puhutaan, kymmenen miljoonaa työtöntä.

Skenaarioni jo Ahneuden aika -kirjassa oli se, että kun Yhdysvallat menee polvilleen, niin sen jälkeen polvilleen menee myös Kiina, koska ne ovat niin riippuvaisia toisistaan. Toinen on luotottanut ylikysyntää ja vaikka säästämisaste Kiinassa on maailman parhaita, se ei ole luottanut omiin markkinoihinsa, vaan on laittanut spekulatiivisia sijoituksia Amerikkaan.

Kiinan valtavat infrastruktuurihankkeet on rahoitettu velkarahalla ja siellä lainoittajina ovat olleet Japani ja Aasian rikkaat pankkiirit. Mutta eivät Kiinan sillat ja lentokentät mitään tuota, kun tulee laskukausi. Seuraavassa vaiheessa konkurssissa ovat Kiinan rahoittajat.

Häviäjiä ovat myös kiinalaiset työläiset. Paitsi, että kymmenen miljoonaa on joutunut työttömiksi, on maan sadalla miljoonalla siirtotyöläisellä hallituksen selvityksen mukaan palkkasaatavia 12 miljardia dollaria.

Veturit hyytyvät toisensa jälkeen
Vielä viime kesänä monet viralliset ennustajat olivat sitä mieltä, ettei Yhdysvaltain finanssikriisi heiluta maailmantaloutta, koska sen veturina toimii koko ajan kasvava Kiina.

Ari Ojapelto sanoo, että syyllisiä tähän lamaan ovat poliitikot, jotka “vapauden” huumassa päästivät rahoitusmarkkinat irti poliittisesta ja demokraattisesta kontrollista. Sen piti lisätä kasvua ja vaurautta, mutta kävikin toisinpäin. Vielä 1960-luvulla tuotanto maailmassa kasvoi neljä prosenttia vuodessa, mutta 2000-luvulla enää vajaan prosentin. Kasvun veturi toisensa jälkeen on hiipunut ja nyt niin kävi myös Yhdysvalloille ja Kiinalle.

Euroopassa Suomi ja Irlanti ovat olleet ainoat, jotka ovat kasvaneet EU:n keskiarvoa nopeammin ja Irlantikin vain siksi, että se on ollut veroparatiisi. Suomi on ollut ainoa, joka on pystynyt kasvattamaan tuotannollisesti markkinaosuuttaan maailmalla.

Entä tästä eteenpäin?
Suomen tärkein markkina-alue on Eurooppa. Jos se menee koomaan, niin täällä pysähtyvät kaikki hihnat. Meille tulee vähintään 1990-luvun laman työttömyys jos ei pahempikin.

Miten tähän uhkaan vastataan? Elvyttääkö hallitus ja elvyttääkö tarpeeksi? Pelottavimpia suunnitelmia on se, että pankkien mustaan aukkoon syydetään loputtomasti rahaa. Kyllä tässä pitäisi elvyttää nimenomaan kuluttajia ja yrittäjiä. Mutta nyt veroja alennetaan rikkailta ja eivät he rupea kuluttamaan. He laittavat ne sukanvarteen.

Nyt pitäisi elvyttää nimenomaan niitä, jotka eivät pysty säästämään, vaan vain kuluttamaan, Ojapelto neuvoo.
Lopuksi hän kysyy, miten yhteiskuntarauha kestää uuden laman.

Kainalojutun toinen otsikko:
Näin ennusti Ojapelto

Ari Ojapelto vuonna 1989 kirjassaan Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä:

“Teollisuus ottaa halvat lainat ulkomailta ja kuluttajat ovat jo valmiiksi velkaantuneita lähes vuosiansioitaan vastaavalla tavalla. Pankkien on pakko myydä lainoja yhä riskialttiimpiin ja kansantalouden kannalta kyseenalaisempiin kohteisiin.”

“Mitä automaattisempia ja pääomavaltaisempia tuotantolaitokset ovat, sitä vähemmän ne maksavat veroja. Poliitikot joutuvat kilpailemaan verohelpotusten alennusmyynneillä ja erikoistarjouksilla saadakseen yhä harvemmat jaossa olevat työpaikat ja tuotannon hakeutumaan omiin maihinsa. Poliitikot ovat siis vapaaehtoisesti luopumassa niille kuuluvasta yhteiskunnallisesta tingistä eli verotuloista.”

“Puhtaat kansalliset yritykset joutuvat ensi vuosikymmenen alkupuolella ainakin osittain eurooppalaisten yritysten syrjäyttämäksi. Euroopan kotimarkkinoita tulevat hallitsemaan voimakkaat yritykset, eivät maat.”

Ari Ojapelto kirjassaan Ahneuden aika vuonna 2006:
“Pessimistien mukaan Yhdysvaltain kymmenkunta vuotta kestänyt ilmiömäinen talouskasvu on ohi.”

“Pankkien ongelmaluotot ovat olleet kasvussa vuodesta 2000 lähtien. Pankit kirjaavat yhä suurempia luottotappioita ja samalla tuottojen kasvu hidastuu, alalla ennustetaan. Kun talouskasvu hyytyy, eivät kuluttajat ja yritykset pysty aiempaan tapaan hoitamaan luottojaan. Suurimmista pankeista Chase Manhattan, Bank of America, First Union, Bank One ja Wachovia ovat jo kertoneet vaikeuksista. Muiden suurpankkien pelätään tulevan perässä.”

Kuvateksti: Ari Ojapelto kuvasi ahneuden aikaa pelottavan tarkasti vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan. Nyt ahneuden lasku lankeaa maksuun.




Haastattelu Keskipohjanmaa-lehdessä 8. 5. 2009:

Otsikko:
Ari Ojapellon mukaan nykyiset talousopit ovat pahasti pielessä
Vapaan pääoman kriitikko

Toimittaja Pia Räihälä

Synkeä on Suomen ja maailmantalouden tulevaisuus, jos on uskominen talouselämän ja politiikan sinnikkäänä kriitikkona tunnettua Ari Ojapeltoa.
Paha kyllä, miehen madonluvuissa tuntuu ainakin aiemmin olleen perää.

Ensimmäisessä kirjassani ennustin 90-luvun laman ja uudessa kirjassani tämän finanssikriisin.

It-alan romahduksenkin olen ennustanut, Ojapelto luettelee.
Nyt Ojapelto tuhahtaa Björn Wahlroosin ja kumppaneiden arvioille, että 1-2 vuoden kuluttua alkaa ”uusi ihana nousu”.

Lama kestää vähintään viisi vuotta, ja toinen mokoma menee kitukasvuiseen kasvuun. Edessä on kymmenen vuoden sessio, ennen kuin tästä selvitään kuiville.

Tämä johtuu Ojapellon mukaan siitä, että finanssikupla on kasvanut niin suunnattomaksi. Vaikka kuplan kokoa ei kukaan tiedä, Ojapelto arvioi, että finanssipääoma on ainakin kolmin-nelinkertainen reaalimaailman bruttokansantuotteeseen verrattuna.

Näin paljon joutuu joku maksamaan, jotta pankkijärjestelmä pysyisi tolpillaan. Islanti on ainoa maa, joka on tehnyt konkurssin, ja siellä peräti 94 prosenttia velkapapereitten arvosta oli ilmaa!

Työpaikkoja ei tule lisää
Ojapelto vieraili eilen Kokkolassa Keski-Pohjanmaan Vaihtoehto EU:lle -yhdistyksen kutsumana ja puhui illalla yleisötilaisuudessa kaupungintalolla.
Hänen missionaan oli paljastaa kymmenen valhetta, joita valtaapitävät ja Ojapellon mukaan etenkin kokoomus ylläpitävät. Ensimmäisenä teesinään Ojapelto sanoo, että pääomien vapauttaminen ei suinkaan kiihdytä
tuotannon kasvua, kuten uusliberalistiset taloustieteilijät esittävät.

Vielä 1960-luvulla maailman BKT:n kasvu oli noin neljä prosenttia. 2000-luvulla kasvu painui jo alle prosentin. Ojapellon mukaan elämmekin nyt
nollasummamarkkinassa, jossa jonkun voitto on aina toisen tappio ja jossa työpaikkojen lisääntyminen on mahdottomuus.

Ojapelto ynnää, että Suomessa tehtiin vuonna 1990 4,4 miljardia työtuntia ja vuonna 2008 enää 3,5 miljardia. Lähes miljardi työtuntia on hävinnyt, vaikka tuotanto on kasvanut kaksinkertaiseksi ja vienti kolminkertaistunut.

Työllisyysasteen nousu johtuu tilastokikkailusta ja siitä, että etenkin naisia juoksutetaan ja pomputetaan osa-aikaisissa ja määräaikaisissa töissä, joilla ei elä.

Ja kun Suomesta siirtyy työpaikka Kiinaan, niin mukana siirtyy ostovoimaa vain murto-osa siitä, mitä suomalainen menetti.

Kilpailu työstä pilaa elämän
Ojapellon mukaan lapset voivat huonosti, koska parisuhteet voivat huonosti. Ne taas voivat huonosti, koska kilpailu hupenevista työpaikoista on niin hirveää, ettei kenellekään jää aikaa hoitaa ihmissuhteita.

Vapaaksi päästetty globaali pääoma juoksuttaa ihmisiä ja puristaa heistä kaikki mehut irti. Työpaikat siirtyvät matalapalkkamaihin. Poliitikkoraukat kuvittelevat, että tutkimuksella ja kehityksellä työpaikat saadaan pysymään täällä, mutta sinne nekin menevät perässä. Huipennuksena tuomiopäivän saarnalleen Ojapelto ennustaa vielä terrorismin nousua.

Aatukin sai vallan, kun työttömien armeija kasvoi riittävän suureksi.
Espoolainen Ari Ojapelto oli aikanaan töissä mainosalalla, kapitalismin lakeijana, kuten hän itse sanoo. Sitten iski ”ikääntymisen tuoma
sekoaminen”, tosin jo 30 vuotta sitten.

Mies alkoi kirjoitella yhteiskunnallisia ja talouspoliittisia ajatuksiaan aluksi talousalan lehtiin. Lukemattomista yleisönosastokirjoituksista ja
kolumneista sekä televisio- ja radioesiintymisistä huolimatta Ojapelto on
kokenut toisinajattelijan tien julkisuuteen kivikkoisena.

Kaikille valtamedioille olen persona non grata. Kirjallekaan ei tahtonut löytyä julkaisijaa, eivätkä nykyisen talouspolitiikan kannattajat suostu väittelyyn mediassa. Ei tässä maassa haluta julkista debattia.

Kirjassani on 50 sivua parannusehdotuksia, mutta en usko niiden läpimenoon ainakaan lyhyellä aikavälillä, sanoo Ari Ojapelto vuonna 2006
ilmestyneestä Ahneuden ajasta.
Kuva: Juha Sallinen




Haastattelu Ylä-Karjala-lehdessä 5.2. 2009.
Pääotsikko:
Lamasta pitkä
Apuotsikko:
Poliitikoiden tulisi ottaa pääomalle antamansa valta takaisin
JAAKKO PIKKARAINEN

Virallisen taloustieteen näkemyksiin hyvin kriittisesti suhtautuva tietokirjailija Ari Ojapelto ennustaa talouslamasta pitkää. Vähintään viisi vuotta ja toiset viisi vuotta siitä hitaaseen toipumisen. Tänä aikana puolet Yhdysvaltojen pankeista menee konkurssiin, Ojapelto sanoo.

Ojapelto luennoi talousnäkemyksistään viikonvaihteessa Pohjois-Karjalassa. Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä teoksessaan “Ahneuden aika” hän ennusti maailmaa nyt jäytävän talouslaman. Sen perimmäisenä syynä hän mainitsee pääomien vapauttamisen ja Yhdysvaltojen velkaantumisen.

Koko maa, osavaltiot ja yritykset ovat korviaan myöten veloissa, ja kansalaisilla on luottokorttivippiensä lisäksi velkaa kahden vuoden tulojensa verran. Kiinalaiset ovat rahoittaneet Yhdysvaltojen ylivelkaantumista, ja nyt maa on konkurssikypsä, Ojapelto sanoo.

Ojapellon mukaan Yhdysvaltojen jälkeen Kiinakin suistuu lamaan, ja myös Suomi kokee 1990-luvun joukkotyöttömyyden. Mutta muulla Euroopalla menee meitä huonommin ja Yhdysvalloilla kaikkein kehnoimmin.

Hyperinflaatio vai Japanin kooma?
Ari Ojapelto haarukoi maailmalta löytämiensä arvioden perusteellaYhdysvaltojen finanssikriisin kuplan suuruudeksi 60 – 1 000 biljoonaa dollaria. – Koko maailman bruttokansantuote on 48 biljoonaa dollaria, joten sen 5 prosentin tuotolla ja velkapapereiden 50 prosentin “ilman” oletuksella kuplan maksamiseen menee 12 – 200 vuotta, Ojapelto laskeskelee.

Talousajattelijan mukaan maailman talousongelmat ovat niin suuret, että käytännössä niistä voidaan selvitä vain hyperinflaatiolla tai sitten vaivutaan pitkäaikaiseen japanilaistyyliseen stagnaatioon.

Ojapellon mukaan maailma on ajautunut talousongelmiinsa “vapauden” ideologian kautta. Poliitikot luovuttivat heille kuuluvan vallan pääomalle, ja pankinjohtajat loivat ja kauppasivat tuotteita, jotka käytännössä ovat ilmaa.

Luottamuksen mentyä myös keisarinuusienvaatteiden kauppa loppui. Ojapellon mukaan mustapekka jäi veronmaksajille, ja pankinjohtajat naureskelevat veroparatiiseissa palkkioineen tyhmille poliitikoille. Hänen mielestään Yhdysvaltojen pitäisi antaa luonnontuhon käydä ja puolet pankeista mennä konkurssiin.

Yhdysvallat on laittanut pankkien tukemiseen satoja miljardeja dollareita, mutta siitä huolimatta niiden yritysten ja yksityisten henkilöiden luototus on laskenut, Ojapelto perustelee.

Laiskanläksy poliitikoille
Vapauden ideologian laiskanläksy politiikoille, Ari Ojapelto kuvailee maailman talouslamaa. Hänen mukaansa tarvitaan maailmanlaajuinen valvontajärjestelmä ja kovennettu Tobinin vero, jotta jatkossa vältyttäisiin vastaavilta tapahtumilta.

Tällainen elin voisi olla YK:ssa tai muutoin demokraattisesti hallitussa järjestelmässä, mutta sellaisen syntymisestä ei ole ollut merkkiäkään, Ojapelto pahoittelee. Ja heti perään lisää seuranneensa pelolla poliitikoiden asiaa koskevia kannanottoja ja rahan syytämistä pankkien mustaan aukkoon.

Poliitikot ovat puuhanneet kontrollielimeksi Kansainvälistä valuuttarahastoa, Maailmanpankkia tai Maailman kauppajärjestöä. Tahoja, jotka ovat kaikkein suurimpia syyllisiä näihin ongelmiin, koska ne eivät ole hoitaneet tehtäviään vaan kiihdyttäneet uhkapeliä.

Hän kieltäisi kaikenlaiset johdannaiskaupat ja laittaisi pankit hoitamaan perustehtäväänsä. Kovennetulla Tobinin verotuksella pankkien uhkapeli ja keinottelu olisi taas ohjattava pitkäaikaiseen arvopaperisijoittamiseen, reaalimaailman investointeihin ja uusien työpaikkojen luomiseen.
Kuvateksti: Ari Ojapelto ennusti mailman talouslaman teoksessaan Ahneuden aika.





Yliopistolehti / Agora 28. 2. 2003

Jouko Kämäräinen / vapaa toimittaja

Diletantteja suunsoittajia

Yliopisto-lehti kirjoittaa vuoden ensimmäisessä numerossaan, että kansantaloustieteen professori Seppo Honkapohja “ei ole sulkeutunut norsunluutorniin”.

Lause pitää siinä mielessä paikkansa, että koko taloustieteilijöiden ammattikunta on sulkeutunut norsunluutorniin, johon vain harvoilla ja valituilla on pääsyoikeus.

Yritin viime vuoden puolella järjestää Aamulehteen ajankohtaiskeskustelun kansalaiskriitikko Ari Ojapellon, professori Juha Siltalan ja yhden tai kahden (kansan)taloustieteen edustajan välillä.

Kieltäytymisten – kaikki ehdottomia – nimiluettelo on näyttävä: Seppo Honkapohja, Matti Wiberg, Jouko Ylä-Liedenpohja, Paul Lillrank, Vesa Kanniainen, Markus Jäntti, Matti Tuomala, Jukka Pekkarinen, Pekka Sauramo, Pekka Ylä-Anttila, Pertti Haaparanta, Klaus Kultti.

Yllättävän moni kieltäytyjistä muisti vakuuttaa, että keskusteluvalmiutta kyllä on, mutta ei Ojapellon ja Siltalan kanssa. CD-levyille arkistoimissani kommenteissa Ojapellosta ja Siltalasta käytettiin ahkerasti muun muassa nimityksiä “räyhäävä tyhjäntoimittaja”, “populisti”, “demagogi”, “kiihkoilija”, “diletantti” ja “suunsoittaja”.

Kuin vakuudeksi ammattikuntansa skitsofrenisoituneesta keskustelumyönteisyydestä kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen vakuutti (17.5.2002) tulevansa “jossakin vaiheessa ehdottamaan Yliopisto-lehdelle, että tällaisia terapeuttisia (lue: Ari Ojapellon) puheenvuoroja ei lehden pitäisi ollenkaan julkaista. Ne pitäisi arvioituttaa jollakin ulkopuolisella paneelilla. Tämä on turhauttavaa, tämä on mahdotonta.”

Luovutan mielelläni kopion kieltäytyjien puheenvuoroista käytettäväksi vaikkapa journalismin opiskelijoiden koulutuksessa, esimerkkinä ulospäin suuntautuneesta ammattikunnasta, tiedemiehistä, jotka keskustelevat avoimesti, rajoja asettamatta, omiensa kanssa, mutta joiden kyky argumentoida ulkopuolisten kanssa on olematon – ilmeisesti jo pelkästään siitä syystä, että taloustieteen harjoittajien jargon on aikapäiviä sitten etääntynyt tavallisen järjen käsityskyvyn ulottumattomiin.

Honkapohjan käsityksen mukaan “kansantaloustieteessä ajatellaan systemaattisesti yhteiskunnan asioita”. Jos näin todella on, paneelikeskustelu ei olisi kaatunut ammattikunnan rintaman levyiseen kieltäytymisten vyöryyn, jota kyllä voi kuvata termillä “systemaattinen”.

Yhtälö, jonka mukaan veronmaksajien on rahoitettava kansantaloustieteen edustajien älyllisiä voimisteluharjoituksia ja samalla kyettävä työllistämään lähes puoli miljoonaa työtöntä kansalaista, on mahdoton. Sen sijaan juuri Ari Ojapellon ja Juha Siltalan kaltaiset valveutuneet kansalaiskriitikot pitävät yllä pohjaa ja edellytyksiä moniarvoiselle kansalaiskeskustelulle.

Asioiden kriittisen käsittelyn kautta syntyvää hyvinvointia on tietenkin vaikea ymmärtää, jos sattuu asumaan norsunluutornissa, missä ei oman ja parhaan käsityksensä mukaan ole.

Jouko Kämäräinen
vapaa toimittaja







TV1 / A-Piste / maanantaina 27.11.2006 klo 21.00

Suomella menee kovaa: vienti vetää ja BKT kasvaa. Samaan aikaan pahoinvointi lisääntyy. Miksi?

Nyt puhuu vaiettu Ari Ojapelto

Toimittaja: Petri Sarvamaa

Ari Ojapelto - ikä, 63 vuotta.
Virhe: talouselämän ja politiikan tinkimätön arvostelu jo 20 vuoden ajan.

Rangaistus: Ojapelto on leimattu kylähulluksi. Päättäjät ja vaikuttajat kieltäytyvät julkisuudessa keskustelemasta hänen talousajatuksistaan.
Mutta nyt, tässä ohjelmassa, on Ari Ojapellon puheenvuoro.

“Yhä useamman suomalaisen mieleen on hiipinyt selittämätön pelko. Melkein kaikilla on nykyään huoli työpaikan säilymisestä ja toimeentulosta.

Massatyöttömyys tuli Suomeen jo 90-luvun alussa ja sen jälkeen työelämä on muuttunut pelonsekaiseksi sinnittelyksi osa-, määräaika-, vuokra- ja muissa epätyypillisten pätkätöiden viidakossa palkoilla, joilla ei enää elä.

Silti poliitikot väittävät kaiken olevan hyvin. Paavo Lipponen on kehunut luoneensa 300 000 uutta työpaikkaa ja Matti Vanhanen puolestaan 80 000. Tätä valhetta mediat ovat kritiikittä toistaneet kuin papukaijat, vaikka vuodesta 1990 lähtien Suomesta on kadonnut lähes puoli miljardia tehtyä työtuntia.

Vähentynyt työ tehdään nykyisin vain niin sanotuilla ”paskatyöpaikoilla”, joiden palkkataso tai tuntimäärä ovat niin pieniä, että pysyäkseen hengissä, joutuu käymään sosiaaliluukulla. Työssäkäyvän selviytymisstrategiaan kuuluu nykyään leipäjonot, soppatykit ja kirpputorit. Suomessa on jo 600 000 köyhää.

Miten tähän kollektiivisesti vaiettuun tilanteeseen on tultu? Suomellahan on mennyt taloudellisesti kymmenen viime vuoden aikana loistavasti.
Bruttokansantuote ja tuotanto on kasvanut neljä kertaa kovemmin
kuin EU-maiden keskiarvo, tuotanto on kaksinkertaistunut ja vienti
kolminkertaistunut.

Mihin kasvun hedelmät ovat menneet?
Pääoman edustajille kymmenen viime vuotta on sitä vastoin ollut laatuaikaa. Vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, toiminnalliset voitot ja myyntivoitot ovat kuusinkertaistuneet sekä osingot peräti kymmenkertaistuneet.

Rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet työväenpuolueen pääministerin johdolla sekä ay-liikkeen myötävaikutuksella.

Nyt teknologia vie duunarilta markkina-arvon ja aina kuin vain
mahdollista, hänet korvataan koneella tuottavuuden ja kilpailukyvyn nimissä.

Tehtaat on jo automatisoitu ja robotoitu tai siirretty pääosin
matalapalkkamaihin, palvelut ovat siirtymässä internetpohjaisiksi
itsepalveluiksi ja suunnittelu ja tuotekehityskin on siirtymässä kovaa vauhtia Intiaan ja Kiinaan.

Tämän pääomalle mieluisan kehityksen jäljet näkyvät nyt pelkotiloina suomalaisen duunarin alitajunnassa. Stressi, loppuunpalaminen, lasten pahoinvointioireilut, avioerot, psyykelääkkeet, päihde- ja huumeongelmat ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet. Mielenterveysongelmat ovat jo suurin sairaseläkkeelle siirtymisen syy.

Mikseivät kansanedustajat ole enää huolissaan isänmaasta ja edustamiensa kansalaisten hyvinvoinnista? Onko kansanedustajasta tullut pelkästään pääomanedustaja?

Näistä ikävistä tosiasioista nykyiset päättäjät eivät uskaltaudu julkisesti keskustelemaan kanssani. Ehkä juuri siksi, että edellä esittämäni pelkoa lietsovat esimerkit sattuvat olemaan juuri sitä vaiettua todellisuutta.

Mitkä sitten olisivat lääkkeet?
Uunituoreessa kirjassani on 50 sivua lääkkeitä. Tässä pari tärkeintä.

Verotusjärjestelmämme on kehryyjennyjen aikakaudelta. Nyt verotuksen painopiste kohdistuu yhä vähenevään ihmistyöhön, ja tuotannon muut komponentit, kuten pääoma, raaka-aineet ja energia on unohdettu vähemmälle.

Nyt teknologian hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa, josta ei jää yhteiskunnalle mitään jaettavaa. Siksi valtion budjetti ei enää kasva tasatahtia tuotannon kasvun kanssa.

Toinen ongelma on globalisaatio ja pörsseissä alle sekunnissa maapallon toiselle puolelle vilahtava liika raha ja uhkapeli. Se pitäisi saada verotuksellisesti hyödyttämään myös kansalaisia.

Ehdotankin, että mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sitä korkeampi leimavero. Siten keskimäärin kaksi viikkoa salkussa viipyvä keinotteluraha muuttuisi takaisin pitkäjänteiseksi sijoitukseksi tuotantoelämään.

Nykyisin joka ainut päivä 2000 miljardia dollaria vaihtaa omistajaa. Siitä maailman kaikkiin investointeihin ja maailmankauppaan tarvitaan ainoastaan 5-10 prosenttia. Loput on pelkkää kansantalouksia heiluttavaa spekulaatiorahaa.”

Sarvamaa: Oletteko kommunisti?
Ojapelto: En ole. En usko ihmiskuvaan, jossa yksilö asettaa yhteiskunnan edun oman etunsa edelle.
Sarvamaa: Oletteko sosialisti?
Ojapelto: En tiedä. En usko, että demaritkaan tietävät. Lipponen ajaa nykyääm Niinistön ohi oikealta.

Kysyimme seuraavilta, entisiltä ja nykyisiltä vaikuttajilta, josko he haluaisivat kommentoida Ojapellon talousajattelua.

yliasiamies Esko Aho, Sitra
professori Erkko Autio, Helsingin Kauppakorkeakoulu
Joht. Lauri Ihalalainen, SAK
professori Paul Lillrank, Teknillinen Korkeakoulu
valtiosihteeri Raimo Sailas
professori Matti Wiberg, Turun Yliopisto

Eivät halunneet, ei sopinut.

Simo Pinomaa, EK
Muuttovapaa, joka kesti ensin viime torstain ja perjantain.
Sitten myös tämän maanantain.

puheenjohtaja Jyrki Katainen, Kansallinen Kokoomus

Katainen ainoana halusi kommentoida ja vastaa Sarvamaan kysymyksiin lentokentällä. Katainen kertoo, mistä asiasta on samaa mieltä ja mistä eri mieltä Ojapellon kanssa. Kataisen mukaan on tärkeää puhua tällaisista asioista.

Sarvamaa: Oletteko utopisti?

Ojapelto: Ehkä. Olen huolissani markkinatalouden tulevaisuudesta, koska tuotanto kasvaa nopeammin kuin ostovoima ja markkinat. Jos tällä yhtälöllä joku poliitikko väittää, että voidaan luoda lisää työpaikkoja, heitä voi syyttää vastuuttomasta valehtelusta.




6. Tulevaisuudennäkymiä Nro 1 / 1998 / Veijo Kokkarinen
Työ tulevaisuudessa.
Tulevaisuudentutkimuksen Verkosto Akatemia järjesti yhteistyössä Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan, Rooman Klubin Suomen komitean ja Suomen Akatemian tutkimusprojektin "Kansalaisuus ja ekomodernisaatio tietoyhteiskunnassa" kanssa 18. helmikuuta 1998 Työ tulevaisuudessa -seminaarin Eduskunnassa. Seminaarin tarkoituksena oli antaa kuva työelämää muokkaavista tekijöistä ja niiden vaikutuksesta työn tulevaisuuteen.
Sirpa Pietikäinen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnasta esitteli työn tulevaisuuden ratkaisumalleja, joita alustajat sitten arvioivat esityksissään.
Ratkaisumalleja olivat:

-Alennetaan työn hintaa niin kauan, että kaikille riittää työtä, vähennetään sosiaalikuluja ja työntekijän suojaa, jotta työntarjoajalle tulee houkuttelevaksi työllistää joustavia ihmisiä. Sitä paitsi kansainvälinen kilpailukyky vaatii niin tekemään.

-Jaetaan työtä, sillä se on automaation myötä rajalliseksi käyvä hyödyke. Työajan lyhentäminen kuusituntiseksi, eläkkeelle siirtymisen nopeuttaminen vaikeuttamisen sijaan, paremmat hoito- , sapatti- ja opiskeluvapaat.

-Panostetaan osaamiseen, tutkimukseen ja koulutukseen ja näihin perustuvaan tiedon ja teknologian ylivertaiseen kilpailukykyyn ja siitä seuraavaan suoranaiseen työllistymiseen.

-Nähdään työ laajemmin. Kolmannen sektorin kansalaisyhteiskunta, hyväntekeväisyys, palvelutuotanto ja oppiminen ovat oikeaa elämänlaatua lisäävää työtä. Näissä töissä toimeentulo täytyy taata esim. kansalaispalkalla

-Tulevaisuudessa työ on virtuaalista globaaliyhteyttä

-Tulevaisuudessa koittaa vapauden ja leikin yhteiskunta. Työ ei sinänsä ole ongelma, sillä jokainen keksii mielekästä tekemistä.

Seminaarin vierailevana puhujana oli saksalainen Dr. Patrick M. Liedke Rooman Klubista. Liedken mukaan työllisyysongelma pitäisi ratkaista ottamalla käyttöön uusi, laajempi työnkäsite. Nykymenolla suurin osa kansalaisista vajoaa köyhyysrajan alapuolelle.

Teollisuusmaiden pitäisi siirtyä täystyöllisyyspolitiikkaan, jossa työllistymisen perusyksiköksi otetaan 40 viikoittaisen työtunnin sijasta 20 tuntia. Näin voidaan välttää muuten väistämätön kehitys kohti uutta luokkayhteiskuntaa. Työttömyyskorvauksista pitäisi luopua, elinikäisen koulutuksen pitäisi koskea erityisesti 60-vuotiaita ja myös seitsenkymppiset olisi pidettävä työelämässä.

Työn käsitettä Liedke muuttaisi siten, että "työtä" olisi kaikki tuottava toiminta, olipa tämä "puuhastelu" rahatalouden piirissä tai ei. Tässä Rooman Klubin tutkijat lähestyvät yhdysvaltalaisen taloustieteilijän Jeremy Rifkinin ajatuksia kolmannesta sektorista. Liedke osoittaisi valtion järjestämään kaikille 20 viikkotunnin työt suunnilleen nykyisen osa-aikatyön minimipalkalla.
Varsinainen palkkatyö jäisi pääsääntöisesti yksityiselle sektorille, eikä valtio puuttuisi siihen millään tavalla. Palkkatyöllä voisi korvata viikon 20 "perustuntiaan" kokonaan tai osittain.

Tutkija Ari Ojapelto epäili taloudellisen kasvun ja tietoyhteiskunnan työllistävää vaikutusta. EU-maissa talous on kasvanut keskimäärin 81 prosentilla vuosina 1970 - 1992, mutta työllisten määrä on lisääntynyt vain 9 prosentilla.

Erityisesti teknologian kehityksen vaikutus näkyy teollisuudessa. Vaikka teollisuustuotanto on kasvanut Suomessa laman jälkeen 10 prosentin vuosivauhtia, 1990-luvulla hävisi 140 000 teollisuustyöpaikkaa.

Ojapelto ei näe myöskään palvelujen työllisyysnäkymiä hyvinä. Palvelualojen työpaikat ovat sidoksissa muuhun tuotantoelämän kehitykseen, kaksi kolmasosaa palvelusektorin työpaikoista palvelee tuotantoelämää. Ei voi siis olla palveluyhteiskuntaa, jos maalla ei ole teollista pohjaa, joka työllistäisi palveluja.

Ojapelto pitää kuplana myös tietotekniikan ja elektroniikan mahdollisuuksia luoda uusia työpaikkoja. Vaikka elektroniikkateollisuus on kasvanut maailmanlaajuisesti 2 - 3 kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin se on viime vuosina kuitenkin vähentänyt työvoimaansa.

Suomi on lisännyt elektroniikkateollisuudessa markkinaosuuttaan ja työvoimankin määrä on kasvanut. Suomen elektroniikkateollisuus kasvoi 1990-luvulla kuuden vuoden aikana 272 prosenttia. Silti työpaikat kasvoivat vain 45 prosentilla.

Nokian suuntautuminen monitoimialayrityksestä elektroniikkayritykseksi on vähentänyt sen työvoimaa. Vaikka liikevaihto on kaksinkertaistunut vuodesta 1990 lähtien, työpaikkoja on vähemmän kuin vuonna 1990.

Työllisyysongelman ratkaisemiseksi Ojapelto kiirehtii poliitikkoja kehittämään kansalaispalkkajärjestelmää. Palveluelinkeinojen verottamista on kevennettävä, verotuksen painopistettä on siirrettävä ihmistyön verottamisesta jalostusarvon verottamiseen ja työaikaa on yleisesti lyhennettävä. Poliitikkojen tehtävänä on huolehtia, että yhteiskunta hyötyy teollisesta tuotannosta veroina ja palkkoina tuotannon kasvun suhteessa.

Taideteollisen korkeakoulun professori Mika Pantzar on eri linjoilla Ojapellon kanssa. Hänen mukaansa työn tulevaisuus kytkeytyy informaation tuotannon ja välityksen tulevaisuuteen. Pantzar tuo esille, että kulutus on Suomessa yli kymmenkertaistunut 1900-luvulla. Kulutuksen lisäyksen on aiheuttanut uusien kulutustarpeiden syntyminen (auto, kodinkoneet jne.).

Pantzar uskoo, että myös tietoyhteiskunta luo omat, uudet tarpeensa. Hänen hypoteesinsa on: uusi tekniikka synnyttää uudenlaisen ihmistyypin uusine tarpeineen ja samalla tuottaa uudenlaista osaamista ja uudenlaisia ammatteja työmarkkinoille.

Pantzar ei kiistä teknologian työtä vähentävää vaikutusta, mutta uskoo, että teknologian vapauttamalle työvoimalle löytyy mielekästä tekemistä. Pantzar keskittyy digitaalisen median kulutus- ja työllisyysvaikutuksiin. Digitaalisen median kaksi keskeistä haastetta ovat: asiakkaiden rajallinen huomiokyky ja pula sisällön tuottajista.

Pelkästään näiden kahden ongelman ratkaisemiseksi syntyy täysin uusia ammatteja. 500 kanavan viriketulvan seurauksena kehittyy uudenlaisia koordinaatioammatteja, jotka helpottavat ihmisiä luotaamaan kanavien ja signaalien sekamelskassa.

Syntyy mm. seuraavia ammatteja: verkkosihteerit, informaatiopilotit, informaatioräätälit, telekonsultit, verkkomajatalon pitäjät, tietovarastomiehet jne.

Tulevaisuudessa syntyy myös hybridiammatteja, jotka korjaavat liian pitkälle erikoistuneiden tietoammattilaisten ja kyltymättömän kulutusyhteiskunnan virheitä: bioekonomistit, biososiologit, geofilosofit, luontojuristit, konepsykologit jne.

Tietotyö muuttaa organisaatioita. Sanomalehdistä tulee informaation ylitarjonnan seulojia ja tiedon koostajia. Monet vanhat ammatit muuttuvat olosuhteiden mukaisesti. Yhteiskuntainsinöörit korjaavat markkinavirheitä ja tietosotilaat tekevät henkistä maapuolustustyötä kaikkein tärkeimmällä alueella, eli ajatusten maailmassa.

Kansalaispalkkajärjestelmän myötä monista ammateista tulee elämäntapa-ammatteja: jalkapallofanit, kulttuurityöläiset ja kylähullut. Kulutus ja tuotanto eivät ole enää toistensa vastakohtia vaan monella tavalla toisiinsa kietoutuneita toimintoja.

Ylijohtaja Matti Hetemäki totesi, että talouden globaalistuminen on lisännyt hyödykkeiden ja työn hintajoustoja. Työllisyys reagoi herkemmin palkkoihin ja annetulla palkalla työvoiman kysynnän muutoksiin. Hetemäki totesi globaalin talouden olevan hyvän rengin, mutta tarvitsee pelisäännöt ja hyvän isännän. Markkinat reagoivat nykyaikana aikaisempaa herkemmin häiriöihin (Aasian tilanne). Siksi poliitikoilla pitäisi olla enemmän valtaa talouden sääntelemiseksi.

Jari Kaivo-Oja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta tarkasteli työn tulevaisuuden strategioita (lueteltu alussa) kahden talouspoliittisen skenaarion välityksellä. Taloudelliset skenaariot olivat: kysynnän elvyttäjien skenaario ja tarjonnan stimuloijien skenaario.

(Alustukset ja seminaarikeskustelujen tulokset ja muu materiaali julkaistaan kokonaisuudessaan kevään aikana ilmestyvässä seminaariraportissa).



7. AAMULEHTI / 21.8. 2005 /: “Globalisaatio - umpikuja vai oikotie onneen?” Toimittaja Jouko Kämäräisen tekemä väittelyhaastattelu taloustieteen professori Risto Harisalon kanssa otsikon aiheesta. / Kokosivun haastattelu.

Globalisaatio: umpikuja vai oikotie onneen?
KUVATEKSTI: Kaksintaistelu. Kansalaiskriitikko Ari Ojapelto on punainen vaate taloustieteen edustajille, poikkeuksena säännöstä Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Risto Harisalo, joka on jopa jakanut Ojapellon kiistakirjoituksia opiskelijoilleen luettaviksi. ”Suomalaisten talousprofessorien pisteet keskustelualttiudesta nousivat tämän keskustelun perusteella roimasti”, Ojapelto sanoo.

Ari Ojapellolle vapaa markkinatalous on kettu demokratian kanatarhassa. Risto Harisalo uskoo, että kun tieto avoimen maailman eduista lisääntyy, kukaan ei enää haikaile suljettua Suomea.

Globalisaatiosta käytävä kansalaiskeskustelu on kopio perustuslakikeskustelun logiikasta: kun politiikan ja talouden eliitti on rientämässä syli avoinna mukaan kutsuille, tavalliset kansalaiset etsivät vielä kutsukorttejaan.

Aamulehti istutti kansalaiskriitikko Ari Ojapellon ja Tampereen yliopiston hallintotieteen professori Risto Harisalon saman pöydän ääreen pohtimaan muutoksen olemusta: onko globalisaatio oikotie onneen vai kuolinisku vähillekin työpaikoille.

Ojapellolle globalisaatio on riiston jatkumista uuden nimikkeen alla. Vapaassa markkinataloudessa monikansallisen pääoman vapaus on ketun vapautta kanatarhassa. Kun tuotantohinnat nousevat liian korkeiksi, Kiinassakin, tehtaat laitetaan kylmästi pakettiin ja viedään Intiaan tai Afrikkaan, Ojapelto synkistelee.

Tuotto ei valu enää yhteiskunnan hyväksi. Suomen valtion budjetti kolminkertaistui vielä 80-luvulla. Vaikka 90-luvun globaalissa taloudessa teollisuustuotanto kasvoi 60 prosenttia lamasta huolimatta ja vienti kolminkertaistui. Silti budjetti on pysynyt samalla 200 miljardin markan tasolla jo 15vuotta. 80-luvulla budjetti vielä kolminkertaistui puolta pienemmällä tuotannon kasvulla. Samalla vähenivät Kaikki tehdyt työtunnit, jolloin katosi myös ostovoima.

Avainsana: lokalisaatio
Harisalolle globalisaatio on keino nostaa kehitysmaat ylös köyhyydestä ja osattomuudelta.
On yksi lysti, kuka ottaa voitot, jos ihmiset pääsevät jaloilleen. Avoimen maailman edut: köyhyyden vähentäminen, demokratia ja maailmanrauha päihittävät suljetun maailman edut.

Harisalo korostaa, että vapaa markkinatalous ei ole, kuten usein ymmärretään, säännöistä vapaata markkinataloutta.

”Vapaassa markkinataloudessa säännöt kohtelevat kaikkia toimijoita samalla tavalla. Suomessa 90-luvun alussa käsiin räjähtänyt työttömyys oli kotikutoinen ilmiö. Suomi oli suljettu maa. Kustannustason määräsi valtio, ei vapaa kilpailu. Globalisaatiolla ei ole asian kanssa mitään tekemistä”.

”Päinvastoin”, Ojapelto kimpaantuu. ”Kun Suomi vapautti pääomamarkkinat, kitkatyöttömyys muuttui massatyöttömyydeksi. 80-luvulla Suomea nimitettiin jopa Euroopan japaniksi”.
Harisalo pyörittää päätään. ”Kvartaalikapitalismi on valtiovallan aikaansaannos. Se perustuu julkisen vallan sääntöihin”.

Harisalo kehottaakin välttämään tunteita kuohuttavia väitteitä ja kiinnittämään globalisaation sijasta huomiota lokalisaatioon.

Ojapelto väliin lokalisaatiosta: ”Globalisaatio kuivatti 90-luvulla Suomenkin paikallismarkkinat. Vuosien 1991-98 välillä vienti kasvoi 95 prosenttia, ja tuonti 39 prosenttia, mutta tuotanto kotimaahan vähentyi peräti 43 prosenttia”.

Harisalo jatkoi: ”Vapaan markkinatalouden vaatimus on: luovu kehnoon talousmenetykseen johtavista diskriminoivista säännöistä ja korvaa ne toimijoiden tasa-arvoa lain edessä suosivilla säännöillä!” - Rivien välistä voi lukea: luovu kolmikannasta.

”Väitätkö, että ay-liike on syyllinen osinkotulojen nelinkertaistumiseen, yritysten voittojen kuusinkertaistumiseen ja hyvinvointivaltion alas ajamiseen Suomessa?”, Ojapelto kysyy ällistyneenä.
”Totta kai!” Harisalo sanoo ja nauraa hyväntuulisesti päälle.

”Kun ay-liike neuvottelee työmiehelle 0,5 prosentin korotuksen, mihin loppuraha menee?, kysyy Ojapelto ja jatkaa: Voitot menevät vapaan kilpailun puuttuessa poliittisesti ohjatusti muutamille harvoille. 90-luvulla palkansaajien reaaliansiot kasvoivat vain 0,5 % vuodessa. Bruttokansantuote kasvoi kuitenkin 500 MRD markasta 800 MRD markkaan.

Lisää arvoa kepulikonsteilla
Pääoma on tuotannon mahdollistajana nykyisin merkittävämpi tekijä kuin työvoima. Se ei kuitenkaan pysähdy tuottaviin investointeihin, luomaan työpaikkoja.

Miksi ei?, kysyy Harisalo ja vastaa: ”Koska tuottavia ideoita ei ole riittävästi pääomien kanavoimiseksi tuotantoon. Kun tuottavat ideat puuttuvat, pääoma keksii kaikenlaisia kepulikonsteja säilyttääkseen arvonsa. Meidän pitäisi tehdä enemmän työtä tuotavien ideoiden löytämiseksi kuin erilaisten hengitystä salpaavien sepitelmien luomiseksi pääomista ja niiden myrkyllisyydestä”, Harisalo sanoo.
Ojapellon mielestä ongelma ei ole ideoiden vaan ostovoiman puute. ”Pääomasta on liikatarjontaa. Kun pääomalle ei löydy enää järkevää investointikohdetta, se pohjautuu pörssikeinotteluun heiluttamaan kansantalouksia ja tekee poliitikoista voimattomia aisankannattajia”.

Professori Juha Siltalan mukaan kvartaalikapitalismi on aiheuttanut ihmisissä samantyyppisen motivaatiokriisin, joka edelsi reaalisosialismin romahdusta. Kestääkö suomalaisen työttömän pinna odottaa globalisaation paljon puhuttuja positiivisia vaikutuksia?

”Kyllä meidän on tunnustettava, että työttömäksi joutuneelle ei kannata puhua vapaan kapitalismin siunauksesta - hän kokee pudonneensa kuilun reunalta alas”, Harisalo myöntää.

”Suljettu Suomi on tehnyt taloudesta yksipuolisen. Paikallistaloutemme ovat kuivuneet vaihtoehdoista eivät vapaan markkinatalouden vaan harjoitetun protektionistisen politiikan vuoksi. Nyt on helppo nähdä, että politiikka, jota perusteltiin työntekijöiden eduilla, ei palvele heitä. Kolmikantaan pohjautuva kollektiivinen hallintokoneisto on ongelma”, Harisalo sanoo.

”Minä nimitän sitä voimavaraksi”, Ojapelto huomauttaa. ”Se hidastaa edes vähän teollisuusmaiden veroeroosiota ja järjetöntä kilpajuoksua pohjalle joka tapahtuu kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä”.

Leafista tutkimuskohde
Ojapellon mukaan globalisaatio siis vie kansalaisilta ostovoiman, tappaa yritykset ja tätä kautta loputkin työpaikat. Viimeinen sammuttaa valot.

Harisalo ei ole taloustieteilijä Robert Reichin ystävä: kuva yhteiskunnasta, jossa kansalaiset jakaantuvat yhä selvemmin häviäjiin ja voittajiin, ei mene kaupaksi.

”Pelottelu myy hyvin. Yhdysvalloissa globalisaation vuoksi menetetyt työpaikat ovat tulleet 80-prosenttisesti takaisin paremmin palkattuina. Vain noin viidennes työnsä menettäneistä joutuu tyytymään samanlaiseen työhön ja samaan tai hiukan alempaan palkkaan”, Harisalo vakuuttaa.
”Suomesta tällaiset tutkimukset puuttuvat kokonaan. Nyt pitäisi esimerkiksi Leafin tapauksessa selvittää, kuinka irtisanotuille työntekijöille käy”.

Ojapellon mukaan selvitys on jo tehty, monessa yrityksessä ja kantapään kautta: kokoaikaisen, hyvin palkatun tehdastyöpaikan tilalle on tullut palvelualan matalapalkkainen, osa-aikainen työ, jolla ei enää elä. Samalla vähenivät KAIKKI tehdyt työtunnit, jolloin katosi myös ostovoima.

Harisalo katsoo kauemmaksi. Suljettu Suomi on kavunnut vasta globalisaatiopuun ensimmäiselle oksalle. Vielä vähemmän globalisaatiosta voidaan puhua kehitysmaissa, jotka ovat vielä kaukana puusta.

”Kehitysmaiden kykyä nousta mukaan globalisaatiokehitykseen ei estä voimavarojen puute vaan korruptio. Kehitysmaiden poliittiset johtajat ja monopolien suojassa elävä talouden eliitti voisivat tahtoessaan lopettaa rahan keräämisen omaan taskuun, saattaa voimaan vahvan lainsäädännön ja saada paikallistaloudet kehittymään ja vahvistumaan”, Harisalo sanoo.

Lyhyen aikavälin saalistuksesta miehet ovat samaa mieltä. Jokin rajapyykki on saavutettu ja pahin optiokeskustelu on laantumassa.

Matka kohti vapaa markkinataloutta on joka tapauksessa alkanut. Suomi kohtaa matkalla ainakin yhden - eikä kovin pienen - ongelman. ”Ihmiset eivät tässä ilmapiirissä kerro, mitä he ajattelevat”, Harisalo sanoo.

Niinpä. Tämänkin haastattelun piti ilmestyä Aamulehdessä jo kolme vuotta sitten Juha Siltalan, Ari Ojapellon ja kahden taloustieteilijän välisenä poleemisena väittelynä globalisaation todellisista ja kuvitelluista vaikutuksista.

Tilaisuudesta kieltäytyneiden taloustieteilijöiden nimilista on vaikuttava.

KAINALOJUTTU:
Onko taloustiede tiede vai uskonto?
Ari Ojapelto:
Uskonto. Taloustieteilijät eivät ole päässeet keskuudessaan yksimielisyyteen, mikä taloustieteen kuppikunnista olisi tieteellisesti pätevin. Johtavat talouspapit antavat poliitikoille aivan päinvastaisia talousneuvoja riippuen siitä, mihin uskonlahkoon he kuuluvat. Silti he nauttivat päättäjien keskuudessa käsittämätöntä arvonantoa - kuten Paavi”.

Risto Harisalo:
Liberaalit ajattelijat ovat aina puolustaneet käsitystä, jonka mukaan ei ole kestäviä taloudellisia, poliittisia tai uskonnollisia totuuksia. Tässä mielessä taloustiede muiden tieteiden tapaan on tiede, ei uskonto. Tieteen tehtävä on kyseenalaistaa, kritisoida ja koetella väitteiden lujuutta. Tämäkin keskustelu on osoittanut, kuinka tärkeää on että erimieliset kohtaavat ja suostuvat puhumaan toisilleen linnoittautumatta omiin poteroihinsa.”



8a. Seura 1. Aukeama /2007/2/ Toimittaja Heikki Saari (klikkaa kuva suuremmaksi)


8b. Seura 2. Aukeama /2007/2/Toimittaja Heikki Saari (klikkaa kuva suuremmaksi)






9. Taloussanomat 7.3. 1998 / Toimittaja Jarkko Vesikansa (klikkaa kuva suuremmaksi)




10. Vakuutusväki 2006 / Pentti Peltoniemi

Ahneuden valtakunta.
Kaikki muut kärsivät, mutta ahneella eliitillä menee hyvin. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, sanoo yhteiskuntakriitikko Ari Ojapelto.

Suomalainen vakuutusalan omistus on ollut aivan samanlaisessa – ja ellei pahemmassakin – myllerryksessä kuin muukin pörssimaailma. Työn erilaisen luonteen vuoksi vakuutusalan työpaikkakato ei kuitenkaan ole ollut yhtä dramaattinen kuin pankkisektorilla, missä työntekijämäärä on vähentynyt enemmän kuin joka toisella työntekijällä 90-luvun alusta.

Teknologian kehitys ei kuitenkaan enää jätä rauhaan edes niitä aloja, joilla esimerkiksi kieli- tai palveluvaatimukset kytkeytyvät erityisen tiiviisti alan tuotteisiin. Niinpä Tietoenatorin koneiden siirtymisestä yhä vilkkaammin Keski-Eurooppaan lienee vain oire vielä vakavammasta. Eikä Tietoenator ole yksin asialla.

Ari Ojapelto, kriittinen ja kiistelty yhteiskunnallinen keskustelija muistuttaa kirjassaan Ahneuden aika, että aikanaan pankit järjestelivät 80-luvulla teollisuutta ”hallitun rakennemuutoksen” nimissä suuremmiksi yksiköiksi. Keskittämisessä nähtiin pelastus ”Euroopan vapautumisen” aiheuttamalle kilpailulle. Suuri tavoite oli, että kilpailukyky olisi kohdallaan.

Samaan liittyi Ojapellon mukaan myös ajatus finanssitavarataloista: suurempi finanssikeskittymä on parempi kuin pienempi. Mutta suuruudesta seuraa myös kipuja. Yksi niistä on, että Suomen kokoinen maa on liian pieni kokoonsa nähden liian suurelle yritykselle. Sen onkin astuttava maan rajojen yli etsiessään kasvavia – ja omistuspohjaansa muuttavia, omistukselleen suurempia tuottoja vaativia omistajia – laajenevilta markkinoilta.

Vakuutusalan viisaat johtajat
Suomalaisten vakuutusyhtiöiden onni oli tuolloin, että niiden johdossa oli harkitsevia johtajia, jotka näkivät pankkien kasvavan vallan mukanaan tuoman uhan alan itsenäisyydelle. Ojapelto nimeää yhdeksi heistä Pohjolan pääjohtajan Pentti Talosen, joka ”uskaltautui epäilemään ääneen finanssitavaratalojen siunauksellisuutta”. Talonen varoitti tuolloin, että ”valta ei saa olla yhdessä kasassa. Valtaa pitää levittää tasaisesti kuten lehmän paska pellolle, niin se tuottaa sadon”.

Arvostelijat saivat lähteä
KOP:n – Kansallis-Osake-Pankin – johto ajatteli toisin. Talonen sai lähteä, samoin Yhtyneiden Paperitehtaiden Niilo Hakkarainen, ja monen fuusion luomuksena syntyneen Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki. Hän tosin uskaltautui kritisoimaan fuusiota vasta Jaakko Lassilan, KOP:n pääjohtajan eron jälkeen.

Kritiikki oli myöhäistä, sillä pääomaliikkeet oli vapautettu. Ojapelto toteaa lakonisesti, että ”pankinjohtajat ottivat vuonna 1990 euromarkkinoilta 75 miljardia markkaa halpaa eurorahaa ja myivät sen sitten kalliilla palkansaajille ja pienyrittäjille”. Suuret yritykset selvisivät kasinohuumasta sittemmin helpommalla, koska ne ottivat lainansa halvemmalla korolla ulkomaisilta pankeilta.

Teknologia syö työtä
Ojapelto vyöryttää kirjassaan lukijan eteen huikean määrän pienempiä ja suurempia faktoja. Eri johtolankoja kootessaan Ojapelto kokoaa tukea keskeiselle väittämälleen: teknologia syö työpaikkoja.
Yhä useammin koneet tekevät työn murto-osassa siitä ajasta, mihin ihmistyövoima kykenee. Alkaakin kierre, jonka synnyttämistä hedelmistä saamme tänä ”ahneuden aikana” nauttia: työn tuottavuus kasvaa, työvoimaa tarvitaan vähemmän ja yhä suurempi osa bruttokansantuotteen (kuten myös yritysten voiton) kasvusta kirjataan yhä harvemmalle.

Palasia kokoamalla saamme eteemme yhteiskunnan, joka toteuttaa vähäosaisten ja jopa keskiluokankin suhteellista ja todellista kurjistumista edistävää yhteiskuntapolitiikka: ”Vuonna –80 valtion budjetti oli 50 miljardia markkaa. Vuonna –90 se oli kasvanut 150 miljardiin, eli kolminkertaistunut. Vuonna 1992 se oli sama (187 mrd) kuin vuoden 1998 budjetti. Koko 90-luvun se on ollut alle 200 miljardia. 2000-luvulla se on hivenen kasvanut, ei kuitenkaan tuotannon kasvun suhteessa”.

Mitä tämä koskettaa esimerkiksi vakuutusalaa? Paljon, erittäin paljon! Jos valtion budjetti olisi noudattanut kansantalouden kasvua, niin nyt se olisi kolmanneksen suurempi kuin on. Jos kansantalouden kasvun hedelmät olisi haluttu ohjata koko kansan parhaaksi, niin nyt ei tarvitsisi murehtia, mistä leikata tai säästää, että vanhusten huolto saadaan ajan tasalle; miten leikkausjonoja tulee priorisoida; miten julkisen sektorin jatkuvista pätkä- ja irtisanomiskierteistä päästään eroon.

Eivät miehet pahuuttaan
Kun ahneuden ydintä lähestytään näin, päädytään aivan toiselle tasolle kuin siihen kysymykseen, mihin meillä enää on varaa. Kirjansa julkistamistilaisuudessa Ojapelto toistikin useamman kerran slogania: Suomi on nyt varakkaampi kuin koskaan! Se ei vain näy.

Mutta onko talouden eliitti ja sitä myötäilevä poliittinen valta ihan vain pahuuttaan jakanut eheän hyvinvointivaltion niihin, jotka ansaitsevat hyvin ja niihin, jotka eivät ansaitse?

Tuskin – kyse on arvovalinnasta: millaista politiikkaa talouspolitiikka edellyttää. Ojapelto kiteyttää, että ”poliittisesti säädelty hyvinvointitalous oli historiallinen kompromissi tuottavuuden kasvun jaosta työntekijöiden eduksi”.

Hänen mukaansa siihen pakotti toisen maailmansodan jälkeen vallankumouksen ja lakkojen uhka, joka ”poistui, kun pääoma vapautui kansallisesta sääntelystä ja alkoi kilpailuttaa työehdoista ja valtion pääomaverotuksen pienuudesta”.

Pääoma on saatava verolle
Ojapellon mielestä pääoma on saatava verolle, jos emme halua kansaa ja verta kaduille tai vallankumousta. Ei riitä, että vain palkan verottamisella yritetään pitää hyvinvointivaltio pystyssä. Yksi helppo keino olisi, jos ”lyhytnäköistä kasinotaloutta supistettaisiin verottamalla keinottelupääomaa työn sijasta”.

Globaalilla tasolla samaan voidaan päästä esimerkiksi yhdysvaltalaisen nobelistin James Tobinin kehittelemällä (Tobinin) verolla, jolla – yksinkertaistaen – verotettaisiin valuutta-arvoihin perustuvia sijoituksia, heikentäisi pörssikaupan sijoitusten kannattavuutta ja leikkaisi osakekursseihin perustuvia optioita.
Kuvat: Markku Haapaniemi




11. Hervannan Sanomat 12.5. 2010 / Toimittaja Kaisa Muhonen  

Laman ennustaja   Hervannassa asuva Ari Ojapelto ei ehkä ole suurelle yleisölle tuttu nimi, mutta talousmaailman piireissä hänet tunnetaan. Työuransa mainonnan parissa tehnyt Ojapelto alkoi 80-luvulla kysellä taloustieteilijöiltä häntä kiinnostavista aiheista.

Kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia, mies alkoi itse kerätä tietoa ja kirjoittaa Taloussanomiin, Kauppalehteen ja silloiseen Insinööriuutisiin. Vuonna 1989 Ojapelto julkaisi ensimmäisen kirjansa ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?" Kirjassa hän ennustaa globalisaation, laman, massatyöttömyyden ja internetin tulemisen. Mies pystymetsästä päihitti taloustieteilijät, Ojapelto kuvailee tilannetta. 90-luvulla Ojapelto jatkoi kirjoittamista lehtiin, vaikka vähitellen muuttui vaikeammaksi saada ääntään kuuluviin. Talouden asiantuntijat eivät halunneet debattiin Ojapellon kanssa.

Jäätyään eläkkeelle hän alkoi työstää uutta kirjaa. Ahneuden aika kirjoitettiin vuoden 2001 alussa ja ilmestyi vuonna 2006. – Sata kirjaa kerättynä yksiin kansiin, Ojapelto kuvailee paksua opusta. Sen lukemalla saa perusvalmiudet yhteiskunnalliseen keskusteluun. Nykyinen finanssikriisi ei tullut Ojapellolle yllätyksenä. Hän näki sen tulemisen jo Ahneuden ajassa.    

Markkinat liekanaruun  Molemmat lamat ennustanut talouspolitiikan kriitikko ei ole saanut sellaista arvostusta kuin voisi luulla. Valtavirrasta poikkeavat näkemykset vaietaan Suomessa kuoliaaksi. Ei ainoastaan minua leimata kylähulluksi, vaan esimerkiksi yliopistomaailmasta mediaan puhumaan nostetaan vain uusliberalistisia professoreja. Kaikki pääoman vapautta arvostelevat yritetään sivuuttaa kommunisteina. Pankkikriisin asiantuntijoiksi televisioon kutsuttiin niitä ihmisiä, jotka kriisin olivat aiheuttaneet. Media laulaa, mitä pääoma haluaa eikä edes yliopistopiireissä uskalleta harrastaa älyllistä debattia. Ojapelto näkee, että suomalaisten hyvinvoinnin vuoksi pääomamarkkinat pitäisi saada täydelliseen liekanaruun. Rahamarkkinat vapautettiin 70-luvun alussa. Sen piti saada aikaan talouskasvua ja työpaikkojen syntymistä, mutta kuinka on käynyt? Ahneuden aika -kirjassa Ojapelto antaa omaa reseptiään Suomen hyvinvoinnin parantamiseen viidenkymmenen sivun verran. Haaveissa on ollut, että kirjoitan vielä yhden kirjan, jossa avaan niitä ajatuksia vielä enemmän.

Brasilian malli meillekin  Ollessaan kutsuttuna kertomaan näkemyksiään eduskunnalle, Ojapelto ilmaisi huolensa pankkien keinotteluista. Aikaisempina vuosikymmeninä ei ole talouselämässä ollut niin suuria riskejä, kuin joilla nyt pelataan. Finanssipääoma on viisinkertainen todelliseen bruttokansantuotteeseen nähden. Kuvitteellisen rahan määrä maailmassa on aivan käsittämättömän suuri. Ja finanssikuplan puhjetessa vastuu on pankkien sijaan kuluttajilla. Kun on ensin rahastettu kuluttajat, nyt rahastetaan vielä valtiotkin. Riskisijoituksia ei pitäisi maksattaa kansalla. Pankkikriisit jatkuvat niin kauan kuin pankinjohtajia ei saada kuriin, Ojapelto toteaa. Pitäisiköhän tännekin saada Brasilian malli, jossa pankin mennessä konkurssiin johtajat ja suurimmat osakkaat joutuvat vastuuseen koko omaisuudellaan?

Drakma elvyttäisi Kreikan Kreikan talouskriisin hoitamisesta Ojapelto on samalla linjalla kuin Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman: Kreikalle annetuilla miljardeilla ei ongelmaa ratkaista, vaan ainoastaan ostetaan lisäaikaa. Kolmen vuoden päästä tilanne ei ole korjaantunut eikä Kreikka pysty maksamaan lainojaan pois. EU:sta irrottaminen ja oma valuutta olisi Ojapellon mielestä Kreikan pelastus. Jos Kreikassa olisi käytössä drakma, jonka he voisivat devalvoida, tulisi Kreikasta niin halpa, että se houkuttaisi suurimman osan Välimeren turisteista, mikä toisi kreikkalaisille tuloja ja talouskasvua. Maailmantaloudessa kaikki asiat ovat yhteydessä toinen toisiinsa ja romahdus yhtäällä voi aiheuttaa ketjureaktion toisaalla. Ojapelto näkee, että Kreikan tapaus voi toistua muuallakin. Melkein koko EU on samassa konkurssikypsässä tilassa kuin Kreikka. Sama kupla muhii muun muassa Portugalissa, Espanjassa, Irlannissa, Baltian maissa ja Englannissa. Englanti on pankkimaailman keskus ja sen bruttokansantuotteesta jopa 40 prosenttia on pankkien keinotekoista omaisuutta.

Myös Yhdysvallat on konkurssin partaalla, valtiolla on velkaa, osavaltiot ovat velkaisia ja kansalaiset ovat velkaisia. Ojapelto arvelee, että huonoja talousuutisia on luvassa myös Kiinasta, joka on toistaiseksi ollut maailman ainut kasvukeskittymä globaalissa taantumassa. Finanssikriisin jälkeen Kiina on ellvyttänyt kotimaan kulutusta sadoilla miljardeilla dollareilla. Ne ovat ohjautuneet kiinteistömarkkinoille ja ovat ylikuumentuneet niin, että asuntojen hinnat suurissa kaupungeissa ovat nousseet 70 prosenttia vuoden aikana.

Kiinalaiset velkaantuvat kuten muutkin ja veikkaan, että vuoden kahden sisään Kiinassakin tapahtuu romahdus.


Sunnuntaisuomalaisen yhteishaastattelu 27. 2, 2011 suraavissa lehdissä:
Savon Sanomat, Keskisuomalainen, Karjalainen, Ilkka, Pohjalainen, ja
Etelä-Suomen Sanomat otsikolla: "Myrskyn merkit". Toimittaja Jouko
Juutilainen.

Velkavyöry on voittamaton, Keskipohjanmaa (PDF) >>

Vain ihme pelastaisi kriisiltä, Keskisuomalainen (PDF) >>

Luetuimmat

Kävijöitä