Elektroniikkako ratkaisee tulevaisuutemme ongelmat?
Kauppalehti 14.3. 1984.
“Enää ei meidän tulevaisuudessa tarvitse tehdä ikäviä, yksitoikkoisia, raskaita eikä epäterveellisiä töitä. Yhä useammin näihin töihin ovat tulleet tilalle automaatio, tietokone ja uusi tulokas – teollisuusrobotti.
Ja kun on lukenut niitä artikkeleita joita aiheen tiimoilta on julkisuudessa ollut, niin saa sen käsityksen, että yhä harvempien tarvitsee enää askarrella näissä epäkelvoissa tehtävissä.
Teollisuuden elektroniikkamiehet ovat ennustaneet, että kaikkien ei tarvitse tulevaisuudessa tehdä minkäänlaista työtä. Heille voidaan yhteiskunnan toimesta maksaa ns. kansalaispalkkaa, jolloin he vapaa-aikanaan voivat keskittyä kasvattaviin henkisiin harrastuksiin, maalata tauluja, rakentaa olohuoneen lattialla linnunpönttöjä ja lukea runoja.
Tosin kaikkein heikoimmat yksilöt löhöävät vain sohvalla ja katsovat 10 tuntia päivässä tv:tä, sortuvat alkoholiin ja lopuksi ehkä joutuvat yhteiskunnan ylläpitämien kallispalkkaisten psykiatrien hoitoon.
Tämä kaikkihan kuulostaa ihan hienolta – palkka juoksee, ja saa tehdä mitä haluaa. Sääliksi käy korkeintaan sitä pientä insinöörien ja elektroniikkaeksperttien ryhmää, joka joutuu askaroimaan tietokoneiden ja robottien parissa luovan mielikuvituksensa ja suorituskykynsä äärirajoilla, jotta tavalliselle pulliaiselle riittäisi leipää.
Mistä rahat kansalaispalkkaan? Kansalaispalkka on sana, joka näiden tekniikasta innostuneiden suunnannäyttäjien huulilta on putkahtanut monien artikkeleiden yhteydessä.
Mutta yhdessäkään artikkelissa ei silmiini ole osunut tarkempaa selontekoa siitä, miten ja mistä varat tähän kansalaispalkkaan kerättäisiin ja kuinka suuri se olisi? Ei edes pientä karkeata yritystä kartoittaa rahavirtojen kulkua tähän suuntaan.
Tuossa taannoin Kauppalehdessä osui silmiini artikkeli, joka kertoi teollisuusroboteista. Otsikko oli: “Yksi teollisuusrobotti korvaa 3-4 työntekijää. Se vaikutti oikein uskottavalta.
Robotti voidaan laittaa tekemään ikävää kolmivuorotyötä, eikä sen tarvitse juosta vessassa, syömässä, kahvilla tai tupakalla – eikä muutenkaan laiskottele. Yksikertainen robotti artikkelin mukaan maksaa n. 200 000 – 300 000 mk/kpl.
Se johdatti vaatimattoman matemaattisen lahjakkuuteni karkeaan kustannusvertailuun ihmistyövoiman kanssa. Tuommoinen robotti toiminee ehkä n. 5-10 vuotta joten 5 vuoden pääomakuoletukset 10 prosentin korolla tekevät n. 80 000 – 120 000 mk.
Ehkä vuosittaiset huoltokulut ovat jotain 20 000 mk:n luokkaa, joten kokonaiskustannukset vuodessa pyörivät luokassa 100 000 – 120 000mk. Tietysti, jos kone kestää 10 vuotta, niin kustannukset ovat puolta pienempiä.
Sitten rupesin ynnäämään mitä työantajalle maksaa 4 teollisuustyöntekijää. Suomen Kuvalehden n:ro 36/83 mukaan keskivertoisen teollisuustyöntekijän vuosiansiot olivat hieman alle 60 000 markkaa.
Kun siihen lisätään työantajan kaikki erilaiset sosiaaliturva- ja eläkemaksut, työpaikan erilaiset sosiaalikustannukset ja muut ylimääräiset henkilökuntakulut, liikutaan yrityksen kannalta 100 000 markan vuosikustannuksissa. Neljän ihmisen vuosikustannukset ovat siis 400 000 markan luokkaa.
Siinä ei sitten pitäisi olla paljon ihmettelemistä, kumman vaihtoehdon tulosvastuun ikeen alla oleva yritysjohtaja valitsee.
Valinta on tuhoisa yhteiskunnan kannalta.Yhteiskunnan kannalta tämä valinta sitävastoin on aika katastrofaalinen. Valitsemalla robotin yritys kyllä säästää ja lisää kilpailukykyään, mutta samanaikaisesti valtio menettää yli 200 000 verotuloja.
Samaisen Suomen Kuvalehden mukaan nimittäin keskivertoteollisuustyöntekijä maksaa palkastaan tuloveroa 26 prosenttia ja välillisiä veroja 15,5 prosenttia ja sen lisäksi työnantajan sosiaaliturvamaksuja, jotka ovat yli 40 prosenttia bruttopalkasta. Ja näitähän robotit eivät ole velvollisia maksamaan – ainakaan vielä.
Katastrofaalista se on nimittäin siksi, että yhteiskunnan tulonmuodostus (ne rahat, joilla yhteiskunta maksaa sitten nämä työttömien ja muun epäaktiivin väestön menot ja mahdollisesti tulevaisuudessa sen kansalaispalkan) on tällä hetkellä seuraava:
Palkansaajien verotulot kattavat valtion budjetista n. 70 prosenttia, liikevaihtovero n. 20 prosenttia (senkin maksavat palkansaajat kulutuksen yhteydessä) ja teollisuuden verotulot vain 10 prosenttia.
Siis – kun roboteilla (=tietokoneet ja muu automaatio) ruvetaan pienentämään sitä tulonmuodostajien osaa, joka tällä hetkellä tuo valtaosan tuloja valtion kassaan, niin mistä tulevaisuudessa maksetaan robottien syrjäyttämät työttömät ja se mystinen kansalaispalkka?
Mistä rahat palveluihin? Tällä hetkellä työttömän nelihenkisen perheen on tultava toimeen 56 mk/päivä. Onko tämä se tulotaso jota elektroniikkaekspertit tarkoittavat kansalaispalkalla?
He auliisti puhuvat myös siitä, että teollisuudesta vapautuva työvoima siirtyy palveluammatteihin. Käydäänkö tällä päiväpalkalla lymfa-hieronnassa, pujottelurinteillä tai ravintoloissa? – Eli keillä tulevaisuudessa on varaa kulutuksellaan ylläpitää palveluammatteja?
Kun tarkastelee pikaisesti tämän päivän tyypillisiä palveluammatteja kuten vakuutus- ja pankkipalveluja, ja seuraa vaikkapa pankkien henkilökunnan kehitystä kymmenen viimeisen vuoden aikana huomaa, että se on karkeasti ottaen pysynyt samana.
Samanaikaisesti pankkien palvelut ja tilimuodot sekä yksityisten ihmisten ja yritysten suhteen ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Yksityisten työsuoritusten kappalemäärä on ainakin sata- ellei tuhatkertaistunut – mutta henkilökunnan määrä ei! Jo joka yrityksen käytössä olevien tietokoneiden syrjäyttämää ihmismäärää on mahdotonta enää yrittää edes laskea.
Välilliset verot eivät ratkaise. Kauppalehdestä osui silmiini toinenkin artikkeli. Se kertoi roboteista, jotka Japanissa tarjoilevat ruuan pöytään ja ystävällisesti toivottavat konemaisella äänellä: “Hyvää ruokahalua!”
Niin että tältä palveluammattienkaan puolelta ei oikein tahdo kantavaa pelastusta löytää kasvavalle työttömien laumoille.
Yhtenä ratkaisumallina kansalaispalkan rahoittamiseksi on väläytelty (altavastaajat Tiuri/Kouri) välillisten verojen korottamista. Lienee kuitenkin makuasia kummalla tavalla palkansaajien ryhmää verotetaan (siis sitä ryhmäå, joka tuo valtion kassaan 70 prosenttia, kun tämä ryhmä hupenee automaation seurauksena, ja automaation tuotto menee teollisuuden puolelle (joka tuo kassaan vain 10 prosenttia tuloista).
Välillisten verojen korottaminen vaikuttaa korkeintaan epäaktiivien ryhmien, kuten työttömien kulutusmahdollisuuksien kiristymiseen. Nelihenkinen perhe saisi siten 56 markalla entistä vähemmän tavaraa ja palveluja.
Entä Robottivero? Onko sitten sairastelevalla, laiskahkolla, huolimattomalla tavallisella ihmisellä mitään mahdollisuutta kilpailla tehokasta, nopeaa ja väsymätöntä robottia vastaan?
Alussa esitettyyn kustannusvertailuun viitaten – tuskin. Ainoa huojuva oljenkorsi on demokraattinen yhteiskuntajärjestelmämme. Meidän demokraattisesti valitut poliitikkomme voivat toki yhdessä yössä runnoa lain joka tuo takaisin ihmistyövoiman tasaveroiseen kilpailuasemaan robotin kanssa asettamalla myös robotille veron.
Sen suuruuskin on vapaasti määriteltävissä. Onko sen tuotava valtion kassaan yhtä paljon verotuloja kun sen syrjäyttämien työntekijöiden verotulot – vai vähemmän? Esimerkkitapauksessamme yli 200 000mk/v/robotti.
Yritysmaailma siitä tuskin ihastuisi, sillä silloinhan koneen hankinta olisi ylimääräinen kustannus, eikä yritys saisi robotin avulla tavoittelemaansa kilpailukykyä. Sitä tietä yritykset ennen pitkää ajautuisivat konkurssiin, ja sitten taas ei kenelläkään meillä olisi töitä.
Emmekö me itse sitten pystykään säätelemään kilpailukykyämme, ja sitä kuka meille tekee työt? Robotit vai ihminen? Onko tulevaisuudenkuvamme se, että meidän suomalaisen teollisuuden rakentamat robotit (niitähän meillä värkkäävät jo monet yritykset) taistelevat japanilaisia teollisuurobotteja vastaan ja kilpailu käydään siitä, kumman robotit pystyvät halvemmalla tuottamaan tavaroita? Siinä sivussa sitten tavalliset duunarit unohtuvat kilpailukyvyttöminä systeemin ulkopuolelle.
Tietysti tietokoneiden ja robottien ja automaatiokoneiden suunnitteluun, ohjelmointiin ja huoltoon tarvitaan oma suppea, kovapalkkaisten tulevaisuuden miesten joukko. Mutta yhä kasvavan vähempilahjaisten yksilöitten ryhmän on sitten tyydyttävä tulevaisuuden kansalaispalkkaan tai tämänhetkiseen työttömyyskorvaukseen 56 mk/4 henkeä/vrk. (eli 14 mk/hlö/vrk).
Kuluttajia kyllä riittää, vai? Tämä uusi moderni tekniikka sitten sylkee tuotteita yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja jotta kustannukset ja kilpailukyky säilyisivät, yhä suurempia sarjoja ja yhä enemmän ja enemmän.
Maapallolla on onneksi paljon väkeä, joka vielä näillä näkymillä kaksinkertaistuu 30 vuoden sisällä, niin että markkinoita ja kuluttajia ainakin teoriassa on riittävästi.
Käytännössä köyhät kehitysmaat ovat kuitenkin ostaneet jo itsensä konkurssin partaalle. Niitä pystyssä pitävät teollisuusmaiden keskuspankit pitävät hätäistuntoja joka toinen viikko, ja siirtävät lainojen takaisinmaksuja johonkin hämärään tulevaisuuteen, jotta pankkimaailma pysyisi edes jotenkin kasassa.
Tuskin nämä kehitysmaat ovat jatkossakaan länsimaisille teollisuusmaille todellisia markkina-alueita. – Ehkä joitakin ölyvaltioita lukuunottamatta. Tosin niissäkin raaka-ainetulot tahtovat mennä muutaman valtaapitävän kautta sveitsiläisille tileille – eikä kansalle, joka pystyisi niitä kuluttamaan.
Kuka sitten nämä robottien ja automaation tuottamat yhä lisääntyvät tavaramäärät tulevaisuudessa pystyy kuluttamaan? Siitä ehkä antaa joitakin karkeita viitteitä robotti- ja tietokoneihmisten ihmemaa – Japani.
Siinä on maa, jonka teollisuuden napamiehet mielellään ottavat esikuvaksi. Siellä on kasvatettu kansa, jolle firman etu on aina ennen omaa – tai perheen etua. Jos firmalla menee huonommin tehdään automaattisesti 3-4 tuntia ilmaiseksi.
Kolmen viikon vuosilomasta 2 lahjoitetaan yhtiölle ja se yksikin viikko vietetään yhtiön lomanviettopaikassa jossa yhdessä mietitään miten voitaisiin tehdä entistä paremmin, entistä nopeammin ja entistä halvemmin.
Kilpailu japanilaisten kanssa. Maa, jossa lapset jo peruskouluvaiheessa laitetaan käymään toista koulua myös iltaisin, jotta he myöhemmin pääsisivät siirtymään siihen ainoaan “arvostettuun kouluun”.
Näitä ihmisiä ja näiden ihmisten ylläpitämiä perusarvoja vastaan me joudumme tulevaisuudessa tuotannon kilpailutilanteessa taistelemaan, vaikka emme sitä hyväksyisikään. Tämä on “automaattinen”seuraus siitä, että tekniikan, robotoinnin ja elektroniikan ykkösmaa sanelee (so. Kilpailutilanne) säännöt, joita muiden maiden näillä näkymillä on pakko seurata.
Heillä on jo tämän tulevaisuuden alan teknologian osaaminen. Sikäläisten työntekijöitten perusarvojen valossa he tulevat jatkossakin kasvattamaan teknistä ylivoimaansa. He voivat vapaasti kasvattaa robotoimalla mitä tuotannonalaa tahansa eksponentiaalisesti koska heillä on koko maapallo ja nykyiset teollisuusmaat markkina-alueena. Tärkeimmillä teollisuudenaloilla markkinat jopa hallussa.
Japanilaiset tulevat kilpailukyvyllään syömään nimenomaan vanhojen teollisuusmaiden perinteisiä markkinoita ja tuotealoja. Siitähän on orastavia merkkejä jo Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Euroopassa joka toisessa perinteisessä teollisuusmaassa on jo 15-16 prosentin työttömyysaste ja Amerikassakin kymmenkunta miljoonaa ihmistä lämmittelee ilmanvaihtoritilöiden päällä.
Englannin autoteollisuus on jo polvillaan ja Ranskankin autoteollisuus jahkailee, pannaanko tuhansia ihmisiä ulos, panostetaanko useampi miljardi robotteihin vai pannaanko pillit pussiin kokonaan.
Siinä alkavat vaihtoehdot olla vähissä, japanilaisen autoteollisuuden robottia vastaan ranskalainen – tai Saabin kohdalla suomalainen robotti – kaikki kilpailukyvyn nimissä?
Tilanne traagisen surkuhupaisa. Eräs teoreettinen vaihtoehto tämän kujanjuoksun hidastamiseksi ja ihmistyövoiman tekemiseksi kilpailukykyiseksi robottityövoiman kanssa olisi jo aikaisemmin mainittu robottien verottaminen. Mutta sen pitäisi olla maailmanlaajuista ja kaikissa maissa sama.
Ei vaikuta näillä näkymillä kovin realistiselta, kun monissa todella pikkuriikkisissäkään kysymyksissä ei maailmanlaajuisesti ole löytynyt yhteisymmärrystä.
Globaalisesti ajatellen tämä robottien tuoma tilanne on surkuhupaisan traaginen. Köyhien kehitysmaiden raaka-ainevarat ovat jo nyt teollistuneiden maiden käytössä, eikä niillä ole lisäksi mitään muuta kilpailukeinoa kuin halpa työvoima, ja sekin voidaan korvata roboteilla.
Ja sentään melkein puolet maapallon väestöstä on vailla kunnon työtä. Yksitoikkoinen vaihetyökin on siellä mielekkäämpi vaihtoehto kuin kaatopaikan tonkiminen.
Ohjelma ulospääsyyn. Onko meillä suomalaisilla sitten mitään ulospääsytietä tästä noidankehästä? Kyllä – meillä on jotain mitä muilla kansoilla ei ole – meillä on suomalainen sisu. Me voimme käyttää sitä todella määrätietoisesti hyväksemme ja alkaa sisukkaasti ripeän uudistusohjelman. Se voisi tapahtua vaikkapa seuraavasti:
Ensiksi iltarukouksessamme kiitämme Herraamme teknisestä älystä, kaiken uuden etsimisen mahdollisuudesta, insinööreistä ja roboteista.
Toiseksi nostamme kaikkien valtakunnassamme olevien tekniikan- ja elektroniikkainsinöörien palkan kymmenkertaiseksi, jotteivat he muuttaisi isänmaastamme Japanin elektroniikkafirmoihin tai Amerikkaan Silicon Valleyhin. He ovat kansallisen olemassa olemisen kannalta kultaakin arvokkaampia. Samalla voisimme yrittää houkutella ulkomaisia huippumiehiä tänne.
Kolmanneksi kaikki maataloudelle kohdistetut tukiaiset olisi kohdistettava yrityksille, joilla on jotain tekemistä tietokoneiden ja soveltavan elektroniikan kanssa.
Neljänneksi – kunnallisiin päivähoitopaikkoihin ja jopa perhepäiväkoteihinkin pitäisi hankkia valtion varoilla pientietokoneita, jotta lapsukaiset oppisivat räpläämään päätteitä ja kehittyisivät lähes samoille lähtöviivoille kuin japanilaiset kanssasisarensa ja –veljensä.
Viidenneksi – koululaitoksen tulisi terästäytyä, jotta se riittävän ajoissa pystyisi seulomaan lapsista ne, joilla on älyllisiä voimavaroja saavuttaa elektroniikan tämänhetkinen taso ja vieläpä viedä kehitystä eteenpäin. Ne jotka putoavat kelkasta voivat sitten työttömyysavustusten tai sen mystisen kansalaispalkan varassa räplätä videopelejä kodeissaan.
Sisulla herrakansaksi. Eiköhän tällä reseptillä nousta tästä kurjimusten suosta ja japanilaisten kanssa pikkuhiljaa vallata Euroopan ja Amerikan markkinat.
“Enää ei meidän tulevaisuudessa tarvitse tehdä ikäviä, yksitoikkoisia, raskaita eikä epäterveellisiä töitä. Yhä useammin näihin töihin ovat tulleet tilalle automaatio, tietokone ja uusi tulokas – teollisuusrobotti.
Ja kun on lukenut niitä artikkeleita joita aiheen tiimoilta on julkisuudessa ollut, niin saa sen käsityksen, että yhä harvempien tarvitsee enää askarrella näissä epäkelvoissa tehtävissä.
Teollisuuden elektroniikkamiehet ovat ennustaneet, että kaikkien ei tarvitse tulevaisuudessa tehdä minkäänlaista työtä. Heille voidaan yhteiskunnan toimesta maksaa ns. kansalaispalkkaa, jolloin he vapaa-aikanaan voivat keskittyä kasvattaviin henkisiin harrastuksiin, maalata tauluja, rakentaa olohuoneen lattialla linnunpönttöjä ja lukea runoja.
Tosin kaikkein heikoimmat yksilöt löhöävät vain sohvalla ja katsovat 10 tuntia päivässä tv:tä, sortuvat alkoholiin ja lopuksi ehkä joutuvat yhteiskunnan ylläpitämien kallispalkkaisten psykiatrien hoitoon.
Tämä kaikkihan kuulostaa ihan hienolta – palkka juoksee, ja saa tehdä mitä haluaa. Sääliksi käy korkeintaan sitä pientä insinöörien ja elektroniikkaeksperttien ryhmää, joka joutuu askaroimaan tietokoneiden ja robottien parissa luovan mielikuvituksensa ja suorituskykynsä äärirajoilla, jotta tavalliselle pulliaiselle riittäisi leipää.
Mistä rahat kansalaispalkkaan? Kansalaispalkka on sana, joka näiden tekniikasta innostuneiden suunnannäyttäjien huulilta on putkahtanut monien artikkeleiden yhteydessä.
Mutta yhdessäkään artikkelissa ei silmiini ole osunut tarkempaa selontekoa siitä, miten ja mistä varat tähän kansalaispalkkaan kerättäisiin ja kuinka suuri se olisi? Ei edes pientä karkeata yritystä kartoittaa rahavirtojen kulkua tähän suuntaan.
Tuossa taannoin Kauppalehdessä osui silmiini artikkeli, joka kertoi teollisuusroboteista. Otsikko oli: “Yksi teollisuusrobotti korvaa 3-4 työntekijää. Se vaikutti oikein uskottavalta.
Robotti voidaan laittaa tekemään ikävää kolmivuorotyötä, eikä sen tarvitse juosta vessassa, syömässä, kahvilla tai tupakalla – eikä muutenkaan laiskottele. Yksikertainen robotti artikkelin mukaan maksaa n. 200 000 – 300 000 mk/kpl.
Se johdatti vaatimattoman matemaattisen lahjakkuuteni karkeaan kustannusvertailuun ihmistyövoiman kanssa. Tuommoinen robotti toiminee ehkä n. 5-10 vuotta joten 5 vuoden pääomakuoletukset 10 prosentin korolla tekevät n. 80 000 – 120 000 mk.
Ehkä vuosittaiset huoltokulut ovat jotain 20 000 mk:n luokkaa, joten kokonaiskustannukset vuodessa pyörivät luokassa 100 000 – 120 000mk. Tietysti, jos kone kestää 10 vuotta, niin kustannukset ovat puolta pienempiä.
Sitten rupesin ynnäämään mitä työantajalle maksaa 4 teollisuustyöntekijää. Suomen Kuvalehden n:ro 36/83 mukaan keskivertoisen teollisuustyöntekijän vuosiansiot olivat hieman alle 60 000 markkaa.
Kun siihen lisätään työantajan kaikki erilaiset sosiaaliturva- ja eläkemaksut, työpaikan erilaiset sosiaalikustannukset ja muut ylimääräiset henkilökuntakulut, liikutaan yrityksen kannalta 100 000 markan vuosikustannuksissa. Neljän ihmisen vuosikustannukset ovat siis 400 000 markan luokkaa.
Siinä ei sitten pitäisi olla paljon ihmettelemistä, kumman vaihtoehdon tulosvastuun ikeen alla oleva yritysjohtaja valitsee.
Valinta on tuhoisa yhteiskunnan kannalta.Yhteiskunnan kannalta tämä valinta sitävastoin on aika katastrofaalinen. Valitsemalla robotin yritys kyllä säästää ja lisää kilpailukykyään, mutta samanaikaisesti valtio menettää yli 200 000 verotuloja.
Samaisen Suomen Kuvalehden mukaan nimittäin keskivertoteollisuustyöntekijä maksaa palkastaan tuloveroa 26 prosenttia ja välillisiä veroja 15,5 prosenttia ja sen lisäksi työnantajan sosiaaliturvamaksuja, jotka ovat yli 40 prosenttia bruttopalkasta. Ja näitähän robotit eivät ole velvollisia maksamaan – ainakaan vielä.
Katastrofaalista se on nimittäin siksi, että yhteiskunnan tulonmuodostus (ne rahat, joilla yhteiskunta maksaa sitten nämä työttömien ja muun epäaktiivin väestön menot ja mahdollisesti tulevaisuudessa sen kansalaispalkan) on tällä hetkellä seuraava:
Palkansaajien verotulot kattavat valtion budjetista n. 70 prosenttia, liikevaihtovero n. 20 prosenttia (senkin maksavat palkansaajat kulutuksen yhteydessä) ja teollisuuden verotulot vain 10 prosenttia.
Siis – kun roboteilla (=tietokoneet ja muu automaatio) ruvetaan pienentämään sitä tulonmuodostajien osaa, joka tällä hetkellä tuo valtaosan tuloja valtion kassaan, niin mistä tulevaisuudessa maksetaan robottien syrjäyttämät työttömät ja se mystinen kansalaispalkka?
Mistä rahat palveluihin? Tällä hetkellä työttömän nelihenkisen perheen on tultava toimeen 56 mk/päivä. Onko tämä se tulotaso jota elektroniikkaekspertit tarkoittavat kansalaispalkalla?
He auliisti puhuvat myös siitä, että teollisuudesta vapautuva työvoima siirtyy palveluammatteihin. Käydäänkö tällä päiväpalkalla lymfa-hieronnassa, pujottelurinteillä tai ravintoloissa? – Eli keillä tulevaisuudessa on varaa kulutuksellaan ylläpitää palveluammatteja?
Kun tarkastelee pikaisesti tämän päivän tyypillisiä palveluammatteja kuten vakuutus- ja pankkipalveluja, ja seuraa vaikkapa pankkien henkilökunnan kehitystä kymmenen viimeisen vuoden aikana huomaa, että se on karkeasti ottaen pysynyt samana.
Samanaikaisesti pankkien palvelut ja tilimuodot sekä yksityisten ihmisten ja yritysten suhteen ovat kasvaneet räjähdysmäisesti. Yksityisten työsuoritusten kappalemäärä on ainakin sata- ellei tuhatkertaistunut – mutta henkilökunnan määrä ei! Jo joka yrityksen käytössä olevien tietokoneiden syrjäyttämää ihmismäärää on mahdotonta enää yrittää edes laskea.
Välilliset verot eivät ratkaise. Kauppalehdestä osui silmiini toinenkin artikkeli. Se kertoi roboteista, jotka Japanissa tarjoilevat ruuan pöytään ja ystävällisesti toivottavat konemaisella äänellä: “Hyvää ruokahalua!”
Niin että tältä palveluammattienkaan puolelta ei oikein tahdo kantavaa pelastusta löytää kasvavalle työttömien laumoille.
Yhtenä ratkaisumallina kansalaispalkan rahoittamiseksi on väläytelty (altavastaajat Tiuri/Kouri) välillisten verojen korottamista. Lienee kuitenkin makuasia kummalla tavalla palkansaajien ryhmää verotetaan (siis sitä ryhmäå, joka tuo valtion kassaan 70 prosenttia, kun tämä ryhmä hupenee automaation seurauksena, ja automaation tuotto menee teollisuuden puolelle (joka tuo kassaan vain 10 prosenttia tuloista).
Välillisten verojen korottaminen vaikuttaa korkeintaan epäaktiivien ryhmien, kuten työttömien kulutusmahdollisuuksien kiristymiseen. Nelihenkinen perhe saisi siten 56 markalla entistä vähemmän tavaraa ja palveluja.
Entä Robottivero? Onko sitten sairastelevalla, laiskahkolla, huolimattomalla tavallisella ihmisellä mitään mahdollisuutta kilpailla tehokasta, nopeaa ja väsymätöntä robottia vastaan?
Alussa esitettyyn kustannusvertailuun viitaten – tuskin. Ainoa huojuva oljenkorsi on demokraattinen yhteiskuntajärjestelmämme. Meidän demokraattisesti valitut poliitikkomme voivat toki yhdessä yössä runnoa lain joka tuo takaisin ihmistyövoiman tasaveroiseen kilpailuasemaan robotin kanssa asettamalla myös robotille veron.
Sen suuruuskin on vapaasti määriteltävissä. Onko sen tuotava valtion kassaan yhtä paljon verotuloja kun sen syrjäyttämien työntekijöiden verotulot – vai vähemmän? Esimerkkitapauksessamme yli 200 000mk/v/robotti.
Yritysmaailma siitä tuskin ihastuisi, sillä silloinhan koneen hankinta olisi ylimääräinen kustannus, eikä yritys saisi robotin avulla tavoittelemaansa kilpailukykyä. Sitä tietä yritykset ennen pitkää ajautuisivat konkurssiin, ja sitten taas ei kenelläkään meillä olisi töitä.
Emmekö me itse sitten pystykään säätelemään kilpailukykyämme, ja sitä kuka meille tekee työt? Robotit vai ihminen? Onko tulevaisuudenkuvamme se, että meidän suomalaisen teollisuuden rakentamat robotit (niitähän meillä värkkäävät jo monet yritykset) taistelevat japanilaisia teollisuurobotteja vastaan ja kilpailu käydään siitä, kumman robotit pystyvät halvemmalla tuottamaan tavaroita? Siinä sivussa sitten tavalliset duunarit unohtuvat kilpailukyvyttöminä systeemin ulkopuolelle.
Tietysti tietokoneiden ja robottien ja automaatiokoneiden suunnitteluun, ohjelmointiin ja huoltoon tarvitaan oma suppea, kovapalkkaisten tulevaisuuden miesten joukko. Mutta yhä kasvavan vähempilahjaisten yksilöitten ryhmän on sitten tyydyttävä tulevaisuuden kansalaispalkkaan tai tämänhetkiseen työttömyyskorvaukseen 56 mk/4 henkeä/vrk. (eli 14 mk/hlö/vrk).
Kuluttajia kyllä riittää, vai? Tämä uusi moderni tekniikka sitten sylkee tuotteita yhä kiihtyvällä vauhdilla, ja jotta kustannukset ja kilpailukyky säilyisivät, yhä suurempia sarjoja ja yhä enemmän ja enemmän.
Maapallolla on onneksi paljon väkeä, joka vielä näillä näkymillä kaksinkertaistuu 30 vuoden sisällä, niin että markkinoita ja kuluttajia ainakin teoriassa on riittävästi.
Käytännössä köyhät kehitysmaat ovat kuitenkin ostaneet jo itsensä konkurssin partaalle. Niitä pystyssä pitävät teollisuusmaiden keskuspankit pitävät hätäistuntoja joka toinen viikko, ja siirtävät lainojen takaisinmaksuja johonkin hämärään tulevaisuuteen, jotta pankkimaailma pysyisi edes jotenkin kasassa.
Tuskin nämä kehitysmaat ovat jatkossakaan länsimaisille teollisuusmaille todellisia markkina-alueita. – Ehkä joitakin ölyvaltioita lukuunottamatta. Tosin niissäkin raaka-ainetulot tahtovat mennä muutaman valtaapitävän kautta sveitsiläisille tileille – eikä kansalle, joka pystyisi niitä kuluttamaan.
Kuka sitten nämä robottien ja automaation tuottamat yhä lisääntyvät tavaramäärät tulevaisuudessa pystyy kuluttamaan? Siitä ehkä antaa joitakin karkeita viitteitä robotti- ja tietokoneihmisten ihmemaa – Japani.
Siinä on maa, jonka teollisuuden napamiehet mielellään ottavat esikuvaksi. Siellä on kasvatettu kansa, jolle firman etu on aina ennen omaa – tai perheen etua. Jos firmalla menee huonommin tehdään automaattisesti 3-4 tuntia ilmaiseksi.
Kolmen viikon vuosilomasta 2 lahjoitetaan yhtiölle ja se yksikin viikko vietetään yhtiön lomanviettopaikassa jossa yhdessä mietitään miten voitaisiin tehdä entistä paremmin, entistä nopeammin ja entistä halvemmin.
Kilpailu japanilaisten kanssa. Maa, jossa lapset jo peruskouluvaiheessa laitetaan käymään toista koulua myös iltaisin, jotta he myöhemmin pääsisivät siirtymään siihen ainoaan “arvostettuun kouluun”.
Näitä ihmisiä ja näiden ihmisten ylläpitämiä perusarvoja vastaan me joudumme tulevaisuudessa tuotannon kilpailutilanteessa taistelemaan, vaikka emme sitä hyväksyisikään. Tämä on “automaattinen”seuraus siitä, että tekniikan, robotoinnin ja elektroniikan ykkösmaa sanelee (so. Kilpailutilanne) säännöt, joita muiden maiden näillä näkymillä on pakko seurata.
Heillä on jo tämän tulevaisuuden alan teknologian osaaminen. Sikäläisten työntekijöitten perusarvojen valossa he tulevat jatkossakin kasvattamaan teknistä ylivoimaansa. He voivat vapaasti kasvattaa robotoimalla mitä tuotannonalaa tahansa eksponentiaalisesti koska heillä on koko maapallo ja nykyiset teollisuusmaat markkina-alueena. Tärkeimmillä teollisuudenaloilla markkinat jopa hallussa.
Japanilaiset tulevat kilpailukyvyllään syömään nimenomaan vanhojen teollisuusmaiden perinteisiä markkinoita ja tuotealoja. Siitähän on orastavia merkkejä jo Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Euroopassa joka toisessa perinteisessä teollisuusmaassa on jo 15-16 prosentin työttömyysaste ja Amerikassakin kymmenkunta miljoonaa ihmistä lämmittelee ilmanvaihtoritilöiden päällä.
Englannin autoteollisuus on jo polvillaan ja Ranskankin autoteollisuus jahkailee, pannaanko tuhansia ihmisiä ulos, panostetaanko useampi miljardi robotteihin vai pannaanko pillit pussiin kokonaan.
Siinä alkavat vaihtoehdot olla vähissä, japanilaisen autoteollisuuden robottia vastaan ranskalainen – tai Saabin kohdalla suomalainen robotti – kaikki kilpailukyvyn nimissä?
Tilanne traagisen surkuhupaisa. Eräs teoreettinen vaihtoehto tämän kujanjuoksun hidastamiseksi ja ihmistyövoiman tekemiseksi kilpailukykyiseksi robottityövoiman kanssa olisi jo aikaisemmin mainittu robottien verottaminen. Mutta sen pitäisi olla maailmanlaajuista ja kaikissa maissa sama.
Ei vaikuta näillä näkymillä kovin realistiselta, kun monissa todella pikkuriikkisissäkään kysymyksissä ei maailmanlaajuisesti ole löytynyt yhteisymmärrystä.
Globaalisesti ajatellen tämä robottien tuoma tilanne on surkuhupaisan traaginen. Köyhien kehitysmaiden raaka-ainevarat ovat jo nyt teollistuneiden maiden käytössä, eikä niillä ole lisäksi mitään muuta kilpailukeinoa kuin halpa työvoima, ja sekin voidaan korvata roboteilla.
Ja sentään melkein puolet maapallon väestöstä on vailla kunnon työtä. Yksitoikkoinen vaihetyökin on siellä mielekkäämpi vaihtoehto kuin kaatopaikan tonkiminen.
Ohjelma ulospääsyyn. Onko meillä suomalaisilla sitten mitään ulospääsytietä tästä noidankehästä? Kyllä – meillä on jotain mitä muilla kansoilla ei ole – meillä on suomalainen sisu. Me voimme käyttää sitä todella määrätietoisesti hyväksemme ja alkaa sisukkaasti ripeän uudistusohjelman. Se voisi tapahtua vaikkapa seuraavasti:
Ensiksi iltarukouksessamme kiitämme Herraamme teknisestä älystä, kaiken uuden etsimisen mahdollisuudesta, insinööreistä ja roboteista.
Toiseksi nostamme kaikkien valtakunnassamme olevien tekniikan- ja elektroniikkainsinöörien palkan kymmenkertaiseksi, jotteivat he muuttaisi isänmaastamme Japanin elektroniikkafirmoihin tai Amerikkaan Silicon Valleyhin. He ovat kansallisen olemassa olemisen kannalta kultaakin arvokkaampia. Samalla voisimme yrittää houkutella ulkomaisia huippumiehiä tänne.
Kolmanneksi kaikki maataloudelle kohdistetut tukiaiset olisi kohdistettava yrityksille, joilla on jotain tekemistä tietokoneiden ja soveltavan elektroniikan kanssa.
Neljänneksi – kunnallisiin päivähoitopaikkoihin ja jopa perhepäiväkoteihinkin pitäisi hankkia valtion varoilla pientietokoneita, jotta lapsukaiset oppisivat räpläämään päätteitä ja kehittyisivät lähes samoille lähtöviivoille kuin japanilaiset kanssasisarensa ja –veljensä.
Viidenneksi – koululaitoksen tulisi terästäytyä, jotta se riittävän ajoissa pystyisi seulomaan lapsista ne, joilla on älyllisiä voimavaroja saavuttaa elektroniikan tämänhetkinen taso ja vieläpä viedä kehitystä eteenpäin. Ne jotka putoavat kelkasta voivat sitten työttömyysavustusten tai sen mystisen kansalaispalkan varassa räplätä videopelejä kodeissaan.
Sisulla herrakansaksi. Eiköhän tällä reseptillä nousta tästä kurjimusten suosta ja japanilaisten kanssa pikkuhiljaa vallata Euroopan ja Amerikan markkinat.
Kun me riittävän tehokkaasti apinoimme japanilaisia, ja heidän opastuksellaan saamme robotoitua nykyisen teollisuuskantamme, voisimme kahmaista vaikkapa koko nykyisen aseteollisuuden ja robotoida sen. Aseteollisuuden paristahan löytyisivät samalla ne elektroniikan huippumiehetkin.
Saatuamme riittävästi näitä uusia tuotantoaloja hallintaamme alkaisi siitä ehkä pikku hiljaa löytyä työpaikkoja myös sille työttömiksi jääneelle varastomiehelle, joka työväenopistossa kurssitettaisiin elektroniikkainsinööriksi.
Suomi ja Japani voisivat keskittyä pelkästään tähän teollistuneen maailman tarvitsemien tuotteiden tuottamiseen. Monopoliaseman saavuttaminen maailmanmarkkinoilla ja ranskalaisen, englantilaisen, saksalaisen, italialaisen, ruotsalaisen ja amerikkalaisen teollisuuden saattaminen polvilleen pitäisi julistaa kansallishyveeksi.
Ja toivoa, että näiden maiden työttömyysavustukset olisivat riittävän suuret, jotta ne kykenisivät ostamaan suomalaisten robottien tuottamia halpoja tuotteita. Kaikki näyttää siis lupaavalta, jos suomalaisella sisulla pystymme Japanin kanssa kasvamaan tuotannollisen toiminnan herrakansaksi.
Tämänsuuntaisella työnjaolla Suomi voisi työllistää monta elektroniikan erikoismiestä, jolle voidaan maksaa riittävän kovaa palkkaa, jota voidaan riittävän kovasti verottaa, jotta valtio pystyisi maksamaan riittävän suurta kansalaispalkkaa sille porukalle, joka jostakin syystä kuitenkin jäisi tuotannon ulkopuolelle.
Ja tällaisen tuotannollisen volyymin ollessa käynnissä, ei ehkä tarvitsisi robottejakaan laittaa verolle!”.
Suomi ja Japani voisivat keskittyä pelkästään tähän teollistuneen maailman tarvitsemien tuotteiden tuottamiseen. Monopoliaseman saavuttaminen maailmanmarkkinoilla ja ranskalaisen, englantilaisen, saksalaisen, italialaisen, ruotsalaisen ja amerikkalaisen teollisuuden saattaminen polvilleen pitäisi julistaa kansallishyveeksi.
Ja toivoa, että näiden maiden työttömyysavustukset olisivat riittävän suuret, jotta ne kykenisivät ostamaan suomalaisten robottien tuottamia halpoja tuotteita. Kaikki näyttää siis lupaavalta, jos suomalaisella sisulla pystymme Japanin kanssa kasvamaan tuotannollisen toiminnan herrakansaksi.
Tämänsuuntaisella työnjaolla Suomi voisi työllistää monta elektroniikan erikoismiestä, jolle voidaan maksaa riittävän kovaa palkkaa, jota voidaan riittävän kovasti verottaa, jotta valtio pystyisi maksamaan riittävän suurta kansalaispalkkaa sille porukalle, joka jostakin syystä kuitenkin jäisi tuotannon ulkopuolelle.
Ja tällaisen tuotannollisen volyymin ollessa käynnissä, ei ehkä tarvitsisi robottejakaan laittaa verolle!”.