Kuinka paljon työntekijän tulisi joustaa?
(Ylä-Liedenpohja, Kanniainen)
JULKAISTU: Vakuutusväki 8 / 2002, Helsingin Sanomat 23.11. 2002 (lyhennettynä), Kansan Uutiset 19.11. 2002.
Työelämän joustoja on peräänkuulutettu ihmelääkkeenä uusien työpaikkojen saamiseksi. Esimerkiksi Teollisuuden työnantajien toimitusjohtaja Johannes Koroma (viimeksi HS 12. 10) ja taloustieteen professorit Vesa Kanniainen, Jouko Ylä-Liedenpohja ja Erkki Koskela ovat jo vuosia edustaneet näkemystä, että liian hyvä työsuhdeturva ja työelämän joustamattomuus estävät uusien työpaikkojen syntymistä.
Siitäkin huolimatta, että työntekijät ovat joustaneet palkoissaan koko 90-luvun ajan. Tilastokeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisen työntekijän ostovoima on neljänneksi heikoin EU:ssa. Vain kreikkalainen ja portugalilainen teollisuustyöntekijä saa palkallaan vähemmän tavaraa ja palveluja kuin suomalainen. Palkat ovat Suomessa EU-maiden vaatimatonta keskitasoa ja palvelualoilla huomattavasti huonommat kuin teollisuudessa. Nämä matalapalkkaiset palvelualojen työpaikat edustavat jo 64 prosenttia työvoimasta.
Koroma ja talousprofessorit ovat viitanneet toistuvasti Yhdysvaltoihin, jossa työttömyystilastot ovat tilastollisesti pienempiä kuin Euroopassa. He ovat tivanneet palkkojen ja työaikojen joustamista alaspäin, jotta työtä olisi tarjolla. Amerikkalaisen työelämän kääntöpuolista he ovat sitä vastoin olleet aivan hiljaa.
Tuoreet uutiset kertovat kuitenkin, että köyhyys on Yhdysvalloissa lisääntynyt ja työssäkäyvien tulot pienentyneet. Vuonna 2001 peräti 33 miljoonaa amerikkalaista eli köyhyysrajan alapuolella.
Yllättävän moni heistä käy kuitenkin töissä ja tekee samanaikaisesti useampaa työtä selvitäkseen hengissä. Tämä selvisi toimittaja Barbara Ehrenreichille kun hän ryhtyi kirjoittamaan artikkelisarjaa huonosti palkattujen amerikkalaisten elämästä.
Keväästä 1998 kevääseen 2000 hän matkusteli eri puolilla Yhdysvaltoja ja hakeutui töihin, joita oli verraten helppo saada: tarjoilijaksi Floridaan, siivoojaksi ja vanhainkodin laitosapulaiseksi Maineen, Wal-Mart-supermarketin myyjäksi Minnesotaan.
Tarkoitus oli nähdä, elääkö Yhdysvalloissa minimipalkalla, 6-7 eurolla tunnissa. Voiko vuokrata asunnon, ostaa ruokaa ja vaatteita? Entä jääkö jotain säästöön, eli onko mahdollista päästä työtä tekemällä elämässä eteenpäin niin kuin vanha amerikkalaismyytti uskottelee?
Ehrenreichin vastaus kaikkiin kysymyksiin oli täysin kieltävä. Perusteluksi hän kirjoitti raporttikirjan ja yhteiskunnallisen pamfletin nimeltä “Nickel and Dimed On (Not) Getting By in America”, joka ilmestyi vuonna 2001.
“Täytyy myöntää, että opin kokemuksesta itsekin valtavasti”, hän tunnustaa. “Olin pitänyt itseäni valistuneena ja tiedostavana, onhan minulla sentään tohtorintutkinto biologiassa. Vastaan tulleiden ongelmien ja kohtaloiden edessä tunsin kuitenkin valtavaa voimattomuutta, lopulta myös vihaa”, tilitti Ehrenreich Göteborgin kirjamessuilla.
Työntekijöiden oikeuksien polkemisesta Ehrenreich mainitsee esimerkkinä sen, että liukuhihnoilla työskentelevät käyttävät tehtaissa aikuisten vaippoja. Työajalla ei nimittäin saa käydä vessassa.
“Äänettömyys ei suinkaan tarkoita, että työläiset, myyjät ja siivoojat olisivat tyytyväisiä”, Ehrenreich sanoo. “Kysymys on vain siitä, että turvattomalle ihmiselle huonokin työpaikka on elintärkeä. Rettelöinti johtaa yleensä potkuihin huolimatta siitä, että järjestäytymisoikeus on laein turvattu”.
Pohjoismaisen sosiaaliturvan puuttuessa köyhänä eläminen on Ehrenreichin mukaan hyvin vaikeaa ja kallista. Kun pienestä palkasta ei jää mitään säästöön, ei voi maksaa esimerkiksi kuukauden ennakkovuokraa asunnosta. On siis pakko asua kalliimmin motellissa, ellei alennu yömaja-asujaksi.
Maassa, jossa liikkuminen perustuu yksityisautoiluun, työmatkat voivat olla aivan mahdottomia. Usein joutuu työskentelemään seitsemän päivää viikossa, ja se käy ennen pitkää epäterveelliseksi.
Vakuutuksiin ei jää rahaa ja ilman sosiaaliturvaa sairastaminen maksaa paljon. Terveydestä ei voi huolehtia ja halvinta syötävää on epäterveellinen roskaruoka. Ei ihme, että köyhät ovat hiljaisia ja hiljentyvät aikaisemmin kuin muut, koska he myös kuolevat muita nuorempina.
Ehrenreichin harhakuviin kuului, että hän pystyisi esimerkiksi tarjoilijana elättämään itsensä, vuokraamaan asunnon ja rahaa jäisi vielä romuauton bensaan. Todellinen tilanne valkeni hänelle nopeasti.
Kahdeksan miljoonan muun amerikkalaisen tavoin hän joutui ottamaan toisen työpaikan ja teki pian kahdessa ravintolassa, liki 50-vuotiaana, 14 tunnin työpäiviä.
Töitä oli toki tarjolla. Ravintolat ja hotellit ilmoittelivat lehdissä jatkuvasti, sillä väkeä haluttiin jonoon. “Ei kukaan pysy kahta viikkoa kauempaa”, suurhotellin esimies totesi.
Kirjan moniin karmeisiin työkuvauksiin kuului, kuinka hän, tohtoriksi väitellyt kirjailija polvillaan putsaa ulostetahraista vessaa. Ohjeena oli firman koulutusvideo, jossa näytettiin, miten asunto saatiin näyttämään siivotulta, vaikka työ tehtäisiin pinnallisesti.
Ehrenreich pystyi selvittämään, että virallinen arvio, jonka mukaan köyhät tarvitsevat asumiseensa kolmanneksen tuloistaan, ei pidä enää paikkaansa. Siihen tarvitaan ainakin puolet palkkarahoista.
Kirjassa kerrotaan myös nöyryyttävistä yksityisyyden loukkaamisista. Esimies saattoi tutkia käsilaukun, ja töihin pyrkiessä piti antaa virtsanäyte huumeiden käytön selvittämiseksi. Ammattiliitoista varoitettiin joka paikassa.
Pohjoismaalaisia hän vaati pitämään hyvinvointivaltion periaatteista - edes niiden rippeistä - tiukasti kiinni. “Juustohöylälinjalle ei pidä mennä. Se murentaa aikanaan koko järjestelmän”.
Siis tällaisia joustavia työpaikkoja Koroma ja uusliberalistiset talousprofessorit peräänkuuluttavat myös tänne Suomeen. Esimerkiksi professori Ylä-Liedenpohja on vaatinut palkkojen joustoa alaspäin: “Huutokaupassa jokaiselle tavaralle löytyy aina ostaja, jos sen hinta laskee tarpeeksi alas. Työhön pätee aivan sama laki, jos markkinat saavat toimia ilman vastavoimia”. Vastavoimilla Ylä-Liedepohja tarkoittaa ammattiyhdistysliikettä, jolta “pitäisi vain rohkeasti ottaa puhti pois”.
Koroma puolestaan on vaatinut ulkomaista työvoimaa maahan koska suomalaiset ovat niin joustamattomia. Itä-eurooppalaiset duunarit tekevät työn seitsemäsosalla suomalaisesta palkkatasosta, venäläiset ja kiinalaiset puolet halvemmalla. Vieläkin halvempia työntekijöitä on Vietnamissa ja Indonesiassa.
Joustoja perätään, vaikka 90-luvulla suomalainen duunari on joutunut ennennäkemättömän joustobuumin uhriksi. Kaikenlaiset määräaikaiset-, osa-aikaiset-, alihankinta-, ulkoistetut-, projekti-, ym epätyypilliset työt ovat yleistyneet räjähdysmäisesti professori Kanniaisen ihannoiman Amerikan mallin mukaisesti.
Vaikka pääministeri Paavo Lipponen on usein hehkuttanut, että hallitus on “luonut” peräti 300 000 uutta työpaikkaa, totuus on toinen. Tilastollisesti työttömyys on parantunut 90-lopulla erilaisilla kepulikonsteilla. Kokonaistyötunnit eivät ole kasvaneet Suomessa 90-luvulla. Vuonna 1990 tehtiin kaikkiaan 4 415 miljoonaa työtuntia. Teollisuudessa vastaavasti 952 miljoonaa. Vuonna 2000 kokonaistyötunnit olivat enää vain 4 019 miljoonaa työtuntia ja teollisuudessa vastaavasti 862 miljoonaa. Valtakunnasta oli siis kymmenessä vuodessa hävinnyt 396 miljoonaa työtuntia ja teollisuudesta runsas 90 miljoonaa. Se kertoo karua kieltä siitä, että työ tehdään nyt joustavina epätyypillisinä työsuhteina.
Psykohistorijoitsija Juha Siltala on ollut huolissaan näistä työvoiman joustoon kohdistuvista kasvavista vaatimuksista. “Siinä missä suuret ikäluokat saattoivat kellahtaa vakinaiseen työhön ja luoda osaamisellaan oman, itse hallitun reviirinsä, nuorempi polvi kohtaa jatkuvan koeajan ja pätkätöiden yhteiskunnan”.
Hän kertoo, että 1940-luvulla syntyneistä 80 prosenttia sai vakinaisen työn, 60-luvulla syntyneistä 60 prosenttia ja 70-luvulla syntyneistä enää 30 prosenttia. “Vakinaisen työn sijasta kolmekymppiset rakentavat portfoliota, ansioluetteloa. Heidän täytyy osata markkinoida itseänsä. Epävarmuus ja vaatimattomuus kostautuvat. He tietävät, millaista työntekijää etsitään: tuottavaa, sitoutuvaa ja yhteistyökykyistä, sellaista, joka ei kaihda yksityisten sitoumustensa uhraamista työlle. Kyse on siis rooliodotuksesta eikä luonteenpiirteestä”, Siltala sanoo.
Talousprofessorit peräänkuuluttavat joustoja vaikka sosiaaliprofessorien tutkimukset kertovat päinvastaista. Työvoimapolitiikkaan erikoistunut Tampereen yliopiston professori Pentti Koistinen ja Kansainvälisen työjärjestön työvoimatoimiston entinen johtaja Werner Sengenberger ovat tehneet tutkimuksen työvoiman joustavuudesta Suomen taloudellisen ja sosiaalisen kilpailukyvyn perustana.
Koistisen mukaan Suomen työmarkkinoilla tapahtui 90-luvulla hiljainen vallankumous. Tutkimuksen mukaan työntekijät olivat halukkaita vaihtamaan ammattia, hankkimaan lisäkoulutusta, liikkumaan alueellisesti ja valmiita tekemään myös pätkätöitä. Koistinen sanoo myös työttömien olleen hyvin joustavia.
Käsitys, että työttömät eivät liiku työn perässä muuten kuin pakon edessä, on tämän tutkimuksen mukaan pelkästään oikeiston hellimä myytti. Sillä on kuitenkin perusteltu näihin päiviin asti vaatimuksia, että työttömien etuuksia tulee huonontaa, jotta heidät saataisiin hakemaan töitä.
Joustamattomuus ei olekaan tutkimuksen mukaan Suomen talouselämän suurin heikkous, vaan joustavuus onkin sen suurin “vahvuus”. Tosin tämän “vahvuuden” seurauksena ostovoima on kadonnut niin Suomesta kuin maailmanmarkkinoilta, jolloin tuottavuuttaan teknologialla parantavalta tuotantoelämältä on katoamassa markkinat. Samoin ovat työntekijöiltä perinteiset normaaliaikaiset ja -palkkaiset työpaikat ja valtiolta taas verotulot ja jaettava.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Vakuutusväki 8 / 2002, Helsingin Sanomat 23.11. 2002 (lyhennettynä), Kansan Uutiset 19.11. 2002.
Työelämän joustoja on peräänkuulutettu ihmelääkkeenä uusien työpaikkojen saamiseksi. Esimerkiksi Teollisuuden työnantajien toimitusjohtaja Johannes Koroma (viimeksi HS 12. 10) ja taloustieteen professorit Vesa Kanniainen, Jouko Ylä-Liedenpohja ja Erkki Koskela ovat jo vuosia edustaneet näkemystä, että liian hyvä työsuhdeturva ja työelämän joustamattomuus estävät uusien työpaikkojen syntymistä.
Siitäkin huolimatta, että työntekijät ovat joustaneet palkoissaan koko 90-luvun ajan. Tilastokeskuksen tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaisen työntekijän ostovoima on neljänneksi heikoin EU:ssa. Vain kreikkalainen ja portugalilainen teollisuustyöntekijä saa palkallaan vähemmän tavaraa ja palveluja kuin suomalainen. Palkat ovat Suomessa EU-maiden vaatimatonta keskitasoa ja palvelualoilla huomattavasti huonommat kuin teollisuudessa. Nämä matalapalkkaiset palvelualojen työpaikat edustavat jo 64 prosenttia työvoimasta.
Koroma ja talousprofessorit ovat viitanneet toistuvasti Yhdysvaltoihin, jossa työttömyystilastot ovat tilastollisesti pienempiä kuin Euroopassa. He ovat tivanneet palkkojen ja työaikojen joustamista alaspäin, jotta työtä olisi tarjolla. Amerikkalaisen työelämän kääntöpuolista he ovat sitä vastoin olleet aivan hiljaa.
Tuoreet uutiset kertovat kuitenkin, että köyhyys on Yhdysvalloissa lisääntynyt ja työssäkäyvien tulot pienentyneet. Vuonna 2001 peräti 33 miljoonaa amerikkalaista eli köyhyysrajan alapuolella.
Yllättävän moni heistä käy kuitenkin töissä ja tekee samanaikaisesti useampaa työtä selvitäkseen hengissä. Tämä selvisi toimittaja Barbara Ehrenreichille kun hän ryhtyi kirjoittamaan artikkelisarjaa huonosti palkattujen amerikkalaisten elämästä.
Keväästä 1998 kevääseen 2000 hän matkusteli eri puolilla Yhdysvaltoja ja hakeutui töihin, joita oli verraten helppo saada: tarjoilijaksi Floridaan, siivoojaksi ja vanhainkodin laitosapulaiseksi Maineen, Wal-Mart-supermarketin myyjäksi Minnesotaan.
Tarkoitus oli nähdä, elääkö Yhdysvalloissa minimipalkalla, 6-7 eurolla tunnissa. Voiko vuokrata asunnon, ostaa ruokaa ja vaatteita? Entä jääkö jotain säästöön, eli onko mahdollista päästä työtä tekemällä elämässä eteenpäin niin kuin vanha amerikkalaismyytti uskottelee?
Ehrenreichin vastaus kaikkiin kysymyksiin oli täysin kieltävä. Perusteluksi hän kirjoitti raporttikirjan ja yhteiskunnallisen pamfletin nimeltä “Nickel and Dimed On (Not) Getting By in America”, joka ilmestyi vuonna 2001.
“Täytyy myöntää, että opin kokemuksesta itsekin valtavasti”, hän tunnustaa. “Olin pitänyt itseäni valistuneena ja tiedostavana, onhan minulla sentään tohtorintutkinto biologiassa. Vastaan tulleiden ongelmien ja kohtaloiden edessä tunsin kuitenkin valtavaa voimattomuutta, lopulta myös vihaa”, tilitti Ehrenreich Göteborgin kirjamessuilla.
Työntekijöiden oikeuksien polkemisesta Ehrenreich mainitsee esimerkkinä sen, että liukuhihnoilla työskentelevät käyttävät tehtaissa aikuisten vaippoja. Työajalla ei nimittäin saa käydä vessassa.
“Äänettömyys ei suinkaan tarkoita, että työläiset, myyjät ja siivoojat olisivat tyytyväisiä”, Ehrenreich sanoo. “Kysymys on vain siitä, että turvattomalle ihmiselle huonokin työpaikka on elintärkeä. Rettelöinti johtaa yleensä potkuihin huolimatta siitä, että järjestäytymisoikeus on laein turvattu”.
Pohjoismaisen sosiaaliturvan puuttuessa köyhänä eläminen on Ehrenreichin mukaan hyvin vaikeaa ja kallista. Kun pienestä palkasta ei jää mitään säästöön, ei voi maksaa esimerkiksi kuukauden ennakkovuokraa asunnosta. On siis pakko asua kalliimmin motellissa, ellei alennu yömaja-asujaksi.
Maassa, jossa liikkuminen perustuu yksityisautoiluun, työmatkat voivat olla aivan mahdottomia. Usein joutuu työskentelemään seitsemän päivää viikossa, ja se käy ennen pitkää epäterveelliseksi.
Vakuutuksiin ei jää rahaa ja ilman sosiaaliturvaa sairastaminen maksaa paljon. Terveydestä ei voi huolehtia ja halvinta syötävää on epäterveellinen roskaruoka. Ei ihme, että köyhät ovat hiljaisia ja hiljentyvät aikaisemmin kuin muut, koska he myös kuolevat muita nuorempina.
Ehrenreichin harhakuviin kuului, että hän pystyisi esimerkiksi tarjoilijana elättämään itsensä, vuokraamaan asunnon ja rahaa jäisi vielä romuauton bensaan. Todellinen tilanne valkeni hänelle nopeasti.
Kahdeksan miljoonan muun amerikkalaisen tavoin hän joutui ottamaan toisen työpaikan ja teki pian kahdessa ravintolassa, liki 50-vuotiaana, 14 tunnin työpäiviä.
Töitä oli toki tarjolla. Ravintolat ja hotellit ilmoittelivat lehdissä jatkuvasti, sillä väkeä haluttiin jonoon. “Ei kukaan pysy kahta viikkoa kauempaa”, suurhotellin esimies totesi.
Kirjan moniin karmeisiin työkuvauksiin kuului, kuinka hän, tohtoriksi väitellyt kirjailija polvillaan putsaa ulostetahraista vessaa. Ohjeena oli firman koulutusvideo, jossa näytettiin, miten asunto saatiin näyttämään siivotulta, vaikka työ tehtäisiin pinnallisesti.
Ehrenreich pystyi selvittämään, että virallinen arvio, jonka mukaan köyhät tarvitsevat asumiseensa kolmanneksen tuloistaan, ei pidä enää paikkaansa. Siihen tarvitaan ainakin puolet palkkarahoista.
Kirjassa kerrotaan myös nöyryyttävistä yksityisyyden loukkaamisista. Esimies saattoi tutkia käsilaukun, ja töihin pyrkiessä piti antaa virtsanäyte huumeiden käytön selvittämiseksi. Ammattiliitoista varoitettiin joka paikassa.
Pohjoismaalaisia hän vaati pitämään hyvinvointivaltion periaatteista - edes niiden rippeistä - tiukasti kiinni. “Juustohöylälinjalle ei pidä mennä. Se murentaa aikanaan koko järjestelmän”.
Siis tällaisia joustavia työpaikkoja Koroma ja uusliberalistiset talousprofessorit peräänkuuluttavat myös tänne Suomeen. Esimerkiksi professori Ylä-Liedenpohja on vaatinut palkkojen joustoa alaspäin: “Huutokaupassa jokaiselle tavaralle löytyy aina ostaja, jos sen hinta laskee tarpeeksi alas. Työhön pätee aivan sama laki, jos markkinat saavat toimia ilman vastavoimia”. Vastavoimilla Ylä-Liedepohja tarkoittaa ammattiyhdistysliikettä, jolta “pitäisi vain rohkeasti ottaa puhti pois”.
Koroma puolestaan on vaatinut ulkomaista työvoimaa maahan koska suomalaiset ovat niin joustamattomia. Itä-eurooppalaiset duunarit tekevät työn seitsemäsosalla suomalaisesta palkkatasosta, venäläiset ja kiinalaiset puolet halvemmalla. Vieläkin halvempia työntekijöitä on Vietnamissa ja Indonesiassa.
Joustoja perätään, vaikka 90-luvulla suomalainen duunari on joutunut ennennäkemättömän joustobuumin uhriksi. Kaikenlaiset määräaikaiset-, osa-aikaiset-, alihankinta-, ulkoistetut-, projekti-, ym epätyypilliset työt ovat yleistyneet räjähdysmäisesti professori Kanniaisen ihannoiman Amerikan mallin mukaisesti.
Vaikka pääministeri Paavo Lipponen on usein hehkuttanut, että hallitus on “luonut” peräti 300 000 uutta työpaikkaa, totuus on toinen. Tilastollisesti työttömyys on parantunut 90-lopulla erilaisilla kepulikonsteilla. Kokonaistyötunnit eivät ole kasvaneet Suomessa 90-luvulla. Vuonna 1990 tehtiin kaikkiaan 4 415 miljoonaa työtuntia. Teollisuudessa vastaavasti 952 miljoonaa. Vuonna 2000 kokonaistyötunnit olivat enää vain 4 019 miljoonaa työtuntia ja teollisuudessa vastaavasti 862 miljoonaa. Valtakunnasta oli siis kymmenessä vuodessa hävinnyt 396 miljoonaa työtuntia ja teollisuudesta runsas 90 miljoonaa. Se kertoo karua kieltä siitä, että työ tehdään nyt joustavina epätyypillisinä työsuhteina.
Psykohistorijoitsija Juha Siltala on ollut huolissaan näistä työvoiman joustoon kohdistuvista kasvavista vaatimuksista. “Siinä missä suuret ikäluokat saattoivat kellahtaa vakinaiseen työhön ja luoda osaamisellaan oman, itse hallitun reviirinsä, nuorempi polvi kohtaa jatkuvan koeajan ja pätkätöiden yhteiskunnan”.
Hän kertoo, että 1940-luvulla syntyneistä 80 prosenttia sai vakinaisen työn, 60-luvulla syntyneistä 60 prosenttia ja 70-luvulla syntyneistä enää 30 prosenttia. “Vakinaisen työn sijasta kolmekymppiset rakentavat portfoliota, ansioluetteloa. Heidän täytyy osata markkinoida itseänsä. Epävarmuus ja vaatimattomuus kostautuvat. He tietävät, millaista työntekijää etsitään: tuottavaa, sitoutuvaa ja yhteistyökykyistä, sellaista, joka ei kaihda yksityisten sitoumustensa uhraamista työlle. Kyse on siis rooliodotuksesta eikä luonteenpiirteestä”, Siltala sanoo.
Talousprofessorit peräänkuuluttavat joustoja vaikka sosiaaliprofessorien tutkimukset kertovat päinvastaista. Työvoimapolitiikkaan erikoistunut Tampereen yliopiston professori Pentti Koistinen ja Kansainvälisen työjärjestön työvoimatoimiston entinen johtaja Werner Sengenberger ovat tehneet tutkimuksen työvoiman joustavuudesta Suomen taloudellisen ja sosiaalisen kilpailukyvyn perustana.
Koistisen mukaan Suomen työmarkkinoilla tapahtui 90-luvulla hiljainen vallankumous. Tutkimuksen mukaan työntekijät olivat halukkaita vaihtamaan ammattia, hankkimaan lisäkoulutusta, liikkumaan alueellisesti ja valmiita tekemään myös pätkätöitä. Koistinen sanoo myös työttömien olleen hyvin joustavia.
Käsitys, että työttömät eivät liiku työn perässä muuten kuin pakon edessä, on tämän tutkimuksen mukaan pelkästään oikeiston hellimä myytti. Sillä on kuitenkin perusteltu näihin päiviin asti vaatimuksia, että työttömien etuuksia tulee huonontaa, jotta heidät saataisiin hakemaan töitä.
Joustamattomuus ei olekaan tutkimuksen mukaan Suomen talouselämän suurin heikkous, vaan joustavuus onkin sen suurin “vahvuus”. Tosin tämän “vahvuuden” seurauksena ostovoima on kadonnut niin Suomesta kuin maailmanmarkkinoilta, jolloin tuottavuuttaan teknologialla parantavalta tuotantoelämältä on katoamassa markkinat. Samoin ovat työntekijöiltä perinteiset normaaliaikaiset ja -palkkaiset työpaikat ja valtiolta taas verotulot ja jaettava.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi