keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Työn hintako työttömyyden syy?

(Ylä-Liedenpohja)
Hesari ei julkaissut v.1996

Kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedepohja kirjoitti (4.3. 1996) HS/Vieraskynä-palstalla otsikolla: ”Työ on liian kallista”. Kirjoitus sisälsi sen verran yksinkertaistettuja näkemyksiä, että niitä on pakko oikoa ja kyseenalaistaa.

Hän kirjoitti: “Huutokaupassa jokaiselle tavaralle löytyy aina ostaja, jos sen hinta laskee tarpeeksi alas. Työhön pätee aivan sama laki, jos markkinat saavat toimia ilman vastavoimia”. Vastavoimilla Ylä-Liedenpohja tarkoittaa ammattiyhdistysliikettä, joilta “pitäisi vain rohkeasti ottaa puhti pois”.
Pieni taloudellinen historiankertaus on Ylä-Liedepohjallekin paikallaan. Vielä 80-luvulla työntekijöiden palkat ja reaaliansiot nousivat reippaasti. Silti teollisuuden kasvuvauhti oli kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Suomen teollisuus siis pystyi syömään muiden maiden markkinaosuuksia, vaikka palkkataso nousi rajusti.

Sitten tuli lama. Suhteellista hintakilpailukykyä jouduttiin hakemaan kahdella perättäisellä devalvaatiolla. Palkansaajaa kyykytettiin ja kurjistettiin. Niiden ostovoima taantui kymmenen vuoden takaiselle tasolle. Teollisuuden työvoimakustannukset Suomessa alenivat nopeimmin kuin koko Euroopassa. Vuonna 91 ne olivat 21 dollaria tunnissa. Vuonna 93 enää 15 dollaria (Lähde: International Financial Markets).

Euroopan teollisuusmaiden suurimmilla palkanalennuksilla Suomen teollisuuden kilpailukyky parani huimasti. Kun suhteellisilla yksikkötyökustannuksilla mitattuna teollisuuden kilpailukykyindeksi oli 100 vuonna 91, niin jo vuonna 93 se oli hypähtänyt jo 150:een (Lähde: OECD, Merrill Lynch).

Palkkojen suhteellisen alenemisen seurauksena ja kilpailukyvyn lisääntymisestä huolimatta, työvoiman tarve ei kasvanutkaan. Työttömyys rävähti sadan tuhannen tasolta puoleen miljoonaan. Kävikin aivan päin vastoin, kuin Ylä-Liedenpohja teoretisoi.

Toinen, vieläkin uskomattomampi on Ylä-Liedepohjan väite: “Työttömyys on vähennettävissä 100 000 tasolle nollakasvullakin. Se edellyttää vain työn hinnan joustoa estävien yhteiskuntarakenteiden purkamista”.

Vuosina 94 ja 95 teollisuustuotanto kasvoi kahtena perättäisenä vuotena peräti kymmenen prosentin vuosivauhtia. Silti teollisuuteen saatiin vaivaiset 30 000 uutta työpaikkaa. Nekin ovat pääasiassa osa- ja määräaikaisia. Työpaikkoja ei siis syntynyt enää tuotannon kasvun suhteessa. Ylä-Liedepohjaltakin on jäänyt ymmärtämättä teknologian ja automaation yhteiskunnalliset vaikutukset nykyisessä teollisuus- ja palvelutuotannossa.

Automatisoituva tuotanto ei tarvitse määräänsä enempää työvoimaa, vaikka palkkataso alennettaisiin Viron tasolle. Kaiken kukkuraksi automatisoitunut tuotanto on yhteiskunnan kannalta käytännössä laillistettua veronkiertoa.

Suomalainen teollisuus sai palkkojen alenemisella hetkeksi kilpailukykyä ja syötyä muiden markkinaosuuksia. Työttömyys ja ostovoiman heikkeneminen siirtyi vain muihin teollisuusmaihin. Maailman teollisuustuotannon kasvuvauhti ei suinkaan kasvanut kymmenen prosentin vuosivauhdilla, vaan on hyytynyt 90-luvulla lähes nollasummamarkkinoiksi. Jatkossa näille markkinoille on entistä vaikeampi kaupata automatisoidulla tuotannolla tuotettuja huipputuotteita.

Vaikka Suomessa automatisoituneella vientiteollisuudella koneet kävivät pari vuotta punaisina, se ei saanut kotimarkkinateollisuutta vauhtiin, niin kuin aina ennen. Palkkojen alenemisen seurauksena kotimarkkinoilta oli ostovoima alentunut.

Kummallista, että Ylä-Liedenpohja ei ole kansantaloustieteilijänä ihmetellyt maailman teollisuustuotannon kasvuvauhdin hiipumista. Varsinkin, kun teollisuustuotannon tuotantokyky ja tuottavuus on sitä vastoin kohennut viime vuosina eksponentiaalisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen koko maailman teollisuuden kasvuvauhti oli parhaimmillaan toistakymmentä prosenttia. 60-luvulla keskimäärin vielä kuusi prosenttia. 70-luvulla enää neljä prosenttia. 80-luvulla vain runsas kaksi prosenttia. (Lähde: International Trade 90-91, Gatt)
90-luvun alussa lipsahdettiin parina vuotena jo negatiiviselle puolelle. Eikä nykyinen kehitys näytä yhtään paremmalta. On hyvä, jos 90-luvun keskiarvo tulee pysymään edes positiivisella puolella.
Luulisi kansantaloustieteilijän, joka elää yhteiskunnan verovaroilla, miettivän myös sitä, että saako yhteiskunta verotuloja (jotka kiertyvät takaisin ostovoimaksi myös professorin ostovoimana) tuotannon KASVUN SUHTEESSA?

Samoin, kasvaako valtakunnan palkkapotti (kotimarkkinoiden ostovoima) tuotannon KASVUN SUHTEESSA? Kansantaloustieteilijän, jos kenen, tulisi miettiä pitääkö tuotannon ylipäätään hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaa. Jos kansantaloustieteen professori on pelkästään pääoman äänikello, niin hänen tulisi olla myös pääoman palkkalistoilla.

Ei edes pääoma hyödy pitemmän päälle siitä, että palkkoja teollisuusmaissa alennetaan. Jos suomalaisen duunarin palkkataso alennetaan Viron tasolle, markkinoiden ostovoima putoaa samalla kymmenenteen osaan. Työpaikat ja alentunut ostovoima säilyvät vielä Suomessa.

Vain pääoma kerää potin. Kasvottomat eminenssit siirtelevät joka päivä 1 000 miljardia dollaria näyttöpäätteeltä toiselle, etsien epätoivoisesti jotain spekulatiivista keinottelukohdetta. Koska markkinoiden hiipumisen seurauksena tuotantotoimintaan ei enää kannata sijoittaa.

Jos taas suomalainen pääoma päättää siirtää tuotantonsa kilpailusyistä matalapalkkamaahan, vaikkapa Viroon, suomalainen duunari joutuu kortistoon. Siinäkin vaihtoehdossa markkinoiden ostovoima putoaa kymmenenteen osaan. Ja markkinat jatkavat kutistumistaan. Niin kuin maailman teollisuustuotannon kasvuvauhtitilastot kertovat.

Sekä automaatio että matalapalkkamaat ovat vapaassa markkinataloudessa pohjoismaisten hyvinvointivaltion uhkia. Ollaan mielettömässä kurjistumiskierteessä. Kansakunnat kilpailevat tänään itse asiassa siitä, mikä maa vähiten suostuu hyötymään teollisesta tuotannostaan kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Kansantaloustieteilijän, jos kenen, pitäisi kysyä ääneen onko kehityksessä mitään järkeä?

Ari Ojapelto
Ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä