keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Mikä on tulevaisuudessa palkanmaksun peruste?

(Kokoomus)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 12. 12. 2002 Otsikolla: “Työttömyys ja työpanos”, Suomen Kuvalehti (lyhennettynä) Nro 51-52 / 2002, Tiedonantaja 3.1. 2003, Elokehä otsikolla: “Talouskasvu ei poista työttömyyttä” Nro 1 / 2003, Salon Seudun Sanomat 9.12. 2002 otsikolla: “Palkanmaksun perusteet vaativat uutta ajattelua”.

Yhteiskuntaan on pesiytynyt uusi yhteiskunnallinen sairaus, joka on palkkatyön eli työpaikkojen puute. Tämä johtuu siitä, etteivät markkinoiden mekanismit pysty jakamaan työtä. Kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Teknologia syrjäyttää kiihtyvää vauhtia ihmistyötä sekä palvelu-, että tavaratuotannossa.

Hallitus mainostaa luoneensa laman jälkeen n. 300 000 uutta työpaikkaa. Se ei ole mitenkään mahdollista. Vuonna 2000 tehtiin vähemmän työtunteja sekä teollisuudessa että laskettaessa kaikki valtakunnassa tehdyt työtunnit verrattuna kymmenen vuotta aikaisempaan tilanteeseen. Vähentyneet työtunnit tehdään nyt vain epätyypillisten työsuhteitten avulla, joilla ei enää elä.

Työttömyys ei ole hävinnyt, vaikka teollisuustuotannon määrä on laman pohjalta kasvanut melkein kaksinkertaiseksi (90%) ja on neljä kertaa suurempi kuin EU-maiden keskiarvo. Vienti on peräti kolminkertaistunut. 80-luvulla, jolloin jo olimme Euroopan Japani, teollisuustuotanto kasvoi 35 prosenttia, 90-luvulla ns. lamasta huolimatta peräti 60 prosenttia.

Ennen työttömyydestä tavallisesti selvittiin, kun talouskasvu jatkuvasti voimistui. Nykyisin se ei auta. Syynä on väärä taudinmääritys. Nykyinen työttömyys ei ole kasvuongelma. Se on jakeluongelma. Päättäjiltä on puuttunut kyky tehdä oikea diagnoosi.

Nyt on pyrittävä ymmärtämään, mitä on parhaillaan tapahtumassa. Miten jäljelle jäävä työ tehtaissa ja konttoreissa jaetaan? Miten ihmisten tasa-arvoisuuden ihannetta toteutetaan, kun vain soveltuvimmat ja koulutetuimmat saavat työtehtäviä tuotantoelämässä? Miten tulot jaetaan, kun niitä ei voida jakaa työpanosten mukaisesti? Miten löydetään mielekästä toimintaa niille, joita ei tarvita tuotantoelämän koneistossa?

Kun työtä ei enää riitä kaikille, entistä suurempia paineita kohdistuu rahapalkkajärjestelmään, joka jakaa tuloja työpanoksen mukaan. Se ei aivan yksinkertaisesti toimi, jos suuri osa väestöstä on työttömiä. Jos useampi kuin joka kymmenes työkykyinen ihminen on ilman omaa syytään työtä vailla, hänen täytyy saada tulonsa jonkin muun perusteen kuin oman palkkatyönsä mukaan. Näin on todennut Per-Erik Lönnfors kirjassaan “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”.

Hän jatkaa: Tästä syystä on rakennettu byrokraattisia järjestelmiä jakamaan tuloja tarpeen mukaan. Jakaminen tapahtuu mielivaltaisesti, kalliisti ja nöyryyttävällä tavalla. Työlliset syyttävät laiskoiksi niitä ihmisiä, jotka saavat rahaa työtä tekemättä. Ne, jotka eivät saa palkkatyötä, kadehtivat niitä, joilla on työpaikka, ja tuntevat olevansa tarpeettomia ja syrjään sysättyjä.

Työsuoritusten mukaisen ja tarpeen mukaisen tulonjaon yhdistäminen aiheuttaa kateutta, töykeyttä, halveksuntaa ja turvattomuutta. Kuinka paljon tuloja on jaettava tarpeen, kuinka paljon työpanoksen perusteella? Nyt joistakin työsuorituksista maksetaan kymmeniä tai satoja miljoonia optioina ja bonuksina. Toiset saavat tyytyä alipalkattuihin pätkätöihin ja kehitys johtaa kasvaviin tuloeroihin.
Tuloeroista ovat puhuneet jotkut moraaliteoreetikotkin. Yhdysvalloissa toimiva kreikkalainen filosofi Gregory Vlastos sanoo, että on oikeudenmukaista kohdella ihmisiä eri tavoin ja maksaa heille erilaisia palkkoja ja palkkioita, jos tämä edistää yhteistä hyvää.

Harvardin yliopiston oikeustieteen professori John Rawls on kehitellyt ajatusta pitemmälle: on oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät.

Suuret tuloerot todistavat, että ihmisten lahjakkuudessa ja taitavuudessa on suuria eroja. Eikä ihmisten pidä kuvitella olevansa älyllisesti tasa-arvoisia, vaikka heillä onkin yhtäläinen sananvapaus ja äänioikeus.
On tosin epäiltävissä, että juuri nokkelat ja ahkerat ovat keksineet ajatuksen, että maailman hyvyydet pitää jakaa tuotannollisten aikaansaannosten perusteella eikä muille ihmisille tehtyjen hyvien tekojen mukaisesti. Anteliaisuutta osoittamalla rikas voi kuitenkin vapautua ahneuden kuolemansynnistä - ainakin jos sen voi vähentää verotuksessa.

Monikaan ei nykymaailmassa usko Henry David Thoreaun väitteeseen, että ihmisen rikkauden osoittaa se, mitä kaikkea vailla hän voi olla.

Ne ihmiset, jotka markkinatalous on sijoittanut tuloerojen kuilun paremmalle puolelle, rauhoittavat omaatuntoaan uskomuksella, että heidän hyvinvointinsa voi vähitellen hyödyttää alemmaksi jääneitä. Ilmiötä kutsutaan nimellä “trickle down”. Sillä tarkoitetaan, että rikkaan pöydältä tippuu myös murusia köyhille. Uusliberalististen taloustieteilijöiden piirissä tuloeroja pidetään jopa välttämättöminä tuotannon maksimaalisen lisäämisen kannalta.

Tämä ei näytä toimineen käytännössä. Ovatko Venäjän uusrikkaat ja valtava tuloerojen revähtäminen estäneet kymmenien miljoonien köyhien massojen syntyä, kun siellä on siirrytty markkinatalouteen? Jos toimintaa ei mitenkään säädellä, siitä tulee Venäjän kaltaista ryöstökapitalismia.

Kansantaloustieteen professori Markus Jäntti on ihmetellyt nousu- ja laskusuhdanteen vaikutuksen epäjohdonmukaisuutta tuloeroihin kehittyneissä markkinatalousmaissa. Yhdysvalloissa tuloerot ovat kasvaneet matalasuhdanteessa ja supistuneet korkeasuhdanteessa. Aivan päin vastoin kuin Suomessa 90-luvun lopussa.

Vallassa olevat puolueet ovat aina tulosopimusneuvottelujen alla peräänkuuluttaneet kansalaisiltaan palkkamalttia. Sitä kansalaisilla on ollutkin koko 90-luvun ajan.

Palkkamalttia kuvaa parhaiten palkkojen kehitys kymmenvuotisjaksoina. 70-luvulla, inflaation kulta-aikana, nimellisansioiden kasvu oli peräti 139 prosenttia. Reaaliansioiden kehitys 32 prosenttia. 80-luvulla nimellisansiot kasvoivat vielä 95 prosenttia. Reaaliansiot 22 prosenttia. 90-luvulla nimellisansiot kasvoivat 44 prosenttia. Reaaliansiot enää 16 prosenttia. Vuotuinen reaalikasvu oli vain noin 1,6 prosenttia 90-luvulla.

Mitenkä kansanedustajat itse ovat osoittaneet palkkamalttia. Heidän toimintansa on pikemminkin lähempänä yritysjohtajien ahneutta kuin kansalaisten malttia. Eduskunnan kansliatoimikunta korotti eduskuntaryhmien puheenjohtajien ja eräiden eduskunnan jaostojen puheenjohtajien palkkioita 2 000-5 000 markkaa kuukaudessa. Edellisestä, kaikkien kansanedustajien saamasta noin 30 prosentin palkkioiden korotuksesta on kulunut vasta vajaa vuosi.

Eduskunnan vuonna 2000 itselleen rakentama palkankorotusautomaatti toimii yli odotusten. Ministeri Jaakko Iloniemen ulkopuolinen palkkiotoimikunta esittää, kansliatoimikunta hyväksyy ja kansanedustajat ottavat vastaan, osa vastahakoisesti tai vastahakoista näytellen. Silti heiltä ei riitä rahanjaossa edes kymmenen markan lisäystä työttömän päivärahan parantamiseksi, jotta työtönkin pystyisi edes ihmisarvoiseen elämään.

Julkinen valta on raivannut muutenkin tietä hyvätuloisten ahneudelle. Valtioneuvosto korotti joulukuussa vuonna 2000 yli sadan sopimuspalkkalaisen korkean virkamiehen palkkoja reilusti yli tulosopimuksen yleisen linjan. Helsingin kaupunki nosti palkkoja tuhansilla markoilla yli sadalle virasto- ja osastopäällikölleen.

Virkamiesten palkankorotuksia perustellaan sillä, että julkinen valta joutuu kilpailemaan yksityisen sektorin kanssa pätevästä koulutetusta henkilöstöstä. Kuitenkin teollisuus valittaa, että kaikki koulutetut henkilöt hakeutuvat yhteiskunnan turvallisiin, hyväpalkkaisiin virkoihin eikä riskialttiisiin, vaativiin ja tuulisiin yrityselämän posteihin. Virkamiesten keskimääräinen koulutustaso on paljon korkeampi kuin yritysjohtajien ja varsinkin yrittäjien.

Kansanedustajien palkankorotuksiin edellä esitetty perustelu ei edes päde. Eduskuntaan riittää tulijoita nykyisilläkin, varsin kohtuullisilla palkkioilla, kulukorvauksilla ja muilla eduilla. Arvostusta ei voi ostaa rahalla. Kansalaisten arvostus poliitikkoja kohtaan näkyy valitettavasti äänestysaktiivisuuden katoamisena.

Jopa palkoista päättävät edusmiehet ajavat omia ansioitaan tehokkaammin kuin edustamiensa palkansaajien. Tilastokeskuksen mukaan palkansaajien ansiotaso nousi vuonna 2001 keskimäärin 4,5 prosenttia. Heidän edusmiehensä pitivät omista palkoistaan huomattavasti parempaa huolta. Ammattiyhdistysjohtajilla esimerkiksi Maj-Len Remahlin palkka nousi 35 prosenttia, Tuire Santamäki-Vuoren 24 prosenttia, Erkki Vuorenmaan liki 30 prosenttia ja Erkki Kangasniemen liki 12 prosettia.

Työnantajapuoli puhuu mielellään maltillisen palkkapolitiikan puolesta, mutta ei toteuta sitä omien luottohenkilöidensä osalta. Teollisuuden ja työnantajien keskusjärjestön johtajien Johannes Koroman ja Tarmo Korpelan ansiot nousivat yli 7 prosenttia. TT:n pääneuvottelija Seppo Riskin ansiot puolestaan lähes 10 prosenttia ja Suomen yrittäjien Jussi Järventauksen liki 11 prosenttia. Kuntien työantajien edustajan Jouni Ekurin ansiot nousivat 8,7 prosenttia. Tosin heidän tulotasonsa oli 2-3 kertaa korkeampi ja työ ilmeisesti vaativampi kuin ay-pomojen.

Nämä edusmiehet saivat juuri aikaiseksi tupo-sopimuksen, jonka keskimääräinen palkankorotusprosentti oli vain 2.9 prosenttia. Olisikohan kohtuullista, että sekä ammattiyhdistysjohtajien sekä työnantajien edusmiesten palkat sidottaisiin myös tupo-sopimuksiin?

Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut yli 10 prosentin siirtymä palkansaajilta pääomatulojen hyväksi. Syrjäytyneiden ja työttömien tulotaso on koko 90-luvun ajan huonontunut. Pitäisiköhän tuponeuvottelijoiden vähitellen alkaa pohtia tulonjakoa myös syrjäytyneiden näkökulmasta, eikä vaan työssäkävijöiden ja pääoman? Varsinkin, kun kaikille ei tulevaisuudessa löydy enää markkinaehtoista työtä.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä