keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

EU:n hyödytettävä myös kansalaisia

JULKAISTU: KANSAN UUTISET / horisontti-palsta 25. 9. 2003.


SDP:n eduskuntaryhmän kesäkokouksessa Kauniaisissa puhunut Paavo Lipponen toivoi keskustelua EU:n tulevaisuudesta “kuvia kunnioittamatta”. Samaan hengenvetoon hän on voimakkaasti arvostellut EU:n kriitikoita, jotka ovat uskaltaneet esittää eriäviä mielipiteitä.

Euroopan Unioni perustettiin vuonna 1950 kun Saksan ja Ranskan hiiliunioni syntyi. Se oli luonteeltaan aristokraattinen ja protektionistinen suojatessaan myös Italian, Belgian, Alankomaiden ja Luxemburgin terästeollisuuden etuja. Vasta vuonna 1992 Maastrichtin sopimuksen yhteydessä jäsenmäärä kasvoi 15:een.

Meilläkin alkoi 80-luvun alussa Idän pelon suojassa syntyä salaisia seuroja pohtimaan keinoja Suomen hivuttamiseksi EU-maiden piiriin. Jo Kekkosen aikana Suomi oli liittynyt Eftaan.

Ulkopolitiikka-lehdessä siihen itsekin osallistuneet Pekka Varoma ja Raimo Väyrynen. kertovat erään klubin toiminnasta mielenkiintoisen historiikin. Kyse on vuosina 1983-88 toimineesta “Iloniemen-klubista”, jossa isokenkäiset pohtivat maailman muuttumista pääomaliikkeiden liberalisoinnin käynnistyessä, teknologian kehittyessä ja Euroopan yhteisön noustessa yhä suuremmaksi voimatekijäksi.



Samoina vuosina SDP alkoi suuntautua kohti markkinataloutta, mutta maan silloisessa poliittisessa ilmapiirissä Paavo Lipponen ei rohjennut vielä pitää Pohjoismaiden neuvostossa suunnittelemaansa puhetta, jossa hän ehdottaisi Suomen liittymistä Euroopan neuvostoon. Puhe peruuntui, kun presidentinlinnasta tuli vähemmän rohkaisevia terveisiä.

Julkisuudessa näiden ajatusten esittäjät ammuttiin alas, jolloin Lipponen ja Väyrynen hahmottelivat epävirallisen keskustelufoorumin perustamista. Yhteyttä otettiin Suomen Pankkiyhdistyksessä toimineeseen Pekka Varomaan ja kerho alkoi muotoutua.

Siihen kutsuttiin Yhdyspankin johtokunnan jäsen Jaakko Iloniemi, Matti Korhonen Kansallispankista, Jaakko Kalela presidentin kansliasta, Esko Ollila Suomen Pankista ja Suomen IBM:n toimitusjohtaja Felix Björklund.

Ensimmäistä tapaamista isännöi syksyllä 1983 Jaakko Iloniemi, siitä nimi “Iloniemen Klubi”. Omia kantojaan Iloniemen klubissa luonnostelivat mm. Esko Antola ja Paavo Lipponen. Antola ei vielä vuonna 1987 edes suljetussa piirissä puhunut jäsenyyden puolesta, vaan piti “valikoivaa osallistumista” pisimmälle menevänä mahdollisena yhteistyömuotona Efta-maille.

Paavo Lipponen viittasi lokakuussa 1989 Itävallan ja Ruotsin kannanottoihin, joiden mukaan puolueettomuus on sovitettavissa EU-jäsenyyteen, ja katsoi, että tämä pakottaa myös Suomen miettimään ratkaisujaan. Lipponenkaan ei vielä tuolloin ottanut kantaa Suomen EU-jäsenyyden puolesta, mutta keväällä 1990 hän pamautti kannanottonsa julkisuuteen.

Suomea ajettiin sitten koko 90-luvun EU:n jäseneksi kuin käärmettä pyssyyn. Perusteluissa olivat päällimmäisinä taloudelliset edut. Houkuttimeksi luvattiin parempaa työllisyyden kasvua.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi on muodostunut kuitenkin se, että yhdentymisen pääasiallinen peruste on ollut turvallisuuspoliittinen. Tarkemmin sanottuna “Ryssän pelko”.

Ensisijaisesti EU-intoon oli kuitenkin syynä alitajuinen historiallinen rasite suuren idän naapurina. Haettiin turvaa lännestä. Todellisiakin uhkia idästä on, mutta aseiksi ei tarvita taisteluhelikoptereita vaan pikemminkin soppatykkejä, sillä jos IMF:n ryövärikapitalismiin pakottamalla Venäjällä kaikki menee sekaisin, nälkäiset mummot ja lapset vyöryvät Pietarin suunnasta Vaalimaalle. Se on tällä hetkellä reaalisin uhka idästä.

EU:ssakin on kiinnitetty vakavaa huomiota yhä pahemmaksi ryöstäytyneeseen työttömyyden ongelmaan, joka puhkesi jo 80-luvulla. EU:n sisämarkkinoiden vapauttamisella uskottiin Eurooppa saatavan uuteen vauhtiin ja työttömyyden loppuvan. Sisämarkkinoiden oli määrä tuoda suunnattomia etuja yrityksille ja ihmisille, sijoittajille ja kansantalouksille. Edut laski EY:n komission tarpeisiin taloustieteilijä Paolo Cecchini vuonna 1988 julkistetussa raportissa. Tuolloin hänet asetettiin taloustieteilijänä lähes pyhimysten joukkoon.

Tänään hänen ruusuisiin ennustuksiinsa ja laskuharjoituksiinsa uskoo tuskin kukaan. EU ajautui 90-luvun alussa lähes nollakasvun uralle, valtiot ovat pääsääntöisesti velkaisia, budjetit rempallaan ja työttömyys ryöstäytynyt lähelle hallitsematonta tilaa.

Työttömyys onkin tullut nyt EU:n suurimmaksi ongelmaksi.

EU:n komission entinen pitkäaikainen puheenjohtaja Jacques Delors kävi ongelman kimppuun teettämällä Valkoisen kirjan EU:n tulevaksi toimintasuunnitelmaksi. Siinä uskottiin, että koulutuksella, tutkimuksella ja julkisilla investoinneilla EU-maat saadaan uuteen kasvukierteeseen.

Delorskin alkoi kuitenkin hallituskautensa loppupuolella epäillä täysin vapaan pääoman liikkumisen siunauksellisuutta. Hänkin on esittänyt, että vapaisiin pääomavirtoihin pitäisi saada jonkinasteinen kontrolli.

Valitettavasti EU:n harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että eurooppalaisten yritysten kilpailukykyä on yritetty parantaa harmonisoimalla niiden etuudet ja helpotukset, jotta ne pärjäisivät kansainvälisessä markkinaosuustaistossa. Periaatteessa poliitikkojen olisi pitänyt huolehtia siitä, että tuotannosta saataisiin tuotannon kasvun suhteessa ostovoimaa yhteiskunnalle, niin palkkapotin kasvun kuin verotuottojen muodossa. Nyt vasta on harmonisoitu valtioiden oikeudet vähentää verotulojaan, kuten pakottamalla ne vähentämään alkoholi-, makeis-, auto-, ja leimaverotustaan. Veroeroosio on päästetty valloilleen.

Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole EU:n puitteissa puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos niihin jää enää rahaa, kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on yhtenäistetty. Ei tunnu jäävän, päätellen siitä kehityksestä mikä parhaillaan tapahtuu kaikissa Euroopan teollisuusvaltioissa.

EU:n tärkeimmät harmonisointipäätökset ovat alusta asti tähdänneet ensisijaisesti liike-elämän ja yritystoiminnan toimintaedellytysten ja kilpailukyvyn parantamisen USA:n ja Japanin monikansallisia jättiyrityksiä vastaan. Kansallisten rajojen ylitse surffaavat monikansalliset yritykset ovat mieluusti käyttäneet EU:n tarjoamia tukiaisia ja verotuksellisia huojennuksia hyväkseen.

Tullimuurien taakse linnoittautuminen on kuitenkin ainut reaalinen mahdollisuus selvitä kilpailussa Japania ja USA:ta vastaan. Eurooppa on tosin tämän EU-linnoituksensa rakentamisessa pahasti myöhässä. EU:n komission suurlähettiläs Jean Pierre Lengin taannoin esittämä ytimekäs kannanotto välittäköön markkinatalouden realiteetteja poliitikoille. Hän oli aikoinaan huolissaan EU:n ja Japanin välisen kaupan epätasapainosta. Japanin tuonti EU:hun erilaisista rajoituksista huolimatta oli tuolloin 120 miljardia ylijäämäinen. Siitä tuohtuneena hän totesi: “Ulkomaankauppa on kuin korttipeli. Jos yksi maa saa kaikki kortit käteensä, peli on ohi! Uskoisin, että japanilaiset harkitsevat korttien jakamista uudelleen, jotta peli voi jatkua.”

EU:n sisälläkin isot maat ovat kahmimassa enemmän valtaa pienten maiden kustannuksella. Nizzan sopimus oli isojen maiden vallankaappaus siksi, että siinä isot maat saivat lisätyksi äänieroa pieniin maihin nähden.

Wall Street Journal-lehti on laskenut, kuinka monta kertaa vuodesta 1996 lähtien kukin maa on äänestänyt voittanutta ehdotusta vastaan tai pidättynyt ottamatta osaa äänestykseen. Tilasto kertoo, kuinka usein eri maat ilmaisivat avoimesti oman etunsa olevan erilainen kuin äänestystulos. Tiukimmin omaa etuaan ajoivat suurimmat maat kuten Saksa 51, Italia 37, Englanti 22, Ranska 18 ja Espanja 18 kertaa. Suomi vain 5 kertaa. Suomi on EU-luokan kiltein (hampaattomin?) mallioppilas. Lipposen Suomi ei häiriköi.

EU:n syntyä eivät ole siivittäneet pelkästään kauppapoliittiset tai turvallisuuspoliittiset vaatimukset ja odotukset. Suurin muutos, joka Euroopassa lähti liikkeelle, ei ollut poliittisten johtajien käynnistämä eikä heidän ohjattavissaan. Jean Monnet, jota pidetään Euroopan yhteistyö-aatteen isänä, sanoi jo aikoinaan: “Eurooppaa eivät yhdistä kenraalit tai poliitikot. Sen tekivät tietokoneet”.

Minäkin kannatan EU:ta ja Emua, mutta vasta sitten, kun poliitikot Euroopassa pystyvät ensin huolehtimaan siitä, että yhteiskunta ja kansalaiset saavat ulosmitatuksi kasvavasta tuotannosta veroja ja palkkoja tuotannon kasvun suhteessa. Nyt poliitikot ovat menettäneet omilla toimillaan vallan markkinavoimille mikä demokratiassa kuuluisi heille.

En ole havainnut Lipposen keskustelevan, saati ajaneen julkisuudessa Euroopan verotuksen harmonisointia (kiristystä pohjoismaiselle tasolle), veroparatiisien sulkemista, työnantajien sosiaalisten velvoitteiden yhtenäistämistä (velvoitteiden koventamista skandinaaviselle tasolle) jne.
Lipposen aikakaudella tuotannon valtavasta kasvusta huolimatta valtakunnan kaikki tehdyt työtunnit olivat 90-luvun lopussa puoli miljardia työtuntia pienemmät kuin 10 vuotta aikaisemmin. Työttömyyslukuja on kaunisteltu joustoilla, pätkätöillä ja tilastollisilla kepulikonsteilla.

Bruttokansantuote kasvoi 500 miljardista markasta 800 miljardiin markkaan, mutta valtion budjetti pysyi koko vuosikymmenen alle 200 miljardin tasolla. 80-luvulla valtion budjetti sentään kolminkertaistui.
Tuloerot revähtivät ja kansantuotteen jaossa tapahtui jättimäinen 10 prosentin siirto palkansaajilta pääoman hyväksi. Tuskin edes kokoomus ja Sauli Niinistö pääministerinä olisi pystynyt parempaan.
Lipponen julisti demarit Forssan perinteen oikeiksi omistajiksi toteamalla: “Hyvinvointivaltio on sosialismia”. Nyt hänen valtakautenaan on Forssan saavutuksia ajettu ryminällä alas, eikä uusista rohkeista tavoitteista ole tietoakaan.

Nyt jopa demarit nöyristelevät markkinavoimien edessä, vaikka yhteistyö EU:n kanssa ainakin teoriassa antaisi mahdollisuuden panna markkinavoimat kuriin. Edustaahan EU maailman suurinta yhtenäistä markkina-aluetta, jonka ääntä Japanin ja jopa Yhdysvaltojen on pakko kuunnella.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloberkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä