TIETOYHTEISKUNNAN HARHA

TIETOYHTEISKUNNAN HARHA / Rauno Seppänen / Osmo Häyrinen / Kustannusyhtiö Puijo / 1998

Teknologia tekee ihmisen tarpeettomaksi.

Teollisuusmaat ovat joutuneet aivan uuden ja yllättävän ongelman eteen. 70-luvun lopulle jatkunut parin prosentin kitkatyöttömyys on muuttunut sitkeäksi massatyöttömyydeksi. 

Työttömyyden syitä on useimmin haettu talousoppineiden johdolla finanssi-instrumenttien väärästä tai vääräaikaisesta käytöstä. Argumentointi on sisältänyt pääasiassa sanoja: inflaatio, devalvaatio, revalvaatio, kova valuutta, valuutan kellutus, kauppataseen vaje, valtion velkataso, verotuksen keventäminen, jne. 

Harvemmin perusteluissa ovat vilahtaneet sanat: teknologia ja automaatio. Sitten kehruujennyn keksimisen mikropiirin läpimurto on peruuttamattomasti muuttanut maailman tavaroiden ja palvelujen tuottamista ja työvoiman tarvetta. 

Maailman teollinen tuotanto ja kauppa alkoivat kasvaa merkittävästi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Lisääntyvä teollisuustuotanto pystyi tuolloin imemään maataloustuotannosta vapautuvan työväen. Tehtaat olivat mustanaan erilaista mutterinvääntäjää. 

Parhaimmillaan maailman teollisuustuotanto kiihtyi lähes kymmenen prosentin vuosivauhdilla. Sitten tehtaiden koneet automatisoituivat. Tuottavuus ja tehtaisiin jääneiden työntekijöiden palkat ja ostovoima kasvoivat. 

Lisääntyneellä ostovoimalla pystyttiin ostamaan palveluja, joita puolestaan tehtaista vapautunut väki alkoi tuottaa. Maailman teollisuustuotanto lisääntyi vielä 60-luvulla keskimäärin kuusi prosenttia. 70-luvulla kasvu alkoi hiipua neljään prosenttiin. 

Vasta 80-luvun alussa tietokoneitten, automaation vaikutus kasvoi niin, että teollisuusmaissa parin prosentin kitkatyöttömyys vaihtui pysyväksi massatyöttömyydeksi. 

Työttömien ostovoiman hiipumisen seurauksena maailman kokonaistuotannon kasvuvauhti tyrehtyi 80-luvulla enää runsaaseen kahteen prosenttiin (International Trade 90-91,Vol II; Gatt). Nyt ihmetellään, miksi markkinat ovat pysähtyneet lähes nollasummamarkkinoksi. 

TEKNOLOGIANN VAIKUTUKSET TEOLLISUUSTUOTANNOSSA:

Tuotannon automaation vaikutukset työllisyyteen.

Automaatioon törmäämme tänään missä tahansa suur- ja prosessiteollisuudessa: esimerkiksi paperi-, metalli-, elektroniikka-, auto-, elintarvike, lääke-, voimalaitos- ja energiateollisuudessa jne. Käytännössä se tarkoittaa, että tehdassaleissa ei ole enää työntekijöitä. Erillisessä lasikopissa vain pari työntekijää valvoo näyttöpäätteittensä ääressä koko tuotantoprosessia. 

Nykyisiäkin, jo varsin pitkälle automatisoituja tehtaita kehitetään entistä isommiksi, automaattisemmiksi ja vähemmän ihmistyövoimaa vaativiksi. Esimerkiksi  Ouluun rakennettiin äskettäin jättimäinen painopaperitehdas, jonka vuosituotanto on lähemmäs 300 000 tonnia. 

Kilpailevien keskieurooppalaisten paperintuottajien pelko on ymmärrettävä. Siellä vastaavien tehtaitten vuosituotanto on22ˆ vain 30-40 000 tonnia ja tuotannon pyörittämiseen tarvitaan vielä 300 ihmistä. Oululaisessa tehtaassa samalla työntekijämäärällä tuotetaan samanlaista paperia lähes kymmenkertainen määrä. 

80-luvulla tuotannossa alettiin ihmistä korvata yhä useammin erilaisilla roboteilla ja manipulaattoreilla. Niitä on toiminnassa vasta noin 700 000 kappaletta. Noin 70 prosenttia niistä työskentelee Japanissa. 

Robottien käytöstä  koituva taloudellinen hyöty on jo nyt valtaisa. Robottien aiheuttamat kustannukset ovat vähentyneet jyrkästi ja investointien kuoletusaika on  vastaavasti lyhentynyt. “Jos robotti korvaa yhden työntekijän yhden työvuoron päivässä, investoinnin kuoletusaika on noin neljä vuotta. 

Jos robottia käytetään kahden työvuoron ajan, investointi kuoleutuu kahdessa vuodessa, ja jos sitä käytetään läpi vuorokauden, se maksaa itsensä jo runsaassa vuodessa, on todennut kirjassaan yhdysvaltalainen professori Paul Kennedy. 

Sitä vastoin robottialan tohtori Gizyki  Frankfurtin Battelle-instituutista on arvioinut, että robotti tekee sovelluksesta riippuen 2-10 ihmisen työt. Elinaikanaan (n. 7-10v.) robotti voi tehdä jopa 100 työntekijän työt miestyövuosiksi muutettuna. 

Toki se luo robottiteollisuuteen uusiakin työpaikkoja. Yhden robotin valmistus antaa työtä keskimäärin yhdelle  työntekijälle robottitehtaalla, mutta vain puoleksi vuodeksi. Siten  sen uusia työpaikkoja synnyttävä osuus on vain murto-osa menetetyistä työpaikoista. 

Saksassa on tutkittu robottien määrää ja niiden vaikutuksia työllisyyteen. Saksassa oli vuonna 1980 vain 1 250 robottia. Vuonna 1991 jo 34 140 robottia. Tuolloin robotit olivat syrjäyttäneet jo n. 45 000 työntekijää. Vuoteen 2 000 mennessä niiden arvioidaan lisääntyvän lähes 90 000 kappaleeseen. Silloin niiden on laskettu syrjäyttävän 180 000 työntekijää. 

Tällaisiin tuloksiin ovat tulleet tutkijat Dietmar Edler ja Tatjana Ribakova  Berliinissä (The impact of Industrial Robots on the Level and Structure of Employment in Germany - A Simulation Study for the Period 1980-2000, 1994 Elsevier Sience Inc.). 

He ovat tutkineet paitsi robottien työttömyyttä lisääviä vaikutuksia, myös niiden mahdollisia, uutta kysyntää lisääviä vaikutuksia. He ovat tutkimusprojektissaan tutkineet kahta vaihtoehtoista mallia.

Ensimmäisessä he ovat estimoineet vaihtoehdon, jossa roboteilla aikaansaatu tuotto on siirretty halpeneviin tuotteen hintoihin, jolloin teoriassa saadaan lisäkysyntää. Tulos oli, että näin tapahtuukin, mutta lisäkysyntä lieventää perusmallin työttömyystasoa vain kolmasosalla. 

Toisessa tutkimusmallissa he olettivat, että robotilla saatua tuottoa ei ohjata halpeneviin lopputuotteen hintoihin vaan omistajan taskuihin. Siinä vaihtoehdossa robotoinnin negatiivisen työllisyysvaikutuksen oletetaan korvautuvan sillä, että omistaja sijoittaa tuoton toiminnan laajentamiseen ja luovan sitä kautta uusia työpaikkoja. Tulokseksi tuli, että lisäinvestoinneilla ei ole juuri mitään vaikutusta työttömyyden perustasoon. 

Yhdistämällä erilaisia robotteja, vihivaunuja ja automaattisia ja työstökoneita 33–saadaan aikaiseksi ns. FMS (Flexible Manufacturing Systems) tuotantosolu. Yhdistämällä tietokoneohjauksella useita tällaisia miehittämättömiä tuotantosoluja saadaan ns. CIM (Computer Intergrated Manufacturing), miehittämätön tehdas. Tällaisia tehtaita toimii jo maailmalla, pääasiassa Japanissa. 

Esimerkkinä vaikkapa Fanucin servomoottoritehdas Japanissa. Ennen vuotta1982 tehtaan 108 työntekijää ja 32 robottia tuotti noin 6 000 moottoria kuukaudessa. Radikaalin uudelleenjärjestelyn ja tehtaan pitemmälle viedyn automatisoinnin jälkeen työssä on vain 60 ihmistä, mutta robotteja on 101, ja tehdas tuottaa 10 000 servomoottoria kuukaudessa. 

Tuottavuus on kasvanut kolminkertaiseksi. Näistäkin työntekijöistä valtaosa ei osallistu varsinaiseen tuotantoon vaan suunnitteluun ja myyntiin jne. Yhtiön johto pitää kuitenkin tätäkin ratkaisua väliaikaisena tähdättäessä täysin automatisoituun tuotantoon. 

Kun tällainen miehittämätön CIM-tuotanto yhdistetään tietokoneiden välityksellä sähköiseen kaupankäyntiin ja elektronisiin tilausjärjestelmiin, puhutaankin jo kokonaisvaltaisista MAP-järjestelmistä (Manufacturing Automation Protocol). General Motors on sijoittanut  Yhdysvalloissa 80-luvulla kymmeniä miljardeja dollareja Saturn - projektinsa yhteydessä näihin järjestelmiin. 

Näitä tuotantojärjestelmiä ei voi, eikä saa verrata kehruujennyjen tuomiin ongelmiin ja niihin kohdistuneisiin vainoihin. Eurooppa oli tuolloin melkein puhdas maatalousyhteiskunta ja teollisuustuotanto oli aivan alkuaskelmilla. Miehittämättömän tuotannon tuottamat  työllisyysongelmat ovat nykyisin aivan toista suuruusluokkaa. 

Tuskin edes talousteoreetikko Karl  Marx runsas sata vuotta sitten kykeni edes mielikuvituksissaan ennakoimaan, että insinöörit kykenevät rakentamaan niin automatisoituja  tuotantolaitoksia, että duunarien palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on enää vain 0,1 prosenttia.  

Yksi tällainen tehdas toimii Lyonissa, Ranskassa. Hewlett&Packardin näyttöpäätteitä kootaan siellä lähes miehittämättömässä tehtaassa. Marxin näkemys pääoman ja duunarin välisestä sovittamattomasta ristiriidasta on ajankohtaisempi kuin koskaan. 

Tällaiset pitkälle automatisodut tuotantolaitokset vaativat paljon pääomaa ja vähän työntekijöitä. Ne ovat vieneet työntekijältä työpaikat ja markkina-arvon. 

Marxin elinaikana teollisuustuotanto otti vasta ensimmäisiä haparoivia ensiaskeleita. Muutama hassu kehruujenny alkoi kehrätä eri puolilla Eurooppaa. Ensimmäiset tehdassalit olivat mustanaan erilaista mutterinvääntäjää. Tuolloin tehdaskapitalisti oli suuresti riippuvainen duunarista ja hänen työpanoksestaan. Tavallisellakin duunarilla oli tuolloin vielä markkina-arvoa. 

Asea Brown Boverin pääjohtaja Percy Barnevik  on ensimmäinen yritysjohtaja, joka on uskaltanut sanoa ongelman ääneen. Hän on Financial Timesille antamassaan haastattelussa ennakoinut Eurooppaan pysyvää 20-25 prosenttiin työttömyyttä. Hän ei pitänyt syynä lamaa. Päinvastoin. Työttömyyden syyksi hän totesi tuotannon nopean kasvun. Toisin sanoen tuotannon nopean keskittymisen. 

Barnevik tietää mistä puhuu. Hän heitti 50 000 työntekijää ulos konsernistaan neljän vuoden aikana ja kaksinkertaisti samaan aikaan ABB:n liikevaihdon yritysostoilla. Käytännössä se on merkinnyt sitä, että hän on automaatiolla ja tietotekniikan hyväksikäytöllä pystynyt lisäämään konserninsa tehokkuutta yli 30 prosenttia vuodessa. 

Se tarkoittaa, että markkinoitten pitäisi myös kasvaa yli 30 prosenttia vuodessa, jotta alan työpaikat säilyisivät. Kun markkinat polkevat käytännössä paikallaan, joku kilpailija joutuu aina lopettamaan, ajautuu konkurssiin tai isompien ostamaksi. 

Hän totesi myös että tällä hetkellä teollisuustuotanto ja siihen liittyvät palvelut tarjoavat työtä 35 prosentille väestöstä Euroopassa. Seuraavana kymmenenä vuotena määrä putoaa 25 prosenttiin. Taas kymmenen vuotta ja teollisuus tarvitsee enää 15 prosenttia työvoimasta. 

Hän ei usko että palveluala kykenee työllistämään poispotkitut työntekijät. - Kun joku sanoo minulle, että muutaman vuoden kuluttua tulee kova työvoiman tarve, minä kysyn “Missä? Mitä töitä on silloin tarjolla? Missä kaupungissa? Missä yhtiössä?” 

Ei Barnevikaan osaa sanoa mitä tälle tarpeettomalle 85 prosentin kansanjoukolle pitäisi tehdä ja kuka heidät pitäisi hengissä saati sitten ostovoimaisina? Sehän ei ole yritysjohdon ongelma. 

Amerikkalaisen Brooks Internationalin, maailmanlaajuisen yrityskonsulttitoimiston toimitusjohtaja Larry Harris on moittinut asiasta yritysjohtoa: ”Suomessa niin kuin ei muuallakaan maailmassa ole ainakaan vielä 90-luvulla paluuta täystyöllisyyteen. Yritysjohto ei ole ollut rehellinen hyvinmenestyvissä yrityksissä, kun se ei ole kertonut, ettei irtisanotulla ole palaamista4vanhaan työpaikkaan edes tulevan korkeasuhdanteen aikana”. 

Toinen maailmanlaajuisen yrityskonsulttitoimiston MPS:n toimitusjohtaja Thomas GrosJean on todennut hirtehisesti: “Vakituinen työntekijä on yritykselle rasite”. Maailman suurimpien yritysten rekrytointiasioita hoitaessaan hän on huomannut työsuhteissa tapahtuneen uuden kehityksen. 

Kaikki yritysten toiminnot pyritään “ulkoistamaan” mahdollisimman pitkälle. Siten että työllisyysvastuu, yritysvastuu ja yritysriski siirretään verkostotaloudessa alihankintaketjun viimeiselle duunarille. 

London School of Economicsin professori Ian O. Angell on todennut harvinaisen suorasukaisesti: “Keskiajan raakuus tulee takaisin. Ihmiskunnan edessä ei mikään siisti kehitys, vaan raju ja totaalinen muutos”. Hän jatkaa synkistelyään: ” Virtuaaliyritys ei tarvitse siivoojia, huoltomiehiä, ruokalanpitäjiä, vahtimestareita. Kaikki tällaiset työpaikat vähenevät. 

Sen sijaan itsensä työllistäjien eli ‘yrittäjien’ määrä lisääntyy. Heillä on monta työnantajaa, heille maksetaan huonosti, ja vain tehdystä työstä. Ne, joilla työtä edelleen on, tekevät työtä enemmän ja kovemmin, pienemmällä palkalla, vähemmän turvallisissa työpaikoissa, ja heidän olisi parasta olla kiitollisia. Johto voi irtisanoa heidät silmää räpäyttämättä, halutessaan vaikka sähköpostin kautta”. 

Yritysten työllistämis- ja yhteiskuntavastuu. 

Juhlapuheissa ja seminaareissa kuuluu yleensä vakuutella, että “henkilökunta on yrityksen tärkein voimavara” ja että yritystoiminta luo yhteiskuntaan hyvinvointia kaikille ja ottaa vastuuta yhteiskunnan kehittämisestä. Mitenkä asiat ovat sitten todellisuudessa? EVA julkaisi ihan hiljattain tutkimuksen aiheesta. 

Sen mukaan yritysjohto ei pistä moraalille paljon painoarvoa. Yhdeksänkymmentä prosenttia yritysjohtajista katsoo, etteivät etiikka ja moraali ole mitenkään keskeisiä arvoja yritystoiminnassa. Ainoastaan kolme prosenttia pitää sosiaalista vastuuta ja vastuuta työllisyydestä tärkeänä. 

Historian valossa yhteiskunnallista vastuuta on yritysjohtajilta toki joskus löytynyt. Ennen vanhaan kun teollisuuspatruuna perusti tehtaan paikkakunnalle, hän rakensi automaattisesti duunareille myös asunnot. Ja jos paikkakunnalla ei ollut koulua, niin hän rakensi duunarien mukuloille myös koulun. Joskus jopa urheilukentän ja kirkon. 

Entä nyt. Nykyään yritysjohtajat keskittyvät yleensä pääsemään ylimääräisistä duunareista eroon optioiden kiilto silmissä. Vaikka teollisuustuotanto on kasvanut Suomessa kaksi kertaa kovemmin kuin keskimäärin Euroopan teollisuusmaissa, yritysjohtajat ovat vähentäneet väkeä ja sysänneet vastuun niiden elättämisestä yhteiskunnalle. Vaikka tuotanto on Suomessa jatkuvasti kasvanut, työpaikat kääntyivät laskuun jo 70-luvun lopulla. 

Kenelle  tämän päivän yritysjohtaja on sitten ensisijaisesti vastuussa? Kiteyttäisin sen melko tarkasti talousnobelisti Milton Friedmanin  lausahdukseen: “Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Kaikki muu, mitä se tekee, on5omistajien rahan haaskuuta”. 

Eikä se paljon poikkea Electroluxin konsernijohtaja Michael Treschowin näkemyksistä. Electrlux sulki äskettäin kerralla 25 tehdasta ja irtisanoi 12 000 työntekijää. Treschow totesi julkisuudessa: “Toimintaa supistetaan kannattamattomuuden vuoksi. Liikevaihdon tulisi melkein kaksinkertaistua, jotta osakkaat saisivat tarpeeksi  tuottoa osakkeilleen”. Vaikka yhtiö tuotti voittoa liki kolme miljardia markkaa. 

On tietysti rumaa syyttää yritysjohtoa yhteiskunnallisen vastuun puutteesta. Jos yritys ei tuota voittoa sijoitetulle pääomalle, hän on melko pian entinen yritysjohtaja. Jos kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä on saneerattava, niin vapaassa markkinataloudessa yritysjohtajan on työpaikkansa säilyttääkseen pakko heittää alaisiaan pihalle. 

Kuitenkin yritysjohtajat mielellään antavat ymmärtää, että vain “terveellä” ja kilpailukykyisellä yritystoiminnalla yhteiskuntaan syntyy kaikille hyvinvointia. Nokian edesmennyt toimitusjohtaja Kari Kairamo  kuitenkin totesi, että yrityksen tärkein yhteiskunnallinen tehtävä on luoda yhteiskuntaan uusia työpaikkoja. 

Yrityselämän eettinen valmentaja Lennart Koskinen  on peräänkuuluttanut kirjassaan yritysten yhteiskunnallisena vastuuna työtilaisuuksien luomisen. Sen lisäksi yritysten tulisi luoda tuloja yhteiskunnalle verojen ja maksujen muodossa.

Suunnitteluautomaatio ja niiden työllisyysvaikutukset.

Tietokoneet ja automaatio eivät vaikuta enää pelkästään sinihaalarityöntekijöihin. Niillä korvataan ja tehostetaan myös valkokaulustyöntekijöitä. Heidän avukseen on tullut CAD-, CAM-, ja CAE näyttöpäätesuunnittelu. Nykyaikaisen lentokoneen, auton tai laivan suunnittelu olisi nykyään mahdotonta ilman tietokonetta. 

Pelkkä suunnittelu veisi vanhoilla menetelmillä niin paljon aikaa, että tuote olisi jo vanhentunut ennen kuin suunnittelutyö olisi valmis . Erilaisilla kehittyneemmillä ohjelmistoilla voidaan myös osia suunnittelutyöstä automatisoida. 

Erilaisilla asiantuntijajärjestelmillä taas voidaan korvata korkeaa tietämystä omaava asiantuntija.  Hänen asiantuntemuksensa on ohjelmoitu tietokoneohjelmaksi. Tavallinen kuluttaja voi silloin tietokoneen välityksellä interaktiivisesti hakea  vastauksia kysymyksiinsä ja ongelmiinsa. 

Asiantuntijat taas puolestaan vielä korkeampaa asiantuntemusta. Esimerkiksi tavallinen yleislääkäri voi hyödyntää vaikka jonkin toisella puolella maapalloa olevan erikoislääkärin huippuosaamista. 

Yrityshierarkian madaltumisen työllisyysvaikutukset. 

Tietokone on tehnyt mahdolliseksi kiihtyvällä vauhdilla yritysten rakenteiden keventämisen, virtaviivaistamisen, järkeistämisen, tervehdyttämisen, rationalisoinnin, saneerauksen tai rakennemuutoksen - mitä nimitystä nyt työntekijöiden vähentämisestä kukin haluaa käyttää. 

Ison yrityksen perinteisessä yrityspyramidissa on saattanut olla toista kymmentä hierarkiatasoa. Koska yrityksen kaikki toiminnot ovat reaaliajassa tietokoneella, yrityksen pääjohtaja voi näyttöpäätteeltään seurata jopa yksittäisen työntekijän työsuoritusta ja tehokkuutta. Vahtivia väliportaan johtajia ei enää tarvita. Nyt yrityspyramidissa on enää 2-5 hierarkiatasoa. 

Euroopan arvostetuin yritysjohtaja Percy Barnevik  on todennut, että minkä tahansa isomman yrityksen keskushallintoa voidaan supistaa 90 prosentilla yhdessä vuodessa! Tämän hän on myös henkilökohtaisesti todistanut käytännössä. 

Kun Barnevik 80-luvun alussa otti Asean ohjat käsiinsä, hän laski pääkonttorin henkilöstömäärän kahdestatuhannesta kahteensataan. Ja teki sen sadassa päivässä. Sama toistui, kun Asea ja Brown Boveri sulautuivat vuonna 1987. Barnevik karsi äkkiä pääkonttoreiden yhteensä nelituhatpäisen kallispalkkaisen ja koulutetun esikunnan sataan henkeen! Ja edelleen - kun ABB oli ostanut suomalaisen Strömbergin 880 hengen keskusyksikön, mitoitus korjattiin 25 henkeen. 

IMD:n professori ja maailman kilpailukykyraportin kokoamisen johtaja Stephane Garelli  varoitti puolestaan tulevasta valkokaulustyöläisten työttömyydestä. “80-luvulla tietokoneet pistivät varsinaiset työläiset työttömiksi. Tällä vuosikymmenellä työttömyys kohtaa pääasiassa toimistotyöläisiä. 

Ilmiö voi saavuttaa ennennäkemättömät mitat, sillä 75 prosenttia teollistuneiden valtioiden väestöstä työskentelee toimistoissa.” Garelli muistuttaa, että vaikka toiminnallisten kulujen kutistaminen on tärkeää, ei työväkeä saa kohdella kertakäyttötavarana. “Jos työpaikkojen karsinta hyväksytään yleisesti taantuman aikana, ei julkinen mielipide ymmärrä, jos työttömyys ei häviäkään talouden elpymisen aikana,” Garelli jatkaa. 

Yhdysvaltojen työvoimaministeri Robert Reich  on kirjassaan Rajaton maailma  todennut, että näiden tietotekniikkaa hyödyntävien “symbolianalyytikkojen” määrä, jota ei voida automaatiolla korvata, on teollisuus- ja palvelutuotannossa Yhdysvalloissa parhaimmillaankin 20 prosenttia kokonaistyövoimasta. 

Siitä huolimatta, vaikka Yhdysvallat hallitsee maailmanlaajuisia symbolituotannon vientimarkkinoita. Loppujen 80 prosentin työpaikat voidaan korvata ennen pitkää tietotekniikalla ja automaatiolla. 

Teollisuustuotteiden ja palveluiden tuottamisessa on tapahtunut teknologian radikaali ja lopullinen rakennemuutos. Sen vaikutukset työllisyyteen ovat jääneet ymmärtämättä sekä maailman huippupoliitikoilta että ammattiyhdistysliikkeen johdolta.

Investoinnit eivät luo enää uusia työpaikkoja. 

Yleinen uskomus niin poliitikkojen kuin yritysjohtajien keskuudessa tuntuu olevan, että kun investoinnit maailmalla saadaan käyntiin, niin työttömyys häviää itsestään. Ennen näin tapahtuikin. 

Kokemus valitettavasti puhuu toista. Kaikissa teollisuusmaissa, Japania lukuunottamatta, teollisuuden työpaikat vähenivät rajusti 80-luvulla, vaikka maailman teollisuustuotanto kasvoi vielä kaksi prosenttia. 

Esimerkiksi Suomella meni 80-luvulla vielä hienosti. Kasvu oli 35 prosenttia ja kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Olimme tuolloin “Euroopan Japani”. Teollisuuteen investoitiin vuositasolla 10-20 miljardia. Siitä huolimatta tai niiden ansiosta teollisuudesta katosi 80-luvulla yli 100 000 työpaikkaa. 

Suomessa teollisuudesta leipänsä ansaitsevien joukko on vähentynyt 70-luvun lopun 640 000:sta jo alle 400 000:een. Johonkin teollisuudesta vapautuva väki on ollut pakko sijoittaa. Ensin se meni siirtolaiseksi Ruotsiin. 

Sen jälkeen vapautuva väki onkin piilotettu pyörittämään yhä paisuvaa kunnan ja valtion “palveluarmeijaa”. Nyt laman kohdatessa tämä yhteiskunnan palkkalistoilla oleva, suurimmillaan lähes 700 000 hengen palvelualan työntekijät ovat matkansa päässä. Hehän ovat taanneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansalaistensa terveydenhuollon- koulutus- ja kulttuuripalveluissa. 

Kukaan vain ei tiedä nyt, mihinkä heidät jatkossa piilotetaan. Vaikka teollisuustuotanto on kasvanut, lamasta huolimatta, 90-luvulla seitsemän vuoden aikana noin 40 prosenttia, yhteiskunnan palveluarmeijaa on vähennetty lähemmäs 60 000 työntekijällä. 

Yritysjohtajat ja sijoittajat ovat voimakkaasti kritisoineet tätä yhteiskunnan kilpailukykyä heikentävää palveluarmeijaa. Samanaikaisesti he ovat unohtaneet, että tämä yhteiskunnan varoilla elävä palveluarmeija on kuitenkin taannut tuotantoelämän kannalta kunnolliset peruspalvelut, yhteiskuntarauhan ja ostovoimaisen kuluttajaryhmän. 

Tutkimustietoakin yritysten investoinneista toki löytyy. Saksassa on tutkittu teollisuuden investointien rakennetta. Müncheniläinen tutkimuslaitos Ifo Institut  sai tulokseksi, että peräti 40% oli rationalisointi-investointeja. Vain kolmannes investoinneista tähtäsi kapasiteetin laajentamiseen. Loput olivat korjausinvestointeja. 

Koska tuotantokapasiteettia on ennestäänkin Euroopassa liikaa, uuden yhä automaattisemman tuotantokapasiteetin vastapainoksi, joudutaan kiihtyvällä vauhdilla sulkemaan vanhoja ja työvoimavaltaisia tehtaita. 

Yhtä uutta tehdasta kohden joudutaan sulkemaan kuusi vanhaa. Näin on todennut sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä asiaa tutkinut professori Georg Taucher.  

Massiivisillakaan investoinneilla ei luoda enää työpaikkoja, koska 70 prosenttia teollisuusinvestoinneista menee vanhan tuotannon tehostamiseen. Käytännössä niillä päinvastoin hävitetään työpaikkoja.

    . 

TEKNOLOGIAN VAIKUTUKSET PALVELUTUOTANNOSSA:

Itsepalvelukoneet ja järjestelmät hävittävät työpaikkoja. 

Automaation peikko on jo harventanut myös palveluelinkeinojen työpaikkoja, ja harventaa niitä jatkossa yhä nopeammin. Erilaiset itsepalvelukoneet ja -järjestelmät ovat voimakkaasti levinneet pankkeihin ja vakuutuslaitoksiin kuten myös liikenteeseen, kauppaan ja muihin palveluelinkeinoihin.

 Muutaman kymmenen uuden tietotekniikka-asiantuntijan värvääminen pankin palkkalistoille ei riitä alkuunkaan korvaamaan 30 000 pankkitoimihenkilön katoamista tiskin takaa. Maailmalta löytyy jo sadoittain erilaisia pankki-, rahanvaihto-, vakuutus-, matkalippu-, rahastus-, postimerkki-, kioski-, opas-, vartiointi- ja hälytysautomaattia jne. 

Jotkut visionäärit ovat jopa ennustaneet, että teollisen yhteiskunnan jälkeen olemme siirtymässä palveluyhteiskuntaan. Todellisuudessa olemme menossa teknologian kehittymisen seurauksena ja pakottamana itsepalveluyhteiskuntaan. 

Kohta ainakin työssäkäyvillä parempiosaisilla on näyttöpäätteet kotona. Niiden avulla he voivat sitten tilata, varata ja ostaa lähes kaikki tarvitsemamme tavarat ja palvelut. Eikä siinä prosessissa juuri ihmistä enää tarvita! 

Tietokoneen välityksellä voimme seikkailla erilaisissa tiedostoissa, käydä ostoksilla, hankkia etäopetusta ja pitää videoneuvotteluja maapallon toiselle puolelle. Kun yritykset alkavat todella karsia matkustuskulujaan kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä, ne siirtyvät entistä hanakammin maailmanlaajuiseksi levinneessä bisneksenteossa sähköiseen tiedonsiirtoon ja videoneuvotteluihin. 

Niillä tulee olemaan raju negatiivinen vaikutus liikematkustamiseen ja sitä seuraavaan palveluketjuun: matkatoimisto, taksiliikenne, lentomatkustus, hotellitoiminta, ravintolapalvelut, autonvuokraus, vakuutustoiminta, pankkitoiminta jne. Teknologian aikaansaama työttömyys palvelualoilla on vasta alkuaskelmilla.

Yksityinen palvelusektori ei ole luonut enää uusia työpaikkoja. 

Teollisuuden Työnantajajärjestön toimitusjohtaja Johannes Koroma  on useissa yhteyksissä väittänyt, että teollisuus luo uusia työpaikkoja yhä edelleen ja erityisesti ne syntyvät yksityiselle palvelusektorille. Faktisesti hän on oikeassa, mutta käytännössä ei. 

Työpaikkoja ei enää synny tuotannon kasvun suhteessa kuten vielä menneinä vuosikymmeninä. Jos työpaikat kasvaisivat nykyään samassa tahdissa kuin teollisuustuotanto, niin meillä olisi laman jälkeen tapahtuneen poikkeuksellisen nopean kasvun seurauksena nyt armoton työvoimapula. 

Teollisuustekijöiden (mukaan lukien yrittäjät) lukumäärä oli vuonna 1993 pienimmillään 372 400 henkeä. Tilastokeskuksen viimeisin luku on vuodelta 1996. Silloin työntekijöitä oli 394 600. Kasvua kolmessa vuodessa siis 22 200 työpaikkaa (n. 6 %). 

Koroma väitti myös, että teollisuudelle palvelujaan myyviä yrityksiä syntyi kymmenin tuhansin.  Vuosien 93 - 96 välillä kaupan työpaikat ovat lisääntyneet 12 200 hengellä. Pankki- ja vakuutussektori puolestaan on vähentänyt 22 900 työpaikalla. Liikenteessä oli lisäystä sentään 1 200 henkeä.  

Palvelualat, joita Koroma ilmeisesti tarkoitti, kulkevat palvelutilastoissa nimikkeellä: “Muut yksityiset palvelut”. Ne olivat kasvaneet 9 700 työpaikalla! Kun vähennykset ja lisäykset lasketaan yhteen, kokonaislisäykseksi tulee peräti 200 uutta työpaikkaa palvelusektorille! 

Teollisuuden työllistävästä vaikutuksesta saa oikeamman kuvan kun tarkastelee työllisyysvaikutuksia vähän pitemmällä aikajänteellä. Jo 80-luvulla teollisuudesta hävisi 100 000 työpaikkaa, vaikka Suomen teollisuustuotanto kasvoi nopeammin kuin Euroopan99Ï teollisuusmaiden keskiarvo. Kasvu oli 35 prosenttia.  

Vuonna 1989 teollisuus työllisti vielä 482 200 henkeä. Laman aikana se väheni 109 800 hengellä (n.30 %). Työpaikkojen kokonaishäviö vuosien 89 - 96 välillä oli yhteensä 93 200 työpaikkaa (n. 22 %). 

Palvelualan työpaikkojen kohdalla ollaan vielä roimasti lähtötason (80-luvun lopun) alapuolella. Vuosien 89 - 96 välillä kaikilta palvelualan sektoreilta on väki vähentynyt tuhansittain. Julkiselta sektorilta 55 500 työntekijää. Kaupan alalta 52 000 työntekijää. Liikenteestä 19 800 työntekijää. Rahoitus- ja vakuutustoiminnasta 32 100 työntekijää. Ja muista yksityisistä palveluista 36 300 työntekijää. 

Tosin 80-luvulla yksityiset palvelualan työpaikat lisääntyivät keinotekoisesti 20 000 työntekijällä kun yritykset ulkoistivat palvelutoimintojaan yhtiöittämällä niitä. Siis ostivat palvelut entisiltä työntekijöiltään, mutta nyt tilastollisesti “yksityiset palvelut” nimikkeen alta. 

Parhaimmillaankin ne nousivat lähes 190 000 työntekijään. Laman aikana määrä supistui vajaaseen 140 000 työntekijään. Vuoden 96 lopussa ne olivat kohonneet 156 000 työntekijään. Määrä on vain n. 5-6 prosenttia kokonaistyövoimasta. 

Siis n. 300 000 työpaikkaa on kadonnut 90-luvulla vaikka teollisuustuotanto on kasvanut reippaasti. Kasvu on saatu aikaan siten, että kahdella devalvaatiolla on vapaaehtoisesti kurjistuttu lähemmäs 40 prosenttia ja saatu siten suhteellista hintakilpailukykyä. 

Devalvaatio merkitsee kuitenkin käytännössä aina palkansaajan ostovoiman heikkenemistä. Ostovoima taantui yli kymmenen vuoden takaiselle tasolle.

Palveluelinkeinot ovat aina sidoksissa teolliseen tuotantoon. 

Edellä esitetystä kehityksestä huolimatta muutkin tekno-optimistit ovat esittäneet, että teollisuudesta menetetyt työpaikat saadaan kuitenkin korvattua palveluelinkeinojen nimikkeen alle syntyvien uusien työpaikkojen avulla. 

Muissakin teollisuusmaissa palveluelinkeinojen tilastot ovat kasvaneet ansiottomasti. Yritykset ovat yhtiöittäneet omat palveluyksikkönsä ja ostavat samat palvelut alihankintana samoilta ihmisiltä. 

Näissä yhtiöittämisissä yleensä henkilökuntaa kevennetään heti aluksi ainakin kolmanneksella, jotta yhtiöittämisessä olisi mieltä ja palveluiden hintaa voidaan kilpailuttamalla laskea. 

Väen vähentämisellä ja uuden palveluteknologian hyväksikäytöllä saadaan uutta kilpailukykyä ja tehokkuutta. Tätä alihankkijana toimiminen tässä uudessa alihankintasuhteessa edellyttää. Hienommalla nimellä tätä kehitystä nimitetään verkostotaloudeksi. 

Supistuksista huolimatta palveluelinkeinojen tilastot ovat olleet lievässä kasvussa myös Euroopassa tästä yhtiöittämisestä johtuen. Kasvu ei siis johdu siitä, että markkinoille olisi luotu uusia työpaikkoja. Entiset työsuoritukset tehdään vain tilastollisesti uuden nimikkeen alla. 

On hyvä muistaa se tosiasia, että noin kaksi kolmasosaa yksityisestä palveluelinkeinosta saa toimeentulonsa palvelemalla alihankkijana teollista tuotantoelämää, eikä  yksityistä kuluttajaa. 

Yrityksistä viime kädessä löytyy maksukykyinen palveluiden maksaja. Jos yhteiskunnassa ei ole riittävästi teollista tuotantoa ja teollisia työpaikkoja, ei palveluyhteiskunnallekaan ole reaalista pohjaa. 

Mitä enemmän tuotantoelämä vapauttaa työntekijöitä ostokyvyttömien armeijaan, sitä vähemmän sillä on varaa ostaa yksityisiä palveluja. Eikä valtiolla ole enää varaa tuottaa verotuotoilla edes yhteiskunnan palveluja.

Tuotannon ja palveluiden automatisointi hävittää kyvyn kuluttaa sekä tuottaa palveluja. 

Palveluiden tuottaminen on hyvin erilaista eri teollisuusmaissa. Japanissa ja Yhdysvalloissa ne tuotetaan pääasiassa yksityisten yritysten toimesta. Yhteiskunnan koulutus-, terveys-, lastenhoito-, vanhustenhoito- ja kulttuuripalvelut  ovat vaatimatonta luokkaa. Palvelut maksetaan itse tai hoidetaan vakuutuksin. 

Siksi palkansaajien verotus ja työnantajien välilliset työvoimakustannukset ovat siellä pienet. Työvoiman suhteellinen hinta on Japanissa ja Yhdysvalloissa siten kilpailukykyisempää. 

Euroopassa, ja erityisesti Skandinaviassa peruspalvelut ovat pääasiassa yhteiskunnan tuottamia. Siksi työntekijän verorasitus on siellä paljon kovempi. Koska Euroopassa verotus ja sosiaalimaksut pääasiassa perustuvat palkkatyön verotukseen, automaation käyttöönotto on itse asiassa laillistettua veronkiertoa. Robotit ja tietokoneet eivät maksa veroja, ja niiden hankintahinnat saa vähentää poistoina yrityksen tuloksesta. 

Konkretisoituna se tarkoittaa, että pysähtyneillä markkinoilla valtiot saavat aina vain vähemmän veroja yhteiskunnan palvelutuotannon ylläpitoon samasta teollisuustuotannon määrästä. 

Parempi sosiaaliturvajärjestelmä tosin tasaa ostovoiman hiipumista Skandinaviassa demokraattisemmin. Työttömien ostovoimasta pidetään täällä kattavammalla sosiaalijärjestelmällä edes jonkinlaista huolta. 

Japanissa ja Yhdysvalloissa tuotannon automaatio ei vaikuta palvelutuotantoon yhtä dramaattisesti. Ne jotka pysyvät työelämässä, pystyvät ostamaan normaalisti yksityisesti tuotettuja palveluita. Mutta ne, joita ei tuotantoprosessissa tarvita pystyvät ostamaan hyvin rajoitetusti. Niin palveluita kuin tavaroita. Heidän ostokyvystään ei huolehdi kukaan. 

Verotus tukahduttaa palvelutuotantoa. 

Tuotannon tärkeimmistä komponenteista: raaka-aineista, pääomasta, energiasta ja työstä, ihmistyön osuus on koko ajan vähenevä. 

Koska useimmissa teollisuusmaissa valtiot saavat verotulonsa ja sosiaalimaksunsa pääasiassa ihmistyötä verottamalla, palveluelinkeinoista on tullut verojen raskain maksaja. Teollisuustuotannossa palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on vähentynyt alle 15 prosenttiin. Palveluelinkeinoissa se on vielä n. 60-70 prosenttia. Kun teollisuus automatisoi, valtio saa samasta tuotantomäärästä entistä vähemmän verotuloja. 

Pystyäkseen hoitamaan aikaisemmat palveluvelvoitteensa ja työttömänsä, valtioiden on ollut pakko kiristää verotusta. Veronkiristys rasittaa tällöin pahiten palveluelinkeinoja, koska se sisältää eniten ihmistyötä. Palveluiden hinnat kallistuvat tavaroiden hintoja nopeammin ja yhä harvemmalla kuluttajalla on varaa tulevaisuudessa ostaa palveluja. 

Tai sitten palveluelinkeinojen työvoiman hintaa on pakko laskea. Näin on tapahtunut Yhdysvalloissa, palveluelinkeinojen luvatussa maassa. Niistä on tullut pysyviä matalapalkka-aloja. Vuodesta 1973 eteenpäin yhdysvaltalaisten työntekijöiden reaaliansioiden kehitys on polkenut paikallaan ja viime vuosina laskenut. 

Teollisuusyhteiskunnan jälkeen palveluyhteiskunta? 

Moni visionääri on ennakoinut teollisen tuotantoyhteiskunnan jälkeen palveluyhteiskuntaa. On vedottu USA:n antamaan esimerkkiin. Siellähän on enää 15 prosenttia työntekijöistä teollisuuden palveluksessa. Loput 85 prosenttia muissa, pääasiassa palveluelinkeinojen palveluksessa. 

Tällöin unohdetaan, että Yhdysvalloissa eletään maailmanlaajuisilla palvelujen markkinoilla. Sen hallinnassa ovat jo maailman viihde-, elokuva-, vakuutus-1111‰, pankki-, hotelli-, ravintola-, luottokortti-, konsultti, mainonta ja markkinointi-, autonvuokraus- ja hampurilaisketjut. 

Pienillä teollisuusmailla ei ole enää edes teoreettisia mahdollisuuksia syrjäyttää amerikkalaisia näillä markkinoilla. Japani on kuitenkin ainoa maa, joka valtavien pääomiensa avulla on tullut kovaa vauhtia näillekin markkinoille. 

Se on tapahtunut, ei kilpaillen, vaan yksinkertaisesti ostamalla amerikkalaisia yrityksiä. Viidestäsadasta suurimmasta palvelualan yrityksestä on jo kolmasosa japanilaisia. Keskittyminen maailmanlaajuisiksi megayhtiöiksi on vasta alullaan.

TEKNOLOGIAN VAIKUTUS VALTIOIDEN TALOUTEEN.

Yhteiskunnan verotulot vähenevät ja elätettävien määrä lisääntyy. 

Teollisuusmaissa yleensä yhteiskunnan pääasialliset verotulot muodostuvat työntekijöiden tulo- ja kunnallisveroista, erilaisista sosiaaliturvamaksuista, arvonlisäveroista. Vähäisemmässä määrin taas yritysveroista, omaisuusveroista, erilaisista valmisteveroista, ympäristöveroista, jne. Siis pääsääntöisesti yhteisölle kertyneen jaettavan maksaa aktiivi, työssä käyvä väestö. 

Talouslehdistön ylläpitämä julkinen valitusvirsi pitää yllä hokemaa, että Suomen korkea veroprogressio tappaa työhalut ja estää työllistämisen. Korkea veroprogressio on kuitenkin tahallisesti ylläpidetty valhe. 

Kaikista yhteiskunnan keräämistä veroista ja palkansaajiin kohdistuvista veroluontoisista maksuista vain alle 20 prosenttia sisältää progressiivisia veroja. Vain valtion tuloverot ovat progressiivisesti verotettuja. 

Vuonna 1996 valtion tulo- ja varallisuusverot olivat 50 miljardia. Arvonlisäveroista valtion kassaan kertyi 47 miljardia. Sosiaaliturvarahastoihin kerättiin 74 miljardia. Kunnallisverot, arvonlisäverot ja erilaiset  palkkaperusteiset sosiaaliturvamaksut edustavat yli 80 prosenttia kaikista veroista. Ne eivät ole progressiivisia. 

Siis siivoojamummo maksaa käytännössä 80 prosenttisesti palkastaan  samalla veroprosentilla veroja yhteiskunnalle kuin esimerkiksi suurituloinen Casimir12 Ehrnrooth. 

Vaikka kokonaisverorasitus Suomessa on maailman korkeimpia, koko verotuksen veroprogressio on käytännössä olematon. Suurituloiset voisivat hyvin lopettaa valittamisensa kohtuuttomasta veroprogressiostaan. 

Veroja maksavalle palkansaajapuolelle on syntynyt Euroopassa merkillisiä kummajaisia. Periaatteessa teollisuuden työntekijöiden verotuotoilla elävien kunnan ja valtion työntekijöiden verokertymät ovat monissa Euroopan maissa merkittävämmät kuin itse teollisuustyöntekijöiden verotuotot. Valtio siis verottaa yhä enemmän itse itseään! 

Kun nyt nollasummamarkkinoilla automaation seurauksena veronmaksajat vähenevät, yhteiskunnan tuloverot ja sosiaalimaksut vähenevät, syntyy uusia ostovoimaltaan “epäkurantteja” kuluttajaryhmiä. 

Heidän ostovoimansa huvetessa myös arvonlisäveron tuotot yhteiskunnalle vähenevät. Ollaan noidankehässä. Jaettavaa syntyy samalla tuotantovolyymilla yhteiskunnan pottiin entistä vähemmän. Uusia elätettäviä taas käänteisesti, entistä enemmän!12 

Poliitikkojen  pitäisi  maailmanlaajuisesti valvoa, että paikallaan polkevasta  tuotannosta saadaan pumpattua tuottoa eli jaettavaa veroina ja palkkoina, edes entinen määrä. Riippumatta siitä, tekeekö työn ihmiskäsi tai robotin käsi. Sama koskee ajattelutyötä. Tekevät työn sitten ihmisaivot tai tietokoneen aivot. 

Tavoitteeksi tulisi asettaa verotuksen kohdistaminen jalostusarvon nousuun eikä pelkästään siihen, että ihmistyöstä tehdään niin kallis tuotantotekijä, ettei kenelläkään ole enää varaa käyttää sitä. 

Edes ay-liike ei ole puuttunut 90-luvulla tapahtuneisiin dramaattisiin muutoksiin, jotka ovat tapahtuneet varallisuuden ja tulojen uusjaossa tuotantoelämän teknologisoitumisen seurauksena. 

Palkkojen osuus Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien sotu-maksujen osuus on taas vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. 

Kun duunarit on rahamaailman vapautumisen ja teknologian käyttöönoton seurauksena laitettu kortistoon, yritysten johdolle on sitten jaettu miljoonakaupalla optioita ja bonuksia. Omistajille taas miljarditolkulla osinkoja. 

Vaikka pörssin kokonaisarvo on vuodesta 92 lähtien kymmenkertaistunut, se ei saa poliitikoilta minkäänlaista reaktiota. Kun presidentti Mauno Koivisto  oli aikanaan vapauttamassa pääoman liikkeitä, sitä markkinoitiin nimenomaan kilpailukyvyn, yritysten kasvun ja työllisyyden parantajana. Seuraukset ovat nyt valitettavasti kiusallisina numeroina kaikkien todennettavissa. 

Nyt ollaan kaikissa Skandinavian maissa tilanteessa, jossa kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä on pakko luopua jo saavutetuista eduista. Ja panna USA:n malliin yhä suurempi osa yhteiskunnan palveluista maksullisiksi. 

Tai sitten on pakko jakaa niukkuutta kuten Euroopassa nyt tapahtuu. Sosiaaliturvaa pidetään korkeana yhteiskunnan tuloihin nähden. Nyt vannotaan kaikkialla uusliberalismin nimiin. Kilpailukyvyn säilyttäminen pakottaa yritykset lisäämään tuottavuutta automaatiolla. 

Pienten, työvoimavaltaisten yritysten mahdollisuudet kilpailla maailmanlaajuisesti vapaassa markkinataloudessa ovat aika rajalliset. Varsinkin kun vastassa on jatkuvasti  keskittyvät ja automatisoituvat monikansalliset jättiyritykset. 

Nykyisillä markkinatalouden pelisäännöillä pienten maiden ainoaksi kilpailukeinoksi jää yrittää automatisoida vielä elinkelpoinen jäljellä oleva tuotannollinen toiminta niin pitkälle, että prosessissa ei juuri ihmistä tarvita. 

Sitä kutsutaan kauniimmin sanottuna  tuottavuuden nostamiseksi.  Toivotaan lyhytnäköisesti, että saataisiin kahmittua markkinaosuuksia jonkun toisen kustannuksella. 

Yritykset saavat luonnollisesti uutta kilpailukykyä, mitä pitemmälle ne pystyvät tuotantonsa automatisoimaan. Siten ne saavat tilapäistä kilpailuetua, mutta samalla ne kiihdyttävät negatiivista kehityskierrettä. Näin ne tuhoavat ensin markkinoiden ostovoiman ja pitemmällä tähtäimellä myös oman kasvualustansa.Teknologiakilpailussa mukana kykenemättömät maat joutuvat kilpailemaan kurjistumiskierteensä nopeudella. 

Pienten teollisuusmaiden ainoa keino kilpailla näitä markkinavoimia vastaan on yrittää parantaa maansa kilpailukykyä vähentämällä kansalaistensa jo saavuttamia etuja.  Esimerkiksi vähentämällä verorasitusta ja/tai alentamalla työntekijöittensä palkkatasoa ja sosiaaliturvaa. 

Viime vuosina poliitikot kaikkialla Euroopassa ovat kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä kilpailleet siitä, kuka antaa yritystoiminnalle parhaat tukiaiset ja verotukselliset erikoistarjoukset. Irlannissa yrityksille on annettu verovapauksia kymmeneksi vuodeksi. Sveitsi antaa kotiuttaa verovapaasti muualla tuotetut voitot. Luxemburg sallii “postilaatikkofirmojen” kautta tapahtuvan veronkierron jne. 

Suomessa veroparatiisiyhtiöitä myyvän Aaron Michelinin mukaan: “Noin 60 prosenttia kaikista maailman sijoituksista kulkee offshore -keskusten kautta. Niitä pääomia ei juuri veroilla rasiteta”. 

Yrityksille on annettu14ilmaisia peltihalleja, ilmaista työntekijöiden koulutusta, yhteiskunnan tukiaisia yritysten tutkimus-, tuotekehittely- ja teknologiahankkeisiin jne. Jotta yhä harvemmat maailmalla jaossa olevat työpaikat ohjautuisivat “omiin” maihin. 

Näin poliitikot kilpailevat itse asiassa siitä, mikä maa vähiten suostuu hyötymään teollisesta tuotannostaan. He käyvät ymmärtämättömyyttään maailmanlaajuista kurjistumiskilpailua markkinavoimien pakottamana. 

Luopuessaan verosaatavistaan ja voittaessaan tuotantovelvotteiden alennusmyyntitarjouksen poliitikko ei ymmärrä, että kaikki muut häviävät  paitsi monikansallinen sijoittaja. Valtiot saavat vähemmän verotuloja ja palkansaajat vähemmän palkkatuloja ja ostovoimaa. 

Pienessä Suomessa tapahtunut kehitys konkretisoi verotuksen kehitystä. Vuosina 90 ja 93 teollisuustuotannon määrä olivat samoja. Samalla teollisuustuotannon määrällä valtio sai nyt 20 miljardia vähemmän verotuloja. Siitä huolimatta, että valtion oli pakko korottaa tuloveroastetta kuudella prosentilla korkeaksi kasvaneen työttömyyden hoitamiseksi. Kuntien taas oli pakko nostaa veroäyriä keskimäärin pennillä. 

Vielä vuonna 1988 sadan markan työvoimakustannuksista palkansaajalle jäi verojen ja sosiaalikustannusten jälkeen ostovoimaa 45 markkaa, vuonna 98 enää 39 markkaa. Verotuksen lisäksi myös devalvaatiot ja kuluttajan hintaindeksin  kohoaminen (tavaroiden ja palveluiden kallistuminen) ovat syöneet palkansaajien ostovoimaa. 

Jos esimerkiksi valtion budjetti olisi kasvanut 90-luvulla teollisuustuotannon kasvun suhteessa (40%), kuten se kasvoi vielä 80-luvulla, valtion budjetin pitäisi olla nyt lähemmäs 300 miljardia. Vuoden 1999 budjetti on vain 187 miljardia, eli samalla tasalla kuin 90-luvun alussa. 

Puolen miljoonan työttömän elättämiseen valtio ja kunnat joutuivat uhraamaan  ylimääräisinä kuluina 33 miljardia. Jos mukaan lasketaan vielä saamatta jääneet sosiaali- ja eläkemaksut, summa kohoaa 46 miljardiin. 

Valtion lisäksi puoli miljoonaa kansalaista menetti 28 miljardin palkkatulot j1414Éa sitä kautta ostovoiman. Valtakunnan koko palkkapotti vuonna 90 oli 230 miljardia. Vuoteen 93 mennessä se oli vähentynyt 202 miljardiin. Ostovoimaa katosi siis 28 miljardia. Vastaavasti teollisuuden palkkapotti vuonna 90 oli 51 miljardia. Vuonna 93 enää 43 miljardia. Sama tuotanto tehtiin siis 8 miljardia pienemmällä palkkapotilla. 

Jos valtiot eivät lähde vapaaehtoisesti mukaan tähän kurjistumiskierteeseen, niin markkinavoimat kyllä pakottavat siihen. Tehtaat ja tuotanto siirretään halvempaan maahan, tai kehitysmaan. Poliitikot katsovat kehitystä voimattomina sivuraiteelta. 

Esimerkiksi saksalaisuuden symboli Mercedes Benz siirsi uuden automallinsa tuotannon Ranskaan, kun siellä on alhaisempi palkkataso ja heikommin järjestäytynyt ammattiyhdistysliike. 

Jos tuotanto siirretään kehitysmaahan, asiaa voi tarkastella myös globaalisesta ja humaanisesta näkökulmasta. Jos teollisuusmaasta viedään tehdas ” kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä” johonkin halpatuontimaahan, se on jonkinasteista solidaarisuutta tai kehitysapua. Pitäähän köyhille kehitysmaille antaa myös  jonkinlainen toimeentulon mahdollisuus. 

Sen hyväksymällä poliitikko samalla hyväksyy kuitenkin jotain muutakin. Sen, että hänelle ei jää enää mitään jaettavaa äänestäjilleen. Vastaavasti kehitysmaan poliitikko saa edes vähän jaettavaa alhaisempina verotuloina, vaikka suurimman voiton viekin kansainvälinen sijoittaja. 

Tästä erinomaisena esimerkkinä toimii varustamoteollisuus. Suurin osa maapallon tonnistosta on siirretty kustannussyistä ns. mukavuuslippujen alle. Maihin, joissa ei tunneta eikä välitetä työehtosopimuksista eikä työturvallisuus- ja merenkulun turvallisuusnormeista. 

Nyt muiden mukana Skandinavian maat ovat pakotettuja luopumaan verotuloistaan ja maksamaan jopa osan henkilökunnan palkoista, jotta tonnisto ei karkaisi Panaman lipun alle. Sen surauksena on verotulojen väheneminen ja yhä kasvavat ympäristöriskit. 

Lisäksi monikansallisilla yrityksillä on yhä lisääntyneet mahdollisuudet välttää verotusta kierrättämällä rahaa erilaisten veroparatiiseissa sijaitsevien postilaatikkofirmojen kautta. 

Tällaisia veronkiertoon soveltuvia veroparatiiseja on maailmalla jo n. 200 kappaletta. Niihin perustettujen sijoitusrahastojen varannot ovat kasvaneet huimasti. Vuonna 1986 niissä oli sijoitusrahaa taltioituna 50 miljardia dollaria. Vuonna 1994 oli jo 350 miljardia dollaria verottajien ulottumattomissa.

    

TEKNOLOGIAN VAIKUTUKSET TYÖNTEKIJÖIHIN.

Kaikille ei löydy enää perinteistä työtä tavaratuotannossa ja yksityisessä palvelutuotannossa.

Vielä 50- ja 60-luvulla ja osin 70-luvulla kehittyneissä teollisuusmaissa oli työvoimapula. Nyt näissä maissa, Japania lukuunottamatta, on ollut jatkuva lähes 10 prosentin työttömyys. Selitys sille löytyy jo esille tulleesta ostovoiman hiipumisesta. 

Toisen maailmansodan jälkeen tuotanto kasvoi parhaimmillaan vuodessa lähes  kymmenen prosenttia.  Maailman kokonaistuotanto kasvoi vielä 60-luvulla kuusi prosenttia. Seuraavalla kymmenluvulla enää neljä prosenttia. 80-luvulla kasvu hiipui kahteen prosenttiin. 

Nyt 90-luvun alussa kasvu oli parina vuotena jo negatiivista. Se merkitsee, että saamme olla iloisia, jos koko 90-luvun kasvu tulee olemaan edes plussan puolella. Maailman talousveturit, Japani ja Saksa, sekä taloustiikerit piiputtavat pahaenteisesti. Lisäksi Venäjä ja Etelä-Amerikka ovat koomassa. 

Samanaikaisesti tuotannossa on otettu kiihtyvällä vauhdilla käyttöön uusia automatisoituja, robotoituja ja miehittämättömiä tuotantojärjestelmiä. Samoin palvelupuolella. Niissä työntekijöitä tarvitaan entistä vähemmän. 

Euroopassa  teollisuuden palkkakustannusten osuus oli vielä 60- ja 70-luvulla yleisesti n. 30-40 prosenttia tuotteen tehdashinnasta. Viimeisten kuuden vuoden aikana se on pienentynyt esimerkiksi Suomessa18 prosentista 14 prosenttiin. 

Kehitys ei pysähdy tähän.  Maailmalla toimii esimerkiksi Hewlett-Packardin näyttöpäätetehdas Ranskassa, joka on jo niin pitkälle automatisoitu ja miehittämätön tehdas, että palkkakustannusten osuus on enää vain 0,1 prosenttia tuotteen tehdashinnasta! Tällaisesta tuotannosta yhteisöt eivät hyödy verotuloina juuri mitään. Teollisuusmaat ovat lopullisesti siirtyneet pysyvään massatyöttömyyteen.

Teknologia jakaa ihmiset menestyjiin ja putoajiin.

Kehittyneissäkin teollisuusmaissa työntekijät ovat jakaantumassa korkeasti koulutettuihin, hyvin ansaitseviin valioyksilöihin sekä pienipalkkaisiin palvelualan työntekijöihin, jotka eivät tule enää palkallaan toimeen. 

Esimerkiksi japanilaisten omistaman ICL:n, joka osti Suomesta Nokia Datan tietokonetuotannon, palkkakustannusten osuus on enää 2 prosenttia Espoon Kilon tehtaalla. Tuotantoprosessissa ei juuri ihmistä tarvita. Eikä siitä synny enää verotuottoja yhteiseen pottiin jaettavaksi. 

Suomalaisena laatutuotteena markkinoitu Mikro-Mikko tietokone kootaan komponenteista, jotka ovat 80 prosenttisesti joko japanilaisten, korealaisten tai amerikkalaisten robottilinjojen tekemiä. 

Siis tuotanto ei juuri luo työpaikkoja paikalliseen alihankintateollisuuteen. Suurin osa suomalaisena markkinoidun  lopputuotteen arvosta on tuontitavaraa. Ne ovat komponentteja, jotka tehdään lähes miehittämättömissä tehtaissa. Paikallisen työn osuus lopputuotteen arvosta on enää marginaalista. 

Tälle kahdelle prosentille pitkälle koulutettuja huippuammattilaisia voidaan maksaa palkkaa melkein miten paljon vain. Sen osuus tuotteen loppuhinnasta on joka tapauksessa olematon. 

Jos oikein ilkeästi haluaisi sanoa, niin monikansallisen ICL:n toimintaa voisi pitää Suomen ryöstöviljelynä. Muutama yhteiskunnan verovaroilla huippukoulutettu elektroniikkainsinööri saa toki työpaikan. 

Yhteiskunnan verovaroja on investoitu yhteen huippukoulutettuun työntekijään toista miljoonaa markkaa. Yritys hyödyntää ilmaisen, koulutetun työvoiman, toistaiseksi vakaat  olot ja verorahoilla maksetun infrastruktuurin. 

Käytännössä se ei paljon eroa kehitysmaiden halvan työvoiman riistosta. Nyt ICL on keskittämässä tuotantoaan ja siirtämässä Suomesta emolevytuotantoaan takaisin Fujitsun kaukoidän tehtaille niin että työpaikkoja katoaa Suomestakin. 

Ennen vähemmän automatisoitu ja ihmistyövoimaa vaativa tuotanto siirtyi kustannussyistä kehitysmaihin. Nyt virta alkaa teknologian kehittymisen johdosta kulkea taas takaisin. Molemmissa tapauksissa tavoite on sama. Pyrkimys on optimoida ympäröivän yhteisön hyödyttäminen mahdollisimman pieneksi. Osakkeenomistajan tuotto taas mahdollisimman suureksi. 

Elektroniikka-ala ei luo uusia työpaikkoja edes omalle alalleen. 

Useat poliitikot ja päättäjät ovat todenneet, että korkeaa elintasoa voidaan ylläpitää vain myymällä kalliita tuotteita vaativille markkinoille. Se tarkoittaa, että pitää olla teknologista osaamista. 

Nämä lyhytnäköiset optimistit ovat painottaneet sitä, että elektroniikasta ja korkean teknologian tuotteista on saatavissa uusia tukijalkoja ja työpaikkoja perinteisten teollisuudenalojen rinnalle ja niiden edelleen kehittämiseksi. 

Varsinainen kupla on väite, että panostaminen tietotekniikkaan ja elektroniikkaan luo uusia kaivattuja työpaikkoja. Vaikka tietotekniikkaan panostamalla saataisiinkin markkinaosuustaistossa tilapäistä kilpailukykyä, niin pitemmän päälle se kiihdyttää työpaikkojen katoamista muilta tuotantoaloilta ja vientimaista, ostovoiman katoamista ja markkinatalouden lopulliseen umpikujaan joutumista. 

Vaikka elektroniikkateollisuus on kasvanut maailmanlaajuisesti 2-3 kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin se on viime vuosina silti vähentänyt työvoimaansa. 

Elektroniikka-alan edustajat Suomessa ovat  antaneet yksipuolisesti harhaanjohtavaa kuvaa tietotekniikan uusia työpaikkoja luovasta vaikutuksesta. Suomi on toistaiseksi menestynyt paremmin kuin kilpailijansa ja pystynyt syömään muiden markkinaosuuksia.  Sen työpaikkoja lisäävä vaikutus 2,5 miljoonan kokonaistyövoimasta on kuitenkin ollut marginaalista. 

90-luvulla Suomen elektroniikkateollisuus kasvoi kuuden vuoden aikana peräti 272 prosenttia. Alan uudet työpaikat kasvoivat  silti vain 45 prosenttia. Sähkö- ja elektroniikka-ala työllisti vuoden 1996 lopussa 53 000 työntekijää. Pelkkä elektroniikka-ala vain 30 000 työntekijää. Elektroniikka-alan työpaikat edustavat siis vain runsasta prosenttia kokonaistyövoimasta. 

Nokia on lukuisissa yhteyksissä otettu esimerkiksi uusia työpaikkoja luovasta yrityksestä.  Minäkin perusisänmaallisena kansalaisena olen ylpeä Nokian kansainvälisestä menestyksestä. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin uskallettava katsoa Nokian menestyksen ja tietoyhteiskunnan kehityksen  kääntöpuolta laajemminkin kuin vain yhden yrityksen näkökulmasta. 

Nokia oli vielä 90-luvun alussa monialayritys. Mitä enemmän se on keskittynyt elektroniikkaan, sitä vähemmän se työllistää nyt suhteutettuna liikevaihtoonsa. Vaikka Nokian liikevaihto on kasvanut kaksi- ja puolikertaiseksi, niin sillä on tänään sama määrä työpaikkoja kuin vuonna 90. 

Silloin Nokia vielä työllisti keskivertoduunareita, nyt se rekrytoi vain yhteiskunnan verovaroilla huippukoulutettuja valioyksilöitä. Lisäksi puolet sen työpaikoista on karannut ulkomaille. Vielä 80-luvun lopussa Nokian työpaikat sijaitsivat pääasiassa Suomessa. 

Lisäksi esimerkiksi Nokian valmistaman kännykän tehdashinnasta 70 prosenttia muodostuu muualla tehdyistä tuontikomponenteista. Suurin osa kännykän arvosta tehdään siis muualla kuin Suomessa. 

Maailman elektroniikka-alan työpaikat sitä vastoin kääntyivät määrälliseen laskuun  USA:ssa jo 80-luvun puolivälissä. Japanissa ja Euroopassa alan työpaikat alkoivat vähetä 90-luvun alusta lähtien. Siitä huolimatta, vaikka elektroniikka-alan tuotanto on kasvanut maailmanlaajuisesti kolme kertaa nopeammin kuin muu teollisuustuotanto. 

Teollisten maiden kokonaistyövoimasta ne edustavat parhaimmillaankin vain 1-2 prosenttia! Silti päättäjillä tuntuu olevan käsittämätön  usko tietotekniikan ja elektroniikka-alan työpaikkoja lisäävään vaikutukseen. 

Elektroniikka-alan lopputuotteitten (automaatiolaitteiden, robottien, tietokoneiden, telekommunikaatiolaitteiden jne.) vaikutusta työpaikkojen hävittäjinä muilta teollisuuden aloilta, ei tiedä tarkasti kukaan. Se näkyy kuitenkin valitettavasti teollisuusmaiden kasvavana massatyöttömyytenä.

Tietoyhteiskunta työllistää vieläkin vähemmän. 

Päättäjien lausunnoissa ja koulutustarpeen perusteluissa on vilahdellut myös näkemys, että suomalaiset voisivat keskittyä vain korkeaa osaamispanosta vaativaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tuotanto voitaisiin heidän mielestään rauhassa automatisoida tai siirtää matalapalkkamaihin. 

Elektroniikka-alalla maailmaa kiertänyt professori Matti Otala  on todennut tutkijoiden määrästä: Euroopassa on noin 400 000 tutkijaa ja Yhdysvalloissa heitä on 800 000. Kaukoidässä, lähinnä Japanissa, tutkijoita on 500 000. 

Yhdellä pienellä saarella on tutkijoita enemmän kuin koko Euroopassa yhteensä.  Heitä on siis yhteensä vain vajaa kaksi miljoonaa maapallon noin kolmesta miljardista työikäisestä. Siis vähemmän kuin Suomen kokonaistyövoima. 

Näiden kehitysuskovaisten mielestä meiltä siis häviää työttömyys kun keskitymme tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja hoidamme yksin koko maailman tuotekehityksen!  Luulenpa, että japanilaiset tuskin suovat meille tätä yksinoikeutta, vaikka geenimanipulaatiolla onnistuisimmekin muuttamaan suomalaisen duunarin älykkyyden Gaussin-käyrän muotoa.

Valitettavasti näistä nykyisin tarjolla olevista työpaikoista suurin osa on lähinnä lisensiaattitason ja kapeaa erikoisosaamista vaativia huippupaikkoja, joita esimerkiksi Nokia tarvitsee. Keskivertolahjakkuudelta ja varsinkin Gaussin käyrän vasemman laidan kulkijoilta ovat kadonneet automaation myötä heidän kykyjään vastaavat yksinkertaiset työtehtävät. 

Teollisuuden Työnantajajärjestössä on koottu muistioksi työvoiman saatavuutta ja rekrytointivaikeuksia kartoittaneet raportit. Se kertoo karua kieltä siitä muutosnopeudesta, joka työelämässä on tapahtunut 90-luvulla. 

Vaativien ammattien suhteellinen osuus kaikista rekrytoiduista työpaikoista on kasvanut kuudessa vuodessa 10 prosentin tasolta lähes 40 prosentin tasolle. Keskitason työpaikat ovat supistuneet 80 prosentin tasolta lähes 50 prosentin tasolle. Vaativuudeltaan alimman ammattiryhmän taso on pysynyt koko 90-luvun 10 prosentin tasolla. Yksinkertaiset “mutterinvääntäjän” työpaikat katosivat jo 70- ja 80-luvulla. 

Upsalan yliopistollisen sairaalan psykologi Håkan Eriksson  on kiteyttänyt osuvasti nykyisen työelämän ongelman Dagens Nyheter -lehdessä. Hän on todennut: “Joka neljäs ruotsalainen on liian tyhmä tähän maailmaan. Vähälahjaisille asetetaan yksinkertaisesti aivan kohtuuttomia vaatimuksia nyky-yhteiskunnassa. Noin neljäsosaa väestöstä ei ´tarvita´ työmarkkinoilla, koska heidän lahjoillaan ei kilpailla entistä vähemmistä ja vaativammista työpaikoista”. 

Hänen toteamuksensa ei suinkaan tarkoita, että ruotsalaiset olisivat  tyhmempiä kuin suomalaiset tai muiden teollisuusmaiden kansalaiset. Sama ongelma on kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa. Ja Håkan Eriksson jatkaa: “Hyvää tarkoittaville, idealistisille poliitikoille tämä puheenaihe on tabu” 

Automaation aikaansaama massatyöttömyys kurjistaa työsuhteiden laatua ja palkkatasoa. 

Koska työmarkkinoilla on pysyvä ylitarjontatilanne, työpaikoista käydään ankaraa taistoa. Jotta työntekijät eivät kokonaan tipahtaisi työmarkkinoilta, he ovat yhä valmiimpia polkemaan hintoja. Sekä tyytymään määräaikaisiin, osa-aikaisiin ja muihin tilapäistyösuhteisiin. 

Kun työttömyysluvuissa ei tapahtunut 90-luvun puolivälissä mitään merkittävää edistystä. EVA:n nerokkaat tutkijat keksivät uudelleen työelämän “joustot” työttömyyden helpottajana Uuden Seelannin malliin. Siellä ay-liike laitettiin polvilleen ja työsuhteista tehtiin määrä- ja osa-aikaisia. Nyt myöhemmin Uuden-Seelannin malli on osoittautunut täysin epäonnistuneeksi. 

EVA peräänkuulutti joustoja, vaikka kaikista uusista työpaikoista Suomessa kaksi kolmasosaa on jo epätyypillisiä työsuhteita. 

Vuonna 89 Suomessa teollisuudessa tehtiin 897,6 miljoonaa työtuntia. Pienimmillään vuonna 93 niitä tehtiin 598 miljoonaa. Vuonna 96 taas 656 miljoonaa työtuntia. Vuosien 89 - 93 välillä teollisuudessa tehtiin siis 299,6 miljoonaa työtuntia vähemmän. 

Se että tuotannosta häviää suhteellisesti enemmän työtunteja kuin työpaikkoja, kielii siitä ikävästä tosiasiasta, että työsuhteet ovat muuttuneet entistä enemmän tilapäisiksi, osa- ja määräaikaisiksi. 

Valitettavasti joustavat työsuhteet heikentävät myös markkinoiden ostovoimaa. Kuitenkin automaatiolla ja verkottumisella tuottavuuttaan tehostava tuotanto edellyttäisi aiempaa suurempaa ostovoimaa. 

EVA:n ehdotus oli tyypillinen teoreettinen ajatusleikki. Siltä oli unohtunut   kertoa joustojen vaikutus markkinoiden ostovoimaan. Eikä ehdotuksessa kerrottu muistakaan joustojen ikävistä lieveilmiöistä. 

Joustojen vaikutuksista ei  tarvitse edes EVA:n tutkijoiden tapaan edes teoretisoida. Ravintola-ala on Suomessa hyvä esimerkki siitä, mitä joustot merkitsevät käytännössä koko alalle ja yksittäiselle työntekijälle. 

Laman aikana hotelli- ja ravintolasektorin 52 000 työntekijästä jouti kortistoon 27 000 (v.95). Alan heikko työllisyystilanne kasvatti ravintoloiden määrää. Työttömiksi jääneiden oli pakko henkensä pitimiksi ryhtyä yrittäjiksi. Yrittäjyydellähän keskustan markkinoima uusi “Työreformi” yrittää ratkaista Suomen työttömyysongelman. 

Joka kivijalkaan ilmestyi uusi kaljabaari. Vaikka ravintoloiden myynti taantui vuoden 80 tasolle. Jos vuotta 80 mitataan indeksipisteellä 100, niin vuoteen 96 mennessä kehitys on ollut alalla karmaiseva. 

Asiakaspaikat ovat kasvaneet peräti 260 pisteeseen. Myynnin volyymi vain 120 pisteeseen. (Vuonna 90 vielä 140 pistettä) Luonnottoman suuresta asiakaspaikkojen tarjonnasta johtuen ravintoloiden käyttöaste oli pudonnut runsaaseen 40 pisteeseen. 

Käytännössä ravintola-alalle on tullut täysin sairas tilanne. Kaikki ovat joutuneet joustamaan. Myös aikaisemmin hyvin menestyneet yritykset ovat joutuneet joustamaan ja jopa konkurssiin tässä uudessa ylitarjontatilanteessa.  Alalle on jo tullut EVA:n kaipaama pysyvä, ja loputtomasti joustava, keikka- tilapäis- ja vuokratyöläinen. 

Vuodesta 1980 osa-aikaisten työntekijöitten osuus on kasvanut n. 7 prosentin tasolta lähes 30 prosentin tasolle. Harmaasta taloudesta on tullut alalle pysyvä ilmiö. Salattuja palkkatuloja ja maksamattomia sosiaalimaksuja oli vuonna 1992 hotelli- ja ravintola-alalla vajaat 800 miljoonaa markkaa. Se vastaa kymmentä prosenttia alan arvonlisäyksestä. 

Ravintola-alalle on pesiytynyt myös aivan uusi uusyrittäjien ryhmä ns. vuokratyöläisiä välittävät firmat ja yritysryppäät. Baarimikolla voi samassa työpaikassa palkanmaksajana olla muutaman viikon välein aina uusi firma. Työntekijälle ei näin kerry eläkettä, sosiaaliturvaa, ylityö- eikä sairaspäivärahoja. 

Näistä EVA:n kaipaamista joustavista osa-aikatyöläisistä on tullut aivan uusi proletaariluokka. Äskettäin tehty monipuolinen köyhyystutkimus osoitti, että osa-aikatyöntekijöistä on tullut uusi köyhien ja syrjäytyneiden ryhmä. Syntyy työpaikkoja, jotka eivät elätä enää työntekijää. 

Näin he joutuvat kuitenkin sosiaalitoimiston luukulle. EVA:n kaipaama amerikkalainen käsite “Working poors” on joustojen seurauksena jo keskuudessamme.  EVA:n tutkijat ovat unohtaneet kertoa, että nämä joustavat työntekijät hävittävät markkinoiden ostovoimaa. Silti nämä elinkeinoelämän edustajat  vaativat lisää joustoja. 

Lieveilmiönä on Euroopassa kasvanut pimeä talous. Italiassa se on saavuttanut jo hälyttävät mittasuhteet ja saanut kansalaisten sosiaalisen hyväksynnän. 

Osa-aikatyö, määräaikaiset työsuhteet, etätyö ja “itsensä työllistäminen” eli uusyrittäjyys on lisääntynyt, kun muutakaan ei ole tarjolla. Niissä maissa, joissa työttömyysturva on heikko, rikollisuus ja muut ikävät lieveilmiöt ovat lisääntyneet. 

Kaikesta tästä huolimatta Yhdysvaltoja on peräänkuulutettu Euroopassa malliksi myös työelämän joustoissa, jotta palvelusektorille saataisiin uutta yrittäjyyttä ja työpaikkoja. 

Suomessa joukko taloustieteilijöitä ja -päättäjiä kuten Vesa Kanniainen, Jouko Ylä-Liedepohja, Antti Kasvio ja Martti Hetemäki, ovat ottaneet USA:n positiiviseksi esimerkiksi alhaisesta työttömyysasteesta, johon on päästy heidän peräänkuuluttamillaan työelämän ja palkkojen “joustoilla”. 

He ovat kuitenkin unohtaneet  mainita USA:n yhteiskunnallisesta tilasta ja tilastoinnista muutamia oleellisia asioita. Euroopan ja USA:n työttömyystilastot eivät ole vertailukelpoisia. Yhdysvaltojen entinen työministeri Robert Reich  on todennut, että jos Yhdysvalloissa työttömyys tilastoitaisiin samalla tavalla kuin Euroopassa, niin työttömyysprosentit olisivat sielläkin eurooppalaista tasoa. 

Yhdysvaltalaisen MIT:n (Massac2121ıhusetts Institute of Technology) kansantaloustieteen professori Lester C. Thurowin   arvioiden mukaan Yhdysvaltojen työttömyys on selvästi Länsi-Eurooppaa pienempi vain tiettyjen tilastojen valossa. 

Thurow on osoittanut, että Yhdysvaltojen työvoimasta noin 14 prosenttia muodostaa alityöllistettyjen työvoimareservin yhtä suuren osan ollessa todellisuudessa työttömiä. Virallisesti työttömiä oli syksyllä 1995 noin 5,7 prosenttia. (Nyt vajaa viisi prosenttia). Lisäksi maassa oli 5-6 miljoonaa ihmistä, jotka ovat vailla työtä, mutta joita ei lueta aktiivisen työväestön joukkoon. Lisäksi 4,5 miljoonaa osapäivätyöntekijää, jotka etsivät lisää töitä. 

Amerikkalaisista 8,1 miljoonaa työskentelee “tilapäisissä” töissä. Kaksi miljoonaa on työssä “puhelinsoiton” jälkeen ja 8,3 miljoonaa määritellään epämääräisesti keikkatyöntekijäksi omissa yrityksissään. 

Yhdysvaltoihin on syntynyt noin 2-3 miljoonaa “working poors”-työläistä, joden markkinaehtoinen palkka on niin alhainen, että he joutuvat turvautumaan köyhäinapuun tai tekemään pakosta myös iltatöitä. 

Osapäivähommissa työskentelevät saattavat joutua tekemään kolmea, neljää eri työtä, jotta pysyisivät hengissä. Normaalista perhe-elämästä ei näiden keikkatyöläisten kohdalla voi enää puhua. Mielialapillerien avulla he yrittävät sinnitellä tässä kurjistuvien työpaikkojen kierteessä jonkin aikaa mukana. 

Yhdysvaltojen harjoittaman talouspolitiikan seuraukset ovat monella muullakin mittarilla arvioituna kaikkea muuta kuin kadehdittavia. Edellä mainittujen ryhmien lisäksi 5,8 miljoonaa työikäistä Yhdysvaltojen kansalaista on vain väestörekisterissä mutta ei työttömyystilastoissa. 

He ovat kodittomia, rikollisia, “järjestäytyneen yhteiskunnan” ulkopuolelle ajautuneita. Heidän pitämiseksi aisoissa, on tarvittu valtava yksityisten turvapalvelujen armeija. Niiden määrä on jo kaksi kertaa suurempi kuin yhteiskunnan ylläpitämien poliisivoimien. 

Huomattava osa varakkaimmista amerikkalaisista elää jo “elektroonisten piikkilankojen” eristämissä eliittikaupunginosissa. Niiden lisäksi tulevat arviolta pari miljoonaa meksikolaista ja muita maassa pimeästi asuvia  siirtotyöläisiä, jotka ovat kaikkien tilastojen ulkopuolella. Amerikan kouluttamattomat mustat ja muut värilliset ovat joutuneet pahiten kärsimään teknologisesta kehityksestä. 

Kun Amerikan etelässä puuvillan korjuukoneet aikanaan “vapauttivat” neekerit raskaista maatöistä, he siirtyivät pohjoiseen autotehtaiden liukuhihnoille. Kun autotehtaat robotoitiin, mustat “vapautettiin” kaduille, pois näistä ikävistä, yksitoikkoisista liukuhihnatöistä. 

Nyt mustat elävät nykyajan ghettoissa, joissa pääasiallinen toimeentulo saadaan ryöstämällä, varastamalla, huumekaupalla ja toisiaan ampumalla, toimimalla valkoisten hallitseman alamaailman “likaisen työn tekijöinä”. 

Yli 16-vuotiaista amerikkalaisista 40 miljoonaa ei osaa lukea kunnolla. 36 miljoonaa amerikkalaista on kaikkien terveyspalveluiden ulkopuolella. Lapsikuolleisuus on kehitysmaiden tasoa. Kolme miljoonaa amerikkalaista on riippuvaisia huumeista. 

Joka yö 600 000 amerikkalaista koditonta etsii yösijaa roskalaatikoista ja porttikongeista. Tässä vapauden valtakunnassa tehdään yli 30 000 murhaa vuodessa. Joka kymmenes lapsi kantaa asetta koulussa jne. 

Tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet USA:ssa hillittömästi. Viimeisten kymmenen vuoden aikana vain viisi prosenttia amerikkalaisista palkansaajista on kasvattanut tulo- ja varallisuustasoaan. Tälle pienelle ryhmälle varallisuuden kasvu on ollut sitäkin rajumpaa. 

Vuosina 1977-89 Yhdysvaltain perheiden rikkaimman yhden prosentin keskimääräiset reaalitulot nousivat 78 prosenttia, samalla kun köyhimmän 20 prosentin reaalitulot laskivat 10,4 prosenttia. Siten köyhimmät USA:ssa eivät köyhdy vain suhteellisesti, vaan myös absoluuttisesti. 

Kaiken lisäksi ne, joiden ansiot laskivat, tekivät myös vuonna 1989 pidempiä työpäiviä kuin vuonna 1977, ja paljon useammissa perheissä molemmat vanhemmat työskentelevät kokopäiväisesti. Vuoden 89 jälkeen kehitys on kiihtynyt entisestään.

Yhdysvaltain perheiden vähätuloisimman 60 prosentin keskuudessa edes pidemmät työpäivät ja vaimon palkkatyöhön ryhtyminen eivät estäneet tulojen laskua. Palkoissa yritysten ylimmän ja alimman työntekijäryhmän tuloerot ovat levähtäneet lähes 200 -kertaiseksi. 

Talouslehti Forbesin  listaamien “Amerikan 400 rikkaimman ihmisen nettoansiot olivat vuosina 1982 - 1993 yhteensä 92 miljardia dollaria, kokonaisuudessaan 328 miljardia - mikä tekee enemmän kuin Intian, Bangladeshin, Sri Lankan ja Nepalin (miljardin ihmisen) vuoden 1991 bruttokansantuotteet yhteensä. 

Yhdysvalloissa on herättänyt huomiota siellä tehty ja julkaistu tutkimus, jonka mukaan Bulgaria on sosiaalisesti edistyneempi kuin Yhdysvallat. Pennsylvanian yliopiston sosiaalityön laitoksen johtaja Richard Estes  selittää tulosta peruspalveluilla. 

“Bulgarian sosiaalinen tilanne on surullinen. Silti siellä on vallalla sosialistisesta järjestelmästä periytyvä sosiaalisen huolenpidon22perinne: korkea lukutaito, mahdollisuus peruspalveluihin, taattu asunto ja eläke sekä tulovirta työn puuttuessa”. 

Vaikka maa on meikäläisittäin rutiköyhä maa ja markkamääräiset summat vaatimattomia, siellä yhteiskunta sentään yrittää pitää huolta kovaosaisistaan.

TEKNOLOGIAN VAIKUTUKSET DEMOKRAATTISEEN PÄÄTÖKSENTEKOJÄRJESTELMÄÄN.

Monikansalliset yritykset ja pääoma määräävät maapallon kehityksen kulun. 

Automaattinen massatuotanto vaatii paljon pääomaa ja tuotanto on keskittynyt yhä harvempiin maihin ja monikansallisiin jättiyrityksiin. Niiden kannalta kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä. Poliitikot ovat heidän käsissään ohjelmoitavia marionetteja. 

Ainoa todellinen vaihtoehto pienten Euroopan teollisuusmaiden pikkuyrityksille on tulla jonkin monikansallisen yrityksen ostamiksi. - Ja toivoa, että he ostaisivat myös tuotantokapasiteettia, eivätkä pelkästään markkinaosuuksia tai toistaiseksi ostokykyisiä markkinoita. 

Toive tosin on vain toive, sillä Euroopan markkinoilla on puolet liikaa tuotantokykyä. Ostojen ja fuusioiden jälkeen toimintoja yleensä “järkeistetään” heittämällä kolmasosa väestä heti ulos. 

Jos markkinat vetävät, toiminta saattaa jatkua. Jos taas tulee laskusuhdanne, ylituotantoa aletaan leikata markkina-alueiden reunoilta tai sieltä missä tuotantokustannukset ovat korkeita. 

Ulkomaiseen omistukseen siirtymistä ja keskittymistä ei yleensä pidetä  pahana asiana. Siitä päivastoin kilpaillaan. Kun Suomessa taannoin taloudellisissa vaikeuksissa ollut, sähkömoottoreita valmistava Strömberg myytiin ABB:lle, niin kauppaa pidettiin hyvänä, koska toiminta jatkui. 

Tuotanto elpyi, ja työntekijämäärä jopa kasvoi, kun Strömberg pääsi hyödyntämään ABB:n maailmanlaajuista myyntiorganisaatiota. Samassa yhteydessä on visusti vaiettu ABB:n fuusioiden kääntöpuolesta. 

Kun Asea ja Brown Boveri aikoinaan yhdistettiin, niin kertarysäyksellä lopetettiin 100 tehdasta ja 200 tehdasta fuusioitiin. Suomen kannalta oli vain onni, että Strömberg ei ollut niiden sadan lopetettavan joukossa. 

Kun KOP:n “isänmaallinen” pääoma yhdistettiin Meritaksi ja se fuusioitiin ruotsalaiseen Nordbankeniin, niin tulee olemaan mielenkiintoista seurata, kummasta maasta aletaan tehtaita laittaa naftaliiniin seuraavan laskusuhdanteen ja ylikapasiteetin seurauksena. 

Molemmat pankit omistavat merkittäviä teollisuuden osakkeenomistajia ja niiden johtajat istuvat maittensa merkittävimpien yritysten hallintoneuvostoissa. Tuskin Meritan Vesa Vainiolta  enää kysellään, kummasta maasta “tuotantoa aletaan järkeistää”.

Teknologia pakottaa yritykset keskittymään. 

Teknologia on pakottanut ja mahdollistanut valtavan maailmanlaajuisen tuotantoelämän keskittymisen. Kun jotkut suuret monikansalliset yritykset ovat päässeet monopoliasemaan, kuten japanilaiset monilla tuotealoilla, ne voivat vapaasti ryhtyä “rahastamaan”. 

Kohottaakseen keinotekoisesti tuotteittensa hintoja ne voivat säädellä tarjontaa lopettamalla tarvittaessa kilpailijoilta ostamaansa tuotantoa. Suomestakin on ostettu merkittävästi suomalaisia yrityksiä, joiden toiminta on vuoden parin sisällä lopetettu. Esimerkiksi vaikkapa: Tudor, Mölnlycke, Partek, Unilever, Varta, Nestle, Reynolds, Swedish Match, Orkla, Electrolux jne. 

Monia kokonaisia tuotealoja on ostettu ja haudattu. Suomessa ei enää valmisteta tulitikkuja, lukkoja, kankaita, savukkeita, akkuja jne. 

Sama rahastus alkaa, kun kunnalliset ja valtiolliset laitokset yksityistetään. Ne yleensä ovat toimineet aloilla, joilla niillä on ollut lähes monopoliasema. Kun esimerkiksi Thatcherin  toimesta yksityistettiin vesilaitoksia, veden hinta nousi hetken kuluttua Englannissa kymmenillä prosenteilla. 

Laajetessaan ulkomaille kansallisetkin yritykset muuttuvat “monikotimaisiksi” tai monikansallisiksi.  Samalla niiltä katoaa kansallinen näkökulma ja edunvalvonta. Ainoaksi ohjenuoraksi tulee sijoittajan näkökulma. 

Japanilaiset ovat ainakin toistaiseksi poikkeuksia monikansallisten yritysten joukossa. He tuntevat24ainakin vielä isänmaallisia tunteita. Siksi supistukset aloitetaan yleensä muualta kuin Japanista. 

Japanilaiset ovat ahkerasti siirtäneet tai ostaneet “ruuvimeisselitehtaita” Eurooppaan. Japanilaiset tarvitsevat aluksi “Troijan puuhevosia” päästäkseen EU:n tullimuurien lävitse Euroopan markkinoille. 

EU:tahan ei suinkaan ole perustettu kaupan vapauttamiseksi  vaan suojaksi eurooppalaiselle, pääasiassa saksalais- ja ranskalaisperäisille monikansallisille yrityksille japanilaisia ja amerikkalaisia jättiyrityksiä vastaan. Näiden puristuksessa muiden Euroopan pikkuvaltioiden tuotantolaitokset joutuvat laittamaan lapun luukulle entistä tiuhempaan tahtiin. 

Maailmalla toimii kymmeniä miljoonia yrityksiä. Ne eivät juuri pääse hyötymään maailmanmarkkinoista. Tuotannon ja kaupan keskittymisen seurauksena peräti 70 prosenttia maailmankaupasta on monikansallisten yritysten hallinnassa. Kahta kolmasosaa maailmankaupasta hallitsee vain 500 megayritystä. 

Keskittymistä kuvaa myös se, että tuhannesta pörssiarvoltaan suurimmasta yrityksestä peräti puolet on japanilaisia. Ohjelmoitava automaattinen tuotanto antaa suuryrityksellekin mahdollisuuden syödä pienyritysten markkinaosuutta.

 Kilpailukyvyn nostaminen automaation avulla on kuitenkin melko teoreettinen mahdollisuus  pienille Euroopan maille ja pienille yrityksille. Pääoma ja teknologinen osaaminen, jota miehittämättömässä tuotannossa tarvitaan, asettavat niin valtavia vaatimuksia, että vain monikansallisilla jättiyrityksillä on siihen varaa. 

Vaikka nämä järjestelmät nielevät perustamisvaiheessa miljardikaupalla rahaa, ne pystyvät toimiessaan tekemään tuotteen halvemmalla kuin halpatuontimaan halvat kädet. 

Meille on monen päättäjän suulla tarjottu pienten yritysten pelastukseksi erikoistumista huipputeknologiaan ja korkeaa osaamispanosta vaativiin erikoistuotteisiin. Valitettavasti tällaisten erikoistuotteiden osuus kokonaistuotannosta on vain 10 - 20 prosenttia. 

Valitettavasti korkean osaamispanoksen vaativat erikoistuotteet ovat ainut mahdollisuus myös niille lähes parillekymmenelle muullekin pienelle teollisuusvaltiolle, jotka ovat samassa kiusallisessa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua korkean teknologian erikoistuotteet ovat kaikkein kovimmin kilpailtu alue. 

Varsinkin koska isot tulevat pienten reviirille jo nyt, kun massatuotteiden markkinat on kyllästetty ja ne polkevat paikoillaan. Isoillekin kelpaavat tulevaisuudessa yhä pienemmät markkinaraot. Massatuotteitten markkinat ovat jo isojen monikansallisten yritysten hallinnassa. Sinne pienillä yrityksillä ei enää ole asiaa.

Pk-sektoria on meillä Suomessa monessa yhteydessä kutsuttu työttömyyden pelastajaksi. Sehän työllistää huomattavasti enemmän kuin suurteollisuus suhteutettuna liikevaihtoonsa. Valitettavasti pk-sektori on menettänyt  toimintamahdollisuutensa suuryrityksiin nähden teknologisen kehityksen ja verotuksen epäoikeudenmukaisuuden johdosta. Pk-sektorille on kuitenkin syntynyt ne vähäiset työpaikat, joita on onnistuttu Suomeen ja Eurooppaan synnyttämään. 

Tuotantoelämämme on jo nyt niin keskittynyttä suurteollisuutta, että vain 0,3 prosenttia yrityksistä (suuret yritykset yli 250 työntekijää) työllistävät lähes puolet teollisesta työvoimasta. Vaikka ne työllistävät aina vähemmän suhteessa liikevaihtoonsa ja supistavat koko ajan työpaikkoja. 

Keskisuurta teollisuutta meillä ei juuri ole, koska isot yritykset ostavat ne heti, kun ne alkavat olla vähänkin merkittäviä. 94 prosenttia pk-sektorista muodostuu pääasiassa mikroyrityksistä (1-9 työntekijää). Niistäkin valtaosa on yhden miehen salkkufirmoja, jotka yrittävät pyristellä hengissä dumppaamalla hintatasoa ja tekemällä pitkää päivää. Moni niistä käytännössä sinnittelee yrittäjyyden ja kortiston välimaastossa. 

Pk-sektori on erityisen riippuvainen paikallisten markkinoiden ostovoimasta. Silti Pk-sektoria on huudettu työttömyyden pelastajaksi. Vaikka25poliitikot jakaisivat uusille Pk-yrittäjille kottikärryittäin  erilaisia starttirahoja ja muita tukiaisia, se on hukkaan heitettyä rahaa, jos samanaikaisesti markkinoilta häviää teknologian johdosta ostovoima. Nämä voivat vain epäterveellä kilpailulla saada terveetkin yritykset vaikeuksiin.

Maailma joutuu vähitellen pääoman ja teknologian hallitsijoiden velkavankeuteen. 

Poliitikkojen suosiollisella avustuksella on tapahtunut räjähdysmäisen nopea kaupan, tuotannon ja pääoman maailmanlaajuinen vapautuminen. Seurauksena on niiden valtava keskittyminen. 

Maailman 10:stä suurimmasta pankista 7 on japanilaisia. Puolet  maailman tuhannen pörssiarvoltaan suurimman yrityksen omistuksesta on keskittynyt parissakymmenessä vuodessa Japaniin. 

Nyt sielläkin on ajauduttu vaikeuksiin kun jenin arvo oli noussut taivaisiin, maailmanmarkkinat ovat hyytyneet ja Kaukoidän “tiikerit”, jotka ovat pääasiassa luototettu japanilaisella pääomalla, ovat rähmällään. 

Japanin menestystä25on usein tyrkytetty malliksi muillekin. On unohdettu, että nollasummamarkkinoilla toisen menestys on aina toisen kuolema. Siis japanilaiset ovat kahmineet amerikkalaisten ja eurooppalaisten markkinaosuuksia. 

Japanissa tapahtuva valtava tuotannon kasvu on taannut sen, että työttömyys on siellä virallisesti  vain 3-4 prosentin luokkaa. Muualla sitten sitäkin enemmän. 

Japanilaisilla on toistakin kautta tukeva niskalenkki maailmanmarkkinoista. Vallattuaan ensin muiden teollisuusmaiden markkinaosuudet, japanilaiset ovat valtavien vientiylijäämiensä valuuttavarannoilla luotottaneet koko muun maailman japanilaisten pankkien velkavankeuteen. 

Japanilaisten pankkiirien armoilla alkavat olla poliitikot kaikkialla maailmassa. Kaikki ovat korviansa myöten veloissa. Kehitysmaat, teollisuusmaat, kunnat, pankit, yritykset ja yksityiset kuluttajatkin. Joutuessaan nyt lyhentämään paisuvaa velkataakkaansa, kaikki ovat syöneet tulevaisuuden ostovoimansa jo etukäteen. 

Hirvittää ajatellakin, mitä finanssimaailmassa voi tapahtua, kun japanilaiset alkavat vetää takaisin pääomiaan omien kuralla olevien pankkiensa tilkkeiksi. Aasian tiikereiden valtavat luottotappiot realisoituvat vielä japanilaisissa pankeissa. Siinä myllerryksessä Suomenkaan pörssi ei jää osattomaksi.

Automatisoituneet monikansalliset megayritykset siirtävät tuotantonsa sinne, missä ympäröivä yhteiskunta hyötyy niistä vähiten. 

Poliitikkojen olisi syytä muistaa vapaan markkinatalouden perusasioita. Monikansalliset, “isänmaattomat” yritykset, siirtävät tuotantonsa sinne, missä työntekijälle tarvitsee maksaa vähiten palkkaa ja missä on vähiten sosiaalimaksuja. 

Sinne, missä yritysten ei tarvitse maksaa veroja ja missä yritysten ei tarvitse välittää ympäristövaurioista. Esimerkiksi Japani on siirtänyt ympäristöä likaavan teollisuutensa Malesiaan ja Indonesiaan. USA puolestaan Meksikoon ja Etelä-Amerikkaan. 

Ympäristönormit ja halvempi palkkataso eivät ole ainoita monikansallisen yritysjohtajien kiinnostuksen kohteita. Asea Brown Boverin entinen pääjohtaja Percy Barnevik  on huomannut entisten sosialististen maiden valtavat koulutetun työvoiman reservit. Hän on todennut että siellä 12 miljoonaa insinööriä ja miljoona tekniikan tohtoria. 

Hän on ehtinyt jo hyödyntää tätä osaamista. ABB osti 90-luvun alussa Puolasta 10 000 henkeä työllistäneen takapajuisen turbiineja valmistavan tuotantolaitoksen. Hän heitti kaksi kolmasosaa väestä pihalle ja pikakoulutti loput.  

Vain puolessatoista vuodessa hän modernisoi tehtaat ja pääsi samalle tuottavuus- ja laatutasolle kuin länsimaissa olevissa tehtaissaan! Tuotanto kuitenkin markkinoitiin länsimaihin, koska Barnevikin mukaan, idässä ei vielä pitkään aikaan ole ostovoimaa. 

Elektroniikkateollisuus ostaa myös aivokapasiteettia ja osaamista halpatuontimaista. Esimerkiksi Intiasta ohjelmointipalveluja ostaa Siemens, Swisair, British Airways jne. Suomalainenkin ohjelmistoyritys Tietovalli Oy on hakenut apua työvoimapulaansa Intiasta. 

Kun yritykset siirtävät tuotantonsa halpatuontimaihin, alkuperäisestä teollisuusmaasta katoaa samanaikaisesti ostovoima. Uuden matalapalkkamaan alentunut ostovoima ei riitä alkuunkaan korvaamaan kokonaismarkkinoiden ostovoiman menetyksiä.

Teknologian kehittäminen ja perustutkimus on niin kallista, että ainoastaan megayrityksillä on siihen enää varaa. 

Tuotekehitys ja elektroniikan perustutkimus on tullut niin kalliiksi, että ainoastaan monikansallisilla megayhtiöillä on jatkossa niihin varaa. Esimerkiksi pelkästään amerikkalaisen General Motorsin vuoden tuotekehityspanos on 35 miljardia markkaa. Suomen koko tuotekehityspanos on vain 17 miljardia.  Yritysten osuus siitä on 12 miljardia. Pelkästään Nokian osuus on 6 miljardia. 

Ei edes valtioiden tuhdeilla tukiaisilla pystytä pienten kilpailukykyä oleellisesti parantamaan. Suomalainen tohtori Tellervo Granroth julkaisi väitöskirjan 90-luvun alussa Euroopan Yhteisön teknologiaohjelmista ja koulutuksesta. 

Hän totesi, että EY on  kuluttanut niihin peräti 120 miljardia markkaa. Yritykset maksoivat siitä puolet. Valtavista tukiaisista huolimatta kilpailukyvyltään paras eurooppalainen yritys oli vasta kymmenentenä puolijohdetekniikassa, jolla yleisesti mitataan kehitystä. “Ero japanilaisten ja eurooppalaisten yritysten välillä on vain kasvanut”, sanoo Granroth. 

Suomessa on 1990-luvulla pantu paljon toivoa ja oltu ylpeitä elektronisten laitteiden nopeasti kasvaneesta viennistä. Kokonaiskuva alan maailmankaupan kehityksestä on kuitenkin puuttunut, jotta oma tila voitaisiin arvioida oikein. 

Professori Erkki Pihkala  on tutkinut  Maailman kauppajärjestö WTO:n tilastojen pohjalta Suomen tilannetta suhteessa muihin maihin. Vuosina 1990-96 toimistokoneiden ja tietoliikennelaitteiden osuus maailmankaupasta nousi 8,8 prosentista 12,2:een eli vajaasta 300 miljardista dollarista 626:een miljardiin. Suomen viennissä vastaavat prosenttiluvut olivat 5,6 ja 12,9.  

Kun Suomen osuus koko maailman viennistä vuonna 1996 oli 0,80 prosenttia niin toimistokoneissa ja tietoliikennelaitteissa osuus oli 0,83 prosenttia. Näillä luvuilla mitaten Suomi ei siis ole erityisesti korkean teknologian tuotteita vievä maa. 

Kaikkien keskeisimpien eurooppalaisten maiden, Saksan, Englannin, Ranskan ja Italian osuus alan maailmankaupasta aleni 90-luvulla. Tämä ei anna erityisen hyvää kuvaa eurooppalaisen elektroniikkateollisuuden yleisestä kilpailukyvystä alalla. 

Kokonaisuudessaan Suomi ja Pohjoismaat yhdessä ovat yllättävän pieniä tekijöitä toimistokoneiden ja tietoliikennelaitteiden tuottajina maailmassa ja EU:ssakin huolimatta tietotekniikkaan ohjatuista valtavista panostuksista. Tämä tekee niistä kovin haavoittuvia etenkin, kun alalla alkaa “uloslyöntikilpailu”. 

Elektroniikan perustutkimuksen ja sen soveltavan tutkimuksen tarkoituksena on lisätä muun muassa tuotteen laatua. Kun tavaramarkkinat käytännössä polkevat paikoillaan, tuotteen laadusta on tullut entistä tärkeämpi kilpailutekijä. 

Sen merkityksestä tokiolaisprofessori Hajime Karatsulla  on selkeä mielipide: “Kilpailu laadusta ratkaistaan laatupiireillä ja roboteilla, ja niissä Japanilla on selvä etumatka Eurooppaan ja Amerikkaan verrattuna. 

Olen täysin vakuuttunut siitä, että ero säilyy myös tulevaisuudessa.” Todistaakseen väitteensä hän kaivaa tilaston joka kertoo, että 72 prosenttia kaikista maapallon roboteista on Japanissa. “Aika jolloin tavaroita tuotettiin pelkästään käsityönä, on ainakin Japanissa ohitse”, Karatsu ironisoi.

TEKNOLOGIAN VAIKUTUKSET MARKKINATALOUDEN TOIMIVUUTEEN.

Pääomat ovat karanneet kokonaan poliittisesta kontrollista.

Moni poliitikko ja keskuspankin johtaja on saanut viime vuosina ihmetellä sitä, kuinka markkinavoimat ajoivat kansallisen päätöksenteon ylitse. Valtaosalta poliitikoista on jäänyt huomaamatta se ikävä tosiasia, että nopeasti keskittyneet monikansalliset yritykset ja pääoma ovat jo pitkään määränneet maapallon kehityksen kulun ja suunnan. 

Nykyisellä tietokoneaikakaudella pääoma ja omistus28siirtyvät yhdellä napinpainalluksella mantereelta toiselle. Yhden ainoan päivän aikana maailmalla siirtyy näyttöpäätteeltä toiselle yli 1 000 miljardia dollaria. Kansainväliset spekulantit etsivät epätoivoisesti tuottoja suunnattomille pääomille, joille ei enää löydy järkeviä ja uskottavia tuotannollisia investointikohteita. 

Markkinatalous pakottaa yritykset kilpailusyistä keskittymään yhä suurempiin yksiköihin. Näille, yhä suuremmiksi kasvaville monikansallisille jättiyrityksille, eurooppalaiset poliitikot ovat valmiita uhraamaan vähäisetkin valtansa rippeet markkinoiden vapauden nimissä. 

Pienten maiden kansalaisia lohdutetaan lupauksella, että meillä tulevaisuudessakin olisi oikeus päättää kansallisista sosiaali- ja muista etuuksista. Tosin EU:n  kilpailukyvyn säilyttämisen vuoksi uusien jäsenmaiden tulisi ensin harmonisoida verotuksensa keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle. 

Se merkitsi uusille Skandinavian liittyjävaltioille tuntuvaa  aukkoa valtion verotuottoihin. Suomen kohdalla sen on arvioitu tuovan 16 miljardin aukon valtion verotuottoihin. Sen jälkeen liittyjävaltiolla on oikeus itse päättää sosiaalitasonsa kurjistamisesta! 

EU:n tärkeimmät harmonisointipäätökset ovat alusta asti tähdänneet ensisijaisesti liike-elämän ja yritystoiminnan toimintaedellytysten ja kilpailukyvyn parantamiseksi USA:n ja Japanin monikansallisia jättiyrityksiä vastaan. Kansallisten rajojen ylitse surffaavat monikansalliset yritykset ovat mieluusti käyttäneet EU:n tarjoamia tukiaisia ja verotuksellisia huojennuksia hyväkseen. 

Tullimuurien taakse linnoittautuminen on kuitenkin ainut reaalinen mahdollisuus selvitä kilpailussa Japania vastaan. Eurooppa on kuitenkin tämän EY-linnoituksensa rakentamisessa pahasti myöhässä. 

EU:n komission suurlähettiläs Jean Pierre Lengin  taannoin esittämä ytimekäs kannanotto välittäköön markkinatalouden realiteetteja poliitikoille. Hän oli taannoin huolissaan EU:n ja Japanin välisen kaupan epätasapainosta. Japanin tuonti EU:hun erilaisista rajoituksista huolimatta oli 120 miljardia ylijäämäinen. 

Siitä tuohtuneena hän totesi: “Ulkomaankauppa on kuin korttipeli. Jos yksi maa saa kaikki kortit käteensä, peli on ohi! Uskoisin, että japanilaiset harkitsevat korttien jakamista uudelleen, jotta peli voi jatkua.”

Pääomille ei tahdo enää löytyä järkeviä tuotannollisia investointikohteita.

Tuotannon ja kaupan hiipuessa sekä työttömyyden äkkinäisesti lisääntyessä kaikki Euroopan maat hakivat suhteellista kilpailuetua toisiinsa nähden devalvoimalla valuuttansa. Suomi aloitti 90-luvun alussa kierroksen. Kun kaikki devalvoivat, oltiin taas lähtöpisteessä. 

Oli pakko aloittaa eurooppalaisen kurjistumiskierteen toinen kierros. Sitten melkein kaikki Euroopan valuutat laitettiin kellumaan. Toisin sanoen ne devalvoituivat. Kuluttajan ja palkansaajan kannalta devalvaatio merkitsee aina ostovoiman heikkenemistä eli käytännössä palkkojen ja ostovoiman pienenemistä. Suomalaisen palkansaajan ostovoima taantui lähes portugalilaiselle tasolle. 

Rahaa maailma on pullollaan. Tuotannollisiin investointeihin niitä ei kuitenkaan sijoiteta, koska tuotantokykyä on ennestäänkin liikaa ja tuotteille ei ole näköpiirissä ostovoimaisia ostajia. 

Esimerkiksi Suomessa makasi pankkien holvissa syksyllä 94 noin 100 miljardia suomen markkaa tuottamatta mitään. Se oli n. 2/5 osa säästäjien ja sijoittajien tallettamista pankkien ottolainauksesta. 

Vieläkään Suomessa pankit eivät tienaa lainaustoiminnalla, vaan tuotot osinkoihin saadaan pääasiassa myymällä pankin omaisuutta ja muista rahoitusinstrumenteista. Ne, joille pankit antaisivat lainaa, eivät ota. Ne, taas jotka ottaisivat lainaa, niille pankit eivät anna. 

Isoillakin rahamarkkinoilla on sijoittajilla ongelmia. Japanin Nippon Lifen jeniluotoista vastaava johtaja Naoto Kojima  on taannoin ollut huolissaan, kun ei edes Japanista löydy kyllin hyviä luotonhakijoita. 

Nippon Lifelle tulee joka kuukausi 1,7 miljardia jeniä uutta sijoitettavaa. “Japanilaisilla yrityksillä ei ole investointitarpeita, osakemarkkinat näyttävät synkiltä eivätkä kiinteistömarkkinat näytä sen paremmilta. Meillä on vaikeuksia löytää paikkaa, mihin sijoitamme rahamme”, sanoi Naoto Kojima. 

Raha on siirtynyt yhä kiihtyvällä vauhdilla erilaisiin “rahapeleihin”. Kuten optioihin, futuureihin, swappeihin, termiineihin ja muihin rahamaailman johdannaisiin. Johdannaisten ristiriita on siinä, että ne voivat luoda riskejä aivan yhtä paljon kuin poistaa niitä. Alkuaanhan ne olivat tarkoitettu suojaamaan osakekurssien, korkojen ja valuuttakurssien heilahteluja. 

Käytännössä suuri osa kaupankäynnistä - erikoisesti osakejohdannaisten kaupasta - käydään enemmän spekulaation vuoksi kuin riskien hallitsemiseksi. Lyhytaikaisten keinotteluvoittojen metsästäminen on tullut finanssimiesten ensisijaiseksi kohteeksi. Käytännössä niistä on tullut virallistettua uhkapeliä. 

Keinotteluvoittoina pankkien diilerit ovat taikoneet yrittämisen nimikkeellä rahaa toimeksiantajiensa taskuun. Kansainväliset miljardöörit kuten esimerkiksi amerikkalainen George Soros,  pitävät pilkkanaan nykyisiä poliittisia päättäjiä. Palkansaajat kuitenkin viime kädessä maksavat nämä kasinopelin yhteydessä syntyneet voitot devalvaation kautta ostovoiman heikentymisenä. Ja edelleen työttömyytenä. 

Spekulaatio jyrkentää maailman taloudellisia heilahteluja.

Ylimääräinen raha spekuloi nykyään rajusti ja etsii epätoivoisesti lyhytaikaisia  sijoituskohteita jyrkentäen pörssiarvojen, valuuttojen, raaka-aineiden ja korkojen heilahtelujen vuoristorataa. 

Joka päivä finanssimaailman näyttöpäätteillä siis yli 1  000 miljardia dollaria etsii ja vaihtaa sijoituskohdetta. Vain vajaa 10 prosenttia siitä rahamäärästä tarvitaan enää tavarakaupassa ja investointitoiminnassa. Monikansalliselle pääomalle on annettu vapaus keinotella kaikella: Valuutoilla, osakkeilla, optioilla, raaka-aineilla, elintarvikkeilla, jopa kehitysmaiden veloilla jne. 

Jos vuoden sisällä USA:n dollarin arvo voi heilahdella kaksinkertaisella  vaihteluvälillä, sillä ei ole enää mitään tekemistä Yhdysvaltojen osaamisen, tuotantokyvyn ja reaalimaailman kanssa. 

Samoin on tuotteitten kohdalla. Vuonna 90 sellutonnin reaalihinta oli 1 000 dollaria. Parin vuoden kuluttua se oli enää 400 dollaria. On siinä paperialan yritysjohtajalle haastetta sopeuttaa palkat ja muut tuotantokustannukset vapaan keinottelun vuoristoradalla. 

Heikon taseen omaavat ja pienet yritykset joutuvat isojen syömiksi. Esimerkiksi Euroopan paperi- ja kartonkiteollisuuden keskittyminen on ollut hurjaa. Vuonna 80 kymmenen suurinta valmistajaa hallitsi markkinoista alle 20 prosenttia. Vuonna 94 niiden osuus oli kasvanut jo 40 prosenttiin. Ja viimeaikaisista kaupoista päätellen vauhti vaan yltyy. 

Samoin heilahtelu on kiihtynyt yritysten arvojen kohdalla. Esimerkiksi suomalaisten pörssiyhtiöiden yhteisarvo on vaihdellut 90-luvulla 59 - 662 miljardin välillä. Vaihteluväli on3030œ ollut peräti yli kymmenkertainen! 

Kansa on kurjistunut, mutta rikkaat ovat entisestään rikastuneet. Puolet pörssiyhtiöiden arvonnoususta ja osingoista menee nykyään amerikkalaisille rikkaille. Puolet Suomen pörssiyhtiöiden arvosta on siirtynyt ulkomaiseen omistukseen. 

Osakkeiden holtittomasta vaihtelusta on ollut ikäviä seurauksia yrityksille. 90-luvun alussa niille tuli melkoisia vakuusongelmia lainojensa kanssa, kun osakkeiden arvot painuivat pohjalukemiin. 

Suomesta hävisi 49 000 yritystä. Sama ongelma saattaa odottaa suomalaisia yrityksiä, kun ulkomaiset sijoittajat alkavat taas kotiuttaa voittojaan. Suomelle voi käydä kuten Indonesialle, kun sijoittajat päättivät yhtäkkiä korjata rahansa parempaan talteen. 

Suomessa suomalaisten yritysten pörssiarvo oli vain kolmannes niiden substanssiarvosta 1990-luvun alussa. Ne olivat melkein ilmaisia. Samaan aikaan eurooppalaisten yritysten pörssiarvo oli keskimäärin 100 - 200 prosenttia niiden substanssiarvosta. Amerikkalaisten yritysten vastaavasti yli 200 prosenttia. Japanilaisten melkein 300 prosenttia. 

Harmaat eminenssit uskoivat japanilaisten yritysten tulevaisuuteen voimakkaimmin. Sen jälkeen usko japanilaisten jatkuvaan markkinoiden valtaukseen on hiipunut ja pörssikurssit ovat sielläkin laskeneet. Vahva jeni oli kuitenkin tuolloin merkki sijoittajien uskosta Japanin tulevaan menestykseen. Jenin arvo on ollut niin vahva, että se on nyt kääntynyt japanilaista vientiteollisuutta vastaan. 

Yritykset ja poliitikot ovat yhä enemmän sijoittajien armoilla. Esimerkiksi kansainvälinen suursijoittaja Soros tuli joku vuosi sitten näyttävästi suuromistajiksi eräisiin suuriin ruotsalaisiin suuryrityksiin. Silloin Soros vakuutti, että hän aikoo pysytellä pitkäaikaisena omistajana. 

Runsaan vuoden jälkeen hän 800 miljoonan kruunun sijoituksella kuittasi 500 miljoonan voiton. Myöhemmin jopa Soros on voimakkaasti kritisoinut sitä, että rahamarkkinat on päästetty täysin vapaaksi. 

Tämän arveluttavan pienten pörssipaikkojen putsaamiseen ja  pääomamarkkinoiden hillitsemiseen on olemassa lääke. Talousnobelisti James Tobin ehdotti jo vuonna 1978  prosentin haittaveroa valuuttakauppaan. 

Tobinin veroa pitäisi kuitenkin kehitellä eteenpäin siten, että mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sitä kovempi leimavero. Siten saataisiin spekulatiivinen pörssikauppa ja arvonheilahtelut jonkinlaiseen kuriin. Sen tuotolla voitaisiin rahoittaa esimerkiksi YK:n toimintaa.

Nykyisten teollisten maiden ostovoiman kuihtuminen uhkaa koko markkinatalouden toimivuutta. 

Teoriassa maailma on markkinoita ja mahdollisuuksia pullollaan. Maapallon väkiluku kaksinkertaistuu jo parinkymmenen vuoden välein. Teoreettisia kuluttajia kyllä riittää. Valitettavasti markkinataloudessa ei köyhien kanssa kauppaa käydä eikä velalliselle luotolla myydä. Kehitysmaiden ainoat kaupankäynnin välineet, raaka-aineet, ovat jo 30-luvulta ähtien olleet monikansallisten yritysten hallinnassa.31

Toinen kehitysmaiden loputon luonnonvara, työtä vailla olevat kädet, on jatkossa korvattavissa yhä halvemmilla ja automaattisimmilla tuotantojärjestelmillä.

Maailman puolijohdemarkkinoita tilastoiva WSTS:n johtaja Philippe Dauvin on todennut: “Elektroniikkalaitteiden valmistus tulee siirtymään takaisin Kaukoidästä Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kun työvoimakustannusten osuus kaikista valmistuskustannuksista vähenee, tarve toimia halpatyövoiman maissa loppuu”. Taloustiikereiden kohdalla se on jo todellisuutta. Kiinassa kupla odottaa puhkeamistaan. 

Teollistuneissakin maissa tuotannolle nousee koko ajan uusia uhkakuvia. Ostajat vähenevät. Euroopassa, Japanissa ja Pohjois-Amerikassa väkiluku - eli kuluttajat - on laskeva. Nämä kehittyneet teollisuusmaat edustavat n. 80 prosenttia maapallon tuotannosta ja kaupasta. Lisäksi niissä väestö on koko ajan eläkeläistymässä, jolloin heidän ostovoimansa supistuu alle puoleen työssäkäyvän kuluttajan ostovoimasta. 

Vielä 50- ja 60-luvuilla työttömyyttä ei tunnettu teollisuusmaissa juuri ollenkaan. Päinvastoin. Euroopassa oli jatkuva työvoimapula. Siirtotyöläisiä tuotettiin miljoonamäärin eurooppalaisten liukuhihnojen ääreen. 

Euroopassa ja erityisesti EU-maissa lähes10 prosentin työttömyystaso on ollut arkipäivää jo koko 80-luvun ajan. Nyt se on noussut pysyvästi yli 10 prosentin tasolle. Työttömyysluvut ovat todellisuudessa paljon virallisia lukuja pahemmat. 

Jokainen maa pyrkii parhaansa mukaan siistimään niitä siirtämällä työttömät jollekin toiselle valtion elätettävien momentille. Tai sitten tilastollisilla kikkailuilla. 

Esimerkiksi Suomessa työttömiä on piilotettu yli 200 000 henkeä yhteiskunnan elätettäviksi muille nimikkeille kuten varhaiseläkeläiset, varhennetut varhaiseläkeläiset, työttömyyseläkeläiset, sukupolvenvaihdoseläkeläiset, rintamamieseläkeläiset, velvoitetyöllistetyt, työttömyystöillä työllistetyt, työttömyyskursseilla olevat, aikuiskoulutuksessa olevat, osa-aikatyölliset, jne. 

Lisäksi on noin 100 000 piilotyötöntä, joita ei näy tilastoissa, jotka kuitenkin olisivat valmiita työelämään, jos työtä vain olisi tarjolla. 

Professori Matti Viren  on osuvasti todennut, että jos työttömyydestä halutaan päästä eroon, niin uusia työpaikkoja pitäisi luoda. Nyt kuitenkin Suomen nettomääräiset työpaikat ovat samalla tasolla kuin vuonna 1960. Siis yhtään uutta työpaikkaa ei ole syntynyt Suomeen vuoden 1960 jälkeen!  

Tavaran tuottamisen puolella aletaan olla samoissa ongelmissa kuin ruoan tuottamisen puolella on oltu jo vuosikymmeniä. Mistään hyödykkeestä ei ole maailmalla niin paljon ylitarjontaa kuin elintarvikkeista. Nälkäisiä suita eli - markkinoita - on maailmalla vaikka kuinka paljon. Mutta ostokyvyn puuttuessa ilmaiseksikaan ei ruokaa anneta.

     

Teknologia on kyseenalaistanut talouden oppirakenteet.

Poliitikkojen tulisi tiedostaa, että teknologia on tuonut markkinatalouden mekanismiin uuden, uhkaavan tekijän.  Markkinatalous ei toimi enää entisillä pelisäännöillä. Eivät edes taloustieteilijät ole tiedostaneet teknologian vaikutuksia. Siksi kaikki maailman taloustieteilijät antavat yleensä niin toisistaan poikkeavia työttömyyden parannusehdotuksia. 

Adam Smithistä  alkaen ovat erilaiset Keynesin, Friedmanin ja monetarismin opit yrittäneet ratkoa tämän pyhän markkinatalouden lainalaisuuksia. Heidän esittämänsä markkinatalouden ohjailukeinot ovat tosin toistensa kanssa pahasti ristiriitaisia ja toisiaan korville lyöviä. 

Vieläkin suurin osa talousasiantuntijoista tuntuu uskovan 200 vuotta vanhoihin taloustieteen oppeihin, vaikka nykyinen teknologinen kehitys on ajanut niiden ohitse jo ajat sitten. 

Useimmat taloustieteilijät uskovat vielä 200 vuotta vanhaan, ranskalaisen Jean Baptiste Sayn  talousteoriaan, Sayn lakiin. Sen mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä, joten liikatuotanto ei ole mahdollista. Siitä huolimatta, että esimerkiksi ruokaa on tuotettu huomattavasti yli markkinoiden tarpeen jo kymmeniä vuosia. 

Ylitarjontaa on niin paljon, että ylimääräistä ruokaa kärrätään kaatopaikoille, eläinten rehuksi ja viiniä kaadetaan viemäreihin. Vaikka nälkäisiä suita ja kysyntää on maailma pullollaan. Heiltä on vain on jäänyt huomaamatta, että kysynnän lisäksi on oltava myös ostokykyä. 

Monet talousoppineet  taas näyttävät olevan englantilaisen, 1800-luvulla eläneen talousteoreetikko David Ricardon  ajatusten pauloissa. Hänen mukaansa teknologian avulla aikaansaatu tuottavuuden nousu lisää tavaroiden tarjontaa, alentaa niiden hintoja ja lisää työläisten mahdollisuuksia ostaa niitä. Kun niitä sitten ostetaan enemmän, niitä tuotetaankin enemmän, ja positiivinen kasvukierre on valmis. 

Vaikka teknologia, tehtaiden ja koneiden lukumäärä sekä automaatioaste ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti sitten kehruujennyjen aikakauden, maailman teollisen tuotannon kasvuvauhti on taantunut lähes nollasummamarkkinoiksi. Tähän tuotannon hidastumiseen eivät edes taloustieteilijät ole pystyneet antamaan mitään uskottavaa selitystä. 

Tuotantokykyä on kaikilla aloilla liikaa, koska markkinat ja ostokyky ovat jostain käsittämättömästä syystä hiipuneet. Siitäkin huolimatta, että markkinointi-ihmiset  käyttävät maailmalla vuosittain yli 2 400 miljardia tuon ostohalun herättämiseen. Suomessakin kymmenen miljardia. 

Silti meidän kulutustavaroiden määräindeksi ei ollut vuoden 97 lopussa edes vuoden 90 tasolla. Onkohan  markkinointiväki niin meillä kuin muualla täysin ammattitaidotonta? 

Tämä tuotantokyvyn ja ostovoiman välinen ristiriita voitaisiin itse asiassa kirjoittaa uudelleen näin: Ennen tehtaat olivat mustanaan mutterinvääntäjää. Heille oli pakko maksaa palkkaa. Seurauksena työntekijälle muodostui ostovoimaa. Nyt mutterinvääntäjät joutuvat tuottavuuden tehostamisen seurauksena kortistoon. Heidän ostovoimansa hiipuu. Ostovoiman vähetessä tuotanto hiipuu. Tuotannon vähetessä työttömyys lisääntyy. 

Negatiivinen kasvukierre on valmis. Näin Ricardon teorian tilalle on tullut täysin käänteinen teoria. Vanhat teoriat lähtevät siitä epärealistisesta oletuksesta, että kaikille ihmisille löytyy tuotantokoneistossa aina markkinaehtoista työtä ja palkkaa. 

Taloustieteilijät ovat esittäneet myös usein toistetun väitteen, että teknologian käyttöönotto vähentää tuotteen hintaa ja sitä kautta kasvattaa markkinoita. Se ei kuitenkaan ole tapahtunut tavaratuotannon kaikkien tuotteitten kohdalla. Vaikka automaatio on edennyt  kaikilla tavaratuotannon lohkoilla. 

Tosin joissakin yksittäisissä elektroniikka-alan tuotteissa, kuten televisioissa, tietokoneissa ja matkapuhelimissa tuotteen reaalihintaa on saatu laskettua merkittävästi automaation avulla. Mutta yleispätevä kehityslinja se ei ole. 

Automaatiota alettiin esimerkiksi Suomessa ottaa laajamittaisesti käyttöön teollisessa tuotannossa vasta 80-luvulla. Tavaroiden hintaindeksi ei yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ole viime vuosina laskenut. 

Indeksi oli 100 vuonna 81. Vuoteen 96 mennessä tavaroiden hintaindeksi oli lähes kaksinkertaistunut (182). Palveluiden hinnat, jotka sisältävät toistaiseksi enemmän ihmistyötä, nousivat samalla aikajaksolla indeksipisteeseen 234. 

Sitä vastoin  automaation vaikutus työllisyyteen näkyy sitäkin selvemmin. Samana aikajaksona teollisuustuotanto kasvoi ja teollisuuden volyymi-indeksi nousi Suomessa 80-luvulla 100:sta 135:een. Silti teollisuudesta katosi runsas 100 000 työpaikkaa ja tavaroiden ja palveluiden ostajaa. 

Lamasta huolimatta teollisuustuotanto kasvoi 90-luvulla kuudessa vuodessa peräti 30 prosenttia, teollisuudesta katosi vielä lisää 100 000 työntekijää ja  tavaroiden ostajaa. Kasvu on ollut kaksi kertaa kovempaa kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Olemme yhä edelleen “Euroopan Japani”. 

Teollisuustuotannon valtava kasvu ei ole enää 90-luvulla valunut kuluttajien ostovoimaksi. Valtion verotulot ja valtakunnan palkkapotti eivät enää kasva tuotannon kasvun suhteessa. Vähentyneellä ostovoimalla ei voi ostaa enempää kallistuneita tuotteita ja palveluja. Myös 90-luvulla kuluttajien hintaindeksi on kasvanut kuudessa vuodessa 15 prosenttia. 

Vaikka automaatiolla saatu tuottavuuden lisäys olisikin saatu siirrettyä tuotteiden aleneviin hintoihin, olisi siitä silti tullut ongelma nykyisillä pysähtyneillä markkinoilla. Tavaran valmistajan kannalta puolta halvempaa tuotetta on myytävä kaksinkertainen määrä, jotta yritys saisi entisen tuoton. 

Esimerkiksi matkapuhelimen hinnan aleneminen 2 000 dollarin tasolta 400 dollarin tasolle, aiheuttaa valmistajalle melkoisia ongelmia. Markkinoiden kovasta kasvuvauhdista huolimatta. Suurimpienkin alan yritysten taistelua alenevien katteiden kanssa on verrattu jumbojetillä ajeluun puiden latvojen tasalla. 

Pienikin notkahdus voi olla kohtalokas, kun tappio kertautuu volyymin mukaan. Ja kääntäen. Saadakseen alentuneella katteella entisen kokoisen tuoton, on tavaraa myytävä hirveästi paljon enemmän. Esimerkiksi Motorola joutuu heittämään 15 000 työntekijää pellolle, vaikka matkapuhelin on vasta elinkaarensa alussa oleva tuote. 

Yhteiskunnankaan kannalta ei ole merkitystä myytävällä kappalemäärällä vaan liikevaihdolla. Sen perusteella yrityksessä määräytyvät niin tuotot, palkat kuin verot. Palkansaajan kannalta halpenevalla tuotteella on merkitystä vain, jos ostajalla on työtä ja sitä kautta ostovoimaa.

Teknologia on tehnyt talouden ohjailun mahdottomaksi perinteisin talouspoliittisin keinoin. 

Nykyinen, kiihtyvä teknologinen kehitys on jo muuttanut markkinatalouden mahdollisuuksia ohjata talouden kehitystä perinteisin finanssipoliittisin keinoin. Perinteisillä rahatalouden ohjailu- ja vaikutusmekanismeilla teollisuusmaissa ei enää kyetä saamaan työttömyyttä takaisin kitkatyöttömyyden tasolle. 

Koska tuottavuuden kasvattaminen automaatiolla syö työpaikkoja, tuotannon kasvun pitäisi olla monin verroin suurempaa kuin aikaisemmin. Jotta edes nykyiset työpaikat säilyisivät, saati sitten kasvaisivat. Ostokyvyn samanaikainen häviäminen markkinoilta aikaansaa sen, että tuotannon kasvu on mahdoton. 

Jos ei puututa radikaalimmin markkinatalouden säätely- ja ohjailukeinoihin, pelkät finanssipoliittiset keinot ovat tuomittu epäonnistumaan. Niistähän meillä on maailmanlaajuisesti riittävästi kokemuksia viime vuosilta. 

EU on kiinnitetty vakavaa huomiota yhä pahemmaksi ryöstäytyneeseen työttömyyden ongelmaan. Vapauttamalla EU:n sisämarkkinat uskottiin, että Eurooppa saadaan uuteen nousuun ja työttömyys laskuun. 

Sisämarkkinoiden oli määrä tuoda suunnattomia etuja yrityksille ja ihmisille, sijoittajille ja kansantalouksille. Edut laski EU:n komission tarpeisiin taloustieteilijä Paolo Cecchini  vuonna 88 julkistetussa raportissa. Tuolloin hänet asetettiin lähes pyhimysten joukkoon. 

Tänään hänen ruusuisiin ennustuksiinsa ja laskuharjoituksiinsa uskoo tuskin kukaan. EU on ajautunut lähes nollakasvun uralle, valtiot ovat pääsääntöisesti velkaisia, budjetit rempallaan ja työttömyys ryöstäytynyt lähelle hallitsematonta tilaa. 

Työttömyyden ongelma ja hoito onkin tullut nyt EU:n tärkeimmäksi ykkösasiaksi. EU:n komission pitkäaikainen puheenjohtaja Jacques Delors on käynyt ongelman kimppuun teettämällä Valkoisen kirjan EU:n tulevaksi toimintasuunnitelmaksi. Siinä uskotaan, että koulutuksella, tutkimuksella ja julkisilla investoinneilla EU-maat saadaan uuteen kasvukierteeseen. 

Valitettavasti teknologian kehitys tuotantoelämässä on aikaansaanut sen, että perinteisillä, kohtalaisen hyvilläkään, 70- ja 80-luvun keskimääräisillä kolmen - neljän prosentin teollisen tuotannon kasvuvauhdeilla, ei pystytä pitämään edes nykyisiä työpaikkoja. Kasvuprosenttien pitäisi olla nykyään monta kertaa suurempia kuin ennen, jotta kasvu pystyisi luomaan uusia työpaikkoja (Okunin laki). 

Delorskin  alkoi hallituskautensa loppupuolella empimään pääoman täysin vapaan liikkumisen siunauksellisuutta. Hänkin on esittänyt, että siihen pitäisi saada  jonkinasteinen kontrolli. 

Jotta poliitikot pystyisivät ohjailemaan pääomia, eikä päinvastoin kuten nyt tapahtuu, tarvitaan voimakkaita uusia ohjailukeinoja. Niissä on pakko puuttua moniin vapaassa markkinataloudessa totuttuihin perinteisiin oikeuksiin. Markkinatalous toki pitää säilyttää, mutta sille on luotava uusia, yhteisiä pelisääntöjä. 

Nykyisen, täysin vapaan markkinatalouden mädännäisyyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen on tutustunut omakohtaisesti sisältäpäin entinen yrityskaappari James Goldsmith.  Hän on myös hankkinut jättiomaisuuden erilaisilla osakekeinotteluilla ja yrityskaappauksilla. 

Hän on kirjassaan “The Trap” painottanut voimakkaasti, että taloudella tulee olla tarkoitus. Goldsmithin mukaan maailmankaupan vapauttamisesta on tullut nykyaikaisen talousteorian pyhä lehmä, jonka oikeutusta ei osata edes epäillä. Hän arvioi, että uusi GATT-sopimus köyhdyttää teollista maailmaa ja uhkaa sen sosiaalista tasapainoa. 

Vapaakaupan lisääminen ei auta hänen näkemyksensä mukaan myöskään kehitysmaiden köyhiä. Kehitysmaissakin luonnonvarat ja yritykset ovat pienen joukon käsissä. Vapaakauppa merkitsee, että rikkaiden maiden köyhät tukevat köyhien maiden rikkaita. Nyt jäihin laitettu MAI-sopimus olisi pahentanut tilannetta entisestään.

Teknologia palvelemaan kansalaisia. 

Pientä orastavaa toivoa antaa se, että tähän yhteiskuntien rapautuvaan tulopuoleen on kiinnittänyt huomiota nykyinen EU:n verokomissaari Mario Monti.  EU:n kilpailukykyähän on pyritty lisäämään  palkansaajien kurjistumiskierteen avulla. 

Hän on kauhukseen huomannut, että vuodesta 80 lähtien palkansaajien verorasitusta on jouduttu kiristämään Euroopassa keskimäärin 20 prosenttia työttömien pitämiseksi hengissä. Jo ennestään olematonta pääomaverotusta on taas kilpailukykysyistä helpotettu yli kymmenellä prosentilla, jotta pääoma ei karkaisi Euroopasta pois. 

Sama monikansallisia jättiyrityksiä suosiva verokehitys on tapahtunut muuallakin. Esimerkiksi USA:n yritysten maksamien verojen osuus on vähentynyt vuosien 81- 94 välisenä aikana 33 prosentista 12 prosenttiin. Euroopassa vastaavasti 50 prosentista 35 prosenttiin. 

Nyt teknologinen kehitys ja monikansallinen pääoma ovat valitettavasti riistäytyneet pois poliittisesta kontrollista. Teknologia on periaatteessa hyvä ja kannatettava asia. Teknologinen kehitys on ollut teollisuusmaiden nykyisen elintason edellytys. Kun koneiden avulla on nostettu tuottavuutta, työaikaa on voitu lyhentää orjuus- ja torppariajalta 16 tunnista nykyiseen kahdeksaan tuntiin. 

Lyhennettäköön sitä ensin kuuteen, sitten neljään tai lopulta vaikka kahteen tuntiin, kun vain poliitikot pitävät huolen siitä, että kaikkien kansalaisten ostovoima pysyy ennallaan. Perimmältään kyseessä on vanha tulonjakokysymys. 

Poliitikot ovat vapaan markkinatalouden ideologian hengessä vapauttaneet rahamarkkinat. Pääoman edut ovat ohittaneet kansalaisten edut. 

Eduskunnassa ei enää istu kansan edustajia vaan pääoman edustajia. Kun he ovat päästäneet vapaan markkinatalouden hengen pullosta vapaaksi, sitä on äärettömän vaikea tunkea sinne takaisin. Vapaassa markkinataloudessa teknologia on hyvä renki pääomalle mutta huono isäntä poliittisille päättäjille ja demokratialle.