TALOUDEN DEMOKRATIA

(Like, kevät 2005)

Globalisaatio tuhoaa pienyrittämisen edellytyksiä - ilman ostovoimaa ei ole markkinoita 

Päättäjät uskovat yrittäjyyteen ja pitävät sitä ihmelääkkeenä etenkin työttömyyden poistamisessa. Yrittäjäjärjestöt puolestaan uskottelevat, että yrittäjiä saataisiin lisää, jos työehtojen yleissitovuus purettaisiin. 

Uuden yrityksen perustaminen ei Suomessa kaadu ainakaan neuvojien puutteeseen. Kiinnostunut saa apua seminaareista, yrittäjäjärjestöiltä, alan koulutus- ja rahoituslaitoksista, te-keskukselta, uusyrityskeskuksista, yrityshautomoista, kauppakamareilta ja yksityisiltä konsulteilta. 

On muun muassa Sitraa, Tekesiä, Veraventuraa, Suomen Akatemiaa, Teollisuussijoitusta, Finveraa, Finnprota ja mentorointia. Korkeakouluissakin markkinoidaan oppilaille yrittäjyyttä. Yhteiskunnan rahaa käytetään miljoonittain yrittäjyyden ideologian levittämiseen. 

Hyvin niukasti on kuitenkin puhuttu yrittäjyyden yhdestä tärkeimmästä perusvaatimuksesta eli markkinoiden ostovoiman kehityksestä. On edesvastuutonta houkutella ihmisiä yrittäjiksi, jos ei samalla pidetä huolta siitä, että markkinoilla on ostovoimaisia asiakkaita. 

Suomessa on jo huomattava määrä laman jäljiltä loppuelämänsä velkavankeudessa eläviä entisiä yrittäjiä. Laman aikana lähes 50 000 yritystä ja yrittäjää lakkasi yrittämästä. Vieläkin yli 10 000 entisellä yrittäjällä on velkoja ulosotossa. Työttömien ja syrjäytyneiden ostovoima on alle puolet palkansaajien ostovoimasta. 

Palkansaajienkin palkat ovat kasvaneet 1990-luvulla erittäin kohtuullisesti, ja noin 1,5 prosentin vuosittaisesta kasvusta on suurin osa mennyt asumiskustannusten nousuun. Työntekijöiden palkkamaltti on lisääntynyt entisestään, jos kehitystä tarkastellaan pitemmältä ajanjaksolta. 1980-luvulla palkansaajien reaaliansiokehitys oli 22 ja 1970-luvulla 32 prosenttia. Palkansaajien ahneudesta tuskin voi siis puhua. 

Noin viiden prosentin keskimääräinen tuottavuuden kasvu teollisuudessa 1990-luvulla ei juurikaan ole kasvattanut palkansaajien ostovoimaa. 1990-luvun lopun myyntitilastojen mukaan kaupan myynti saavutti vasta tuolloin saman tason kuin 1980-luvun lopulla. Tämäkin taso saavutettiin vain siksi, että Venäjän uusrikkaat tulivat Suomeen jouluostoksille ja ostivat kahdella miljardilla tavaraa ja palveluja! 

Miksi kukaan ei ihmettele sitä, miksi ostovoima ja kaupan myynnin määrä eivät viimeisen kymmenen vuoden aikana ole juuri kasvaneet, vaikka myynninedistämiseen ja markkinointiin käytetään vuosittain noin kymmenen miljardia markkaa? Lähes 100 miljardin panostuksella kaupan myynnin määrä on yhä kymmenen vuoden takaisella tasolla! 

Onko vika markkinointimiesten ammattitaidottomuudessa? Onko viisi miljoonaa kuluttajaa ryhtynyt "linkolalaisiksi" ja lakannut ostamasta tavaroita ja palveluja? Onko kyse ostohalun vai ostokyvyn katoamisesta? 

Suomi on pienten yritysten maa. Yritykset työllistävät keskimäärin neljä työntekijää ja niiden liikevaihto on noin 740 000 euroa. Suomalaisyrityksistä lähes 99 prosenttia on pienyrityksiä. Pienten ja keskisuurten yritysten merkitys työllistäjänä on kasvanut jatkuvasti, vaikka ne ovatkin pääasiassa yhden ihmisen niin sanottuja "salkkuyrityksiä", jotka käytännössä sinnittelevät työttömyyden ja yrittäjyyden välimaastossa. 

Vuonna 1990 pk-sektorin yritykset työllistivät noin 56 ja vuonna 1998 noin 60 prosenttia työvoimasta. Yrittäjien ylitarjonnan takia liikkeen- ja ammatinharjoittajat ovat kuitenkin jääneet selvästi palkansaajien tulokehityksestä. 

Pienyrittäjien ja palkkatyötä tekevien keskimääräiset veronalaiset vuosiansiot olivat 1990-luvun alussa vielä lähes yhtä suuret, mutta seuraavien kymmenen vuoden aikana palkkatyötä tekevät ovat ottaneet etumatkaa. Suomen Yrittäjien mukaan alhaisen ansiokehityksen suurin syy on pienyrittäjien määrän liian kova kasvu! 

Harri Holkeri jo alleviivasi pääministerikautenaan 1990-luvun alussa, että Suomessa pitäisi toteuttaa niin sanottu "hallittu rakennemuutos".  Käytännössä tämä rakennemuutos on merkinnyt sitä, että vuosien 1991-98 välillä vienti on kasvanut 95 ja tuonti 39 prosenttia, mutta tuotanto kotimaahan on vähentynyt peräti 43 prosenttia. 

Pienyrittäjien markkinat hävisivät keskittymisen ja osittain kotimaan ostovoiman heikkenemisen takia. Lähes 50 000 pikkuyritystä kuoli Suomessa laman aikana. Pienyritysten markkinat ovat 80-prosenttisesti kotimaassa, ja siten niiden toimintaedellytykset tämän rakennemuutoksen seurauksena olivat dramaattisesti heikentyneet. 

Ensin poliitikot siis avasivat globaalit markkinat ja tuhosivat pienyritysten kotimarkkinoita, ja nyt he vannovat yrittäjyyden nimeen. On kuitenkin täysin turhaa antaa starttirahoja uusille yrittäjille, ellei markkinoiden ostovoimasta kanneta samanaikaisesti huolta, ja ellei huolehdita pienyritysten verotuksellisten edellytysten  parantamisesta suhteessa suuryrityksiin. 

Uusien pienyritysten syntymisen pahin este ei siis suinkaan ole työehtojen yleissitovuus, vaan isot, keskittyvät, teknologiaa hyödyntävät ja verotuksen minimointia harrastavat monikansalliset, Suomessa toimivat jättiyritykset. 

Isot yritykset ovat koko ajan keskittyneet, fuusioituneet, ostaneet pienempiään ja kaventaneet pienten yritysten elinmahdollisuuksia ja markkinaosuutta. Tietotekniikka on vienyt pieniltä yritykseltä mittakaavaedun, sillä isojen ohjelmoitava ja automatisoitunut tuotantotekniikka kykenee nykyisin tekemään kuinka pieniä tuotantosarjoja tahansa. 

Yrittäjien osuus koko työvoimasta Euroopan teollisuusmaissa onkin ollut hienoisessa laskussa jo 1970-luvulta lähtien ja uuden vuosituhannen alkuvuosiin mennessä se on tippunut kymmenestä noin seitsemään prosenttiin. 

Joustot hävittävät ostovoimaa 

Teollisuuden työnantajien (TT) toimitusjohtaja Johannes Koroma on esittänyt, että työelämän "joustojen" puute on syynä uusien työpaikkojen heikkoon syntymiseen . Joustojen vaikutuksia ei kuitenkaan tarvitse Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tutkijoiden tapaan edes teoretisoida. 

Ravintola-ala on Suomessa hyvä esimerkki siitä, mitä joustot merkitsevät käytännössä koko alalle ja yksittäiselle työntekijälle. Laman aikana hotelli- ja ravintolasektorin 52 000 työntekijästä joutui työttömäksi 27 000 (vuonna 1995). Alan heikko työllisyystilanne kasvatti ravintoloiden määrää, sillä työttömiksi jääneistä monet ryhtyivät yrittäjiksi. 

Yrittäjyydellähän keskustan markkinoima uusi "työreformi" yrittää ratkaista Suomen työttömyysongelman. Joka kivijalkaan ilmestyi uusi olutbaari, vaikka ravintoloiden myynti taantui vuoden 1980 tasolle. Jos vuotta 1980 mitataan indeksipisteellä 100, niin vuoteen 1996 mennessä asiakaspaikat kasvoivat peräti 260 pisteeseen, mutta myynnin volyymi vain  120 pisteeseen. Sama luku oli vuonna 1990 vielä 140 pistettä. 

Luonnottoman suuren asiakaspaikkojen tarjonnan takia ravintoloiden käyttöaste on pudonnut runsaaseen 40 prosenttiin, kun tuottavan käyttöasteen pitäisi olla lähemmäs 60 prosenttia. Kaikki ovat siis joutuneet joustamaan, myös aikaisemmin hyvin menestyneet yritykset. 

Alalle on jo tullut EVA:n kaipaama pysyvä ja loputtomasti joustava, keikka-, tilapäis- ja vuokratyöläinen. Vuodesta 1980 osa-aikaisten työntekijöiden osuus on kasvanut noin seitsemän prosentin tasolta lähes 30 prosentin tasolle. Harmaasta taloudesta on tullut alalle pysyvä ilmiö. Salattuja palkkatuloja ja maksamattomia sosiaalimaksuja oli vuonna 1992 hotelli- ja  ravintola alalla vajaat 1 345 000 euroa, joka vastaa kymmentä prosenttia alan arvonlisäyksestä. 

Ravintola-alalle on pesiytynyt myös aivan uusi uusyrittäjien ryhmä, niin sanottuja vuokratyöläisiä välittävät yritykset ja yritysryppäät. Baarimikolla voi samassa työpaikassa palkanmaksajana olla muutaman viikon välein aina uusi yritys. Työntekijälle ei näin keräänny eläkettä, sosiaaliturvaa, ylityö- eikä sairauspäivärahoja. 

Myös kunnat ovat tehneet työttömistä joustavaa halpatyövoimaa, jolle ei tarvitse maksaa normaalia kokoaikaisen työntekijän työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Samalla vakinaisten työntekijöiden määrän voi vähentää minimiin. 

Kaikenlaisia "hanttihommia" markkinoidaan julkisuudessa työttömille, kun selitetään, että "kyllä tekevälle aina töitä riittää, jos vain on työhaluja". Aina on tarjolla siivoustyötä, erilaista puhelinmyyntityötä provisiopalkalla, Tupperware-tyyppistä verkostomarkkinointia ja mansikanpoimintaa. 

Suomessa tarvitaan esimerkiksi joka vuosi lyhyen sesongin ajaksi 30 000 -35 000 mansikanpoimijaa, ja Virosta, Puolasta ja Venäjältä on houkuteltu Suomeen noin 6 000 halpatyöpoimijaa. Kuopion työsuojelupiirin tarkastaja Mikko Korhonen on ihmetellyt heille maksettuja taksoja. "Joskus vaikuttaa siltä, että osa viljelijöistä käyttää varsinkin ulkomaalaisia hyväkseen sillä periaatteella, että maksetaan mitä maksetaan. 

Tuntuu ihmeelliseltä, kun jossain on tänäkin kesänä [vuonna 2001] maksettu vain reilun euron koppataksaa" . Palvelualoilla on puolestaan tullut tavaksi tarjota alle 30 viikkotunnin työpaikkoja, jotta niitä ei tarvitse vakinaistaa. Palvelualojen matalapalkka-aloilla sillä tuntimäärällä ei kuitenkaan tule enää toimeen. 

Poliittinen oikeisto ja uusliberalistiset taloustieteilijät haikailevat joustojen perään. Psykohistorioitsija Juha Siltala on kuitenkin huolissaan näistä työvoiman joustoon kohdistuvista kasvavista vaatimuksista. "Siinä missä suuret ikäluokat saattoivat kellahtaa vakinaiseen työhön ja luoda osaamisellaan oman, itse hallitun reviirinsä, nuorempi polvi kohtaa jatkuvan koeajan ja pätkätöiden yhteiskunnan" . 

Hän kertoo, että 1940-luvulla syntyneistä 80 prosenttia sai vakinaisen työn,  1960-luvulla syntyneistä 60 prosenttia ja 1970-luvulla syntyneistä enää 30 prosenttia. "Vakinaisen työn sijasta kolmekymppiset rakentavat portfoliota, ansioluetteloa. Heidän täytyy osata markkinoida itseänsä. 

Epävarmuus ja vaatimattomuus kostautuvat. He tietävät, millaista työntekijää etsitään: tuottavaa, sitoutuvaa ja yhteistyökykyistä, sellaista, joka ei kaihda yksityisten sitoumustensa uhraamista työlle. Kyse on siis rooliodotuksesta eikä luonteenpiirteestä", Siltala sanoo. 

Verotuksella vaikeutetaan yrittäjyyttä

Palvelutyönantajien entinen toimitusjohtaja Jarmo Pellikka vaati jo vuonna 1997 perusteellista linjanmuutosta, jolla myös vientiteollisuuden suuryritykset pantaisiin kantamaan vastuunsa työllisyyden ja koko sosiaaliturvan rahoituksesta. 

Pellikan mukaan teollisuus elää suurelta osin  muiden rahoilla ja siitä kärsivät varsinkin työvaltaiset palveluyrittäjät. Pellikka otti esimerkiksi työnantajan työttömyysvakuutusmaksun jakautumisen yksityisaloilla. Siinä palvelualat maksoivat vakuutusmaksuja yhteiseen pottiin 49 ja teollisuus 39,2 prosenttia, mutta teollisuus kulutti tästä potista 44,1 ja yksityiset palvelut vain 33,9 prosenttia. 

Yrittäjyys on toki hieno asia ja sitä tulee kaikkien tukea. Onhan se edes teoreettinen mahdollisuus luoda kaivattuja työpaikkoja, koska suurteollisuus ei sitä enää tee. Vastuulliseen yrittäjyyden kannustamiseen kuuluu kuitenkin myös se, että puhutaan ja toimitaan yrittäjyyden yleisten edellytysten puolesta. 

Täytyy muistaa, että puolet uusyrittäjistä tekee konkurssin tai joutuu lopettamaan toimintansa jo neljän-viiden vuoden sisällä. Vaikka poliitikot ja muutkin päättäjät peräänkuuluttavat uusia yrittäjiä ja Suomessa on ollut 1990-luvun lopulla ennätysmäinen taloudellinen nousukaus, uusien yrittäjien lukumäärä ei kuitenkaan ole kasvussa. 

Lisäksi lukuisat kansainväliset mittarit ovat sijoittaneet Suomen kilpailukyvyn yhdeksi 

maailman parhaimmista. Yrittäjyydelle pitäisi siten olla Suomessa kaikki yleiset edellytykset kunnossa. 

Pk-sektorin kasvu olisi merkittävää erityisesti työllisyyden kannalta. Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus on sanonut, että 1,5 prosentin kasvu merkitsisi noin 17 000 uutta työpaikkaa. 

Hänen mukaansa pienet yritykset suosivat myös vakaita työsuhteita, jokaisen työntekijän panos on tärkeä ja henkilösuhteet nostavat irtisanomiskynnystä. "Huonoina aikoina pk-yrityksissä tingitään ensin investoinneista. Työvoima ei jousta ensimmäisenä kuten suurissa yrityksissä", toteaa Järventaus. 

Pk-yritykset työllistivät vuonna 2001 kaikista yksityisen puolen työntekijöistä 63 prosenttia ja tekivät yli puolet yritysten yhteenlasketusta liikevaihdosta. Kaikista yrityksistä lähes 99 prosenttia on alle 250 hengen yrityksiä, toteaa Järventaus. 

Valtaosa yrityksistä on perheyrityksiä. Perheyritysten liiton laskelmien mukaan Suomen runsaasta 90 000 osakeyhtiöstä on yli 81 000 eli yhdeksän kymmenestä osakeyhtiöstä on perheyrityksiä. Maamme kaikista yrityksistä perheyrityksiä on noin 80 prosenttia ja ne työllistävät yli puolet työllisestä väestöstä. 

Perheyrityksissä on yli 620 000 työpaikkaa. Suomalaisten perheyritysten yhteenlaskettu liikevaihto vuonna 1999 oli noin 91 miljardia euroa. Tiedot perustuvat Jyväskylän yliopiston perheyritystutkimukseen. 

Suomessa arvioidaan lähivuosina olevan yli 50 000 yritystä sukupolvenvaihdoksessa. Tutkimusten mukaan yleensä vain 15-20 prosenttia sukupolvenvaihdoksista toteutuu perheensisäisinä. Tämä merkitsee jatkossa yritysten lukumäärän vähentymistä ja lisääntyvää työttömyyttä. 

Monet yrittäjät myös vaihtavat ammattia. Suomen yrittäjien pääekonomisti Pasi Holmin uskoo, että nuoret pitivät yrittäjyyteen liittyvää riskiä liian suurena. Nuorilla perheen perustaminen ja asuntolainat syövät sitä pääomaa, jota voisi käyttää yrittäjätoimintaan. 

Myös iäkkäiden yrittäjien määrä on vähentynyt viime vuosina voimakkaasti, vaikka eläkeikäisten työllisten määrä on lisääntynyt. Suomen Yrittäjien ja tilastokeskuksen tietojen perusteella kaikkiaan 165 000 eläkevakuutetusta yrittäjästä vain noin tuhat on yli 64-vuotiaita. 

1990-luvun lopulla yrityksillä meni hyvin, joten menestyvän yrityksen on voinut siirtää jälkipolvelle tai myydä. Näitä hyvin menestyviä yrityksiä on kuitenkin vähän. Eläke-Fenniassa selvitystyötä tekevä Kimmo Kemppainen sanoo, että yrittäjien eläkkeelle siirtymisen lisääntymistä ei selitä ainakaan parantunut eläketurva. Hänen mukaansa yrittäjien keski-ikä on palkansaajia korkeampi ja eläke-etuus edelleen keskimäärin selvästi palkansaajia huonompi. 

Kemppaisen mukaan yrittäjät saavat 60 prosentin eläkkeensä noin 1 175 euron kuukausiansion mukaan, kun palkansaajilla vastaava lähtötaso on keskimäärin noin 2 000 euroa. Ennemminkin yrittäjien kohdalla on tilanne ollut se, että on pakko jatkaa, kun eläke on niin huono, hän sanoo. 

Yrittäjien esiintyminen köyhyystilastoissa herättää ristiriitaisia tunteita. Suomen Yrittäjien mukaan ongelma on todellinen. Yrittäjiä on peräti 13 prosenttia kaikista köyhiksi luokitelluista henkilöistä. 

Pienituloisia on esimerkiksi matkailu- ja maatilayrittäjien joukossa. Heidän työnsä on hyvin sesonkiluonteista eli käytännössä kestää vain osan vuotta. Myös monet kampaajat sekä kotiapua ja vanhusten palveluita tarjoavat yritykset pyörittävät hyvin pientä liikevaihtoa. 

Suomen Yrittäjien mukaan on kymmeniä tuhansia yrittäjiä, jotka eivät kuulu pakollisen yrittäjäeläkkeen (YEL) piiriin. Se tarkoittaa, että heidän vuositulonsa jäävät alle 5 040 euron. Eläkkeelle jäädessään he ovat kansaneläkkeen varassa. 

Harva yrittäjä on työttömyyskassassa. Lamapuheet ja euroon siirtyminen lisäsivät selvästi pienyrittäjien aikeita panna lappu luukulle. Näin tulkitsee Suomen yrittäjäin työttömyyskassan johtaja Marita Onnela kassaan tulleita kyselyitä. Euro on monissa tapauksissa ollut viimeinen pisara ikääntyville yrittäjille. 

Vuonna 2001 yrittäjien työttömyyskassasta maksettiin etuuksia yli 600 hengelle. Määrä oli lähes 150 suurempi kuin edellisenä vuonna. Kassan seitsenvuotisen olemassaolon ajan jäsenmäärä on kasvanut tasaisesti. Kassalaisten työttömyysaste on asettunut runsaaseen kuuteen prosenttiin. 

Jäsenmäärä on edelleen vaatimaton, sillä yrittäjien kassassa on noin 6 500 jäsentä. Vastaavaa toimintaa harjoittavassa Ammatinharjoittajien ja yrittäjien eläkekassassa on väkeä vähän enemmän, mutta sittenkin vain murto-osa etuuteen oikeutetuista noin 160 000 yrittäjästä on vakuuttanut itsensä työttömyyden varalle. 

Työttömyyskassasta voi kuitenkin saada apua vasta sitten kun liike lopetetaan vapaaehtoisesti, myydään tai kun tulee konkurssi. Yrittäjä ei voi lomauttaa myöskään liikkeessä työssä olevaa puolisoaan niin, että tämä saisi kassasta korvausta. 

Suomessa on aina valitettu, että yrittämisen esteenä on kohtuuton paperisota ja byrokratia. Sekään ei pidä paikkaansa kanadalaisen Fraser-instituutin tekemän maailmanlaajuisen tutkimuksen mukaan. Suomalaisyritysten kohtaama byrokratia hallinnon rattaissa on vähäisin 123 maan vertailussa eli Suomi oli maailman paras. Suomalaisyritykset kohtaavat byrokratiaa jopa vähemmän kuin kilpailukyvyltään kovakuntoisessa Yhdysvalloissa. 

Kriteereinä tutkimuksessa käytettiin muun muassa sitä, kuinka helppoa yrityksen perustaminen on ja kauanko viranomaisten kanssa täytyy asioida kaikkien lupien saamiseksi. Tutkimuksen mukaan Suomessa yrityksen perustaminen on neljän byrokraattisen askeleen takana, ja aikaa siihen kuluu 33 päivää. 

Fraser-tutkimuslaitoksen mukaan maiden kokonaislistauksissa oli lisäksi lukuisia muitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat yritystoiminnan "talousvapauteen". Tällaisia ovat esimerkiksi pääoman vapaa liikkuvuus, verotus ja lakien noudattaminen. Tässä kokonaisvertailussa Suomi sijoittuu 123 maan vertailussa sijalle 11. Suomi on parantanut kuitenkin sijoitustaan jatkuvasti. Esimerkiksi vielä vuonna 1990 Suomi sijoittui vasta 23. sijalle. 

Yrittämisen tärkein houkutus on kuitenkin mahdollisuus rikastua. Merkittävin rikastumisen keino on kuitenkin ns. "verosuunnittelu". Sitä pystyy hyödyntämään kuitenkin vain pieni yrittäjien eliitti. 

Pääomatulot keskittyvät suurituloisimmille yrittäjille. Veronkierron mahdollisuuksista pääsee nauttimaan vain kapea yrittäjien tulohuippu. Se ulosmittaa tulonsa palkan asemesta kevyesti verotettuna pääomatulona, selviää Suomen Yrittäjien tekemästä selvityksestä (v. 2005). 

Vuonna 2003 Suomessa oli noin 3 600 yrittäjää, joiden tuloista yli puolet oli pääomatuloa ja loput palkkatuloa. Tämä veronkiertoeliitti on aika pieni selvityksen 180 100 yrittäjästä. Keskimäärin yrittäjät joutuivat ottamaan kokonaistuloistaan 74 prosenttia palkkatuloina. Yli 300 000 euron vuosituloista yrittäjien pääomatulojen osuus kohosi jo 74 prosenttiin. 

Yrittäjien veronalaiset ansiot olivat keskimäärin 32 150 euroa ja käteen jäävä vuositulo 24 160 euroa. Käteen jäävät tulot olivat 16 prosenttia enemmän kuin palkansaajilla keskimäärin vuonna 2003. 

Koska yrittäjät tekivät 22 prosenttia palkansaajia enemmän työtunteja, heidän tuntiansionsa jäivät alle palkansaajien tuntiansioiden. Yrittäjistä huomattava osa on pienituloisia. Kolmanneksen vuositulot jäivät alle 15 000 euron eli alle metalliteollisuuden minimipalkan. Esimerkiksi parturit ja pikkukauppiaat kuuluivat pienituloisiin. (viite12) 

Ostovoiman kuihtuminen uhkaa markkinatalouden toimivuutta 

Maailma on periaatteessa täynnä markkinoita ja mahdollisuuksia. Teoreettisia kuluttajia kyllä riittää. Valitettavasti markkinataloudessa ei kuitenkaan käydä kauppaa köyhien kanssa eikä velalliselle myydä luotolla. 

Kehitysmaiden ainoat kaupankäynnin välineet, raaka-aineet, ovat jo 1930-luvulta lähtien olleet pitkälti monikansallisten yritysten hallinnassa. Toinen kehitysmaiden  loputon luonnonvara, työtä vailla olevat kädet, on jatkossa korvattavissa yhä halvemmilla ja automaattisemmilla tuotantojärjestelmillä. 

Maailman puolijohdemarkkinoita tilastoivan WSTS:n (World Semidactor Trade Statistics)) johtaja Philippe Dauvin on todennut, että Elektroniikkalaitteiden valmistus siirtyy vielä Kaukoidästä takaisin Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Kun työvoimakustannusten osuus kaikista valmistuskustannuksista vähenee, tarve toimia halpatyövoiman maissa loppuu. 

Automatisoidussa tehtaassa palkkakustannusten osuus on enää 0,1 prosenttia tuotteen tehdashinnasta. Taloustiikereiden kohdalla se on jo todellisuutta. Kiinassa kupla odottaa  vielä puhkeamistaan. 

Teollistuneissakin maissa tuotannolle nousee koko ajan uusia uhkakuvia. Ostajat vähenevät, kun väkiluku laskee Euroopassa, Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Nämä kehittyneet teollisuusmaat kattavat noin 80 prosenttia maapallon tuotannosta ja kaupasta. Niiden väestö siirtyy lisäksi yhä enemmän eläkkeelle, jolloin niiden ostovoima supistuu puoleen työssäkäyvän kuluttajan ostovoimasta. 

Teollisuusmaissa tosin on yksi kehityspiirre joka lupaa pientä kasvua tavaratuotannolle. Tästä kehityksestä ei kuitenkaan voi mitenkään olla ylpeä. Kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa avioerot ovat lisääntyneet. 1970-luvun alussa yksinasujien määrä oli Suomessa noin 20, mutta vuosituhannen vaiheessa jo yli 40 prosenttia. 

Tilastokeskus ennustaa, että kymmenen vuoden päästä joka toisessa kotitaloudessa asuu vain yksi ihminen. Yksinasuminen lisää kulutusta, sillä suurtaloudelle tyypilliset "massakulutuksen" hyödyt jäävät saavuttamatta. 

Ruuantähteet kuivuvat jääkaappiin, ja pyykkikoneen ja television käyttöasteet ovat alhaiset. Tosin asuntoja, koneita ja tavaraa tarvitaan enemmän. Sinkkutaloudet käyttävät muita enemmän rahaa alkoholiin, tupakkaan, kahviloihin, ravintoloihin, virkistykseen, kulttuuriin, vaatteisiin, jalkineisiin ja tietoliikenteeseen. Tämä kehityssuuntaus lisää  myös asuntopulaa etenkin ruuhkaisella pääkaupunkiseudulla. 

Vielä 1950- ja 1960-luvuilla työttömyyttä ei teollisuusmaissa tunnettu juuri ollenkaan. Päinvastoin Euroopassa oli jatkuva työvoimapula. Siirtotyöläisiä saapui miljoonamäärin eurooppalaisten liukuhihnojen ääreen. 

Euroopassa ja erityisesti EU-maissa lähes10 prosentin työttömyystaso on ollut arkipäivää jo koko 1980-luvun ajan, ja nyt se on noussut pysyvästi 10 prosentin tasolle. Työttömyysluvut ovat todellisuudessa virallisia lukuja pahempia.  Jokainen maa pyrkii parhaansa mukaan siistimään työllisyyslukujaan eri tavoin. Kokoaikaiset vakinaiset työpaikat ovat vähentyneet, niin meillä kuin muualla. 

Esimerkiksi Yhdysvaltain, Kanadan ja Britannian työikäisestä aikuisväestöstä on alle puolet vakituisessa kokopäivätyössä toisen palveluksessa. Yli puolet työikäisestä aikuisväestöstä on jo tilapäistyöntekijöitä, osa-aikatyöntekijöitä, työttömiä ja niitä, jotka ovat joutuneet jäämään työvoiman ulkopuolelle. 

Professori Matti Viren on osuvasti todennut, että jos työttömyydestä halutaan päästä eroon Suomessa, niin pitäisi luoda uusia työpaikkoja. Suomen nettomääräiset työpaikat ovat kuitenkin samalla tasolla kuin vuonna 1960. Yhtään uutta työpaikkaa ei siis ole syntynyt Suomeen vuoden 1960 jälkeen! 

Teknologia aiheuttaa vakavan ongelman, josta yleensä vaietaan. Tehostuvalle tuotannolle ei tahdo enää löytyä ostokykyistä kuluttajaa. Kaikissa teollistuneissa maissa työttömät ovat joutuneet ostokyvyttömien joukkoon. 

Koko maailman kokonaistuotannon vuosittainen kasvu toisen maailmansodan jälkeen oli parhaimmillaan toistakymmentä prosenttia. Vielä 1960-luvulla keskimääräinen kasvu oli kuuden prosentin luokkaa. Saksassa tarvittiin satoja tuhansia siirtotyöläisiä liukuhihnojen ääreen. 

1970-luvulla teollisuuden kasvuvauhti hyytyi jo neljään prosenttiin. Silti työttömyys oli vielä kahden-kolmen prosentin kitkatyöttömyyttä. 1980-luvulla teollisuuden kasvu oli enää reilut kaksi prosenttia. Vasta silloin Eurooppaan hiipi lähes 10 prosentin pysyvä massatyöttömyys. 

1990-luvulla maailman teollisessa tuotannossa elettiin lähes nollakasvun aikaa, ja vuosikymmenen alussa lipsahdettiin jopa miinuksen puolelle. Nyt kun maailma on taas luisumassa taantumaan tai lamaan, saamme olla tyytyväisiä, jos tulevan kasvun keskiarvo pysyy edes plussan puolella. 

Maailmanlaajuinen tuotannon bruttoarvo sekä jalostusarvo ovat myös jatkuvassa laskukierteessä. Markkinat ovat maailmanlaajuisesti hyytymässä, koska massatyöttömyys ja massojen syrjäytyminen vaikuttavat ostovoiman hiipumiseen. 

Samat ongelmat alkavat tulla esiin tavaran tuottamisessa, joita ruoan tuottamisessa on ollut jo vuosikymmeniä. Mistään hyödykkeestä ei ole maailmalla niin paljon ylitarjontaa kuin elintarvikkeista. Nälkäisiä ihmisiä eli markkinoita on maailmalla vaikka kuinka paljon, mutta ostokyvyn puuttuessa ilmaiseksikaan ei ruokaa anneta. 

Kun teollisuusmaista ollaan kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä siirtämässä tuotantoa köyhiin matalapalkkamaihin, ei sinnekään kasva entisen tasoista ostovoimaa. Jos näissä hikipajoissa työntekijän kuukausipalkka on esimerkiksi 34 euroa, hän ei itse pysty ostamaan tekemiään 68 euron arvoisia farkkuja. 

Hänen palkkatasollaan merkkifarkkujen suhteellinen hinta on noin 3 360 euroa. Se on hänen ostovoimansa ulottumattomissa, toteaa kansainvälisen konsulttitoimisto A. T. Kearneyn globalisaatioasiantuntija Paul Laudicina. Hänen mukaansa globaalitalous on näin kylvänyt tuhonsa siemenet. Kokonaismarkkinoiden kasvu jatkaa hiipumistaan. 

On myös vaikea sivuuttaa sitä ikävää kysymystä, että kuka viime kädessä korjaa yrittämisen hedelmät. Kun yritykset keskittyvät ja kasvavat yhä suuremmiksi, lähes monopoleiksi, niin kansantalouden hedelmät, tuotannon ja pörssin voitot valuvat väistämättä ulkomaille. 

Koska pörssin omistustuksesta noin 70 prosenttia on siirtynyt ulkomaiseen omistukseen, osingoista yhä suurempi osa menee myös ulkomaille. 2000-luvulla joka ainut vuosi yritykset ovat  jakaneet yli 10 miljardia euroa osinkoja osakkeenomistajille. Siis valtaosa tuotannon hedelmistä ohjautuu pois maasta ulkomaisille sijoittajille. Se on jo 7-8 prosenttia bruttokansantuotteesta.  Yrittäjien hedelmät keskittyvät harvoille rikkaille, pois tuotannon ja palveluiden kulutuksesta. 

Yrittäjyyden uskotaan parantavan työttömyyttä 

1990-luvulla sekä Esko Ahon että Paavo Lipposen hallitukset vannoivat yrittäjyyden nimeen. Nykyinen Matti Vanhasen hallitus ei tee poikkeusta. Työttömyyden uskotaan häviävän yrittäjyyden lisäämisellä ja tukemisella, vaikka minkäänlaista tieteellistä todistusaineistoa ei asiasta ole. Uskomus on verrattavissa siihen ajatukseen, että verotuksen dynaaminen vaikutus  poistaa työttömyyden. 

Valtion tieteellisen tutkimuslaitoksen (VATT) tutkimusprofessori Jaakko Kiander on toista mieltä. Hänen mukaansa OECD-maiden vertailu osoittaa, että yrittäjien osuus vaihtelee valtavasti eri maissa, neljästä prosentista aina neljännekseen koko työllisestä työvoimasta. 

Yrittäjien osuus on korkein Korean ja Meksikon lisäksi eteläisessä Euroopassa eli Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näissä maissa yrittäjyys on erittäin yleistä, noin viidennes työllisestä työvoimasta työllistää itsensä yrittäjänä. Nämä maat ovat katukaupustelijoiden ja rihkamamyyjien luvattuja maita. Yrittäjyys on näissä maissa joskus kaupustelun ja kerjäämisen välimuoto. Vähiten yrittäjiä taas on Pohjois-Euroopan ja Pohjois-Amerikan maissa. 

Norjassa, Yhdysvalloissa ja Tanskassa yrittäjien ja ammatinharjoittajien osuus työllisistä on vain viidestä seitsemään prosenttiin. Yhdysvaltojen heikko sijoittuminen yrittäjyysasteen vertailussa ei ole yleisen käsityksen mukainen. 

Amerikkalaisethan ovat tunnettuja yritysmyönteisistä mielipiteistään, mikä on tullut esiin esimerkiksi kansainvälisessä GEM-tutkimuksessa. Se on vuosittainen kyselytutkimus, joka mittaa kansalaisten yrittäjyysaktiivisuutta. Todellisuudessa Yhdysvalloissa työvoiman enemmistö on kuitenkin palkansaajia. 

Tutkimuksen mukaan vain noin seitsemän prosenttia suomalaisista haluaisi perustaa yrityksen. Luku on suhteellisen pieni: vertailussa Suomi sijoittui 15 kaikkiaan 31 maan joukossa. Suomi sijoittuu vertailussa odotetusti OECD-maiden keskitason alapuolelle, vaikka yrittäjien osuus työllisistä onkin Suomessa Pohjoismaita suurempi. 

Yrittäjien suuri määrä ei siten näytä yhdistyvän taloudelliseen menestykseen. Kianderin mukaan korkea työllisyysaste ei yhdisty korkeaan yrittäjyysasteeseen juuri missään maassa, vaikka valtaeliitti näin uskottelee. Itse asiassa yrittäjyys on yleisintä niissä maissa, joissa työllisyysaste on matalin - tämä pätee varsinkin Meksikoon, Espanjaan, Italiaan ja Kreikkaan. 

Sen sijaan useissa vähäisen yrittäjyyden maissa on korkea työllisyysaste. Tällaisia maita ovat Pohjoismaat ja Yhdysvallat. 

Kiander toteaa, "että on selvää ettei yrittäjyyden ja kokonaistyöllisyyden välillä ole mitään selvää yksisuuntaista syy-seuraus -suhdetta. On vaikea kuvitella, että pienyrittäjien suuri määrä heikentäisi kokonaistyöllisyyttä. Sen sijaan on kyllä ajateltavissa, että työpaikkojen puute ja heikko sosiaaliturva luovat kannustimia aloittaa omaa yritystoimintaa ja toimia itsenäisenä ammatinharjoittajana. Tällöin kyseessä on kuitenkin eräänlainen pakkoyrittäjyys". 

Vaikka Suomessa on toistaiseksi kohtalainen sosiaaliturva verrattuna näihin "suuriin yrittäjämaihin", suuri osa meidänkin yrittäjistämme sinnittelee yrittäjyyden ja kortiston välimaastossa. 

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (ETLA) keväällä 2004 valmistunut yrittäjätutkimus kertoo, että lähes mitkään itsensä työllistävät pikkuyritykset eivät edes halua laajentua ja palkata uutta työvoimaa, ne vain kitkuttelevat kuten katukaupustelijat kehitysmaissa. 

Yrittäjyys on yleisintä matalan tulotason maissa, ainoat poikkeukset tästä säännöstä ovat Islanti ja Italia. OECD-maiden joukossa korkea yrittäjyysaste eli toisin sanoen pienyrittäjien ja itsenäisten ammatinharjoittajien korkea työvoimaosuus yhdistyy heikkoon keskimääräiseen tuottavuuteen ja alhaiseen tulotasoon. 

Kianderin mukaan "ei ole myöskään näyttöä siitä, että korkean yrittäjyysasteen taloudet kasvaisivat nopeammin kuin muut. Esimerkiksi erittäin nopeasti kasvaneessa Irlannin taloudessa yrittäjyysaste ei ole kovin korkea". Irlannin menestyksen takana on sinne investoivien suuryritysten veronkierto määräaikaisten verovapauksien sekä voittojen verovapaan kotiuttamisen vuoksi. 

Pikemminkin pienyritysten suuri määrä voi kertoa työmarkkinoiden heikosta toiminnasta ja talouden tehottomuudesta. Kansainvälisessä vertailussa korkea tulotaso yhdistyy erittäin selvästi yrityssektorissa työskentelevien palkansaajien suureen osuuteen työikäisestä väestöstä. 

Yksityisen sektorin palkansaajien osuus työikäisestä väestöstä on korkein Sveitsissä, Hollannissa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Näissä maissa myös keskimääräinen tulotaso on erittäin korkea. 

Yrittäjyyden on hyödytettävä yhteiskuntaa 

Yrittäjyyttä perätään työttömyyden ja hyvinvoinnin pelastajaksi kaikkialla maailmassa, niin kehitysmaissa kuin kehittyneissä teollisuusmaissa. Kehitysmaissa työttömyys on ollut jo kroonista ja kehittyneissä teollisuusmaissa teknologian kehitys ja tuotannon siirtyminen  matalapalkkamaihin on tuonut massatyöttömyyden. 

Kehitysmaissa raaka-aineet ovat jo 1930-luvulta saakka olleet monikansallisten yritysjättien hallinnassa. Nyt globalisaatio ja vapaaksi päästetyt valuuttamarkkinat keskittävät kehittyneiden teollisuusmaidenkin teollisuustuotannon pienten kasvottomien pääomapiirien hallintaan ja valtaan. Ne määrittelevät nykyisen yhteiskunnan kehityksen suunnan ja vauhdin. 

Poliitikot ovat ymmärtämättömyyttään vapauttaneet 1980-luvun lopulla rahamaailman ja pörssikaupan maailmanlaajuiselle keinottelulle ja uhkapelille, kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolelle. 

Yhä useammalla toimialalla yritysten keskittyminen on johtanut tuotannon oligopoliseen tilaan ja joillakin toimialoilla lähestytään jo monopolistista tilannetta,  jossa kilpailu ei enää aja kuluttajien etua. 

Esimerkiksi Microsoft, ja samalla maailman rikkain mies Bill Gates, on jo saavuttanut lähes monopoliaseman ja pystyy hinnoittelemaan ohjelmistonsa miten haluaa. Isoista yrityksistä tulee yhä isompia ostamalla pienet yritykset. 

Siinä ympäristössä pienyritystoiminnalla on enää teoreettinen mahdollisuus menestyä. Jotta toimivalla pienyrittäjyydellä olisi myös reaaliset mahdollisuudet toimia ja työllistää, valta pitäisi saada takaisin demokraattisesti valituille poliitikoille. Nyt yhteisen edun edelle menee aina sijoittajien ahneus ja lyhyen tähtäimen voitot. 

Yhdysvalloissa jo toimiva, monopoleja ehkäisevä "anti-trust" -laki pitäisi ottaa maailmanlaajuisesti käyttöön, jotta tuotannon keskittyminen saataisiin hallintaan. Samoin yrityksiltä pitäisi poistaa oikeudellisesti niiden nauttima "henkilösuoja", jotta niiden veronkiertoon ja yhtiöiden harjoittamiin vääryyksiin päästäisiin tehokkaammin käsiksi. 

Kehittyneen tietotekniikan ansiosta suuryritykset pääsevät nykyään kiertämään veroja niin sanottujen veroparatiisien kautta, siirtämään tuotantoaan matalapalkkamaihin jossa ei esimerkiksi sallita ay-toimintaa, ei makseta veroa tai sosiaalimaksuja tai ei välitetä ympäristönormeista. 

Suuryrityksiä pitäisi maailmanlaajuisesti alkaa verottaa progressiivisesti koon mukaan, jotta pienyrityksille syntyisi elintilaa ja niiden kilpailuasema ei olisi niin epätoivoinen kuin se nyt on. Pienyrityksiä tulisi taas verotuksellisesti tukea verohelpotuksin ja niiden kasvaessa verotusta voitaisiin vähitellen kiristää. 

Automaatio ja tietotekniikka ovat edenneet jo sille asteelle, että kaikille ei tulevaisuudessa riitä markkinaehtoista työtä. Ostovoiman turvaamiseksi verotus tulisi panna kokonaan uusiksi. 

Tuotannon komponenteista yhä vähäisemmäksi jäävään ihmistyövoimaan kohdistuu nykyisin valtaosa kaikista veroista ja palkkaperusteisista sosiaalikustannuksista. Muut tuotannon komponentit kuten pääoma, energia ja raaka-aineet pitää ottaa myös laajemmin verotuksen kohteeksi, jotta tuotanto hyödyttäisi myös sitä yhteisöä, jossa tuotantoa ja yrittämistä harjoitetaan.

 Nykyisin verotukseen on syntynyt paha järjestelmävika, jossa tuotannon kovakaan kasvu ei takaa enää yhteiskunnalle verotulojen kasvua. Tietotekniikan hyväksikäytöstä on tullut yrityksille tuottavuuden lisäämisen varjolla "laillistettua veronkiertoa". 

Konkretisoituna tämä tarkoittaa, että Suomessa 1990-luvun laman jälkeen teollisuustuotanto kaksinkertaistui, vienti kolminkertaistui mutta valtion verotulot jämähtivät samalle 200 miljardin markan tasolle eivätkä ole vieläkään siitä kohonneet. 

1980-luvulla valtion verotulot sentään kolminkertaistuivat puolta pienemmällä tuotannon tasolla. Lisäksi valtakunnassa kaikkien tehtyjen työtuntien määrä oli 1990-luvun lopussa lähes puoli miljardia työtuntia vähemmän kuin vuosikymmenen alussa. Tehdyt työtunnit eivät kasvaneet vaikka Suomen teollisuustuotannon kasvu oli kolme kertaa kovempi kuin EU-maiden keskiarvo. 

Kasvuahan päättäjät peräsivät  koko 1990-luvun työttömyyden pelastajaksi. 

Vieläkään poliitikot ja taloustieteilijät eivät tunnusta, että se aika on peruuttamattomasti ohi. Jo 1970-luvun puolivälissä tapahtui muutos, jolloin teknologialla pystyttiin kohottamaan teollisuuden tuottavuutta niin, että työvoiman tarve ei enää kasvanut samalla kasvuprosentilla kuin tuotannon kasvu. 

Lisäksi verotusta voidaan kehittää saasteverojen ja niin sanotun  Tobinin-veron eli pörssin transaktioverojen suuntaan, jotta maailmanlaajuinen pörssien keinottelu saataisiin kuriin. Samalla saataisiin talouskehityksen vuoristorata loivenemaan ja pörssiromahdukset hallintaan. 

Vasta näillä uusilla veromuodoilla voidaan taata maailmanlaajuinen ostovoiman kasvu ja uusien markkinoiden avautuminen yrittäjyydelle ja uusille työpaikoille. 

Nykyisillä talouden pelisäännöillä eletään kestämätöntä tilannetta. Teknologian, automaation ja robotoinnin sekä palvelualoilla internetpohjaisten itsepalvelujärjestelmien seurauksena tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinoiden ostovoima, koska teollistuneissa maissa yhä laajemmat massat siirtyvät työttömäksi. 

Teknologian ja kehruujennyn aikaisen verotuskäytännön seurauksena yhä suurempi osa kansalaisista jää tuotantoprosessista tarpeettomien armeijaan ja heidän ostovoimansa jää alle puoleen työssäkäyvien ostovoimasta. 

Nykyinen maailmanlaajuinen markkinoiden hyytyminen syö koko markkinatalouden toimivuutta ja vakautta. Utopistit väittävät, että tuotannon siirtyessä matalapalkkamaihin syntyy uusia potentiaalisia markkinoita. 

Niin sanotussa Kiina-ilmiössä syntyy tietenkin Kiinaan uusia markkinoita, mutta kiinalaisen uusi ostovoima on vain murto-osa aiemmasta. Kiina-ilmiö koskee myös Kiinaa. Siitä kertoo yhdysvaltalaisen Alliance Capital Managementin tutkimusjohtaja Joe Carsonin tutkimus "Who's Stealing China's Manufacturing Jobs?", jonka mukaan Kiinan teollisuustuotannon työpaikat ovat vähentyneet 15 prosenttia (16 miljoonaa työpaikkaa) vuosina 1995-2002. 

Yhdysvalloissa teollisuustyöpaikoista katosi 11 prosenttia (vuoden 1979 jälkeen 22 prosenttia, huolimatta 77 prosentin kasvusta Brasiliassa 20 prosenttia ja Japanissa 16 prosenttia. IMF:n arvion mukaan Kiinan työttömyys kaksinkertaistuu vuonna 2004 seitsemän prosentin talouskasvun vauhdilla. 

Teollisuusmaissa työssäkäyvät joutuvat elättämään työttömät. Näin heidänkin ostovoimansa supistuu ja siitä kärsii erityisesti pienyrittäjyys, joka tukeutuu Suomessa 80 prosenttisesti paikallisiin markkinoihin. 

Vähemmän kehittyneissä maissa pienyrittäjyys on vieläkin enemmän paikallisten markkinoiden varassa. Tällaisessa toimintaympäristössä yrittäjyyden nimeen vannominen työpaikkojen pelastajana on enemmänkin hurskastelua ja toiveajattelua kuin realismia. 

Silti yrittäjyyttä aina tarvitaan. Koko markkinatalous perustuu siihen, että jotkut haluavat tehdä enemmän työtä kuin toiset, rikastua enemmän kuin naapuri ja olla parempi kuin toinen. 

Ahneus ja yrittäjyys ovat markkinataloutta eteenpäin vievä voima. Annettakoon yrittäjyydelle reaaliset toimintaedellytykset kunhan samalla pidetään huoli, että yrittäjyys hyödyttää myös huonompiosaisia ja vähemmän lahjakkaita eli siis koko yhteiskuntaa ja sitä toimintaympäristöä, missä yrittäjyyttä harrastetaan. 

Yrittäjyys on itse asiassa markkinataloudessa hyödyllinen "luonnevika". Se ei ole edes riippuvainen rikastumisen absoluuttisesta määrästä. Kiihokkeeksi riittää jo pelkästään se, että yrittämisellä on edes teoriassa mahdollisuus ansaita enemmän kuin palkansaaja. 

Sen eteen moni yrittäjä on valmis uhraamaan perheensä ja vapaa-aikansa. Heitä Suomi tarvitsee lisää ja heille on tehtävä kohtuullinen vaurastuminenkin mahdolliseksi.

 1.  Helsingin sanomat 12.10. 2002.

  2. Heidi Korva, Helsingin sanomat, 20.7.2001. (Koppa=3kg=n.5 l).

  3. Markku Saksa (toim.), Helsingin sanomat,  31.12 2001.

  4. Jorma Aaltonen (toim.), Helsingin Sanomat, 27.9.2001.

  5. Jan Lindström, Nykypäivä-lehti 12.4.2002; Pauli Komsi, Jan Lindström ja 

   Seppo Zetterberg.     Omistamisen taito. Perheyritykset kansakunnan rakentajina,    

     Otava, 2002.

  6. Petri Nieminen (toim.), Kauppalehti, 2.6.2000. 

  7.  Helsingin sanomat, 11.2. 2001.

  8. Esko Nurmi, Helsingin sanomat, 16.4.2002. 

  9. Petteri Tuohinen, Helsingin sanomat, 10.3. 2004.

  10. Uusi Vasemmisto Nro 4; 2004.

  11. Jaakko Kiander, Korkea yrittäjyysaste ei saa olla itse arvoinen 

        tavoite, Helsingin sanomat, vieraskynä-palsta, 25.7.2004.

12. HS / 18.1. 2005 / Tuomo Pietiläinen.