OPTIOVOITTO KOKO KANSALLE
Julkaistu: Gummerus 1998.
Osio / Ari Ojapelto: "Tietoyhteiskunnan veroperusteet ovat kehruujennyjen ajalta".
TIETOYHTEISKUNNAN VEROPERUSTEET OVAT KEHRUUJENNYJEN AJALTA.
Massatyöttömyydestä on yllättäen tullut 80-luvun lopulta lähtien pysyvä ongelma kaikissa teollisuusmaissa. Poliitikot, taloustieteilijät ja muutkin päättäjät ovat täysin ymmällä ongelman ratkaisusta. Kymmenet toimikunnat ovat tehneet lukuisia toisistaan poikkeavia korjausehdotuksia. Kansalaiset ovat epätietoisia ja huolissaan.
Päättäjien, ekonomistien ja taloustoimittajien keskuudessa on hiljaisesti hyväksytty useita "kollektiivisia valheita" ja väitteitä, joilla uskotellaan kansalaisille, että ne poistavat työttömyyden. Yksi yleisimmin toistetuista valheista on väite, että kasvu poistaa työttömyyden.
EU:n maissa on vuosien 1970-1992 välillä talous kasvanut keskimäärin 81 prosenttia. Työllisyys vain 9 prosenttia. Työllisyyden parantuminen 10 prosentilla edellyttää siis nykyään peräti 90 prosentin talouskasvua! Käytännössä näin suuri kasvu on jo ekologisestikin mahdotonta.
Suomessa teollisuustuotanto on kirinyt vieläkin rajummin ja teollisuustuotannon volyymi-indeksi on noussut vuodesta 90 lähes 30 prosenttia (29% jouluk 96). Kuudessa vuodessa teollisuustuotannon kasvuvauhti on ollut melkein yhtä paljon kuin koko 80-luvulla, jolloin se oli 35 prosenttia.
Silloin olimme Euroopan Japani. 90-luvulla vauhti on ollut lamasta huolimatta vielä hurjempi. Se on ollut yli kaksi kertaa kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Olemme yhä Euroopan Japani!
Jos työpaikat teollisuudessa lisääntyisivät yhä tuotannon kasvun suhteessa, kuten menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nykymenolla armoton työvoimapula!
Päättäjät eivät tunnu vieläkään uskovan, että teollisuusmaat ovat tulleet uuteen teolliseen murrokseen, josta ei ole paluuta täystyöllisyyteen. Tietoteknologia, automaatio ja itsepalvelujärjestelmät ovat jo vieneet, ja vievät jatkossakin perinteisiä teollisia ja palvelutyöpaikkoja yhä kiihtyvällä vauhdilla.
Ensin työllisti maatalous...
Kehruujennyjen aikakaudella Eurooppa oli maatalousvaltainen yhteiskunta. Vielä vuonna 1950 noin puolet Suomen työvoimasta sai toimeentulonsa maataloudesta. Euroopassa ja Yhdysvalloissa teollistuminen oli alkanut paljon aikaisemmin. Maataloudesta vapautunut väki siirtyi vaivattomasti tehdassaleihin liukuhihnojen ääreen. Vähän koulutetulla ja vähempilahjaisella työntekijällä oli tuolloin vielä markkina-arvoa.
Sitten työllisti savupiipputeollisuus...
70-luvun lopulla teollisuuden palveluksessa oli jo n. 640 000 työntekijää. Sitten tuotantoa alettiin voimakkaasti automatisoida. Tuotanto jatkoi rivakkaa kasvuaan, mutta väki tehdassaleista alkoi vähetä. Vaikka tuotannon määrä on sittemmin kaksinkertaistunut, sen valmistamiseen tarvitaan enää n. 400 000 työntekijää.
80-luvulla, jolloin Suomen teollisuuden kasvuvauhti oli jo kovempi kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo, teollisuudesta vapautui 100 000 työntekijää.
Sitten työllisti yhteiskunnan palvelusektori...
Silloin tuotannosta pystyttiin ulosmittaamaan vielä riittävästi verotuloja niin, että tuo tuotannosta vapautuva joukko pystyttiin työllistämään kasvattamalla kuntien palvelusektoria 100 000 hengellä. Näin parannettiin hyvinvointivaltion peruspalveluja. Koko valtion- ja kunnan hyvinvointipalvelujen tuottajien joukko oli 80-luvun lopussa n. 700 000 työntekijään.
Sitten tuli lama. Yhteiskunnan palvelusektori oli matkansa päässä. 90-luvulla sitä on kevennetty lähes 100 000 hengellä. Siitäkin huolimatta, vaikka teollisuustuotanto Suomessa on kasvanut 90-luvulla kuutena ensimmäisenä vuotena melkein 30 prosenttia. Kuitenkin päättäjät puhuvat meillä vain terveys-, koulutus-, kulttuuri- ja kulttuuripalvelujen leikkaustarpeesta, koska heidän mielestään yhteiskunnan pitäisi sopeuttaa menonsa tulojen mukaan.
Sitten yksityisen palvelusektorin piti työllistää...
Kun teollisuus jo 80-luvulla alkoi vähentää työvoimaansa, jotkut "visionäärit" rauhoittelivat, että ei syytä huoleen, olemmehan siirtymässä teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät palvelusektorille.
Vaikka 80-luvun lopulla palveluelinkeinoihin investoitiin parhaimmillaan 40 miljardia vuodessa, työpaikat yksityisellä palvelusektorilla eivät lisääntyneet 80-luvulla juuri ollenkaan. Ne eivät lisääntyneet, vaikka investointien taso oli 80-luvun lopulla kaksinkertainen verrattuna teollisuuden investointeihin (n. 20 mrd).
Pientä tilastollista lisäystä tosin tapahtui (n. 20 000 työpaikkaa), koska teollisuus lopetti omat palveluyksikkönsä ja osti palvelut entisiltä palkollisiltaan, mutta nyt tilastollisesti yksityisen palvelusektorin nimikkeen alta. Parhaimmillaankin yksityisen palvelusektorin työpaikkojen määrä oli 80-luvun lopussa vain n. 190 000 työntekijää. Laman aikana se supistui 140 000 työntekijään. Vuoden 96 loppuun mennessä se oli kasvanut vain 151 000 työntekijään.
Tämän keinotekoisen palvelusektorin kasvattamisen seurauksena, Arsenalin hallinnassa ja myyntilistoilla on vieläkin kymmenittäin kylpylöitä, hiihtokeskuksia, golfkenttiä ja ostosparatiiseja. Kun 90-luvun laman tuoksinassa teollisuudesta muutamassa vuodessa saneerattiin teollisuudesta vielä 130 000 palvelujen käyttäjää, myös yksityisen palvelusektorin työpaikoissa alkoi käydä kato.
Suomessa oli äkkiä yhteensä puoli miljoonaa työtöntä ja perheenjäsenineen yli miljoonaa "kulutusvammaista". Suomesta katosi 90-luvulla nettohäviönä 47 000 yritystä. Suurin osa niistä oli pieniä yksityisiä palvelualan yrityksiä.
Kun 80-luvulla automaatio söi teollisia työpaikkoja, nyt 90-luvulla tietoteknologia ja itsepalveluautomaatio on alkanut nakertaa myös palvelusektoria. Pankkityöntekijöiden vähentyminen puoleen on vasta ensimmäisiä pieniä ennusmerkkejä siitä, mitä palvelusektorilla on odotettavissa. Siellä ollaan vasta saneerausten ensiaskelmilla.
Sitten elekrtoniikkateollisuuden piti työllistää...
Näiden palveluyhteiskunnan puolestapuhujien ääni on tuskin vaiennut, kun uusia "visionäärejä" on ilmaantunut luomaan uusia tulevaisuuden työpaikkoja työttömille. Pelastukseksi on esitetty "tietoyhteiskuntaa" ja sen tuomia uusia työpaikoja.
Alan räjähdysmäisestä kasvusta huolimatta edes elektroniikka-alan omat työpaikat eivät ole lisääntyneet. Esimerkki vaikka Kaliforniasta. Silicon Valleyssä työpaikat ovat pysyneet lähes vakiona, vaikka siellä olevien ohjelmisto- ja elektroniikka-alan tuotantolaitosten liikevaihto on kolminkertaistunut viimeisten kahdeksan vuoden aikana.
Vaikka elektroniikkateollisuus on kasvanut kolme neljä kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin sen työpaikat ovat kääntyneet laskuun 90-luvun taitteen jälkeen sekä Japanissa että Euroopassa. Yhdysvalloissa lasku alkoi jo 80-luvun puolivälin jälkeen. Elektroniikkateollisuuden osuus kokonaistyövoimasta oli näissä maissa parhaimmillaankin vain yhdestä, kahteen prosenttiin.
Suomessa onneksi elektroniikkateollisuus on kasvanut 90-luvulla hurjasti. Siitä on lyhyessä ajassa kohonnut puunjalostusteollisuuden rinnalle uusi tukijalka. Vaikka sen liikevaihto ja vientimäärät ovat saman suuruisia, se työllisti vuoden 97 lopussa vain n. 30 000 työntekijää.
Se on vain runsas prosentti kokonaistyövoimasta. Jos mukaan lasketaan vielä sähköteollisuus, niin koko sähkö- ja elektroniikkateollisuuden työllistävä vaikutus oli vain 53 000 työpaikkaa.
Elektroniikkateollisuuden lopputuotteiden (automaation, robottien, telekommunikaatiolaitteiden ja tietokonepohjaisten itsepalveluautomaattien) työpaikkoja hävittävä vaikutus näkyy valitettavasti kaikkien teollisuusmaitten kasvavina ja pysyvinä työttömyyslukuina.
Sitten tietoyhteiskunnan piti työllistää...
Kun itse elektroniikateollisuuden työllistävästä vaikutuksista ei löydy tilastollista todistusaineistoa, on keksitty uusi hämäävä taikasana. On alettu puhua tietoyhteiskunnasta tai informaatioyhteiskunnasta ja siellä syntyvistä "uusista" työpaikoista. On väitetty, että tietoyhteiskunta on luonut "uusia" työpaikkoja, kun työssä olevien työntekijöitten eteen on kannettu näyttöpääte.
Päättäjien lausunnoissa ja koulutustarpeen perusteluissa on vilahdellut myös näkemys, että suomalaiset voisivat keskittyä vain korkeaa osaamispanosta vaativaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Tuotanto voitaisiin heidän mielestään rauhassa automatisoida tai siirtää matalapalkkamaihin.
Elektroniikka-alalla maailmaa kiertänyt professori Matti Otala on todennut tutkijoiden ja tuotekehittelijöiden määrästä: Euroopassa on noin 400 000 tutkijaa ja Yhdysvalloissa 800 000. Kaukoidässä, lähinnä Japanissa 500 000. Maapallon noin kolmesta miljardista työikäisestä heitä on siis yhteensä vain vajaa kaksi miljoonaa. Siis vähemmän kuin Suomen kokonaistyövoima.
Suomesta siis häviää työttömyys itsestään kun vain keskitymme tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja hoidamme koko maailman tuotekehityksen! Ryhdytään siis Jumalan valitsemaksi herrakansaksi! Luulenpa että japanilaiset eivät vapaaehtoisesti suo meille tätä yksinoikeutta vaikka pystyisimmekin geenimanipulaatiolla muuttamaan suomalaisen duunarin älykkyysosamäärän Gaussin käyrän muotoa.
Ihminen on liian "tyhmä" nykyiseen tietoyhteiskuntaan.
Upsalan yliopistollisen sairaalan psykologi Håkan Eriksson on kiteyttänyt osuvasti nykyisen työelämän ongelman. Hän on todennut: "Joka neljäs ruotsalainen on liian tyhmä tähän maailmaan. Vähälahjaisille asetetaan yksinkertaisesti aivan kohtuuttomia vaatimuksia nyky-yhteiskunnassa. Noin neljäsosaa väestöstä ei ´tarvita´ työmarkkinoilla, koska heidän lahjoillaan ei kilpailla entistä vähemmistä ja vaativammista työpaikoista".
Hänen toteamuksensa ei suinkaan tarkoita, että ruotsalaiset olisivat tyhmempiä kuin suomalaiset tai muiden teollisuusmaiden kansalaiset. Sama ongelma on kaikissa kehittyneissä teollisuusmaissa. Ja Håkan Eriksson jatkaa: "Hyvää tarkoittaville, idealistisille poliitikoille tämä puheenaihe on tabu".
Hänen viestinsä päättäjille on yksinkertainen ja karu. Työn tarjonta ja työn kysyntä eivät tule valitettavasti enää koskaan kohtaamaan.
Silti teollisuus valittaa työvoimapulaa. Vaikka Suomessa sen historian aikana nuoriso ei ole ollut koskaan niin hyvin koulutettua kuin nyt. Suomi käyttää eniten maailmassa rahaa koulutukseen suhteessa bruttokansantuotteeseen.
Silti melkein puolet alle 25-vuotiaista valtaa "sossun" luukut heti opinnoista valmistuttuaan. Vielä 60-luvulla pienemmätkin ongelmat saivat nuorison barrikaadeille ja sosiaalitoimiston luukkujen sijasta he valtasivat "Vanhan".
Pulaa on riittävän osaavista työntekijöistä. Automatisoidussa tuotannossa yhä harvemmiksi käyvissä työpaikoissa tarvitaan enää Gaussin käyrän oikean laidan kulkijoita. Lähinnä lisensiaattitason työntekijöitä. Sellaisia alle 35-vuotiaita, joilla on pari kolme akateemista loppututkintoa, jotka puhuvat sujuvasti viittä eri kieltä, joilla on kansainvälistä työkokemusta ja ovat alle 30 vuotiaita.
Sellaisia, joita esimerkiksi Nokia tarvitsee. Viidestä Nokialle nykyisin rekrytoiduista työntekijästä neljällä on insinöörin tai sitä korkeampi loppututkinto. Nokialla ei ole tarjota juuri mitään työtä keskivertotyöntekijälle tai ainakaan Gaussin käyrän vasemman laidan kulkijalle. Työpaikkaa ei löydy, vaikka hakijat olisivat käyneet viisi Jari Sarasvuon "Oman elämän sankari" -kurssia.
Teollisuuden ja Työnantajain keskusliitossa on hiljattain koottu muistioksi työvoiman saatavuutta ja rekrytointivaikeuksia kartoittaneet raportit. Ne kertovat karua kieltä siitä muutosnopeudesta, joka työelämässä on tapahtunut 90-luvulla.
Vaativien ammattien suhteellinen osuus kaikista ammateista on kasvanut kuudessa vuodessa 10 prosentista lähes 40 prosenttiin. Keskitason ammatit ovat supistuneet 80 prosentista lähes 50 prosenttiin. Vaativuudeltaan alimman ammattiryhmän taso on pysynyt koko 90-luvun 10 prosentissa. Yksinkertaiset "mutterinvääntäjän" työpaikat katosivat jo 70- ja 80-luvulla.
Valitettavasti tämä työvoiman tarjonnan ja kysynnän välinen epäsuhde vain kärjistyy teknologian, tuotanto- ja palveluautomaation edetessä. Tulevaisuudessa työnantajat kilpailevat maailmanlaajuisesti vain näistä huippulahjakkaista valioyksilöistä. Heille pääoma on valmis maksamaan entistä kovempia palkkoja, bonuksia ja optioita.
Myös poliitikot ovat valmiita hellimään ja antamaan tällaisille ulkomaalaisille "superaivoille" vallitsevaa tasoa pienempiä tuloveroprosentteja, jos ne rekrytoituvat suomalaisiin yrityksiin. Tuloerot ja eriarvoisuus kärjistyvät tulevaisuudessa dramaattisesti ilman poliitikkojen apuakin.
20 prosenttia työvoimasta pystyy tuottamaan kaikki tuotteet ja palvelut.
Tekno-optimistit väittävät, että vaikka teknologia toisaalla hävittää työpaikkoja, se vastaavasti luo tietotekniikka-alalle uusia työpaikkoja. Valitettavasti muutaman kymmenen tai sadan työpaikan lisäys pankkien tietotekniikkapuolella ei riitä alkuunkaan korvaamaan 30 000 suomalaisen pankkineidin katoamista palvelutiskin takaa.
Yhdysvaltojen entinen työvoimaministeri ja taloustutkija Robert Reich on todennut kirjassaan Rajaton maailma, että näiden tietotekniikkaa hyödyntävien "symbolityöntekijöiden" määrä on USA:n teollisuus- ja palvelutuotannossa vain 20 prosenttia kokonaistyövoimasta. Siitä huolimatta, vaikka heillä on symbolituotannon maailmanlaajuiset vientimarkkinat jo hallussaan.
On suorastaan älyllistä epärehellisyyttä väittää, että panostaminen tietotekniikkaan ja tietoyhteiskuntaan luo "uusia" työpaikkoja. Käytännössähän vanha työntekijä saa vain näyttöpäätteen nenänsä eteen ja ”hokkuspokkus," tietotyöläisten" tilastot kaunistuivat valheellisesti salamavauhtia. Nimike vain vaihtuu, mutta yhtään uutta työpaikkaa ei synny.
Näiden symbolityöntekijöiden työpaikka on tulevaisuudessakin suhteellisen turvattu, koska heidän työtään ei voida automaatiolla ja teknologialla korvata. Heidän työtään voidaan kuitenkin tehostaa entisestään paremmilla tietokoneohjelmilla ja asiantuntijajärjestelmillä.
Jäljelle jäävien 80 prosentin työpaikat voidaan sitten jatkossa korvata teknologialla, automaatiolla, roboteilla, teletekniikalla ja erilaisilla itsepalvelujärjestelmillä.
Kuka elättää tarpeettomat?
Mitä tehdä näille tarpeettomaksi käyvälle 80 prosentin kansanosalle? Tällä hetkellä kaikki poliitikot ummistavat silmänsä tältä vääjäämättömältä tosiasialta. Virallisesti poliitikot vielä vannovat julkisuudessa täystyöllisyyden tai työttömyyden puolittamisen nimeen. Harvassa ovat ne päättäjät, jotka ovat uskaltaneet sanoa julkisuudessa ongelman ääneen ja nostaa "kissan pöydälle".
Vaikka työttömyys on nyt virallisesti lievässä laskussa, nykyisiin virallisiin n. 400 000 hengen työttömyyslukuihin pitäisi lisätä vielä n. 200 000 työttömyyskortistosta keinotekoisesti siivottua, joita yhteiskunta elättää jollakin muulla nimikkeellä. Lisäksi on noin 100 000 piilotyötöntä eli ihmisiä, jotka olisivat valmiita siirtymään työelämään jos työtä olisi tarjolla.
Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä.
Yhä vapaammaksi päästetty markkinatalous (pääomat) pakottaa yritykset tuotannon jatkuvaan tehostumiseen, jotta kilpailukyky säilyisi. Vapaa markkinatalous ei kuitenkaan huomioi kansantaloudellista kokonaishyvinvointia. Yhä suurempi osa kansasta syrjäytyy muuttuen ostokyvyttömäksi. Yhä harvempi taas kahmii taskuihinsa tuottavuuden nousun hedelmät.
Vaikka rationalisoinnilla ja teknologian avulla aikaansaadulla tuottavuuden nousulla saataisiin markkinaosuustaistossa tilapäistä kilpailukykyä, niin ennen pitkää se hävittää ostovoiman sekä kotimarkkinoilta että vientimaistamme. Näin se kiihdyttää markkinatalouden lopulliseen umpikujaan joutumista.
Koska elämme sentään jonkinlaisessa sivistysvaltiossa, syrjäytyneitä ei onneksi Suomessa vielä jätetä kadulle kuten Yhdysvalloissa ja Englannissa. Yhä sietämättömämmäksi käyvä verotus on kuitenkin alkanut kiukuttaa työssäkäyviä. Niinpä ääntään ovat nostaneet ns. uusliberaalit, jotka vaativat "holhousvaltion" alasajoa ja haluaisivat lopettaa "työtävieroksuvien sosiaalipummien" hyysäyksen.
Yhteikunta ei hyödy enää kasvusta tuotannon kasvun suhteessa.
Vaikka Suomen teollisuustuotanto kasvoi lamasta huolimatta vuosien 90-96 välillä melkein 30 prosenttia, valtakunnan koko palkkapotti saavutti vasta vuoden 96 lopulla saman tason kun se oli jo vuonna 90. Sitä jakamassa oli puoli miljoonaa työntekijää vähemmän. Niistäkin yhä suurempi osa tilapäisiä, määräaikaisia ja osa-aikaisia.
Samoin kävi valtion verotulojen. Nekin saavuttivat vuoden 96 lopussa saman tason kun ne olivat jo vuonna 90. Teollisuustuotannon valtavasta kasvusta huolimatta. Ja vaikka palkansaajien tuloveroastetta oli ollut pakko kiristää 6 prosenttiyksikköä ja kunnallisveroa keskimäärin pennillä.
Palkkojen osuus Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-96 välillä 55 prosentista 49 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on taas vähentynyt 15 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 23 prosenttiin.
Ostovoima katosi markkinoilta, kun samaan aikaan kuluttajien hintaindeksi nousi melkein 15 prosenttia. Tavaroiden ja palveluiden markkinat taantuivat kymmenen vuoden takaiselle tasolle vaikka myynninedistämiseen ja markkinointiin käytetään vuosittain Suomessa 10 miljardia.
Teknologian käyttö on käytännössä yhteiskunnan kannalta katsoen laillistettua veronkiertoa. Siksi yhteiskunnan veroperusteet pitäisi panna täydelliseen uudelleenarviointiin. Jotta työttömyys saataisiin jonkinlaiseen kontrolliin, pitäisi verotuksen lisäksi puuttua moniin muihinkin markkinatalouden vapautta sääteleviin uusiin sääntöihin. Tässä keskustelun pohjaksi muutamia ehdotuksia.
1. Verotukseen kohdistuvat muutokset.
Koska ihmistyön osuus tuotannon komponenteista (pääoma, raaka-aine, energia ja työ) on koko ajan laskeva, siihen kohdistuvia veroja ja sosiaalimaksuja on kevennettävä. Ihmisen tekemän työn verottamisen sijasta, verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä olisi siirrettävä tuotannon jalostusarvon verottamiseen (esm. myyntikate).
Siis siihen arvonnousuun, joka syntyy tuotannossa raaka-aineesta lopputuotteeksi. Riippumatta siitä, tekeekö työn ihmisen käsi tai robotin käsi. Ajatustyössä puolestaan tietokoneen tai ihmisen aivot.
Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa. Nykyisillä verotusperusteilla automaation hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa. Tuotto ei enää kierry massojen ostovoimaksi vaan yhä harvempiin taskuihin ja sieltä nopeita tuottoja metsästäviin kasinopeleihin tai veroparatiiseihin.
Koska ostovoimaiset markkinat ovat jo kyllästettyjä ja rahalle ei tahdo enää löytyä järkevää tuotannollista investointikohdetta, ne jatkavat matkaansa näyttöpäätteeltä toiselle etsien edes jotain lyhytaikaista keinottelukohdetta. Nyt keinotellaan osakkeilla, valuutoilla, raaka-aineilla, jopa veloilla.
Markkinat tulevat entistä syklisimmiksi ja syklit jyrkemmiksi. Joka ainut päivä näyttöpäätteitten ruudulla vaihtaa yli 1 000 miljardia dollaria omistajaa. Siitä summasta tarvitaan vain 5 - 10 prosenttia maailmankauppaan ja kaikkiin maapallolla tarvittaviin investointeihin. Loput ovat pelkkää spekulaatiorahaa.
Kun Suomessa 90-luvulla työntekijät saneerattiin kortistoon, pörssiosakkeiden arvo nousi 59 miljardista (v. 91) peräti 582 miljardiin (v. 98 huhtik.). Vaihteluväli oli peräti kymmenkertainen! Kansanedustajistamme on tullut laman aikana pääoman edustajia.
Pääoman ja vientiteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen on ollut heidän arvoasteikossaan päällimmäisinä. Toisin sanoen markkinatalous sanelee poliitikoille säännöt ja pelivaran, joiden pohjalta poliitikoille ei ole enää mahdollista tehdä itsenäisiä päätöksiä.
Verotuksen alueella on jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa. Se on askel oikeaan suuntaan, että verotuksen painopistettä siirretään asteittain muihinkin tuotannon komponentteihin kuin ihmistyöhön.
Matalapalkkaisilta (esim. alle 5 000 mk/kk) palvelualan työntekijöiltä kunnallisvero ja valtion tulovero kokonaan pois. Sillä helpotettaisiin työllistävien palveluelinkeinojen syntyä. Samalla varmistettaisiin myös, että palvelujen hintatason pysyy riittävän alhaisella tasolla, jotta niitä olisi varaa myös käyttää.
Jos näinkään alhaisella palkkatasolla ei löydy vielä riittävästi kysyntää, otetaan käyttöön negatiivinen tulovero, jolloin yhteiskunta maksaa alemman markkinaehtoisen palkan ja elämiseen riittävän palkan erotuksen.
Valtion ja kunnan työntekijöitten verorasitus voitaisiin säätää puolta pienemmäksi kuin yksityisen sektorin työntekijöitten. Silloin heitä voitaisiin palkata yhteiskunnan verovaroilla lisää alentamalla heidän palkkatasoaan, nettoansioiden pysyessä kuitenkin samana.
Nyt on aika outo tilanne, kun yhteiskunnan palveluarmeijan (n. 600 000 henkeä) verotulot ovat yhteiskunnan tulonmuodostuksen kannalta paljon merkittävämmät kuin teollisuustyöntekijöiden (n. 400 000 henkeä) verotulot. Yhteiskunta on kuin Münchausen, joka nostaa itseään tukasta eli verottaa itse itseään.
Globaalisti tuotannon verotus olisi harmonisoitava ja asetettava riittävän korkealle tasolle. Nyt teollisuusmaissa on surkuhupaisa tilanne. Saadakseen yhä harvemmaksi käyviä työpaikkoja "omiin" maihinsa, poliitikot tarjoavat pääomalle mitä erilaisimpia verotuksellisia erikoistarjouksia ja verovapauksia.
Tarjotaan ilmaisia tuotantotiloja, tegnolojia-, tutkimus-, tuotekehittelyavustuksia ja ilmaista työvoiman koulutusta. Poliitikot kilpailevat ymmärtämättömyyttään itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.
Kaikki päättäjät ovat jokseenkin yksimielisiä siitä, että palkkojen verotus ja niihin perustuvat sosiaalikustannukset on Suomessa kohtuuttoman kovia. Kukaan ei ole julkisuudessa ihmetellyt, miksi valtion tulopuoli pettää?
Joissakin yhteyksissä on esitetty, että palkkaverotuksen keventämisen vastapainoksi voitaisiin korottaa liikevaihtoveroa l. nykyistä arvonlisäveroa. Se olisi mielestäni kuitenkin täysin epäoikeudenmukainen. Verojen maksajaksi joutuisivat pääasiassa epäaktiivit kuluttajat kuten työttömät ja eläkeläiset. Se ei puuttuisi ollenkaan tuotantopanosten epäoikeudenmukaiseen verottamiseen.
Suomessa voitaisiin myös kiinteistövero saattaa samalle tasolle kuin muualla maailmassa. Meillä se on poikkeuksellisen alhainen.
2. Työvoiman käyttöön kohdistuvat muutokset.
Teknologia ja automaatio on jo aikaansaanut sen peruuttamattoman yhteiskunnallisen muutoksen, jolloin kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä. Jotta kaikille riittäisi palkkatyötä, nykyistä työtä pitäisi jakaa siirtymällä esimerkiksi kuuden tunnin työpäivään.
Useimmissa työn jakamista koskevissa ehdotuksissa on lähdetty siitä, että palkkaakin maksettaisiin vain kuudelta tunnilta. Mielestäni se ei poista ongelmaa. Sehän olisi vain kurjuuden ja ostovoiman heikentymisen jakamista useamman kesken. Markkinoiden ostovoima ei kasvaisi. Pääoma korjaisi kuitenkin koneilla aikaansaadun tuottavuushyödyn yhä harvempaan taskuun.
Ostovoiman kohoaminen on kuitenkin tuotannon kasvun ja työpaikkojen kasvun (tai jos ei enää kasvun, niin edes nykyisten säilymisen) edellytys. Siksi tuotannon jalostusarvon verottamisella (=automaation verottamisella) saatu tuotto voitaisiin jakaa työntekijöitten ostovoimaksi vaikkapa ns. "kansalaisbonuksen" nimikkeellä.
Sitä voitaisiin käyttää porkkanana niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti vähentävät työaikansa kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin. Tämän bonusrahan suuruus ei tarvitsisi olla täydet 100 prosenttia kahden tunnin tulonmenetyksestä. Jotta ostovoima säilyisi, se voisi olla verotus huomioiden, n. 60-70 prosenttia palkanmenetyksestä.
Niille, joille ei tämänkään järjestelyn jälkeen löydy töitä, yhteiskunnan tulisi taata n. 4 000 markan perustoimeentulo tai "kansalaispalkka". Sen jälkeen voitaisiin lopettaa asumis- ja muut harkinnanvaraiset "köyhäinavustukset" ja luukulta toiselle juoksemiset.
Näille syrjäytyneille yhteiskunnan olisi annettava mahdollisuus vapaaehtoiseen yleishyödylliseen puuhasteluun ja pieniin lisäansioihin, ilman että menettävät kansalaispalkkaansa. Heitä alettaisiin verottaa normaalisti vasta yli 1 000 markan yli menevistä lisäansioista.
Yrityksiä, jotka kykenevät kasvuun, pitäisi rohkaista tai velvoittaa siirtymään "Seppäsen mallin" mukaiseen kaksivuorotyöhön. Kaksi kuuden tunnin työrupeamaa ilman että palkkaa pienennetään.
Halpatyövoiman ja ulkomaalaisten reppurifirmojen tuottaminen maahan olisi lailla kiellettävä. Kaikille jo maassa oleville ulkomaalaisille työntekijöille pitäisi maksaa maan palkkatason mukaista palkkaa ja sosiaalietuuksia.
3. Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset.
Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat leimaverot. Mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sen suurempi leimavero. Koska sijoitustoiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi, se on saanut suhdannevaihtelut yhä lyhyemmiksi ja jyrkemmiksi ja kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolelle.
Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena kaikki on yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin-, kolmin- tai jopa kymmenkertaisella vaihteluvälillä. Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Silloin esimerkiksi palkat eivät kykene joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.
Koska monikansalliset yritykset pyrkivät kiertämään veroja, veroparatiisit ja postilaatikkofirmat olisi globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa laitettava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet katkaistava niihin.
Verottajalle pitäsi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit kriminalisoitava.
Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva voi maata sohvalla ja yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla hän voi selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan.
Pääomaverot ovat Suomessa EU-maiden alhaisimmat. Palkansaajien kokonaisveroaste taas EU-maden korkeimpien joukossa. Tavoite pitäisi olla täysin päinvastainen. Omalla selkänahalla ansaittua tuloa ei pitäisi rangaista kuten nyt, vaan pääomaa, automaatiota, sijoitustoimintaa ja pääoman pyöritystä pitäisi verottaa huomattavasti enemmän.
Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia yhteiskunnallisia "velvotteita" kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa ja pakottaa yritykset fuusioitumaan ja keskittymään yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi jättiyrityksiksi. Niiden liikevaihto voi olla isompi kuin monen maan koko bruttokansantuote.
Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa. Poliitikot ovat käytännössä menettäneet valtansa ja ohjailukeinonsa näihin jättiyrityksiin ja monikansallisiin kasvottomiin sijoittajiin.
Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligargia- tai monopoliasemassa. Ne voivat jakaa markkinat ja hinnoitella tuotteensa haluamallaan tavalla. Niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista "trustilainsäädäntöä".
Yritystoiminta on Suomessa poikkeuksellisen keskittynyttä. PK-sektoria on monessa yhteydessä kutsuttu työttömyyden pelastajaksi. Sehän työllistää huomattavasti enemmän kuin suurteollisuus suhteutettuna liikevaihtoonsa.
Valitettavasti niiden toimintamahdollisuudet teknologisen kehityksen ja verotuksen epäoikeudenmukaisuuden johdosta, ovat käytännössä muodostuneet erittäin ahtaiksi. PK-sektorille on kuitenkin syntynyt edes ne vähäiset työpaikat, joita on onnistuttu Euroopassa synnyttämään.
Tuotantoelämämme on jo niin keskittynyttä suurteollisuutta, että vain 0,3 prosenttia yrityksistä (suuret yritykset yli 250 työntekijää) työllistävät lähes puolet teollisesta työvoimasta. Vaikka ne työllistävät vähän suhteessa liikevaihtoonsa ja supistavat koko ajan työpaikkojaan.
Keskisuurta teollisuutta meillä ei juuri ole, koska isot yritykset ostavat ne heti, kun ne alkavat olla vähänkin merkittäviä. 94 prosenttia PK-sektorista muodostuu pääasiassa mikroyrityksistä (1-9 työntekijää). Niistäkin valtaosa on yhden, kahden miehen salkkufirmoja, jotka yrittävät pyristellä hengissä dumppaamalla hintatasoa ja tekemällä pitkää päivää. Moni heistä käytännössä sinnittelee ns. yrittäjyyden ja kortiston välimaastossa.
90-luvulla luottohäiriöisten kansalaisten määrä on kasvanut 100 000:sta dramaattisesti 400 000 kansalaiseen, jotka ovat pahimmassa tapauksessa loppuelämänsä toivottomassa velkavankeudessa.
Yhteiskunnassa on tapahtunut valtava omaisuuden uusjako. Näiden joukossa on suurin osa niistä 47 000 yrittäjästä ja heidän lainojensa takaajista, jotka laman aikana joutuivat lopettamaan yrittämisen.
PK-sektori on erityisen riippuvainen paikallisten markkinoiden ostovoimasta. Silti PK-sektoria on uskoteltu työttömyyden pelastajaksi. Vaikka poliitikot jakaisivat uusille PK-yrittäjille kottikärryittäin erilaisia starttirahoja ja muita tukiaisia, se on hukkaan heitettyä rahaa, jos samanaikaisesti markkinoilta häviää teknologian johdosta työpaikat ja ostovoima. Nämä voivat vain epäterveellä kilpailulla saada terveetkin yritykset vaikeuksiin.
Markkinatalous ajan tasalle.
Jos nämä toimenpiteet toteutuisivat maailmanlaajuisesti olisi pientä toivoa, että työttömyys helpottuisi. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja poliittisia päätöksiä.
Niille kuitenkin pitäisi olla jonkinasteisia edellytyksiä, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma. Toteutuessaan ne antaisivat kuitenkin kestävämmän ratkaisun työttömyyden ongelmaan kuin nämä Pekkasen ja Sorsan pelkkään kasvuun perustuvat paperit.
Työttömyys on samanlainen maailmanlaajuinen ongelma kuten asevarustelu, huumekauppa, rikollisuus ja ympäristöongelmat. Niille kaikille tarvitaan yhteiset pelisäännöt.
Nyt työttömyyden ongelmaa yritetään ratkaista epärealistisilla lääkkeillä. Utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla, työntekijöitten loputtomilla joustovaatimuksilla, määrä-ja osa-aikaisilla työsuhteilla. Köyhyyden, ostovoiman katoamisen, markkinoiden katoamisen ja työpaikkojen katoamisen kierre on kaikissa teollisuusmaissa karmeaa todellisuutta.
.
Eriarvoisuus uhkaa markkinoiden vakautta.
Historiasta löydämme lukuisia esimerkkejä eriarvoisuuden synnyttämistä konflikteista. Torppariaikaan ja kansalaissotaan perehtyneen professori Heikki Ylikankaan näkemykset valaissevat eriarvoisuutta ja sen yhteiskunnallisia jälkiseuraamuksia.
Hän on todennut hiljattain lehtihaastattelussa: "Kysymys oli ensi sijassa köyhällistön kapinasta omien olojensa puolesta oman alueensa yläluokkaa - kartanonomistajia, tehtailijoita ja sivistyneistöä - vastaan".
Ymmärrettäväksi sen tekee Ylikankaan mukaan: "Pohjoispuolinen Suomi oli vailla kumouspaineita. Talonpoikainen agraarialue oli lähettänyt suhteellisen liikaväestönsä siirtolaisiksi Amerikkaan.
Etelässä sen sijaan vallitsi kansan keskuudessa köyhyys, oppimattomuus ja niiden myötä toivottomuus. Palkkaerot olivat jopa satakertaisia. Muonamies sai sata markkaa, lehtori 4 000 markkaa ja hovioikeudenneuvos 10 000 markkaa kuukaudessa".
Ylikangas vetää yhtäläisyyksiä tähän päivään: "Pitkäaikaistyöttömät ovat nyt samanlaisessa jamassa kuin 80 vuotta sitten tuon yhteiskunnan köyhät, maattomat työläiset. Ylikankaan haastattelun otsikko oli muotoiltu pahinta ennakoivaan muotoon: "Alkavatko suomalaiset uudelleen ampua toisiaan?"
Tulevassa tietoyhteiskunnassa 20 prosentille valiokansalaisille riittää hyvin palkattua motivoivaa työtä, ja lopuista tulee uuden ajan torppareita. Heistä tulee tilapäisiä pätkä- ja "päivätyöläisiä", joiden pitää tyytyä mihin työhön tahansa ja millä palkalla tahansa.
Jos yhteiskunnalta loppuu rahat pitämään tätä "turhaa joukkoa" hengissä, voi käydä kuten Amerikassa on jo käynyt.
Kun Amerikan etelässä puuvillan korjuukoneet "vapauttivat" neekerit peltotöistä, he siirtyivät pohjoiseen autotehtaiden liukuhihnoille "mutterinvääntäjiksi". Kun autotehtaat robotoitiin, mustat "vapautettiin" kaduille.
Heidät vapautettiin näistä ikävistä, yksitoikkoisista liukuhihnatöistä. Nyt mustat elävät nykyajan ghettoissa, joissa pääasiallinen toimeentulo saadaan ryöstämällä, varastamalla, huumeiden välityksellä ja toimimalla eri mafiaryhmien rivisotilaina ampuen toisiaan. Se on modernimpi versio mustan väestönosan ns. "lopullisesta ratkaisusta".
Eriarvoisuus on kasvualusta erilaisille konflikteille.
Kaikki sodat ja konfliktit, niin nykyiset kuin menneetkin, ovat pääosin seurausta näiden "menestyjien" ja "luusereiden" välisestä eriarvoisuudesta. Kaikki suuret ja "kyvykkäät menestyjät", kuten Stalin ja Hitler saivat alkuvoimansa tästä eriarvoisuudesta.
Hitleriäkin alkoi kiukuttaa yhteiskunnan hyötykäyttöön kelpaamattomat kansalaiset. Niinpä hän "eliminoi" ennen juutalaisia n. 200 000 mielisairasta ja muuta vähälahjaista.
Samoin meillä Suomessa alkaa nostaa päätään ns. "uusliberalismi". Näitä menestyviä suurituloisia on alkanut kiukuttaa yhä sietämättömämmäksi käyvä verotus, kun näistä "työtä vieroksuvista sosiaalipummeista" on pidettävä huolta. Jos ne jatkossa jätetään kadulle, kuten Yhdysvalloissa, voisi olla inhimillisempää tunkea nämä "tarpeettomat" polttouuneihin häiritemästä rikkaiden rikastumista ja heikentämästä kansakunnan kilpailukykyä.
Hitlerin juutalaisvihakaan ei syntynyt uskonnollisesta vieroksunnasta, eikä siitä, että juutalaisilla sattui olemaan vähän muita kansalaisia kookkaampi nenä.
Hitleriä ärsytti erityisesti se, että juutalaiset olivat koko saksalaisen pankkimaailman ja talouselämän johdossa. Juutalaiset ovat aina olleet älykkäämpiä, ahkerampia ja menestyvämpiä kuin ympäröivä yhteisö, missä päin maailmaa he sitten ovat asuneetkin.
Mikään muu "rotu" ei ole väkimääräänsä suhteutettuna tuottanut niin paljon lahjakkaita taiteilijoita ja nobelisteja kuin juutalaiset. Erityisen lahjakkaita he ovat olleet kauppiaina ja pankkiireina, pystyen hyödyntämään ympäröivää yhteisöä omaksi varallisuudekseen kaikkialla paremmin kuin muut.
Hitleriäkin alkoi kiukuttaa, kun "puhdasrotuinen arjalainen" joutui Saksassa yhä useammin silittämään juutalaisten paidat. Valitettavasti näistä paidansilittäjistä tulee olemaan valtava ylitarjontaa tulevassa tietoyhteiskunnassa ja silitettäviä paitoja on yhä harvemmassa. Heidän markkinahintansa tulevaisuudessa tuskin tulee yltämään vapaassa markkinataloudessa edes torppariajan alustalaisen tasolle.
Valta takaisin demokraattisesti valituille poliitikoille.
Juuri kun on iloittu sosialismin romahtamisesta ja on opittu vannomaan markkinatalouden ja kaikenlaisen vapautumisen nimeen, pitäisi markkinatalous laittaa uudelleen liekanaruun. EU:n puitteissa täytyisi pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii.
EU olisi teoriassa hyvä mahdollisuus siihen. Sitäkään ei ole rakennettu vapauden ideologian pohjalta, vaan tullimuuriksi japanilaisia ja amerikkalaisia monikansallisia jättiyrityksiä vastaan.
Valitettavasti EU:ssa harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu harmonisoimalla niiden etuudet ja helpotukset. Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos niihin jää enää rahaa kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on ensin harmonisoitu.
Taivaanrannassa on pientä orastavaa toivoa.
Pientä orastavaa toivoa antaa se, että tähän yhteiskuntien rapautuvaan tulopuoleen on kiinittänyt huomiota nykyinen EU:n verokomissaari Mario Monti. Samalla hän on huolestunut kilpailukyvyn lisäämisestä palkansaajien kurjistumiskierteen avulla.
Hän on kauhukseen huomannut, että vuodesta 80 -lähtien palkansaajien verorasitusta on jouduttu kiristämään Euroopassa keskimäärin 20 prosenttia työttömien pitämiseksi hengissä. Jo ennestään olematonta pääomaverotusta, on taas kilpailukykysyistä, helpotettu yli kymmenellä prosentilla, jotta pääoma ei karkaisi Euroopasta pois.
Sama monikansallisia jättiyrityksiä suosiva verokehitys on tapahtunut muuallakin markkinavoimien pakottamana. Esimerkiksi USA:n yritysten maksamien verojen osuus on vähentynyt vuosien 81-94 välisenä aikana 33 prosentista 12 prosenttiin. Euroopassa vastaavasti 50 prosentista 35 prosenttiin.
Koulutuksen ja tuottavuuden parantaminen eivät kasvata markkinoita.
Suurin osa päättäjistä vannoo nykyään teknologian ja koulutuksen nimeen työttömyyden poistajana. Monipuolinen koulutus on luonnollisesti hyvä ja kannatettava asia.
Koulutuksen ja erityisesti tietotekniikkakoulutuksen perimmäinen tarkoitus on kuitenkin valitettavasti sama kuin automaation. Nostaa tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä. Pienemmällä porukalla ja kehittyneemmillä koneilla ja tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä pyritään tuottamaan enemmän tavaraa ja palveluja pysähtyneillä markkinoilla.
Tuottavuuden metsästystä, tapahtuipa se sitten automaatiolla, koulutuksella tai yritysten verkottumisella, voi demonstroida vertauksella venäläisestä ruletista. Normaalisti venäläisessä ruletissa rullarevolverin patruunapesässä on vain yksi luoti ja viisi on tyhjiä.
Markkinataloudessa suurin osa yrityksistä ja yhteisöistä selvisi aikaisemmin kasvavilla markkinoilla kilpailussa voittajana ja hengissä. Joku yritys aina tehottomuuttaan kuoli. Se kuului ikään kuin markkinatalouden pelin henkeen.
Tuottavuuden metsästys automaatiolla on lisännyt nyt dramaattisesti venäläisen ruletin vaikeusastetta. Revolverin patruunapesässä on nyt viisi luotia. Vain yksi on enää tyhjä. Vain yhdellä on nykyisillä nollasummamarkkinoilla mahdollisuus selvitä hengissä. Näinhän Japani on tähän asti tehnyt. Nyt silläkin alkaa olla vaikeuksia, kun markkinat alkavat olla joka puolella kyllästettyjä.
Nyt kaikki teollisuusmaat, Suomi muiden mukana, yrittävät epätoivoisesti turvautua Japanin malliin. Kukaan päättäjistä vaan ei ole uskaltanut kysyä julkisuudessa, onko kehityksessä enää mitään järkeä, kun kaikki putoamiskierteessä olevat teollisuusmaat turvautuvat samoihin lääkkeisiin ja pelissä on nykyisillä markkinatalouden pelisäännöillä enemmän häviäjiä kuin voittajia?