Arvostelu: LISÄÄKÖ AUTOMAATIO KILPAILUKYKYÄ VAI TYÖTTÖMYYTTÄ?
Insinööriuutiset loppuvuosi 1989 / Esko Lukkari:
Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä (Tammi 1989):
Kustantaja Tammi esittelee Ari Ojapellon teoksen takakannessa kirjan perusteelliseksi ja jopa provosoivaksi analyysiksi teknologian kehityksestä, saavutuksista ja visioksi tulevasta kehityksestä.
Tuohon kaikkeen Ojapellon teos ei yllä, mutta se on mielenkiintoinen lisä harvalukuiseen automaation vaikutuksia erittelevään kotimaiseen kirjallisuuteen. Suomalainen automaatiokeskustelu on ollut viime aikoina vähäistä. Asiasta puhuttiin 1970-luvun työttömyysvuosina , mutta nyt hyvinä aikoina se on valitettavasti unohtunut.
Onko merkki tekniikan koulutuksen saaneiden vähäisestä kirjallisesta kiinnostuksesta, mutta Ojapelto, mies mainosmaailmasta, kirjoittaa vuoden kiinnostavimman automaatioteoksen.
Missä ovat insinöörien analyysit ja myös yhteiskunnallisia vaikutuksia pohtivat teokset. Sellaisen yritelmän – tosin huomattavasti kuivemman – kynäilivät professorit Matti Otala, Osmo A. Wiio ja tekn.lis Gunnulf Mårtensson Sitran toimeksiannosta 1984, mutta jatkoa ei ole seurannut.
Sinnikäs mainosmies voisi ansaita jopa tiedonjulkistuspalkinnon, jos teoksen johtopäätösosa olisi ollut perustellumpi. Kirja on näet mielenkiintoinen kuvaus ja esimerkit sinänsä oikeita, mutta missä ovat johtopäätökset ja vaihtoehtoisten kehitysmallien hahmotukset: niitä ei ole ja se on teoksen heikkous.
Ojapellon kirjan nimeä lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä voi sinänsä pitää virheellisenä. Kun Oy Suomi Ab kerää 30 prosenttia bruttokansantuotteestaan vientimarkkinoilta, ei sillä ole muuta vaihtoehtoa kuin automatisoida koko suunnittelu, tuotanto- ja markkinointiketjuaan. Tämän Ojapeltokin, tosin epäsuorasti myöntää.
Kirjasta itse asiassa vain osa käsittelee automaation vaikutuksia. Suurin osa sivuista omistettu mm. kasinotalouden, yrityskauppojen, Japanin talousihmeen, ja sen taustan, vientikaupan, kehitysmaaongelmien jne. käsittelyyn. Niistä kirjoittaja käsittelee mielenkiintoisesti, vaikka järin paljon uutta hän ei ole aiheista irti saanutkaan.
Kirjaan on jäänyt joitakin virheitä: hermoverkkotietokoneet eivät (ole) neutraali - vaan neuraalikoneita. Rinteknon toimitusjohtajana ei ole enää aikoihin ollut Olavi Numminen, Kari Kairamo ei ollut STK:n vaan TKL:n johtaja, CIM-määritelmä on puutteellinen jne. Ne eivät tosin kirjan arvoa vie, mutta antavat vaikutelman pikku huolimattomuudesta.
Teknologia-kritiikki on Suomessa liian vähäistä. Keskustelua ei synny, koska tekniikan miesten mielipiteet ovat usein liian deterministisiä tai sitten keskustelulle ei ole tarpeeksi foorumeja.
Siksi Ojapellon teos on puutteistaan huolimatta hyvä lisä alan kirjallisuuteen.