Toimittaja Juha Drufvan kirja-arvostelu
Kansan Tahto 1 / 2017:
Euroopan keskuspankki muuttaa pankkitallettajat pankkien velkoja maksaviksi sijoittajiksi
”Toimittajat eivät ole asettaneet kyseenalaiseksi talouskasvun olemattomia työllisyysvaikutuksia eivätkä ole kyseenalaistaneet poliitikkojen katteettomia työllisyyslupauksia. Toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että työttömyyttä ei tule seurata työllisyystilastoista vaan työtuntitilastoista. He eivät ole myöskään puuttuneet verotuksen järjestelmävikaan.
Toimittajat eivät ole puuttuneet pankkitoiminnan järjestelmävikaan. Se on tosin ymmärrettävää, koska talousprofessoritkaan eivät ymmärrä sitä. Tämä kaikki kertoo täydellisestä ammattitaidon puutteesta.”
Näin vastakarvaan silittää nykyistä talousasiantuntijaeliittiä Ari Ojapelto uudessa teoksessaan ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole talouskasvua.” Ojapelto on kirjoittanut Suomen virallista talouspolitiikkaa vastaan jo 30 vuotta. Ensimmäisessä kirjassaan ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989), hän ounasteli jo nykyistä suurtyöttömyyttä, vaikka tuolloin Suomen valtion velka oli alle 10 prosenttia bruttokansantuotteesta, tuloerot pienemmät kuin koskaan ja työttömyys olematonta.
Vuonna 2006 ilmestyneessä 650-sivuisessa teoksessaan ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi” (VS-Kustannus) Ojapelto tarkensi huomioitaan, miten tehtyjen työtuntien määrä väheni, mutta yritysten voitot kasvoivat huikeasti.
Ojapellon mielestä Suomesta puuttuu täydellisesti talouspoliittinen keskustelu niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että toimittajat eivät osaa, eivätkä ymmärrä tehdä oikeita jatkokysymyksiä päättäjille. Toimittajat antavat poliittisten päättäjien ja talousmahtailijoiden puhua mitä sylki suuhun tuo. Toimittajat vain nyökyttelevät ja myötäilevät haastateltavan vastauksia.
Ojapelto kaipaa takaisin toimittaja Leif Salménia, joka osasi laittaa päättäjät lujille koska hänellä oli sekä ammattitaitoa että riittävät tiedot käsiteltävistä asioista:
”Nykyiset jarikorkit, seijarautiot, annikadamströmit, jananderssonit, kirsiheikelit jne. pääsääntöisesti ”nuoleskelevat” haastateltaviaan, ovat hampaattomia, eivätkä osaa tehdä asiantuntevia jatkokysymyksiä. Ainoastaan Susanne Päivärinta ja Marika Sannika edes yrittävät kriittisyyttä, vaikka asiaosaaminen on heilläkin puutteellista.”
Ojapelto kertoo myös aikaisemmin kritisoineensa MOT:n ohjelmia liian suppeiksi ja paikallisiksi, vaikka viime aikoina ne ovat laajentaneet toimintaansa globaaleihin ongelmiin kuten veronkiertoon:
”Onneksi Yle on ostanut ansiokkaita, kansainvälisiä taloutta käsitteleviä amerikkalaisia ja ranskalaisia dokumentteja, kun ei itse pysty niin laajoihin tuotantoihin. Yle voisi kuitenkin ostaa niiden pitempiaikaiset käyttöoikeudet, jotta ne olisivat katsottavissa Areenasta pitempään kuin kuukauden.”
Pankki on toisen pankin ensisijainen velkoja
Tässä siis lyhyt katsaus nykyiseen talousjournalismin tilaan, mutta mitä sitten Ari Ojapellolla on itsellään esittää siitä, missä talouselämässä mennään ja kuka määrää talouspolitiikan kurssin suunnan?
Ojapellon mukaan Euroopan pankkiunioni on tuonut ihmeteltäväksemme jotain aivan uutta ja ennenkuulumatonta. Pankkien pelastaminen veronmaksajien rahoilla ollaan korvaamassa niin sanotulla Bail-in periaatteella. Alunperin ”bail” tarkoitti takausmaksua, jota vastaan syytetty päästetään vapaaksi oikeudenkäynnin alkuun saakka tai vapaaksi päästämistä takausmaksua vastaan.
Jos pankin tase uhkaa painua negatiiviseksi, se voi pankkiunionin sääntöjen mukaan pyyhkiä Bail-in periaatteen turvin osan pankkitalletuksista (pankkien velkoja säästäjille) pois kirjoistaan, jotta sen oma pääoma on taas riittävän suuri. Tätä ei Ojapellon mukaan kutsuta varastamiseksi vaan ”sijoittajavastuuksi.”
Bail-in kääntää siis päälaelleen pitkään voimassa olleen periaatteen pankkitalletusten turvaamisesta:
”Seuraukset on nähtävissä Kyproksessa, missä talletusten pyyhkimiseen turvauduttiin ensimmäisen kerran. Siinä tuhottiin yleisön luottamus valtiota ja pankkeja kohtaan.”
Tässä kohtaa mennäänkin jo seikkailukertomusten puolelle tai Usko tai älä -visailuun. Perustetun EU:n kriisinratkaisuneuvoston (ERRD) uusilla työkaluilla (bail-in) kriisiviranomainen oikeutetaan muuttamaan pankin velkoja pankin omiksi pääomiksi sen jälkeen kun todetaan, että muut pelastustoimet eivät enää auta:
”Todellinen silmänkääntötemppu, jonka avulla pankinjohtajat takuuvarmasti jatkavat uhkapeliään ja innovointiaan.”
Eikä uuden uljaan Euroopan keskuspankkiherrojen metkuketkuilut veronmaksajia kohtaan tähän lopu. Vuoden 2016 alusta astui voimaan Finanssivakauden valvoja FSB (Financial Stability Board), joka on julkaissut rahoitusjärjestelmien vakauteen ja pankkien pelastamiseen tähtäävät toimintalinjat. Niistä Suomen poliittiset päättäjät ovat olleet Ojapellon mukaan hiiren hiljaa. Sanotaanhan, että vastarinta viehättää ja höystää mielihyvää rakkaudessa, mutta politiikassa se tarjoaa harvoin ylenemismahdollisuuksia. Siinä varmaan nousujohteisten päättäjiemme vaikenemisen syy, onhan vaikeneminen kultaa, eikä suljettu suu ja suljetut silmät vahingoita ketään.
Isojen investointipankkien, kuten Deutsche Bankin uhatessa kaatua, pankit uudelleen pääomitetaan vakuuttamattomista velkaeristä eli talletuksista:
”Mikäli länsimainen pankki menee nurin tai uhkaa mennä nurin Euroopan Unionissa tai Yhdysvalloissa, uuden säännöstön perusteella tallettaja voidaan tulkita pankkiin sijoittaneeksi henkilöksi, joka on sijoittajavastuussa omalla sijoituksellaan eli talletuksellaan.”
Ojapelto muistuttaa, että näin talletus muunnetaan pankin pääomaksi, jolloin siitä tulee konkurssipesän omaisuutta, millä maksaa ensisijaisille velkojille:
”FSB:n mukaan pankki on toisen pankin ensisijainen velkoja ennen valtiota ja paikallishallintoja, eritoten johdannaisten kanssa. Näin suojellaan rahoitusjärjestelmää taas tallettajien kustannuksella. Tätä pelastusjärjestelmää on kehittelemässä suomalainen ekonomisti Timo Löyttyniemi, joka valittiin vuoden 2105 alussa toimintansa aloittaneen EU:n kriisinratkaisuneuvoston (ERRD) varapuheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajan tehtävänä on johtaa rahastoa, johon euromaiden pankit seuraavan kahdeksan vuoden aikana keräävät 55 miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion vuosibudjettia.”
Rahayhteiskunta järkyttää kansalaisten identiteettiä
Ojapelto siteeraa WSOY:n entistä toimitusjohtaja Hannu Tarmiota, joka ihmetteli, että ensin meidän piti saada tietoyhteiskunta, sekä pelätä ylikansallista viihdettä. Mutta saimmekin rahayhteiskunnan, ylikansallisen rahan. Se on merkinnyt, että rahan omistajien ja rahoittajien rooli on brutaalisti, väkivaltaisesti ja hallitsemattomasti järkyttämässä yhä useamman kansalaisen identiteettiä.
Brittiläisen Oxfam-järjestön mukaan kahdeksan vauraimman miljardöörin yhteenlaskettu omaisuus on yhtä suuri kuin maailman köyhemmällä puoliskolla eli 3 700 miljoonalla ihmisellä. Tähän räikeään eriarvoiseen tilanteeseen päätymisestä Oxfam syyttää aggressiivista palkkojen dumppausta, verojen välttelyä ja pientuottajien kiristämistä.
Maailman rikkain prosentti on vauraampi kuin loput 99 prosenttia maailman väestöstä. Ollaan lähestymässä Marxin ”Kommunistisessa manifestissa” kuvaamaa tilannetta, jolloin porvaristo on kykenemätön hallitsemaan, koska se ei enää kykene turvaamaan orjalleen edes orjan toimeentuloa. Porvariston antaa orjansa vajota tilaan, jossa porvariston täytyy itse elättää orjaa, sen sijaan että orja elättäisi porvaristoa.
Finanssikapitalismi kääntää kapitalismin päälaelleen. Sen sijaan, että työvoima olisi polttoainetta kapitalismin moottorissa, se juoksuttaakin kapitalismin kuiviin. Marx kysyi 170 vuotta sitten: miksi puutteenalaisuus ja riippuvuus avustuksista kehittyvät vielä nopeammin kuin väestö ja rikkaus?
Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan on paradoksaalista, että kapitalistit ja vapaata markkinataloutta kannattavat hallitukset käyttävät sitkeästi tätä vuodelta 1848 peräisin olevaa marxilaista todistelua:
”Nehän väittävät, että valtiontaloudet, joiden bruttokansantuote kaksinkertaistuu muutaman vuosikymmenen aikana, ovat konkurssissa, jos ne eivät lakkauta huonoina aikoina säädettyjä tulonsiirtojärjestelmiä (sosiaaliturvaa jne.), joiden avulla ne jotka ansaitsevat, elättävät niitä jotka eivät ansaitse.”
Holtittoman pankeille rahansyytämisen sijaan elvyttävää kansalaisosinkoa
Euroopan keskuspankki aloitti keväällä 2015 määrällisen elvytyksen, jossa se pumppasi finanssimarkkinoille uutta rahaa (keskuspankkireservejä) 1 100 miljardin euron edestä. Joulukuussa 2015 ohjelmaa päätettiin laajentaa 360 miljardilla eurolla. Tämä kokonaissumma on 30-kertainen Suomen valtion vuosibudjettiin verrattuna.
Ojapelto esittää tämän pääomapiireille holtittoman rahansyytämisen sijaan elvyttävää kansalaisosinkoa. Nykyisen kokoisen määrällisen elvytyksen kohdentaminen suoraan ihmisille tarkoittaisi noin 4 300 euroa jokaiselle euroalueen kansalaiselle lapset ja eläkeläiset mukaan lukien.:
”Esimerkiksi puolentoista vuoden aikana toteutettuna se tarkoittaisi 240 euroa kuukaudessa ilmaista rahaa jokaiselle euroalueen kansalaiselle. Pankeille jäisi rahareformissa vain rahan välittämisen rooli eli ne toimisivat rahoitusyhtiöinä. Monet erilaiset rahoitusyhtiöt harjoittavat liiketoimintaa menestyksekkäästi jo tänä päivänä ilman että ne samalla luovat rahaa missään muodossa. Rahareformin jälkeen rahoituksen muotojen olisi vain korvattava pankkiluottojen nykyinen rooli.”
Ojapellon mielestä Suomen olisi kiireesti palattava omaan valuuttaan takaisin ja saatava oma raha ja keskuspankki, jolle tulisi siirtää rahanluontioikeus pois pankeilta.
Ojapellon kirja on siitä mielenkiintoinen, että avaapa sen mistä kohtaa tahansa, pääsee helposti juonesta kiinni, missä taloudessa ollaan menossa tai pikemminkin miksi taloudessa on menty metsään jo 30 vuotta. Kuitenkaan metsään ei olla menossa tekemään perinteisesti savottahakkuita vaan virtuaalirahaa. Kasvun loppu! on ehdoton talouden tietopaketti, joka kertoo selkeästi uusliberalistisen ajan hengen raskasmielisyydestä.
Ari Ojapellon talouskirjoituksia voi seurata myös Kansan Uutisten blogisivuilta osoitteesta: http://blogit.kansanuutiset.fi/maailmanparantajan-madonluvut/
JUHA DRUFVA
Ari Ojapelto: Kasvun loppu!
– Ilman ostovoimaa ei ole kasvua.
VS-Kustannus 2016, 521 sivua
Euroopan keskuspankki muuttaa pankkitallettajat pankkien velkoja maksaviksi sijoittajiksi
”Toimittajat eivät ole asettaneet kyseenalaiseksi talouskasvun olemattomia työllisyysvaikutuksia eivätkä ole kyseenalaistaneet poliitikkojen katteettomia työllisyyslupauksia. Toimittajat eivät ole ymmärtäneet, että työttömyyttä ei tule seurata työllisyystilastoista vaan työtuntitilastoista. He eivät ole myöskään puuttuneet verotuksen järjestelmävikaan.
Toimittajat eivät ole puuttuneet pankkitoiminnan järjestelmävikaan. Se on tosin ymmärrettävää, koska talousprofessoritkaan eivät ymmärrä sitä. Tämä kaikki kertoo täydellisestä ammattitaidon puutteesta.”
Näin vastakarvaan silittää nykyistä talousasiantuntijaeliittiä Ari Ojapelto uudessa teoksessaan ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole talouskasvua.” Ojapelto on kirjoittanut Suomen virallista talouspolitiikkaa vastaan jo 30 vuotta. Ensimmäisessä kirjassaan ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” (Tammi 1989), hän ounasteli jo nykyistä suurtyöttömyyttä, vaikka tuolloin Suomen valtion velka oli alle 10 prosenttia bruttokansantuotteesta, tuloerot pienemmät kuin koskaan ja työttömyys olematonta.
Vuonna 2006 ilmestyneessä 650-sivuisessa teoksessaan ”Ahneuden aika – kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi” (VS-Kustannus) Ojapelto tarkensi huomioitaan, miten tehtyjen työtuntien määrä väheni, mutta yritysten voitot kasvoivat huikeasti.
Ojapellon mielestä Suomesta puuttuu täydellisesti talouspoliittinen keskustelu niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että toimittajat eivät osaa, eivätkä ymmärrä tehdä oikeita jatkokysymyksiä päättäjille. Toimittajat antavat poliittisten päättäjien ja talousmahtailijoiden puhua mitä sylki suuhun tuo. Toimittajat vain nyökyttelevät ja myötäilevät haastateltavan vastauksia.
Ojapelto kaipaa takaisin toimittaja Leif Salménia, joka osasi laittaa päättäjät lujille koska hänellä oli sekä ammattitaitoa että riittävät tiedot käsiteltävistä asioista:
”Nykyiset jarikorkit, seijarautiot, annikadamströmit, jananderssonit, kirsiheikelit jne. pääsääntöisesti ”nuoleskelevat” haastateltaviaan, ovat hampaattomia, eivätkä osaa tehdä asiantuntevia jatkokysymyksiä. Ainoastaan Susanne Päivärinta ja Marika Sannika edes yrittävät kriittisyyttä, vaikka asiaosaaminen on heilläkin puutteellista.”
Ojapelto kertoo myös aikaisemmin kritisoineensa MOT:n ohjelmia liian suppeiksi ja paikallisiksi, vaikka viime aikoina ne ovat laajentaneet toimintaansa globaaleihin ongelmiin kuten veronkiertoon:
”Onneksi Yle on ostanut ansiokkaita, kansainvälisiä taloutta käsitteleviä amerikkalaisia ja ranskalaisia dokumentteja, kun ei itse pysty niin laajoihin tuotantoihin. Yle voisi kuitenkin ostaa niiden pitempiaikaiset käyttöoikeudet, jotta ne olisivat katsottavissa Areenasta pitempään kuin kuukauden.”
Pankki on toisen pankin ensisijainen velkoja
Tässä siis lyhyt katsaus nykyiseen talousjournalismin tilaan, mutta mitä sitten Ari Ojapellolla on itsellään esittää siitä, missä talouselämässä mennään ja kuka määrää talouspolitiikan kurssin suunnan?
Ojapellon mukaan Euroopan pankkiunioni on tuonut ihmeteltäväksemme jotain aivan uutta ja ennenkuulumatonta. Pankkien pelastaminen veronmaksajien rahoilla ollaan korvaamassa niin sanotulla Bail-in periaatteella. Alunperin ”bail” tarkoitti takausmaksua, jota vastaan syytetty päästetään vapaaksi oikeudenkäynnin alkuun saakka tai vapaaksi päästämistä takausmaksua vastaan.
Jos pankin tase uhkaa painua negatiiviseksi, se voi pankkiunionin sääntöjen mukaan pyyhkiä Bail-in periaatteen turvin osan pankkitalletuksista (pankkien velkoja säästäjille) pois kirjoistaan, jotta sen oma pääoma on taas riittävän suuri. Tätä ei Ojapellon mukaan kutsuta varastamiseksi vaan ”sijoittajavastuuksi.”
Bail-in kääntää siis päälaelleen pitkään voimassa olleen periaatteen pankkitalletusten turvaamisesta:
”Seuraukset on nähtävissä Kyproksessa, missä talletusten pyyhkimiseen turvauduttiin ensimmäisen kerran. Siinä tuhottiin yleisön luottamus valtiota ja pankkeja kohtaan.”
Tässä kohtaa mennäänkin jo seikkailukertomusten puolelle tai Usko tai älä -visailuun. Perustetun EU:n kriisinratkaisuneuvoston (ERRD) uusilla työkaluilla (bail-in) kriisiviranomainen oikeutetaan muuttamaan pankin velkoja pankin omiksi pääomiksi sen jälkeen kun todetaan, että muut pelastustoimet eivät enää auta:
”Todellinen silmänkääntötemppu, jonka avulla pankinjohtajat takuuvarmasti jatkavat uhkapeliään ja innovointiaan.”
Eikä uuden uljaan Euroopan keskuspankkiherrojen metkuketkuilut veronmaksajia kohtaan tähän lopu. Vuoden 2016 alusta astui voimaan Finanssivakauden valvoja FSB (Financial Stability Board), joka on julkaissut rahoitusjärjestelmien vakauteen ja pankkien pelastamiseen tähtäävät toimintalinjat. Niistä Suomen poliittiset päättäjät ovat olleet Ojapellon mukaan hiiren hiljaa. Sanotaanhan, että vastarinta viehättää ja höystää mielihyvää rakkaudessa, mutta politiikassa se tarjoaa harvoin ylenemismahdollisuuksia. Siinä varmaan nousujohteisten päättäjiemme vaikenemisen syy, onhan vaikeneminen kultaa, eikä suljettu suu ja suljetut silmät vahingoita ketään.
Isojen investointipankkien, kuten Deutsche Bankin uhatessa kaatua, pankit uudelleen pääomitetaan vakuuttamattomista velkaeristä eli talletuksista:
”Mikäli länsimainen pankki menee nurin tai uhkaa mennä nurin Euroopan Unionissa tai Yhdysvalloissa, uuden säännöstön perusteella tallettaja voidaan tulkita pankkiin sijoittaneeksi henkilöksi, joka on sijoittajavastuussa omalla sijoituksellaan eli talletuksellaan.”
Ojapelto muistuttaa, että näin talletus muunnetaan pankin pääomaksi, jolloin siitä tulee konkurssipesän omaisuutta, millä maksaa ensisijaisille velkojille:
”FSB:n mukaan pankki on toisen pankin ensisijainen velkoja ennen valtiota ja paikallishallintoja, eritoten johdannaisten kanssa. Näin suojellaan rahoitusjärjestelmää taas tallettajien kustannuksella. Tätä pelastusjärjestelmää on kehittelemässä suomalainen ekonomisti Timo Löyttyniemi, joka valittiin vuoden 2105 alussa toimintansa aloittaneen EU:n kriisinratkaisuneuvoston (ERRD) varapuheenjohtajaksi. Varapuheenjohtajan tehtävänä on johtaa rahastoa, johon euromaiden pankit seuraavan kahdeksan vuoden aikana keräävät 55 miljardia euroa, mikä vastaa Suomen valtion vuosibudjettia.”
Rahayhteiskunta järkyttää kansalaisten identiteettiä
Ojapelto siteeraa WSOY:n entistä toimitusjohtaja Hannu Tarmiota, joka ihmetteli, että ensin meidän piti saada tietoyhteiskunta, sekä pelätä ylikansallista viihdettä. Mutta saimmekin rahayhteiskunnan, ylikansallisen rahan. Se on merkinnyt, että rahan omistajien ja rahoittajien rooli on brutaalisti, väkivaltaisesti ja hallitsemattomasti järkyttämässä yhä useamman kansalaisen identiteettiä.
Brittiläisen Oxfam-järjestön mukaan kahdeksan vauraimman miljardöörin yhteenlaskettu omaisuus on yhtä suuri kuin maailman köyhemmällä puoliskolla eli 3 700 miljoonalla ihmisellä. Tähän räikeään eriarvoiseen tilanteeseen päätymisestä Oxfam syyttää aggressiivista palkkojen dumppausta, verojen välttelyä ja pientuottajien kiristämistä.
Maailman rikkain prosentti on vauraampi kuin loput 99 prosenttia maailman väestöstä. Ollaan lähestymässä Marxin ”Kommunistisessa manifestissa” kuvaamaa tilannetta, jolloin porvaristo on kykenemätön hallitsemaan, koska se ei enää kykene turvaamaan orjalleen edes orjan toimeentuloa. Porvariston antaa orjansa vajota tilaan, jossa porvariston täytyy itse elättää orjaa, sen sijaan että orja elättäisi porvaristoa.
Finanssikapitalismi kääntää kapitalismin päälaelleen. Sen sijaan, että työvoima olisi polttoainetta kapitalismin moottorissa, se juoksuttaakin kapitalismin kuiviin. Marx kysyi 170 vuotta sitten: miksi puutteenalaisuus ja riippuvuus avustuksista kehittyvät vielä nopeammin kuin väestö ja rikkaus?
Historioitsija Eric Hobsbawmin mukaan on paradoksaalista, että kapitalistit ja vapaata markkinataloutta kannattavat hallitukset käyttävät sitkeästi tätä vuodelta 1848 peräisin olevaa marxilaista todistelua:
”Nehän väittävät, että valtiontaloudet, joiden bruttokansantuote kaksinkertaistuu muutaman vuosikymmenen aikana, ovat konkurssissa, jos ne eivät lakkauta huonoina aikoina säädettyjä tulonsiirtojärjestelmiä (sosiaaliturvaa jne.), joiden avulla ne jotka ansaitsevat, elättävät niitä jotka eivät ansaitse.”
Holtittoman pankeille rahansyytämisen sijaan elvyttävää kansalaisosinkoa
Euroopan keskuspankki aloitti keväällä 2015 määrällisen elvytyksen, jossa se pumppasi finanssimarkkinoille uutta rahaa (keskuspankkireservejä) 1 100 miljardin euron edestä. Joulukuussa 2015 ohjelmaa päätettiin laajentaa 360 miljardilla eurolla. Tämä kokonaissumma on 30-kertainen Suomen valtion vuosibudjettiin verrattuna.
Ojapelto esittää tämän pääomapiireille holtittoman rahansyytämisen sijaan elvyttävää kansalaisosinkoa. Nykyisen kokoisen määrällisen elvytyksen kohdentaminen suoraan ihmisille tarkoittaisi noin 4 300 euroa jokaiselle euroalueen kansalaiselle lapset ja eläkeläiset mukaan lukien.:
”Esimerkiksi puolentoista vuoden aikana toteutettuna se tarkoittaisi 240 euroa kuukaudessa ilmaista rahaa jokaiselle euroalueen kansalaiselle. Pankeille jäisi rahareformissa vain rahan välittämisen rooli eli ne toimisivat rahoitusyhtiöinä. Monet erilaiset rahoitusyhtiöt harjoittavat liiketoimintaa menestyksekkäästi jo tänä päivänä ilman että ne samalla luovat rahaa missään muodossa. Rahareformin jälkeen rahoituksen muotojen olisi vain korvattava pankkiluottojen nykyinen rooli.”
Ojapellon mielestä Suomen olisi kiireesti palattava omaan valuuttaan takaisin ja saatava oma raha ja keskuspankki, jolle tulisi siirtää rahanluontioikeus pois pankeilta.
Ojapellon kirja on siitä mielenkiintoinen, että avaapa sen mistä kohtaa tahansa, pääsee helposti juonesta kiinni, missä taloudessa ollaan menossa tai pikemminkin miksi taloudessa on menty metsään jo 30 vuotta. Kuitenkaan metsään ei olla menossa tekemään perinteisesti savottahakkuita vaan virtuaalirahaa. Kasvun loppu! on ehdoton talouden tietopaketti, joka kertoo selkeästi uusliberalistisen ajan hengen raskasmielisyydestä.
Ari Ojapellon talouskirjoituksia voi seurata myös Kansan Uutisten blogisivuilta osoitteesta: http://blogit.kansanuutiset.fi/maailmanparantajan-madonluvut/
JUHA DRUFVA
Ari Ojapelto: Kasvun loppu!
– Ilman ostovoimaa ei ole kasvua.
VS-Kustannus 2016, 521 sivua