Mitä työelämän tutkimuksen pitäisi tutkia?
JULKAISTU: Verkkomedia 18.2. 2015
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=12895
Ingressi:
Työelämän tutkimus-lehden päätoimittaja Mia Tammelin pyysi minulta kirjoituksen lehden teemanumeroon 2015. Tein työtä käskettyä ja lähetin hänelle oheisen kirjoituksen: ” Mitä työelämän tutkimuksen pitäisi tutkia?”
Koska kirjoitus kritisoi voimakkaasti nykyistä kapea-alaista työelämä-tutkimusta, teemanumeron päätoimittajakunta kuitenkin sensuroi sen toteamalla, että se on vain pelkkä ”mielipidekirjoitus” ja sellaiselle ei ole lehdessä tilaa.
Näin toimii tehokkaasti sensurointi Suomessa. Itselle epämieluisat näkemykset jätetään julkaisematta, vaikka kritisoinnin kohteet voisivat omassa lehdessään ”osaamisensa ylivoimalla” osoittaa kritiikin perustelut joko vääriksi tai perusteettomiksi. Ohessa sensuroitu kirjoitukseni.
Työelämän tutkimus
Mitä työelämän tutkimuksen pitäisi tutkia?
Olen ollut Työelämä-tutkimuksen postituslistalla 2-3 vuotta ja ihmetellyt työelämän tutkimuksen kohdevalintoja. Viime aikoina siellä on käsitelty sellaisia aiheita kuten esimerkiksi: ”Hoivatyön ajalliset kehykset ja rytmiristiriidat?” – ”Työntekijöiden subjektiiviset konstruktiot tehokkuudesta” – ”Kokemuksellisuus työelämässä organisaatioestetiikan viitekehyksessä” – ”Työhyvinvointi strategisena menestystekijänä” jne. – kuulostavat hienoilta.
Olen itse ”tutkinut” työelämää akateemisten piirien ulkopuolella jo yli 30 vuotta. Tuloksena toista sataa esitelmää, satoja artikkeleita, toimimista kolumnistina, olen varoitellut työttömyydestä ja työelämän muutoksista viidessä eri kirjassa ja ollut haastateltavana aiheen tiimoilta kymmeniä kertoja televisiossa ja radiossa.
Kun olen seurannut suomalaisen työelämän tutkimusta ”ulkoapäin” olen tullut sekä kriittiseksi että pettyneeksi. Minusta se on ollut kovin kapea-alaista ja ahdasta sektoritutkimusta, josta ei juuri ole ollut hyötyä veronmaksajalle, jotka tätä tutkimustoimintaa verovaroilla kustantavat.
Mielestäni ylivoimaisesti tärkein tutkimuskohde työelämässä on selvittää, miksi työstä on tullut sellainen niukkuustekijä, että kohta ei ole edes mitä tutkia.
Kuva: Työttömyys/Kuva/Kulkue/Työtä kaikille
Siis kiinnostavinta suomalaisen tutkimustoiminnan maksajan kannalta on se, miksi massatyöttömyydestä on tullut pysyvä olotila? Siihen pitäisi panna kaikki paukut mitä tutkijoilta löytyy, eikä vain näihin työelämän ”konstruktioihin ja rytmiristiriitoihin”.
Paitsi työn puutteeseen, työelämän tutkijoiden tulisi syventyä myös työn tulosten jakamiseen, eriarvoisuuteen, globalisaatioon ja laajentaa tarkastelukulmaa pääomien vapauttamisen vaikutuksia työhön ja työntekijöihin.
Kuva: Erik Allardt
Akateemikko Erik Allardt patisti jo eläessään sosiologeja ja taloustutkijoita yhteistyöhön (sosiologia 4/1997). ”Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä missä niukkuutta esiintyy.
Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena.
Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena”.
Allardt jatkoi: ”Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin tähän asti on harjoitettu”.
Allardtin toive ei ole toteutunut. Sosiologit ovat olleet hiljaa ja antaneet vapaaehtoisesti vallan ns. taloustieteilijöille, jotka ovat kansoittaneet jokaisen valtiovallan asettaman kriisiryhmän.
Näiltä valta on luiskahtanut nykyisen finanssikriisin aikana pankki- ja finanssialan ekonomisteille, joilta perätään ratkaisuja työttömyyden hoitamiseksi. Epäilen vahvasti, että sosiologit eivät ole heidän ratkaisuehdotuksistaan aivan samaa mieltä.
Kuva: Banking system/Governments/People
Taloustieteilijät ovat niin omahyväistä porukkaa, etteivät he juuri halua keskustella sosiologien kanssa. Olin vuonna 2007 tutkija Jouko Karjalaisen kutsumana pitämässä esitelmää Stakesissa otsikolla: ”Osaaminen vain hävittää työpaikkoja”. Tilaisuutta veti professori Sakari Hänninen. Kun esitin tämän Allardtin yhteistyövetoomuksen kaikille tilaisuuteen osallistuneille, Hänninen totesi vähän pelonsekaisella äänellä kokemuksiinsa viitaten, ”etteivät taloustieteilijät halua kenenkään sosiologien tulevan heidän tontilleen”.
Tähän talousprofessorien ylimielisyyteen ei kuitenkaan ole mitään perusteita. Kuten sosiologia, sekin kuuluu ns. käyttäytymistieteitten ryhmään. Itse asiassa taloustiede ei nimestään huolimatta ole mikään tiede, vaan kuuluu lähinnä ”uskontotieteitten” ryhmään.
Taloustieteiden alaisuuteen kuuluu monenlaisia ”lahkoja”, kuten marxilainen taloustiede, Itävaltalainen taloustiede, Behavioristinen taloustiede, Keynesläinen taloustiede, Friedmanilainen taloustiede jne. – erilaisia ”uskonnollisia” kuppikuntia, joten siihen mahtuisi hyvin myös joku sosiologian kuppikunta.
Taloustieteen uskottavuus on pahasti koetuksella kun taloustieteen Nobel-palkintoja on jaettu kahdelle taloustieteen professorille James Tobinille ja Robert E. Lucasille. He päätyivät pääomien vapauttamisesta täysin päinvastaisiin lopputuloksiin ja silti saivat palkinnon.
Sosiologien piirissä on sentään yksi professori, joka on rikkonut raja-aitoja. Professori Juha Siltala kirjoitti vuonna 2004 ansiokkaan kirjan. ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”.
Kuva: Työelämän lyhyt historia
Siksi kehotan työelämän tutkijoita seuraamaan Siltalan viitoittamaansa tietä ja astumaan ulos ahtaista sektoritutkimuksistaan ja tarttumaan suurempiin haasteisiin. Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka työtä ja työn puutetta voi tarkastella ennakkoluulottomasti:
http://ariojapelto.blogspot.fi/2014/11/pelaistaisiko-protektionismi.html
Massatyöttömyys on ollut karua todellisuutta, niin Suomessa, kuin muissakin kehittyneissä maissa jo yli 30 vuotta. Siksi se on niitä tärkeimpiä tutkimuskohteita. Siitä työelämän tutkijat eivät voi laistaa minkään verukkeen avulla. Muuten työelämän tutkimus on lähes arvotonta ja turha kuluerä.
ILO:n uusimmat raportit kertovat hälyttävästi, että finanssikriisin aikana (vuodesta 2007) pelkästään rikkaimmista G20 maista on hävinnyt 54 miljoonaa työpaikkaa.
Erityisesti pitäisi tutkia, miten teknologian ja digitalisoinnin avulla aikaansaadut tuotot (voitot ja osingot) ohjautuvat/ohjataan suurten massojen ostovoimaksi pysähtyneillä markkinoilla, jotta edes teoriassa uusia työpaikkoja syntyisi.
Onko tehtävä liian haasteellinen sosiologeille, vai pitäisikö jatkaa turvallisesti vain näitä kapeita sektoritutkimuksia?
Ari Ojapelto,
Tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=2&id=12895
Ingressi:
Työelämän tutkimus-lehden päätoimittaja Mia Tammelin pyysi minulta kirjoituksen lehden teemanumeroon 2015. Tein työtä käskettyä ja lähetin hänelle oheisen kirjoituksen: ” Mitä työelämän tutkimuksen pitäisi tutkia?”
Koska kirjoitus kritisoi voimakkaasti nykyistä kapea-alaista työelämä-tutkimusta, teemanumeron päätoimittajakunta kuitenkin sensuroi sen toteamalla, että se on vain pelkkä ”mielipidekirjoitus” ja sellaiselle ei ole lehdessä tilaa.
Näin toimii tehokkaasti sensurointi Suomessa. Itselle epämieluisat näkemykset jätetään julkaisematta, vaikka kritisoinnin kohteet voisivat omassa lehdessään ”osaamisensa ylivoimalla” osoittaa kritiikin perustelut joko vääriksi tai perusteettomiksi. Ohessa sensuroitu kirjoitukseni.
Työelämän tutkimus
Mitä työelämän tutkimuksen pitäisi tutkia?
Olen ollut Työelämä-tutkimuksen postituslistalla 2-3 vuotta ja ihmetellyt työelämän tutkimuksen kohdevalintoja. Viime aikoina siellä on käsitelty sellaisia aiheita kuten esimerkiksi: ”Hoivatyön ajalliset kehykset ja rytmiristiriidat?” – ”Työntekijöiden subjektiiviset konstruktiot tehokkuudesta” – ”Kokemuksellisuus työelämässä organisaatioestetiikan viitekehyksessä” – ”Työhyvinvointi strategisena menestystekijänä” jne. – kuulostavat hienoilta.
Olen itse ”tutkinut” työelämää akateemisten piirien ulkopuolella jo yli 30 vuotta. Tuloksena toista sataa esitelmää, satoja artikkeleita, toimimista kolumnistina, olen varoitellut työttömyydestä ja työelämän muutoksista viidessä eri kirjassa ja ollut haastateltavana aiheen tiimoilta kymmeniä kertoja televisiossa ja radiossa.
Kun olen seurannut suomalaisen työelämän tutkimusta ”ulkoapäin” olen tullut sekä kriittiseksi että pettyneeksi. Minusta se on ollut kovin kapea-alaista ja ahdasta sektoritutkimusta, josta ei juuri ole ollut hyötyä veronmaksajalle, jotka tätä tutkimustoimintaa verovaroilla kustantavat.
Mielestäni ylivoimaisesti tärkein tutkimuskohde työelämässä on selvittää, miksi työstä on tullut sellainen niukkuustekijä, että kohta ei ole edes mitä tutkia.
Kuva: Työttömyys/Kuva/Kulkue/Työtä kaikille
Siis kiinnostavinta suomalaisen tutkimustoiminnan maksajan kannalta on se, miksi massatyöttömyydestä on tullut pysyvä olotila? Siihen pitäisi panna kaikki paukut mitä tutkijoilta löytyy, eikä vain näihin työelämän ”konstruktioihin ja rytmiristiriitoihin”.
Paitsi työn puutteeseen, työelämän tutkijoiden tulisi syventyä myös työn tulosten jakamiseen, eriarvoisuuteen, globalisaatioon ja laajentaa tarkastelukulmaa pääomien vapauttamisen vaikutuksia työhön ja työntekijöihin.
Kuva: Erik Allardt
Akateemikko Erik Allardt patisti jo eläessään sosiologeja ja taloustutkijoita yhteistyöhön (sosiologia 4/1997). ”Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä missä niukkuutta esiintyy.
Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena.
Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena”.
Allardt jatkoi: ”Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin tähän asti on harjoitettu”.
Allardtin toive ei ole toteutunut. Sosiologit ovat olleet hiljaa ja antaneet vapaaehtoisesti vallan ns. taloustieteilijöille, jotka ovat kansoittaneet jokaisen valtiovallan asettaman kriisiryhmän.
Näiltä valta on luiskahtanut nykyisen finanssikriisin aikana pankki- ja finanssialan ekonomisteille, joilta perätään ratkaisuja työttömyyden hoitamiseksi. Epäilen vahvasti, että sosiologit eivät ole heidän ratkaisuehdotuksistaan aivan samaa mieltä.
Kuva: Banking system/Governments/People
Taloustieteilijät ovat niin omahyväistä porukkaa, etteivät he juuri halua keskustella sosiologien kanssa. Olin vuonna 2007 tutkija Jouko Karjalaisen kutsumana pitämässä esitelmää Stakesissa otsikolla: ”Osaaminen vain hävittää työpaikkoja”. Tilaisuutta veti professori Sakari Hänninen. Kun esitin tämän Allardtin yhteistyövetoomuksen kaikille tilaisuuteen osallistuneille, Hänninen totesi vähän pelonsekaisella äänellä kokemuksiinsa viitaten, ”etteivät taloustieteilijät halua kenenkään sosiologien tulevan heidän tontilleen”.
Tähän talousprofessorien ylimielisyyteen ei kuitenkaan ole mitään perusteita. Kuten sosiologia, sekin kuuluu ns. käyttäytymistieteitten ryhmään. Itse asiassa taloustiede ei nimestään huolimatta ole mikään tiede, vaan kuuluu lähinnä ”uskontotieteitten” ryhmään.
Taloustieteiden alaisuuteen kuuluu monenlaisia ”lahkoja”, kuten marxilainen taloustiede, Itävaltalainen taloustiede, Behavioristinen taloustiede, Keynesläinen taloustiede, Friedmanilainen taloustiede jne. – erilaisia ”uskonnollisia” kuppikuntia, joten siihen mahtuisi hyvin myös joku sosiologian kuppikunta.
Taloustieteen uskottavuus on pahasti koetuksella kun taloustieteen Nobel-palkintoja on jaettu kahdelle taloustieteen professorille James Tobinille ja Robert E. Lucasille. He päätyivät pääomien vapauttamisesta täysin päinvastaisiin lopputuloksiin ja silti saivat palkinnon.
Sosiologien piirissä on sentään yksi professori, joka on rikkonut raja-aitoja. Professori Juha Siltala kirjoitti vuonna 2004 ansiokkaan kirjan. ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia”.
Kuva: Työelämän lyhyt historia
Siksi kehotan työelämän tutkijoita seuraamaan Siltalan viitoittamaansa tietä ja astumaan ulos ahtaista sektoritutkimuksistaan ja tarttumaan suurempiin haasteisiin. Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka työtä ja työn puutetta voi tarkastella ennakkoluulottomasti:
http://ariojapelto.blogspot.fi/2014/11/pelaistaisiko-protektionismi.html
Massatyöttömyys on ollut karua todellisuutta, niin Suomessa, kuin muissakin kehittyneissä maissa jo yli 30 vuotta. Siksi se on niitä tärkeimpiä tutkimuskohteita. Siitä työelämän tutkijat eivät voi laistaa minkään verukkeen avulla. Muuten työelämän tutkimus on lähes arvotonta ja turha kuluerä.
ILO:n uusimmat raportit kertovat hälyttävästi, että finanssikriisin aikana (vuodesta 2007) pelkästään rikkaimmista G20 maista on hävinnyt 54 miljoonaa työpaikkaa.
Erityisesti pitäisi tutkia, miten teknologian ja digitalisoinnin avulla aikaansaadut tuotot (voitot ja osingot) ohjautuvat/ohjataan suurten massojen ostovoimaksi pysähtyneillä markkinoilla, jotta edes teoriassa uusia työpaikkoja syntyisi.
Onko tehtävä liian haasteellinen sosiologeille, vai pitäisikö jatkaa turvallisesti vain näitä kapeita sektoritutkimuksia?
Ari Ojapelto,
Tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi