Vastakritiikkiä Pasi Pyöriälle ja tutkijoille
http://yp.stakes.fi/FI/keskustelu/ 28.2. 2008
Yliassistentti Pasi Pyöriä teki kirja-arvostelun (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) kirjastani "Ahneuden aika/ Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi". Hyvä kritiikki on aina tervetullutta ja kohteen tulee myös kestää sitä. Olen saanut teoksestani runsaasti yllättävän positiivisia ja jopa suitsuttavia arvosteluja. Pyöriän arvostelu oli vähiten positiivinen ja kaikkein kriittisin.
En malta olla kommentoimatta hänen arviotaan, koska sen sisältämät näkemykset heijastelevat laajemmaltikin tutkijoiden ja koko yliopistomaailman näkemyksiä, tapoja ja käytäntöjä, joita voi myös kritisoida.
Työelämän ja kapean sektorin tutkijana Pyöriä ei hahmota koko kirjan ideaa. Hän kirjoitti arvostelussaan: "650-sivuinen mielipidekirjoitus on yksinkertaisesti liikaa! Parempi ratkaisu olisi ollut keskittyä korkeintaan muutamaan yhteiskuntamme kipupisteeseen ja kirjoittaa valitusta aiheesta napakka satasivuinen pamfletti tai sitten julkaista vuosien varrella useampia teoksia."
Jo kirjan julkistustilaisuudessa perustelin kirjan syntyä ja tarvetta. Kerroin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa on kirjoitettu satamäärin sinänsä ansiokkaita akateemisia kirjoja, jotka pureutuvat johonkin yhteiskunnan kapeaan osa-alueeseen. Tavallisella työssäkäyvällä kuluttajalla ei ole edes teoriassa aikaa lukea niitä kaikkia ja muodostaa niistä ymmärrettävää maailmankuvaa.
Koska globalisoituneessa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, kirja on yritys kertoa tavalliselle kuluttajalle, miten ja millä painoarvolla eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Siksi kaikista osa-alueista on kirjaan koottu suppeasti tärkeimmät perustiedot, faktaluvut, ja keskitytty tärkeimpiin muutosilmiöihin, jolloin lukijoilla itsellään on myös mahdollista muodostaa niistä kokonaiskuva. Silti kirjasta paisui aika iso järkäle.
Pyöriän kirjoituksessa heijastuvat yliopistomaailmassa vallitsevat asenteet hänen kirjoittaessaan parannusehdotuksistani: "Valitettavasti lukijan pitäisi olla yritysverotuksen, rahoitusteorian ja työmarkkinapolitiikan asiantuntija pystyäkseen kriittisesti arvioimaan kyseisten reformien realistisuutta."
Siis muut kuin asiantuntijat eivät saa tai voi arvioida keskeisiä yhteiskunnallisia asioita. Kuitenkin meillä on eduskunnassa 200 kansanedustajaa, joista juuri kukaan ei ole rahoitusteorian, yritysverotuksen tai työmarkkinapolitiikan akateemisia asiantuntijoita. Silti he joutuvat joka päivä tekemään miljardiluokan päätöksiä edellä mainituista asioista. Pyöriä ei pidä edes itseään tarpeeksi kompetenttina ottamaan kantaa esittämiini parannusehdotuksiin. Kirja on työkalu myös kapea-alaisille asiantuntijoille.
Ja sitten varsinainen kritiikki yliopistomaailmaan. Pyöriä kirjoitti: "Varsinainen kritiikkini ei kohdistu Ojapellon manifestin sisältöön. Ojapellon esiin nostamien yhteiskunnallisten ongelmien tärkeyttä ei voi kiistää, mutta niiden laajuudesta voi ja pitääkin keskustella. En kuitenkaan syytä Ojapeltoa siitä, että hän ei puntaroi siteeraamiensa lukemattomien tutkimusten oikeellisuutta tai vertaile samankaltaisia tutkimuksia toisiinsa - tämä on tutkijoiden tehtävä."
Myönnän, että olen valikoinut tutkimuksia tarkoitushakuisesti. Jo kirjan esipuheessa kerroin, että koska olen koulutukseltani mainos- ja markkinointimies, joudun oman näkemykseni tueksi ja uskottavuuteni vuoksi referoimaan runsaasti alan erikoisasiantuntijoita ja tutkimuksia.
Kuten Pyöriä toteaa, jos joltakin sektorilta löytyy useita eri intressipiiriä edustavia (kuten Etla/Pellervo/VATT/Palkansaajien tutkimuslaitos) tutkimuksia, ei ole minun asiani ruveta analysoimaan niiden tieteellistä tai metodista oikeellisuutta, se on yliopistoväen tehtävä.
Valitettavasti en yliopistomaailman lehdistä löydä suurennuslasillakaan säkenöiviä debatteja kollegoiden kesken. Jos akateemisessa maailmassa ollaan eri mieltä, siellä kyräillään nurkissa, ammutaan selkään puskasta ja puristetaan nyrkkiä hiljaa taskussa.
Omakohtaisia kokemuksiakin on. Sain kutsun pitämään esitelmän kirjan tiimoilta 9.1.2007 Stakesissa. Kehuin siellä ensin, että viime vuosina Stakesista on tullut tärkeitä ja kiinnostavia julkaisuja syrjäytymisen, eriarvoisuuden, tuloerojen ja köyhyyden huolestuttavasta lisääntymisestä.
Heti perään kuitenkin kritisoin Stakesin tutkijoita siitä, että he tiedottavat ongelmista vasta, kun "sokea Kreettakin" näkee jo tapahtuneen kehityksen. He eivät juuri visioi tulevaa ja varoita mahdollisesta negatiivisesta kehityksestä etukäteen. Stakes ei myöskään uskalla puuttua talousasioihin, vaikka sosiaalipolitiikan kysymykset ja hyvinvointivaltion säilyminen ovat valtaosin alisteisia juuri taloudelle.
Tilaisuudessa nokkamiehenä toiminut tutkimusprofessori Sakari Hänninen vastasi vaivaantuneena, etteivät he voi ottaa talousasioihin kantaa vaikka haluaisivat, koska talousprofessorit nostaisivat heti valtavan älämölön. Heidän hiekkalaatikolleen ei sovi diletanttien mennä.
Akateemikko Eric Allardt kiinnitti ongelmaan huomiota jo 90-luvulla (Sosiologia 4/97). Hän kirjoitti: "Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena."
Allardt jatkoi: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu."
Sosiologian oppi-isän oppi ei ole mennyt perille Pasi Pyöriälle. Hänen kirjakritiikistään päätellen ei eri alojen "poikkitieteellinen" käsittely ole akateemisissa piireissä toivottavaa. Jos joku uskaltautuu niin tekemään, se on vain arvotonta "yleisönosastokirjoittelua". Kuitenkin yliopistoissa erilaisille ajatuksille ja innovoinnille pitäisi olla tilaa. Siksi pääkaupunkiseudulle puuhataan oikein poikkitieteellistä innovaatioyliopistoa.
Taloustiede sopii hyvin esimerkiksi akateemisesta pysähtyneisyydestä ja yliopistomaailman keskustelualttiudesta. Kirjassani otan perusteellisesti esille taloustieteen ns. "tieteellisyyden". Taloustieteilijät ovat kovasti etukenossa antamassa asiantuntijana neuvoja poliittisille päättäjille. Näillä mielipiteillä on heille käsittämättömän suuri painoarvo.
On kummallista, että taloustieteilijät eivät pääse edes keskuudessaan yksimielisyyteen siitä, että onko keynesläinen taloususkonto parempi ja toimivampi kuin monetaristinen taloususkonto nykyisessä globalisoituneessa maailmassa. Näin ollen heidän pitäisi pidättäytyä antamasta mitään taloudellisia suosituksia kenellekään. Niin vastakkaisia ovat näiden "uskonlahkojen" käytännön neuvot talouden pulmatilanteissa.
Onko Pyöriä nähnyt julkisuudessa monetarististen professorien Jouko Ylä-Liedenpohjan, Vesa Kanniaisen, Matti Wibergin, Matti Virénin, Seppo Honkapohjan tai Risto Harisalon ottavan mittaa toisistaan esimerkiksi keynesiläisten professoreiden Heikki Patomäen, Markus Jäntin, Matti Tuomelan, Jan-Otto Anderssonin, Pekka Sauramon ja Jaakko Kianderin kanssa?
Taloustiede on ainoa "tiede", jonka sisällä eikä ulkopuolella kummastella sitä, että samanlaisesta kysymyksenasettelusta voi kaksi tiedemiestä päästä toisilleen täysin vastakkaiseen tulemaan ja silti molemmat voivat saada lopputuloksestaan Nobel-palkinnon. Ennen moista tiedettä nimitettiin okkultismiksi.
Yliopistomaailmassa ja varsinkin taloustieteilijöiden keskuudessa ei korppi toisen silmää noki, vaikka tiedeyhteisön perusvelvollisuuksiin kuuluu asettaa kaikki poikkeavat uskomukset kyseenalaiseksi. Ainakin niistä pitäisi julkisesti debatoida.
Tämä sektoritutkimus on edennyt akateemisissa piireissä niin pitkälle, että tulokset näkyvät valitettavan ikävästi tosielämässä. Taloustiede kuten sosiologia kuuluvat käyttäytymistieteisiin. Sosiologiaan on kuulunut aina voimakkaasti moraalin ja oikeudenmukaisuuden tavoite, mutta taloustieteen piirissä siitä ei ole jäljellä hajuakaan.
Pyöriä kritisoi kirjaani myös näin: "Ojapellon kritiikin terävyys tuskin kilpistyisi yhtään, jos hän suostuisi ottamaan hieman tasapainoisemmin huomioon työelämän uhat ja mahdollisuudet. On kai työelämän ja yhteiskunnan kehityksessä jotain hyvääkin tapahtunut, herra Ojapelto?"
Koska kirjan idea oli ottaa mukaan kaikki tavallisen ihmisen elämään vaikuttavat osa-alueet tiivistetyssä muodossa, olin pakotettu keskittymään kaikkein oleellisimpaan. Toki työelämässä on joissain yksityiskohdissa tapahtunut jotain myönteistäkin. Mutta kokonaisuutena, myös 40 vuotta työelämässä mukana olleena, kehitys on pääomien vapaan liikkuvuuden ja sitä seuranneen 90-luvun laman jälkeen ollut pääsääntöisesti huolestuttavaa. Siitä kertoo kirjani lisäksi ansiokkaasti professori Juha Siltalan menestysteos "Työelämän huonontumisen lyhyt historia".
Molemmat kirjat ovat hyvää vastapainoa Pyöriän mainostamille virkamiesten suoltamille "tasapuolisille" työelämän raporteille, joita julkaistaan vuosittain hyllymetrikaupalla poliitikkojen toimesta ja mieliksi. Mediat ovat vielä heidän tukenaan yhteisrintamassa rauhoittelemassa kansalaisia.
Jopa Suomen Tietotoimisto uutisoi kaikissa medioissa optimistisesti äskettäin (20.2.08) näyttävästi otsikolla: "Työllisten määrä nousi lamaa edeltävälle tasolle" ja leipäteksti alkoi: "Suomeen on laman jälkeen syntynyt lähes 700 000 uutta työpaikkaa".
En ole havainnut, että Pyöriä tai muut akateemiset työelämän tutkijat olisivat ihmetelleet julkisuudessa ääneen, miksi vuonna 2007 Suomessa tehtiin n. 400 000 000 työtuntia vähemmän töitä kuin 18 vuotta sitten lamaa edeltävänä aikana.
Koulutettujen akateemistenkin on tänään syytä olla huolissaan tulevasta kehityksestä. Barbara Ehrenreichin kirja "Petetty keskiluokka" kertoo karua kieltä millainen tilanne on jo todellisuutta Yhdysvalloissa akateemisesti koulutetuillakin. Eikä tilanne ole kovin vierasta Suomenkaan "tervehdyttämiskuurilla" olevassa yliopistomaailmassa, jossa valtaosa tutkijoista taistelee erilaisten osa- ja määräaikaisten ja projektihommien parissa, vai onko sekin mielipidekirjoittajan pelkkä mielipide?
Pitäisikö siitäkin tieteellisen tasapuolisuuden nimissä nähdä jotain hyvää, herra Pyöriä?
Ari Ojapelto tietokirjailija Tampere
Yliassistentti Pasi Pyöriä teki kirja-arvostelun (Yhteiskuntapolitiikka 1/2007) kirjastani "Ahneuden aika/ Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi". Hyvä kritiikki on aina tervetullutta ja kohteen tulee myös kestää sitä. Olen saanut teoksestani runsaasti yllättävän positiivisia ja jopa suitsuttavia arvosteluja. Pyöriän arvostelu oli vähiten positiivinen ja kaikkein kriittisin.
En malta olla kommentoimatta hänen arviotaan, koska sen sisältämät näkemykset heijastelevat laajemmaltikin tutkijoiden ja koko yliopistomaailman näkemyksiä, tapoja ja käytäntöjä, joita voi myös kritisoida.
Työelämän ja kapean sektorin tutkijana Pyöriä ei hahmota koko kirjan ideaa. Hän kirjoitti arvostelussaan: "650-sivuinen mielipidekirjoitus on yksinkertaisesti liikaa! Parempi ratkaisu olisi ollut keskittyä korkeintaan muutamaan yhteiskuntamme kipupisteeseen ja kirjoittaa valitusta aiheesta napakka satasivuinen pamfletti tai sitten julkaista vuosien varrella useampia teoksia."
Jo kirjan julkistustilaisuudessa perustelin kirjan syntyä ja tarvetta. Kerroin, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa on kirjoitettu satamäärin sinänsä ansiokkaita akateemisia kirjoja, jotka pureutuvat johonkin yhteiskunnan kapeaan osa-alueeseen. Tavallisella työssäkäyvällä kuluttajalla ei ole edes teoriassa aikaa lukea niitä kaikkia ja muodostaa niistä ymmärrettävää maailmankuvaa.
Koska globalisoituneessa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen, kirja on yritys kertoa tavalliselle kuluttajalle, miten ja millä painoarvolla eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Siksi kaikista osa-alueista on kirjaan koottu suppeasti tärkeimmät perustiedot, faktaluvut, ja keskitytty tärkeimpiin muutosilmiöihin, jolloin lukijoilla itsellään on myös mahdollista muodostaa niistä kokonaiskuva. Silti kirjasta paisui aika iso järkäle.
Pyöriän kirjoituksessa heijastuvat yliopistomaailmassa vallitsevat asenteet hänen kirjoittaessaan parannusehdotuksistani: "Valitettavasti lukijan pitäisi olla yritysverotuksen, rahoitusteorian ja työmarkkinapolitiikan asiantuntija pystyäkseen kriittisesti arvioimaan kyseisten reformien realistisuutta."
Siis muut kuin asiantuntijat eivät saa tai voi arvioida keskeisiä yhteiskunnallisia asioita. Kuitenkin meillä on eduskunnassa 200 kansanedustajaa, joista juuri kukaan ei ole rahoitusteorian, yritysverotuksen tai työmarkkinapolitiikan akateemisia asiantuntijoita. Silti he joutuvat joka päivä tekemään miljardiluokan päätöksiä edellä mainituista asioista. Pyöriä ei pidä edes itseään tarpeeksi kompetenttina ottamaan kantaa esittämiini parannusehdotuksiin. Kirja on työkalu myös kapea-alaisille asiantuntijoille.
Ja sitten varsinainen kritiikki yliopistomaailmaan. Pyöriä kirjoitti: "Varsinainen kritiikkini ei kohdistu Ojapellon manifestin sisältöön. Ojapellon esiin nostamien yhteiskunnallisten ongelmien tärkeyttä ei voi kiistää, mutta niiden laajuudesta voi ja pitääkin keskustella. En kuitenkaan syytä Ojapeltoa siitä, että hän ei puntaroi siteeraamiensa lukemattomien tutkimusten oikeellisuutta tai vertaile samankaltaisia tutkimuksia toisiinsa - tämä on tutkijoiden tehtävä."
Myönnän, että olen valikoinut tutkimuksia tarkoitushakuisesti. Jo kirjan esipuheessa kerroin, että koska olen koulutukseltani mainos- ja markkinointimies, joudun oman näkemykseni tueksi ja uskottavuuteni vuoksi referoimaan runsaasti alan erikoisasiantuntijoita ja tutkimuksia.
Kuten Pyöriä toteaa, jos joltakin sektorilta löytyy useita eri intressipiiriä edustavia (kuten Etla/Pellervo/VATT/Palkansaajien tutkimuslaitos) tutkimuksia, ei ole minun asiani ruveta analysoimaan niiden tieteellistä tai metodista oikeellisuutta, se on yliopistoväen tehtävä.
Valitettavasti en yliopistomaailman lehdistä löydä suurennuslasillakaan säkenöiviä debatteja kollegoiden kesken. Jos akateemisessa maailmassa ollaan eri mieltä, siellä kyräillään nurkissa, ammutaan selkään puskasta ja puristetaan nyrkkiä hiljaa taskussa.
Omakohtaisia kokemuksiakin on. Sain kutsun pitämään esitelmän kirjan tiimoilta 9.1.2007 Stakesissa. Kehuin siellä ensin, että viime vuosina Stakesista on tullut tärkeitä ja kiinnostavia julkaisuja syrjäytymisen, eriarvoisuuden, tuloerojen ja köyhyyden huolestuttavasta lisääntymisestä.
Heti perään kuitenkin kritisoin Stakesin tutkijoita siitä, että he tiedottavat ongelmista vasta, kun "sokea Kreettakin" näkee jo tapahtuneen kehityksen. He eivät juuri visioi tulevaa ja varoita mahdollisesta negatiivisesta kehityksestä etukäteen. Stakes ei myöskään uskalla puuttua talousasioihin, vaikka sosiaalipolitiikan kysymykset ja hyvinvointivaltion säilyminen ovat valtaosin alisteisia juuri taloudelle.
Tilaisuudessa nokkamiehenä toiminut tutkimusprofessori Sakari Hänninen vastasi vaivaantuneena, etteivät he voi ottaa talousasioihin kantaa vaikka haluaisivat, koska talousprofessorit nostaisivat heti valtavan älämölön. Heidän hiekkalaatikolleen ei sovi diletanttien mennä.
Akateemikko Eric Allardt kiinnitti ongelmaan huomiota jo 90-luvulla (Sosiologia 4/97). Hän kirjoitti: "Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena."
Allardt jatkoi: "Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu."
Sosiologian oppi-isän oppi ei ole mennyt perille Pasi Pyöriälle. Hänen kirjakritiikistään päätellen ei eri alojen "poikkitieteellinen" käsittely ole akateemisissa piireissä toivottavaa. Jos joku uskaltautuu niin tekemään, se on vain arvotonta "yleisönosastokirjoittelua". Kuitenkin yliopistoissa erilaisille ajatuksille ja innovoinnille pitäisi olla tilaa. Siksi pääkaupunkiseudulle puuhataan oikein poikkitieteellistä innovaatioyliopistoa.
Taloustiede sopii hyvin esimerkiksi akateemisesta pysähtyneisyydestä ja yliopistomaailman keskustelualttiudesta. Kirjassani otan perusteellisesti esille taloustieteen ns. "tieteellisyyden". Taloustieteilijät ovat kovasti etukenossa antamassa asiantuntijana neuvoja poliittisille päättäjille. Näillä mielipiteillä on heille käsittämättömän suuri painoarvo.
On kummallista, että taloustieteilijät eivät pääse edes keskuudessaan yksimielisyyteen siitä, että onko keynesläinen taloususkonto parempi ja toimivampi kuin monetaristinen taloususkonto nykyisessä globalisoituneessa maailmassa. Näin ollen heidän pitäisi pidättäytyä antamasta mitään taloudellisia suosituksia kenellekään. Niin vastakkaisia ovat näiden "uskonlahkojen" käytännön neuvot talouden pulmatilanteissa.
Onko Pyöriä nähnyt julkisuudessa monetarististen professorien Jouko Ylä-Liedenpohjan, Vesa Kanniaisen, Matti Wibergin, Matti Virénin, Seppo Honkapohjan tai Risto Harisalon ottavan mittaa toisistaan esimerkiksi keynesiläisten professoreiden Heikki Patomäen, Markus Jäntin, Matti Tuomelan, Jan-Otto Anderssonin, Pekka Sauramon ja Jaakko Kianderin kanssa?
Taloustiede on ainoa "tiede", jonka sisällä eikä ulkopuolella kummastella sitä, että samanlaisesta kysymyksenasettelusta voi kaksi tiedemiestä päästä toisilleen täysin vastakkaiseen tulemaan ja silti molemmat voivat saada lopputuloksestaan Nobel-palkinnon. Ennen moista tiedettä nimitettiin okkultismiksi.
Yliopistomaailmassa ja varsinkin taloustieteilijöiden keskuudessa ei korppi toisen silmää noki, vaikka tiedeyhteisön perusvelvollisuuksiin kuuluu asettaa kaikki poikkeavat uskomukset kyseenalaiseksi. Ainakin niistä pitäisi julkisesti debatoida.
Tämä sektoritutkimus on edennyt akateemisissa piireissä niin pitkälle, että tulokset näkyvät valitettavan ikävästi tosielämässä. Taloustiede kuten sosiologia kuuluvat käyttäytymistieteisiin. Sosiologiaan on kuulunut aina voimakkaasti moraalin ja oikeudenmukaisuuden tavoite, mutta taloustieteen piirissä siitä ei ole jäljellä hajuakaan.
Pyöriä kritisoi kirjaani myös näin: "Ojapellon kritiikin terävyys tuskin kilpistyisi yhtään, jos hän suostuisi ottamaan hieman tasapainoisemmin huomioon työelämän uhat ja mahdollisuudet. On kai työelämän ja yhteiskunnan kehityksessä jotain hyvääkin tapahtunut, herra Ojapelto?"
Koska kirjan idea oli ottaa mukaan kaikki tavallisen ihmisen elämään vaikuttavat osa-alueet tiivistetyssä muodossa, olin pakotettu keskittymään kaikkein oleellisimpaan. Toki työelämässä on joissain yksityiskohdissa tapahtunut jotain myönteistäkin. Mutta kokonaisuutena, myös 40 vuotta työelämässä mukana olleena, kehitys on pääomien vapaan liikkuvuuden ja sitä seuranneen 90-luvun laman jälkeen ollut pääsääntöisesti huolestuttavaa. Siitä kertoo kirjani lisäksi ansiokkaasti professori Juha Siltalan menestysteos "Työelämän huonontumisen lyhyt historia".
Molemmat kirjat ovat hyvää vastapainoa Pyöriän mainostamille virkamiesten suoltamille "tasapuolisille" työelämän raporteille, joita julkaistaan vuosittain hyllymetrikaupalla poliitikkojen toimesta ja mieliksi. Mediat ovat vielä heidän tukenaan yhteisrintamassa rauhoittelemassa kansalaisia.
Jopa Suomen Tietotoimisto uutisoi kaikissa medioissa optimistisesti äskettäin (20.2.08) näyttävästi otsikolla: "Työllisten määrä nousi lamaa edeltävälle tasolle" ja leipäteksti alkoi: "Suomeen on laman jälkeen syntynyt lähes 700 000 uutta työpaikkaa".
En ole havainnut, että Pyöriä tai muut akateemiset työelämän tutkijat olisivat ihmetelleet julkisuudessa ääneen, miksi vuonna 2007 Suomessa tehtiin n. 400 000 000 työtuntia vähemmän töitä kuin 18 vuotta sitten lamaa edeltävänä aikana.
Koulutettujen akateemistenkin on tänään syytä olla huolissaan tulevasta kehityksestä. Barbara Ehrenreichin kirja "Petetty keskiluokka" kertoo karua kieltä millainen tilanne on jo todellisuutta Yhdysvalloissa akateemisesti koulutetuillakin. Eikä tilanne ole kovin vierasta Suomenkaan "tervehdyttämiskuurilla" olevassa yliopistomaailmassa, jossa valtaosa tutkijoista taistelee erilaisten osa- ja määräaikaisten ja projektihommien parissa, vai onko sekin mielipidekirjoittajan pelkkä mielipide?
Pitäisikö siitäkin tieteellisen tasapuolisuuden nimissä nähdä jotain hyvää, herra Pyöriä?
Ari Ojapelto tietokirjailija Tampere