Tuottavuudestako pelastus työttömyyteen?
JULKAISTU: Kansan Tahto 14.12. 2004, Vakuutusväki Nro 1 / 2005, Salon Seudun Sanomat 27.11. 2004 otsikolla: “Tuottavuuskilpailu ei pelasta työpaikkoja”
Työttömyyttä on yritetty poistaa jo 15 vuotta. Keinoja on etsitty yhteiskunnallisten palveluiden säästöistä, tuotannon kasvusta, korkojen ja verotuksen alentamisesta, palkkamaltista, työllisyysasteen kohottamisesta jne - tuloksetta. Viimeisenä ihmelääkkeenä työttömyyden nujertamiseksi Suomen Pankin tuore pääjohtaja Erkki Liikanen on lanseerannut tuottavuuden kohottamisen.
Tuottavuuskeskustelu on ollut taloustieteilijöiden keskuudessa kuuma peruna. Kaikki kyllä pitävät tuottavuuden parantamista tarpeellisena, mutta sen kääntöpuolesta ei sovi keskustella.
Valtioneuvoston sihteeristön päällikön Vesa Vihriälän Vieraskynä-kirjoitus (HS 13.10. 04) oli oiva esimerkki. Hän kirjoitti otsikolla “Työllisyys on tärkeä siinä missä tuottavuuskin” . Kirjoituksessaan hän toteaa, että “kaikki talouskasvu tulee tuottavuuden noususta”. Hän siteeraa Helsingin kauppakorkeakoulun professori Matti Pohjolaa, joka on todennut, että “asukasta kohden laskettu tuotanto on Suomessa 12-kertaistunut sadassa vuodessa, vaikka työtuntien määrä asukasta kohti on samana aikana lievästi laskenut”.
Onko tämä tuottavuuden kasvu revitty pelkästään työntekijän selkänahasta? Onhan työelämän pahoinvointi lisääntynyt, kuten professori Juha Siltala ansiokkaasti kuvailee kirjassaan “Työelämän huonontumisen lyhyt historia”.
Osittain se onkin revitty selkänahasta, mutta tärkein tuottavuutta lisäävä tekijä - teknologinen kehitys - ja sen työttömyyttä lisäävä vaikutus - vaietaan kollektiivisesti. Siitä oivana esimerkkinä on Vihriälän hurskas väite, että “Hyvä keskimääräinen tuottavuus ja hyvä työllisyys eivät ole toistensa vaihtoehtoja”.
Taloustieteilijät ovat koko 90-luvun vähätelleet teknologian merkitystä työttömyyden lisääjänä. Esimerkiksi Pohjola on kirjassaan “Suomalainen työttömyys” viimeisen sivun viimeisenä lauseena kirjoittanut: “Teknologinen kehitys ei suinkaan ole työttömyyden syy, vaan valtakunnan vaurauden ja uusien työpaikkojen lähde”.
Kun tuotanto on 12-kertaistunut alhaisemmalla työtuntimäärällä, apuna on käytetty runsaasti tietokoneita, tietokonepohjaisia asiantuntijajärjestelmiä, automaatiota, robotteja ja internetpohjaisia itsepalvelujärjestelmiä. Teollisuudessa työvoiman vähentämisessä on edetty jo niin pitkälle, että pariinkymmeneen vuoteen ei ole syntynyt yhtään uutta työpaikkaa. Palvelutuotannossa ollaan vähentämisessä vasta alkuaskelmilla. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pankkitoimihenkilöiden lasku 53 000:sta noin 20 000:een antaa pientä esimakua siitä, mitä vakuutus-, matkatoimisto-, vartiointi-, kaupan-, markkinointi-, viestintä- sekä erilaisten varaus- ja tilauspalveluiden aloilla on vielä odotettavissa.
Vihriälä toteaa epäsuorasti kehityksen seurauksena syntyneen tulonjako-ongelman toteamalla, että “Tuotannon tuloksia on vaikea jakaa kovin tasaisesti, jos vain harvat osallistuvat tuotantoon”. Siksi rahaa ei kerry hyvinvointipalveluihinkaan, koska verotuloja ja jaettavaa ei enää kerry tuotannon kasvun suhteessa.
Etlan tutkijat Mika Maliranta ja Ari Hyytinen totesivat asian epäsuorasti vieraskynäkirjoituksessaan (HS 29.9. 04) otsikolla “Tulonjaon muutos (pääoman hyväksi) kertoo teknologisesta murroksesta”. He yrittävät puolustella teollisuuden heikkoa investointitahtia ja vähäisiä työpaikkoja Suomeen toteamalla, että investointien rakenne on vain muuttunut. Sillä he tarkoittavat, että teollisuus on panostanut tutkimukseen ja tuotekehitykseen eikä tuotantoon.
Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että niiden työllisyysvaikutukset ovat vähäisiä, koska tuotekehittelyn lopputuotteet tuotetaan alihankintana halpatyömaiden hikipajoissa.
Esimerkiksi Nokian kännykkätehtaat on viety Kiinaan siitä huolimatta, vaikka tuotanto on sielläkin niin robotoitua miehittämätöntä tuotantoa, että palkkakustannusten osuus on vain prosentti tuotteen tehdashinnasta.
Maliranta ja Hyytinen tunnustavat, että “teollisuuden työllisyys kasvaa lähinnä ammattitaitoa vaativilla, korkean palkkatason ja korkean teknologian aloilla”. Siis yhä harvemmat huippuosaajat suunnittelevat ja käyttävät yhä kehittyneempää teknologiaa, jotta tavallinen työvoima voitaisiin minimoida niin suunnittelussa, tuotannossa, logistiikassa, myynnissä, markkinoinnissa kuin internet-pohjaisissa itsepalvelujärjestelmissä.
Näitä korkealle koulutettuja insinöörejä on kuitenkin pantu kilometritehtaalle myös Suomessa it-kuplan jälkeen. Heitä on Suomessa n. 80 000, mikä on vain noin kolme prosenttia kokonaistyövoimastamme.
Näiden superosaajien lisäämisen varaan Suomen työllisyyden kasvua tuskin voi laskea. Jos meidän koko työvoimamme koulutettaisiin it-alan huippuammattilaisiksi, Suomi pystyisi hoitamaan noin puolet koko maailman tuotekehityksestä. Sitä yksinoikeutta Suomelle tuskin suodaan.
Ilman kehittynyttä tietokone-, informaatio- ja teletekniikkaa tuotantoa ei voitaisi viedä Kiinaan eikä korkeaa osaamista ja suunnittelua ostaa halvemmalla Intiasta.
Maliranta ja Hyytinen iloitsevat Suomen jo korkeasta tuottavuustasosta. “Rakennemuutos on parantanut toimialojen tehokkuutta. OECD:n tuottavuustilastojen mukaan Suomi oli 90-luvun lopulla kärkikolmikossa jo 12 toimialalla”. Silti työttömyys ei ole alentunut ja kaikki tehdyt työtunnit ovat alhaisemmalla tasolla kuin 15 vuotta sitten.
Virallinen talouspapisto uskottelee, että tuottavuuden lisäämisellä hankitulla kilpailukyvyllä pystymme lisäämään entisestään osuuttamme maailmanmarkkinoista. Näinhän Japanikin menestyi 80-luvulla ja on nyt ollut toistakymmentä vuotta koomassa.
Kun tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinoiden ja työttömiksi jääneiden ostovoima, nykyistenkin työpaikkojen säilyttäminen on teollisuusmaissa mahdotonta. Maailmanlaajuisestikin ostovoima on hiipunut lähes nollasummamarkkinoiksi, koska tuotannon siirtyessä Kiinaan uutta ostovoimaa toki syntyy, mutta se on vain murto-osa aiemmasta.
Tuottavuuden metsästys on kuin maailmanlaajuinen, järjetön henkiinjäämistaistelu, jossa vain yksi voi voittaa ja suurin osa kehittyneistä teollisuusmaista ovat jo valmiiksi häviäjiä.
Monikansallinen pääoma ja multimiljonäärit nauravat hillitysti sisäänpäin poliitikkojen lyhytnäköisyyttä ja ymmärtämättömyyttä.
Hyvinvointivaltiota uhkaa vahvasti teknologian ja “osaamisyhteiskunnan” aikaansaama työpaikkojen, ostovoiman ja koko markkinatalouden kuolemankierre.
Poliitikkojen ja Suomen Pankin johdon olisi korkea aika olla rehellinen ja tunnustaa, että tuottavuuden nostamisella on myös nurja puoli. Tuottavuuden hyöty pitäisi jakaa poliittisilla päätöksillä takaisin massojen ostovoimaksi maailmanlaajuisesti. Nykyisetkin liike-elämän, vapaakaupan ja verolakien säännöt ja lait ovat ihmisten ja poliitikkojen luomia.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Työttömyyttä on yritetty poistaa jo 15 vuotta. Keinoja on etsitty yhteiskunnallisten palveluiden säästöistä, tuotannon kasvusta, korkojen ja verotuksen alentamisesta, palkkamaltista, työllisyysasteen kohottamisesta jne - tuloksetta. Viimeisenä ihmelääkkeenä työttömyyden nujertamiseksi Suomen Pankin tuore pääjohtaja Erkki Liikanen on lanseerannut tuottavuuden kohottamisen.
Tuottavuuskeskustelu on ollut taloustieteilijöiden keskuudessa kuuma peruna. Kaikki kyllä pitävät tuottavuuden parantamista tarpeellisena, mutta sen kääntöpuolesta ei sovi keskustella.
Valtioneuvoston sihteeristön päällikön Vesa Vihriälän Vieraskynä-kirjoitus (HS 13.10. 04) oli oiva esimerkki. Hän kirjoitti otsikolla “Työllisyys on tärkeä siinä missä tuottavuuskin” . Kirjoituksessaan hän toteaa, että “kaikki talouskasvu tulee tuottavuuden noususta”. Hän siteeraa Helsingin kauppakorkeakoulun professori Matti Pohjolaa, joka on todennut, että “asukasta kohden laskettu tuotanto on Suomessa 12-kertaistunut sadassa vuodessa, vaikka työtuntien määrä asukasta kohti on samana aikana lievästi laskenut”.
Onko tämä tuottavuuden kasvu revitty pelkästään työntekijän selkänahasta? Onhan työelämän pahoinvointi lisääntynyt, kuten professori Juha Siltala ansiokkaasti kuvailee kirjassaan “Työelämän huonontumisen lyhyt historia”.
Osittain se onkin revitty selkänahasta, mutta tärkein tuottavuutta lisäävä tekijä - teknologinen kehitys - ja sen työttömyyttä lisäävä vaikutus - vaietaan kollektiivisesti. Siitä oivana esimerkkinä on Vihriälän hurskas väite, että “Hyvä keskimääräinen tuottavuus ja hyvä työllisyys eivät ole toistensa vaihtoehtoja”.
Taloustieteilijät ovat koko 90-luvun vähätelleet teknologian merkitystä työttömyyden lisääjänä. Esimerkiksi Pohjola on kirjassaan “Suomalainen työttömyys” viimeisen sivun viimeisenä lauseena kirjoittanut: “Teknologinen kehitys ei suinkaan ole työttömyyden syy, vaan valtakunnan vaurauden ja uusien työpaikkojen lähde”.
Kun tuotanto on 12-kertaistunut alhaisemmalla työtuntimäärällä, apuna on käytetty runsaasti tietokoneita, tietokonepohjaisia asiantuntijajärjestelmiä, automaatiota, robotteja ja internetpohjaisia itsepalvelujärjestelmiä. Teollisuudessa työvoiman vähentämisessä on edetty jo niin pitkälle, että pariinkymmeneen vuoteen ei ole syntynyt yhtään uutta työpaikkaa. Palvelutuotannossa ollaan vähentämisessä vasta alkuaskelmilla. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pankkitoimihenkilöiden lasku 53 000:sta noin 20 000:een antaa pientä esimakua siitä, mitä vakuutus-, matkatoimisto-, vartiointi-, kaupan-, markkinointi-, viestintä- sekä erilaisten varaus- ja tilauspalveluiden aloilla on vielä odotettavissa.
Vihriälä toteaa epäsuorasti kehityksen seurauksena syntyneen tulonjako-ongelman toteamalla, että “Tuotannon tuloksia on vaikea jakaa kovin tasaisesti, jos vain harvat osallistuvat tuotantoon”. Siksi rahaa ei kerry hyvinvointipalveluihinkaan, koska verotuloja ja jaettavaa ei enää kerry tuotannon kasvun suhteessa.
Etlan tutkijat Mika Maliranta ja Ari Hyytinen totesivat asian epäsuorasti vieraskynäkirjoituksessaan (HS 29.9. 04) otsikolla “Tulonjaon muutos (pääoman hyväksi) kertoo teknologisesta murroksesta”. He yrittävät puolustella teollisuuden heikkoa investointitahtia ja vähäisiä työpaikkoja Suomeen toteamalla, että investointien rakenne on vain muuttunut. Sillä he tarkoittavat, että teollisuus on panostanut tutkimukseen ja tuotekehitykseen eikä tuotantoon.
Samalla he kuitenkin unohtavat mainita, että niiden työllisyysvaikutukset ovat vähäisiä, koska tuotekehittelyn lopputuotteet tuotetaan alihankintana halpatyömaiden hikipajoissa.
Esimerkiksi Nokian kännykkätehtaat on viety Kiinaan siitä huolimatta, vaikka tuotanto on sielläkin niin robotoitua miehittämätöntä tuotantoa, että palkkakustannusten osuus on vain prosentti tuotteen tehdashinnasta.
Maliranta ja Hyytinen tunnustavat, että “teollisuuden työllisyys kasvaa lähinnä ammattitaitoa vaativilla, korkean palkkatason ja korkean teknologian aloilla”. Siis yhä harvemmat huippuosaajat suunnittelevat ja käyttävät yhä kehittyneempää teknologiaa, jotta tavallinen työvoima voitaisiin minimoida niin suunnittelussa, tuotannossa, logistiikassa, myynnissä, markkinoinnissa kuin internet-pohjaisissa itsepalvelujärjestelmissä.
Näitä korkealle koulutettuja insinöörejä on kuitenkin pantu kilometritehtaalle myös Suomessa it-kuplan jälkeen. Heitä on Suomessa n. 80 000, mikä on vain noin kolme prosenttia kokonaistyövoimastamme.
Näiden superosaajien lisäämisen varaan Suomen työllisyyden kasvua tuskin voi laskea. Jos meidän koko työvoimamme koulutettaisiin it-alan huippuammattilaisiksi, Suomi pystyisi hoitamaan noin puolet koko maailman tuotekehityksestä. Sitä yksinoikeutta Suomelle tuskin suodaan.
Ilman kehittynyttä tietokone-, informaatio- ja teletekniikkaa tuotantoa ei voitaisi viedä Kiinaan eikä korkeaa osaamista ja suunnittelua ostaa halvemmalla Intiasta.
Maliranta ja Hyytinen iloitsevat Suomen jo korkeasta tuottavuustasosta. “Rakennemuutos on parantanut toimialojen tehokkuutta. OECD:n tuottavuustilastojen mukaan Suomi oli 90-luvun lopulla kärkikolmikossa jo 12 toimialalla”. Silti työttömyys ei ole alentunut ja kaikki tehdyt työtunnit ovat alhaisemmalla tasolla kuin 15 vuotta sitten.
Virallinen talouspapisto uskottelee, että tuottavuuden lisäämisellä hankitulla kilpailukyvyllä pystymme lisäämään entisestään osuuttamme maailmanmarkkinoista. Näinhän Japanikin menestyi 80-luvulla ja on nyt ollut toistakymmentä vuotta koomassa.
Kun tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinoiden ja työttömiksi jääneiden ostovoima, nykyistenkin työpaikkojen säilyttäminen on teollisuusmaissa mahdotonta. Maailmanlaajuisestikin ostovoima on hiipunut lähes nollasummamarkkinoiksi, koska tuotannon siirtyessä Kiinaan uutta ostovoimaa toki syntyy, mutta se on vain murto-osa aiemmasta.
Tuottavuuden metsästys on kuin maailmanlaajuinen, järjetön henkiinjäämistaistelu, jossa vain yksi voi voittaa ja suurin osa kehittyneistä teollisuusmaista ovat jo valmiiksi häviäjiä.
Monikansallinen pääoma ja multimiljonäärit nauravat hillitysti sisäänpäin poliitikkojen lyhytnäköisyyttä ja ymmärtämättömyyttä.
Hyvinvointivaltiota uhkaa vahvasti teknologian ja “osaamisyhteiskunnan” aikaansaama työpaikkojen, ostovoiman ja koko markkinatalouden kuolemankierre.
Poliitikkojen ja Suomen Pankin johdon olisi korkea aika olla rehellinen ja tunnustaa, että tuottavuuden nostamisella on myös nurja puoli. Tuottavuuden hyöty pitäisi jakaa poliittisilla päätöksillä takaisin massojen ostovoimaksi maailmanlaajuisesti. Nykyisetkin liike-elämän, vapaakaupan ja verolakien säännöt ja lait ovat ihmisten ja poliitikkojen luomia.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi