Taloustiede ei tunnista teknologista työttömyyttä
(Kiander, Pekkarinen)
JULKAISTU: Ilta-Sanomat 1. 2. 2000, Työelämä Nro 2. 2000, Salon Seudun Sanomat 5.4. 2000, Kansan Uutiset 10. 10 2000. Yliopisto Nro 1/2000 Otsikolla: “Tutkimuslaitokset manipuloivat”.
Laman aikana ja sen jälkeen Suomessa on julkaistu kymmenittäin julkaisuja, jotka käsittelevät työttömyyttä ja sen syitä.
Olen lukenut niistä muutamia kuten Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin “Suuri lama” (-98), Matti Pohjolan “Suomalainen työttömyys”(-98), Jukka Pekkarisen “Takaisin täystyöllisyyteen”(-98) ja Pentti Vartian ja Pekka Ylä-Anttilan “Teknologia ja Työ”(-99).
Ainoa yhteinen nimittäjä niille valitettavasti on, että sen paremmin työttömyyden syille kuin työttömyyden parannusehdotuksille ei tahdo löytyä yhteistä nimittäjää. Lukijana tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että taloustiede on parhaimmillaan selitystiedettä.
Toinen yhteinen piirre on se, että mikään kirjoista ei tunnista eikä tunnusta teknologian työvoimaa vähentävää vaikutusta. Pikemminkin päinvastoin, kirjoissa ei joko puhuta teknologian vaikutuksista mitään tai sitten yritetään mitä moninaisimmilla laskentakaaviolla todistella vaikka väkisin, että teknologia ei syrjäytä työvoimaa.
Esimerkiksi Pohjola on kirjassaan tuonut esille tuottavuuden valtavan nousun, mutta hän ei tunnista sen työvoimaa vähentävää vaikutusta, kun hän kirjoittaa viimeisessä lauseessa kirjan loppuhuipentumana: “Teknologinen kehitys ei suinkaan ole työttömyyden syy, vaan kansakunnan vaurauden ja uusien työpaikkojen lähde”.
Loppuhuipennus kuvaa hyvin suomalaisten taloustieteilijöiden piintyneitä asenteita. Suomessa melkein kaikki taloustieteilijät ovat vähätelleet informaatioteknologian työpaikkoja vähentävää vaikutusta. Jopa niin suuressa määrin, että vähättely alkaa muistuttaa yhä enemmän kirkon uskonkappaletta maapallon muodosta. Kirkkohan (vrt. taloustieteilijät) pelkäsi menettävänsä auktoriteettiasemansa, kun Kolumbus vastoin kirkon oppeja väitti, että maapallo on pyöreä eikä litteä.
Tieto on hyvin subjektiivinen asia nykyisessä “tietoyhteiskunnassa”. Varsinkin kun tiedon tuottajat ja arvioijat alkavat olla markkinatalouden ja liike-elämän ohjauksessa.
Yhtenä konkreettisena esimerkkinä on ETLA:n ja Tekesin yhdessä tuottama kirja “Teknologia ja Työ”. Se pyrkii kymmenen samansuuntaisesti ajattelevan taloustieteilijän voimalla todistelemaan, että teknologialla ei tuotantoelämässä ole juurikaan kielteistä vaikutusta työllisyyteen.
Kysymykseen mikä on teknologisen muutoksen nettovaikutus työllisyyteen, Vartia vastaa: “Nopean teknisen kehityksen ja tuottavuuden kasvun aikana vaikutus voi olla negatiivinen, mutta muuttuu myöhemmin positiiviseksi, kuten taloushistoria osoittaa. Samalla tavalla muuttuvat myös työvoiman kysynnän rakenne ja tulokehitys. - Uuden teknologian sovellutusten leviäminen lisää työvoiman kysyntää yhä uusilla aloilla”.
Kolmas yhteinen piirre näille kirjoille on se, että ne katsovat tulevaisuuteen menneisyyden perspektiivistä. Missään niistä ei uskalleta katsoa tulevaisuuteen, saati tehdä ennustuksia yhteiskunnan tulevasta kehityksestä.
Kirjoissa ei kerrota mitään käsitteistä robotiikka, mekatroniikka, FMS, CIM, MAP, CAM, CAE, asiantuntijajärjestelmät, itsepalvelujärjestelmät, internet jne, jotka kaikki ovat teknologisten innovaatioiden tuloksia, joilla korvataan tai tehostetaan ihmistyötä.
Toisen maailmansodan jälkeen tuottavuuden lisäyksestä suurin osa on teknologisen tutkimus- ja tuotekehittelyn tulosta. Perinteisellä ihmistyöllä ei enää ole tuotannon kasvuun juuri mitään osuutta.
Kirjoissa ei myöskään kerrota, että tietokoneet mahdollistavat etätyön ja yrityshierarkioiden madaltamisen, jolloin on mahdollista saneerata välijohto pois. Joissakin kirjoissa puhutaan verkottumisen suomista “uusista mahdollisuuksista”. Niissä ei kuitenkaan kerrota, että verkottumisessa perinteinen työpaikka muuttuu alihankkijan alihankkijaksi. Sekä yritysriski että yritysvastuu siirretään lattiatason viimeiselle duunarille ja pääoma korjaa voitot. Kuten funktionaaliset tulonjaon tilastot todistavat.
Neljäs yhteinen piirre näille kirjoille oli, että kaikilla on sama täystyöllisyyteen tähtäävä parannusresepti. Vallitsevien uusliberalististen talousoppien mukaan työllisyyteen on mahdollista palata vain voimakkaan kasvun avulla. Vieläkin voimakkaammalla kuin toteutunut kasvu, joka on jo ollut EU- maiden voimakkain 90-luvulla.
Vallassa oleva talouspapisto katsoo nenänvarttaan pitkin tai vaikenee kokonaan sellaisista taloustieteilijöistä, ekonomisteista ja toisinajattelijoista, jotka ovat sitä mieltä, että paluuta täystyöllisyyteen ei ole. Teknologia on korvannut perinteiset työpaikat lopullisesti, eikä kaikille tulevaisuudessa riitä perinteistä palkkatyötä.
Vastakkaisiakin näkemyksiä on 90-luvulla ilmestynyt kiihtyvällä vauhdilla. Esimerkiksi Paul Kennedyn “Uuden vuosituhannen haasteet”, Jeremy Rifkinin “Työn loppu”, Robert Reichin “Rajaton maailma”, James Goldsmithin “Loukku”, David Kortenin “Maailma yhtiöiden vallassa”, Viviane Forresterin “Taloudellinen kauhu”, Alexander Jungin “Die Jobkiller”, William Graiderin “One World, Ready or Not”, Martin & Schumannin “Globalisaatioloukku”, Eero Taivalsaaren “Alaston totuus markkinavoimista”, George Sorosin “Kansainvälisen kapitalismin kriisi”, Pekka Martinin “Vastavalkeita vallitsevalle ulko-, turvallisuus- ja yhteiskuntapolitiikalle”, Per-Erik Lönnforsin “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”, Jari Heinosen “Hyvinvointimalli murroksessa”, Pierre Bourdieun: “Vastatulet”, Ele Aleniuksen “Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta” jne.
Oman kirjani “Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” kirjoitin jo 80-luvun lopulla. Sen ennustukset tulevasta kehityksestä ovat toteutuneet valitettavan hyvin. Paremmin kuin yhdenkään suomalaisen klassisen taloustieteen professorin.
Kirjan ilmestymisen aikoihin sitä pidettiin uusliberalististen taloustieteilijöiden keskuudessa täydellisenä harhaoppina, koska kirjan näkemyksiä ei oltu synnytetty klassisen taloustieteen siunaamilla laskentakaavoilla.
Onneksi minun ei tarvitse enää olla näkemyksineni aivan yksin. Edellä mainitut kirjat tunnistavat teknologian ja työttömyyden välisen yhteyden ja yhtyvät aika pitkälle silloisiin ja nykyisiin näkemyksiini työn tulevaisuudesta.
Taloustieteen professori ja Clintonin entinen työvoimaministeri Robert Reich on mennyt kirjansa visioissa niin pitkälle, että hän ennakoi tulevaisuudessa tarvittavan koko työvoimasta vain 20 prosentin työntekijän työpanosta. Tämä 20 prosenttia pystyy kehittyneemmän teknologian avulla tuottamaan kaikki markkinoilla tarvittavat tavarat ja palvelut. Loput työpaikat voidaan ennen pitkää korvata kehittyneemmällä teknologialla ja siihen perustuvilla itsepalvelujärjestelmillä.
Myös uusimmat ETLA:n tutkimukset alkavat pikku hiljaa myöntää teknologian ikävät työllisyysvaikutukset. Kirjassa “Teknologia ja Työ” tutkija Hannu Hernesniemi tarkastelee aihetta tarkemmin osiossaan “Työllisyyden ja tuotannon yhteys”. Hän on ilmeisesti vahingossa saanut osionsa kirjaan, koska kaikki muut kirjan kirjoittajat todistelevat aivan päinvastaista.
Hän on tutkimuksessaan jakanut toimialat vuosien 1980 - 1997 työvoimakehityksessä kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä ovat työvoimaa lisänneet alat. Toiseen ryhmään Hernesniemi luettelee työvoimaa vähentäneet toimialat. Lopputuloksena on se ikävä tosiasia, että ainoastaan 16 prosenttia markkinaehtoisista toimialoista on lisännyt työpaikkoja ja peräti 84 prosenttia on vähentänyt työvoimaansa.
Tietokoneitten vaikutusta tuottavuuteen ja työllisyyteen on myös tutkittu Suomessa ihan oikeittenkin laskentakaavojen avulla. Tutkija Petri Niininen julkaisi hiljattain väitöskirjan, jossa hän on selkeästi tunnistanut tietokoneiden tuottavuutta lisäävän ja teknologian työvoimaa vähentävän vaikutuksen 90-luvun Suomessa.
Samoihin tutkimustuloksiin on tullut myös tutkijaryhmä Jyrki Luukkanen, Jari Kaivo-oja ja Jarmo Vehmas. He ovat tutkineet rakennemuutosta Suomessa vuosina 1975-1996. Siinä he ovat tutkineet dekompositiomallilla sähkön, työpanoksen ja pääoman käytön tuloksia eri tuotantosektoreilla.
Loppupäätelmissään tutkimus toteaa seuraavaa. “Talouden kokonaiskasvu olisi lisännyt työvoiman kysyntää tarkastelujaksolla noin 1,07 miljoonalla työntekijällä, mutta työvoiman käytön tehostaminen on pienentänyt sitä noin 1,33 miljoonalla työntekijällä. Taloudellinen kasvu ei siis ole ollut riittävän nopeaa korvaamaan teknologian kehityksen ja tuotantomuutosten aiheuttamaa vähennystä työvoiman kysyntään (...) eli työvoiman määrän vähennys on ollut noin 260 000 henkeä tarkastelujaksolla. Tutkimuksen tulokset tukevat sen suuntaista hypoteesia, että työvoiman voimakas tehostaminen liittyy automaation etenemiseen kansantaloudessa samalla kun sähkön käytön tehokkuus on heikentynyt ja pääoman käytön tehokkuus ei ole muuttunut merkittävästi vuoden 1975 jälkeen”.
Kansainvälisestikin on tapahtunut vihdoin melkoinen takinkäännös pahimpienkin teknologiavähättelijöiden keskuudessa.
“Tietokonevallankumous on nähtävissä kaikkialla - paitsi työn tuottavuudessa”, kirjoitti muutama vuosi sitten Nobel-palkittu taloustieteilijä Robert Solow. Parin viime vuoden aikana kyynisimmätkin teknologiaepäilijät, mukaan lukien Solow, ovat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin. Tutkijoiden mukaan viime vuosina tuottavuudessa on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos, joka on pitkälti internetin ja muiden tietoteknisten keksintöjen ansiota.
Vallassa oleva klassisen taloustieteen papisto on ilmeisesti luullut ja uskonut, että yritysjohto ja pääoma ovat pelkästään lapsellisesta leikkimishalusta tai muotioikusta investoineet tuotantoelämässä miljardikaupalla näihin tietoteknisiin “leluihin”. Jopa niin paljon, että elektroniikkateollisuudesta on kasvanut suurin ja nopeimmin kasvava tuotannonala.
Poliitikotkaan eivät voi tehdä mitään järkeviä työllisyyteen ja tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jos taloustieteilijät eivät kykene päättämään, “onko se maapallo litteä vai pyöreä?”
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Ilta-Sanomat 1. 2. 2000, Työelämä Nro 2. 2000, Salon Seudun Sanomat 5.4. 2000, Kansan Uutiset 10. 10 2000. Yliopisto Nro 1/2000 Otsikolla: “Tutkimuslaitokset manipuloivat”.
Laman aikana ja sen jälkeen Suomessa on julkaistu kymmenittäin julkaisuja, jotka käsittelevät työttömyyttä ja sen syitä.
Olen lukenut niistä muutamia kuten Pentti Vartian ja Jaakko Kianderin “Suuri lama” (-98), Matti Pohjolan “Suomalainen työttömyys”(-98), Jukka Pekkarisen “Takaisin täystyöllisyyteen”(-98) ja Pentti Vartian ja Pekka Ylä-Anttilan “Teknologia ja Työ”(-99).
Ainoa yhteinen nimittäjä niille valitettavasti on, että sen paremmin työttömyyden syille kuin työttömyyden parannusehdotuksille ei tahdo löytyä yhteistä nimittäjää. Lukijana tulee entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että taloustiede on parhaimmillaan selitystiedettä.
Toinen yhteinen piirre on se, että mikään kirjoista ei tunnista eikä tunnusta teknologian työvoimaa vähentävää vaikutusta. Pikemminkin päinvastoin, kirjoissa ei joko puhuta teknologian vaikutuksista mitään tai sitten yritetään mitä moninaisimmilla laskentakaaviolla todistella vaikka väkisin, että teknologia ei syrjäytä työvoimaa.
Esimerkiksi Pohjola on kirjassaan tuonut esille tuottavuuden valtavan nousun, mutta hän ei tunnista sen työvoimaa vähentävää vaikutusta, kun hän kirjoittaa viimeisessä lauseessa kirjan loppuhuipentumana: “Teknologinen kehitys ei suinkaan ole työttömyyden syy, vaan kansakunnan vaurauden ja uusien työpaikkojen lähde”.
Loppuhuipennus kuvaa hyvin suomalaisten taloustieteilijöiden piintyneitä asenteita. Suomessa melkein kaikki taloustieteilijät ovat vähätelleet informaatioteknologian työpaikkoja vähentävää vaikutusta. Jopa niin suuressa määrin, että vähättely alkaa muistuttaa yhä enemmän kirkon uskonkappaletta maapallon muodosta. Kirkkohan (vrt. taloustieteilijät) pelkäsi menettävänsä auktoriteettiasemansa, kun Kolumbus vastoin kirkon oppeja väitti, että maapallo on pyöreä eikä litteä.
Tieto on hyvin subjektiivinen asia nykyisessä “tietoyhteiskunnassa”. Varsinkin kun tiedon tuottajat ja arvioijat alkavat olla markkinatalouden ja liike-elämän ohjauksessa.
Yhtenä konkreettisena esimerkkinä on ETLA:n ja Tekesin yhdessä tuottama kirja “Teknologia ja Työ”. Se pyrkii kymmenen samansuuntaisesti ajattelevan taloustieteilijän voimalla todistelemaan, että teknologialla ei tuotantoelämässä ole juurikaan kielteistä vaikutusta työllisyyteen.
Kysymykseen mikä on teknologisen muutoksen nettovaikutus työllisyyteen, Vartia vastaa: “Nopean teknisen kehityksen ja tuottavuuden kasvun aikana vaikutus voi olla negatiivinen, mutta muuttuu myöhemmin positiiviseksi, kuten taloushistoria osoittaa. Samalla tavalla muuttuvat myös työvoiman kysynnän rakenne ja tulokehitys. - Uuden teknologian sovellutusten leviäminen lisää työvoiman kysyntää yhä uusilla aloilla”.
Kolmas yhteinen piirre näille kirjoille on se, että ne katsovat tulevaisuuteen menneisyyden perspektiivistä. Missään niistä ei uskalleta katsoa tulevaisuuteen, saati tehdä ennustuksia yhteiskunnan tulevasta kehityksestä.
Kirjoissa ei kerrota mitään käsitteistä robotiikka, mekatroniikka, FMS, CIM, MAP, CAM, CAE, asiantuntijajärjestelmät, itsepalvelujärjestelmät, internet jne, jotka kaikki ovat teknologisten innovaatioiden tuloksia, joilla korvataan tai tehostetaan ihmistyötä.
Toisen maailmansodan jälkeen tuottavuuden lisäyksestä suurin osa on teknologisen tutkimus- ja tuotekehittelyn tulosta. Perinteisellä ihmistyöllä ei enää ole tuotannon kasvuun juuri mitään osuutta.
Kirjoissa ei myöskään kerrota, että tietokoneet mahdollistavat etätyön ja yrityshierarkioiden madaltamisen, jolloin on mahdollista saneerata välijohto pois. Joissakin kirjoissa puhutaan verkottumisen suomista “uusista mahdollisuuksista”. Niissä ei kuitenkaan kerrota, että verkottumisessa perinteinen työpaikka muuttuu alihankkijan alihankkijaksi. Sekä yritysriski että yritysvastuu siirretään lattiatason viimeiselle duunarille ja pääoma korjaa voitot. Kuten funktionaaliset tulonjaon tilastot todistavat.
Neljäs yhteinen piirre näille kirjoille oli, että kaikilla on sama täystyöllisyyteen tähtäävä parannusresepti. Vallitsevien uusliberalististen talousoppien mukaan työllisyyteen on mahdollista palata vain voimakkaan kasvun avulla. Vieläkin voimakkaammalla kuin toteutunut kasvu, joka on jo ollut EU- maiden voimakkain 90-luvulla.
Vallassa oleva talouspapisto katsoo nenänvarttaan pitkin tai vaikenee kokonaan sellaisista taloustieteilijöistä, ekonomisteista ja toisinajattelijoista, jotka ovat sitä mieltä, että paluuta täystyöllisyyteen ei ole. Teknologia on korvannut perinteiset työpaikat lopullisesti, eikä kaikille tulevaisuudessa riitä perinteistä palkkatyötä.
Vastakkaisiakin näkemyksiä on 90-luvulla ilmestynyt kiihtyvällä vauhdilla. Esimerkiksi Paul Kennedyn “Uuden vuosituhannen haasteet”, Jeremy Rifkinin “Työn loppu”, Robert Reichin “Rajaton maailma”, James Goldsmithin “Loukku”, David Kortenin “Maailma yhtiöiden vallassa”, Viviane Forresterin “Taloudellinen kauhu”, Alexander Jungin “Die Jobkiller”, William Graiderin “One World, Ready or Not”, Martin & Schumannin “Globalisaatioloukku”, Eero Taivalsaaren “Alaston totuus markkinavoimista”, George Sorosin “Kansainvälisen kapitalismin kriisi”, Pekka Martinin “Vastavalkeita vallitsevalle ulko-, turvallisuus- ja yhteiskuntapolitiikalle”, Per-Erik Lönnforsin “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”, Jari Heinosen “Hyvinvointimalli murroksessa”, Pierre Bourdieun: “Vastatulet”, Ele Aleniuksen “Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta” jne.
Oman kirjani “Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä” kirjoitin jo 80-luvun lopulla. Sen ennustukset tulevasta kehityksestä ovat toteutuneet valitettavan hyvin. Paremmin kuin yhdenkään suomalaisen klassisen taloustieteen professorin.
Kirjan ilmestymisen aikoihin sitä pidettiin uusliberalististen taloustieteilijöiden keskuudessa täydellisenä harhaoppina, koska kirjan näkemyksiä ei oltu synnytetty klassisen taloustieteen siunaamilla laskentakaavoilla.
Onneksi minun ei tarvitse enää olla näkemyksineni aivan yksin. Edellä mainitut kirjat tunnistavat teknologian ja työttömyyden välisen yhteyden ja yhtyvät aika pitkälle silloisiin ja nykyisiin näkemyksiini työn tulevaisuudesta.
Taloustieteen professori ja Clintonin entinen työvoimaministeri Robert Reich on mennyt kirjansa visioissa niin pitkälle, että hän ennakoi tulevaisuudessa tarvittavan koko työvoimasta vain 20 prosentin työntekijän työpanosta. Tämä 20 prosenttia pystyy kehittyneemmän teknologian avulla tuottamaan kaikki markkinoilla tarvittavat tavarat ja palvelut. Loput työpaikat voidaan ennen pitkää korvata kehittyneemmällä teknologialla ja siihen perustuvilla itsepalvelujärjestelmillä.
Myös uusimmat ETLA:n tutkimukset alkavat pikku hiljaa myöntää teknologian ikävät työllisyysvaikutukset. Kirjassa “Teknologia ja Työ” tutkija Hannu Hernesniemi tarkastelee aihetta tarkemmin osiossaan “Työllisyyden ja tuotannon yhteys”. Hän on ilmeisesti vahingossa saanut osionsa kirjaan, koska kaikki muut kirjan kirjoittajat todistelevat aivan päinvastaista.
Hän on tutkimuksessaan jakanut toimialat vuosien 1980 - 1997 työvoimakehityksessä kahteen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä ovat työvoimaa lisänneet alat. Toiseen ryhmään Hernesniemi luettelee työvoimaa vähentäneet toimialat. Lopputuloksena on se ikävä tosiasia, että ainoastaan 16 prosenttia markkinaehtoisista toimialoista on lisännyt työpaikkoja ja peräti 84 prosenttia on vähentänyt työvoimaansa.
Tietokoneitten vaikutusta tuottavuuteen ja työllisyyteen on myös tutkittu Suomessa ihan oikeittenkin laskentakaavojen avulla. Tutkija Petri Niininen julkaisi hiljattain väitöskirjan, jossa hän on selkeästi tunnistanut tietokoneiden tuottavuutta lisäävän ja teknologian työvoimaa vähentävän vaikutuksen 90-luvun Suomessa.
Samoihin tutkimustuloksiin on tullut myös tutkijaryhmä Jyrki Luukkanen, Jari Kaivo-oja ja Jarmo Vehmas. He ovat tutkineet rakennemuutosta Suomessa vuosina 1975-1996. Siinä he ovat tutkineet dekompositiomallilla sähkön, työpanoksen ja pääoman käytön tuloksia eri tuotantosektoreilla.
Loppupäätelmissään tutkimus toteaa seuraavaa. “Talouden kokonaiskasvu olisi lisännyt työvoiman kysyntää tarkastelujaksolla noin 1,07 miljoonalla työntekijällä, mutta työvoiman käytön tehostaminen on pienentänyt sitä noin 1,33 miljoonalla työntekijällä. Taloudellinen kasvu ei siis ole ollut riittävän nopeaa korvaamaan teknologian kehityksen ja tuotantomuutosten aiheuttamaa vähennystä työvoiman kysyntään (...) eli työvoiman määrän vähennys on ollut noin 260 000 henkeä tarkastelujaksolla. Tutkimuksen tulokset tukevat sen suuntaista hypoteesia, että työvoiman voimakas tehostaminen liittyy automaation etenemiseen kansantaloudessa samalla kun sähkön käytön tehokkuus on heikentynyt ja pääoman käytön tehokkuus ei ole muuttunut merkittävästi vuoden 1975 jälkeen”.
Kansainvälisestikin on tapahtunut vihdoin melkoinen takinkäännös pahimpienkin teknologiavähättelijöiden keskuudessa.
“Tietokonevallankumous on nähtävissä kaikkialla - paitsi työn tuottavuudessa”, kirjoitti muutama vuosi sitten Nobel-palkittu taloustieteilijä Robert Solow. Parin viime vuoden aikana kyynisimmätkin teknologiaepäilijät, mukaan lukien Solow, ovat kuitenkin tulleet toisiin ajatuksiin. Tutkijoiden mukaan viime vuosina tuottavuudessa on tapahtunut perustavanlaatuinen muutos, joka on pitkälti internetin ja muiden tietoteknisten keksintöjen ansiota.
Vallassa oleva klassisen taloustieteen papisto on ilmeisesti luullut ja uskonut, että yritysjohto ja pääoma ovat pelkästään lapsellisesta leikkimishalusta tai muotioikusta investoineet tuotantoelämässä miljardikaupalla näihin tietoteknisiin “leluihin”. Jopa niin paljon, että elektroniikkateollisuudesta on kasvanut suurin ja nopeimmin kasvava tuotannonala.
Poliitikotkaan eivät voi tehdä mitään järkeviä työllisyyteen ja tulevaisuuteen vaikuttavia päätöksiä, jos taloustieteilijät eivät kykene päättämään, “onko se maapallo litteä vai pyöreä?”
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi