Optiot kansanedustajille?
JULKAISTU: 23.2. 1999 / HELSINHIN SANOMAT / Puheenvuoro-palsta.
Viime aikoina yhteiskunnassa on käyty vilkasta keskustelua johtajien optioiden tarpeellisuudesta ja siunauksellisuudesta. Optioiden rantautuminen Yhdysvalloista on seurausta amerikkalaisen share holder value - ajattelun voimistumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Käytännössä se tarkoittaa, että pääoman voiton maksimointi menee yhteiskunnallisen ja kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin edelle. Rahan vapaa liikkuvuus ja pääoman tyytyväisenä pitäminen asettavat demokraattisesti valitulle poliittisille päättäjille yhä ahtaamman liikkumatilan. Käytännössä valta on jo luisunut poliitikoilta kasvottomille markkinavoimille ja megaluokan monikansallisille yrityksille. Ne ovat määränneet jo pitkään maapallon kehityksen suunnan ja vauhdin.
Minäkin tunnustaudun “kateellisena ja kaunaisena” optiovillityksen vastustajaksi. Mutta en kuitenkaan kokonaan. Ehdotan että ne poistetaan yritysjohtajilta, mutta otetaan ne sitä vastoin käyttöön kansanedustajille.
Puolitetaan aluksi kansanedustajan palkka. Toisen puolen hän saisi vasta, jos valtio kykenee ulosmittaamaan teollisuustuotannosta verotuloja tuotannon kasvun suhteessa. Jos he pystyvät ylittämään sen, maksettakoon heille lisäksi runsaat optiot. Se takaisi sen, että he eivät toimisi eduskunnassa ainoastaan pääoman edustajina vaan myös kansanedustajina.
Melkein kaikki oikeiston kansanedustajat, optioita hamuavat yritysjohtajat, valtionvarainministeriö, taloustoimittajat ja Risto Uimonen (kirjassaan: Häntä heiluttaa koiraa) kauhistelevat ensi vuoden valtion budjetin (187 mrd) suuruutta. Kaikki ovat rinta rottingilla puhumassa säästöistä, leikkauksista, joustoista ja paheksuvat sosiaalipummien paapomista.
Siksi on outoa, että he eivät ihmettele, miksi jaettava ei kasva? Miksi he eivät puheissaan äänestäjilleen ihmettele, miksi valtion budjetti on niin onnettoman pieni? Vuonna 1980 valtion budjetti oli n. 50 miljardia. Jo 80-luvun lopussa budjetti (v. 90 150 mrd) oli lähes nykyisellä tasolla. Vuonna 92 täysin sama kuin nyt. Koko 90-luvun budjetti on pysynyt samalla pysähtyneellä tasolla. Siitä huolimatta valtio on joutunut ottamaan kahden, kolmen budjetin verran (420 miljardia) syömävelkaa ja myyneet valtionyhtiöiden osakkeita kymmenillä miljardeilla.
Jos valtionvarainministerimme olisivat olleet tehtäviensä tasolla ja kyenneet ulosmittaamaan jaettavaa kasvavan tuotannon suhteessa, budjettimme tason pitäisi olla nyt lähes 300 miljardin suuruusluokkaa. Siitä summasta riittäisi jaettavaa kaikille tarvitseville ja niille muutamille sosiaalipummeille, joita on toki joukossa aina mukana. Loputon yhteiskunnan terveys-, koulutus- ja kulttuuripalvelujen leikkaus- ja supistuslinja voitaisiin vihdoin lopettaa vaikka uusliberalistien jalustalle nostama toimittaja Uimonen on tehnyt poliitikoille malliksi 20 miljardin säästölistan.
Vielä 80-luvulla valtion budjetti kasvoi nopeammin kuin teollisuustuotanto. Teollisuustuotanto kasvoi tuolloin kymmenessä vuodessa 35 prosenttia. Teollisuudenkin kasvu oli tuolloinkin kovempaa kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Silloin olimme jo Euroopan Japani.
90-luvulla teollisuustuotanto on kasvanut, niin sanotusta lamasta huolimatta, kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Se on kasvanut runsaan seitsemän vuoden aikana peräti 40 prosenttia. Jos kansanedustajat olisivat kansalaisten asialla ja huolissaan heidän hyvinvoinnistaan ja ostovoimastaan, heidän tulisi ihmetellä ääneen, miksi valtion budjetti ei ole noussut myös 40 prosenttia.
Optioita hamuavat yritysjohtajat on vain huolissaan siitä, että rikkaat eivät saa muka rikastua tarpeeksi. Se ei kuulemma motivoi heitä yrittämään tarpeeksi ja sitä kautta luomaan uusia työpaikkoja. Käytännössä he kuitenkin panevat väkeä kahta vinhemmin pihalle, jotta osakkeen share holder value - arvo ja heidän optioidensa arvo nousisivat. Fuusioilla vedätetään pörssikursseja ja yritykset korjailevat tuloksiaan irtisanomalla. Jopa valtio on voimaton kun Stora Enso laittaa 2 000 työntekijää pihalle, vaikka yhtiöllä ei ole mitään taloudellisia ongelmia.
Jopa loistavasti menestyneissä elektroniikka-alan yhtiöissä on näin tapahtunut jo pitkään. Viimeksi Motorolasta ilmoitettiin 16 000 työntekijän irtisanomisista ja Ericssonilta saa luvan lähteä 11 000 työntekijää.
Näin vaalien alla poliitikot ovat olleet hiiren hiljaa Suomessa 90-luvulla tapahtuneesta valtavasta tulojen ja varallisuuden uusjaosta.
Suomessakin rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet. Oli vallassa sitten Kokoomuksen, Keskustan tai Demareiden johdolla toimiva pääministeri.
Suomessa yritykset ovat 90-luvulla parantaneet taseitaan, on jaettu osinkoja miljardikaupalla ja pörssiyhtiöiden arvo on laman aikana peräti yli kymmenkertaistunut. Alimmillaan kaikkien pörssiyhtiöiden arvo oli 59 miljardia vuonna 91. Korkeimmillaan 662 miljardia joulukuussa 98. Väittääkö joku vakavissaan, että ulkomainen pääoma on investoinut Suomeen uusien suomalaisten työpaikkojen luomiseksi yli 700 miljardia? - Näinhän meille vakuutettiin, kun monikansallinen pääoma päästettiin vapaasti kahmimaan suomalaisia pörssiosakkeita.
Palkat ovat kasvaneet 90-luvulla vain vähän yli 20 prosenttia. Kahden devalvaation johdosta niiden ostovoima tosin pieneni alimmillaan lähes portugalilaiselle tasolle (n. 40%).
Valtakunnan koko palkkapotti saavutti vasta vuonna 96 saman tason kun se oli jo vuonna 90. Samoin kävi myös valtion verotulojen, vaikka verotusta oli jouduttu kiristämään kuusi prosenttiyksikköä.
Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että poliitikot, taloustieteilijät tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Kaikki tämä on tapahtunut siitä huolimatta, vaikka teollisuustuotanto on kasvanut kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Jos työpaikat olisivat kasvaneet 90-luvulla, kuten menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nyt armoton työvoimapula!
Kansanedustajilta on jäänyt huomaamatta, että työvoimatoimistolla on ollut viime vuosina tarjottavanaan vain 10-20 000 avointa työpaikkaa. Työntekijöitä sitä vastoin on ollut tarjolla ja varastossa n. 600 000-700 000. Nettomääräiset työpaikat ovat samalla tasolla kuin 60-luvun alussa. Siis yhtään uutta työpaikkaa ei ole syntynyt valtakuntaan vuoden 1960 jälkeen, vaikka tuotanto on kasvanut moninkertaiseksi. Yleinen työllisyysaste oli vuonna 90 vielä 74 prosenttia, mutta vuonna 95 enää 61 prosenttia. Vuoteen 97 mennessä se on noussut 63 prosenttiin joka on vielä ylitse EU- maiden keskiarvon.
Kansanedustajat eivät ole ymmärtäneet olla huolissaan uudesta, yhä vähemmän työvoimaa tarvitsevasta tuotantotekniikasta, jonka avulla saatavasta tuottavuushyödystä valtio ei saa enää entiseen tapaa jaettavaa kansalaisilleen. He eivät ole huomanneet, että teollisuusmaiden verotusjärjestelmä on kehruujennyjä edeltävältä aikakaudelta.
Vaikka työttömyys on nyt virallisesti lievässä laskussa, nykyisiin virallisiin noin 350 000 hengen työttömyyslukuihin pitäisi lisätä vielä n. 200 000 työttömyyskortistosta keinotekoisesti siivottua, joita yhteiskunta elättää jollakin muulla nimikkeellä. Lisäksi on noin 100 000 piilotyötöntä eli ihmisiä, jotka olisivat valmiita siirtymään työelämään jos työtä vain olisi tarjolla.
On se vaan outo juttu, että “työtä vieroksuvat sosiaalipummit” valloittivat yhtäkkiä 90-luvulla “sossun luukut”. Vaikka työttömien avustuksia on suoraselkäisten kansanedustajien toimesta koko ajan 90-luvulla supistettu. 80-luvun lopussa etuudet olivat paljon paremmat kuin nyt. Silloin ei esiintynyt mitään massapakoa työelämästä.
Saataisiinko kansanedustajien uudella palkitsemis- ja optiojärjestelmällä kansanedustajat kiinnostumaan myös kansakunnan ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin optimoimisesta? He voisivat ottaa edes vähän oppia pääoman edunvalvonnasta.
“Tutkiva” talousjournalismi on vaiennut ongelman kuoliaaksi, vaikka valtakunnan merkittävimmät “kapitalistitkin” ovat asian tiedostaneet ja uskaltaneet sanoa ongelman myös ääneen. Ministeri Aatos Erkko paheksui äskettäin yritysjohtajia työntekijöidensä kohtelua “pelkkinä nappuloina” tyydyttääkseen pörssin ja kaukaisten osakkeenomistajien vaatimukset. Vuorineuvos Casimir Ehrnrooth on myös kauhistellut tuloerojen kasvua ja kansalaisten kahtiajakoa.
Ari Ojapelto
Ari.ojapelto@taloverkot.fi
Viime aikoina yhteiskunnassa on käyty vilkasta keskustelua johtajien optioiden tarpeellisuudesta ja siunauksellisuudesta. Optioiden rantautuminen Yhdysvalloista on seurausta amerikkalaisen share holder value - ajattelun voimistumisesta suomalaisessa yhteiskunnassa.
Käytännössä se tarkoittaa, että pääoman voiton maksimointi menee yhteiskunnallisen ja kansalaisten hyvinvoinnin maksimoinnin edelle. Rahan vapaa liikkuvuus ja pääoman tyytyväisenä pitäminen asettavat demokraattisesti valitulle poliittisille päättäjille yhä ahtaamman liikkumatilan. Käytännössä valta on jo luisunut poliitikoilta kasvottomille markkinavoimille ja megaluokan monikansallisille yrityksille. Ne ovat määränneet jo pitkään maapallon kehityksen suunnan ja vauhdin.
Minäkin tunnustaudun “kateellisena ja kaunaisena” optiovillityksen vastustajaksi. Mutta en kuitenkaan kokonaan. Ehdotan että ne poistetaan yritysjohtajilta, mutta otetaan ne sitä vastoin käyttöön kansanedustajille.
Puolitetaan aluksi kansanedustajan palkka. Toisen puolen hän saisi vasta, jos valtio kykenee ulosmittaamaan teollisuustuotannosta verotuloja tuotannon kasvun suhteessa. Jos he pystyvät ylittämään sen, maksettakoon heille lisäksi runsaat optiot. Se takaisi sen, että he eivät toimisi eduskunnassa ainoastaan pääoman edustajina vaan myös kansanedustajina.
Melkein kaikki oikeiston kansanedustajat, optioita hamuavat yritysjohtajat, valtionvarainministeriö, taloustoimittajat ja Risto Uimonen (kirjassaan: Häntä heiluttaa koiraa) kauhistelevat ensi vuoden valtion budjetin (187 mrd) suuruutta. Kaikki ovat rinta rottingilla puhumassa säästöistä, leikkauksista, joustoista ja paheksuvat sosiaalipummien paapomista.
Siksi on outoa, että he eivät ihmettele, miksi jaettava ei kasva? Miksi he eivät puheissaan äänestäjilleen ihmettele, miksi valtion budjetti on niin onnettoman pieni? Vuonna 1980 valtion budjetti oli n. 50 miljardia. Jo 80-luvun lopussa budjetti (v. 90 150 mrd) oli lähes nykyisellä tasolla. Vuonna 92 täysin sama kuin nyt. Koko 90-luvun budjetti on pysynyt samalla pysähtyneellä tasolla. Siitä huolimatta valtio on joutunut ottamaan kahden, kolmen budjetin verran (420 miljardia) syömävelkaa ja myyneet valtionyhtiöiden osakkeita kymmenillä miljardeilla.
Jos valtionvarainministerimme olisivat olleet tehtäviensä tasolla ja kyenneet ulosmittaamaan jaettavaa kasvavan tuotannon suhteessa, budjettimme tason pitäisi olla nyt lähes 300 miljardin suuruusluokkaa. Siitä summasta riittäisi jaettavaa kaikille tarvitseville ja niille muutamille sosiaalipummeille, joita on toki joukossa aina mukana. Loputon yhteiskunnan terveys-, koulutus- ja kulttuuripalvelujen leikkaus- ja supistuslinja voitaisiin vihdoin lopettaa vaikka uusliberalistien jalustalle nostama toimittaja Uimonen on tehnyt poliitikoille malliksi 20 miljardin säästölistan.
Vielä 80-luvulla valtion budjetti kasvoi nopeammin kuin teollisuustuotanto. Teollisuustuotanto kasvoi tuolloin kymmenessä vuodessa 35 prosenttia. Teollisuudenkin kasvu oli tuolloinkin kovempaa kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Silloin olimme jo Euroopan Japani.
90-luvulla teollisuustuotanto on kasvanut, niin sanotusta lamasta huolimatta, kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Se on kasvanut runsaan seitsemän vuoden aikana peräti 40 prosenttia. Jos kansanedustajat olisivat kansalaisten asialla ja huolissaan heidän hyvinvoinnistaan ja ostovoimastaan, heidän tulisi ihmetellä ääneen, miksi valtion budjetti ei ole noussut myös 40 prosenttia.
Optioita hamuavat yritysjohtajat on vain huolissaan siitä, että rikkaat eivät saa muka rikastua tarpeeksi. Se ei kuulemma motivoi heitä yrittämään tarpeeksi ja sitä kautta luomaan uusia työpaikkoja. Käytännössä he kuitenkin panevat väkeä kahta vinhemmin pihalle, jotta osakkeen share holder value - arvo ja heidän optioidensa arvo nousisivat. Fuusioilla vedätetään pörssikursseja ja yritykset korjailevat tuloksiaan irtisanomalla. Jopa valtio on voimaton kun Stora Enso laittaa 2 000 työntekijää pihalle, vaikka yhtiöllä ei ole mitään taloudellisia ongelmia.
Jopa loistavasti menestyneissä elektroniikka-alan yhtiöissä on näin tapahtunut jo pitkään. Viimeksi Motorolasta ilmoitettiin 16 000 työntekijän irtisanomisista ja Ericssonilta saa luvan lähteä 11 000 työntekijää.
Näin vaalien alla poliitikot ovat olleet hiiren hiljaa Suomessa 90-luvulla tapahtuneesta valtavasta tulojen ja varallisuuden uusjaosta.
Suomessakin rikkaat ovat rikastuneet ja köyhät köyhtyneet. Oli vallassa sitten Kokoomuksen, Keskustan tai Demareiden johdolla toimiva pääministeri.
Suomessa yritykset ovat 90-luvulla parantaneet taseitaan, on jaettu osinkoja miljardikaupalla ja pörssiyhtiöiden arvo on laman aikana peräti yli kymmenkertaistunut. Alimmillaan kaikkien pörssiyhtiöiden arvo oli 59 miljardia vuonna 91. Korkeimmillaan 662 miljardia joulukuussa 98. Väittääkö joku vakavissaan, että ulkomainen pääoma on investoinut Suomeen uusien suomalaisten työpaikkojen luomiseksi yli 700 miljardia? - Näinhän meille vakuutettiin, kun monikansallinen pääoma päästettiin vapaasti kahmimaan suomalaisia pörssiosakkeita.
Palkat ovat kasvaneet 90-luvulla vain vähän yli 20 prosenttia. Kahden devalvaation johdosta niiden ostovoima tosin pieneni alimmillaan lähes portugalilaiselle tasolle (n. 40%).
Valtakunnan koko palkkapotti saavutti vasta vuonna 96 saman tason kun se oli jo vuonna 90. Samoin kävi myös valtion verotulojen, vaikka verotusta oli jouduttu kiristämään kuusi prosenttiyksikköä.
Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että poliitikot, taloustieteilijät tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Kaikki tämä on tapahtunut siitä huolimatta, vaikka teollisuustuotanto on kasvanut kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Jos työpaikat olisivat kasvaneet 90-luvulla, kuten menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nyt armoton työvoimapula!
Kansanedustajilta on jäänyt huomaamatta, että työvoimatoimistolla on ollut viime vuosina tarjottavanaan vain 10-20 000 avointa työpaikkaa. Työntekijöitä sitä vastoin on ollut tarjolla ja varastossa n. 600 000-700 000. Nettomääräiset työpaikat ovat samalla tasolla kuin 60-luvun alussa. Siis yhtään uutta työpaikkaa ei ole syntynyt valtakuntaan vuoden 1960 jälkeen, vaikka tuotanto on kasvanut moninkertaiseksi. Yleinen työllisyysaste oli vuonna 90 vielä 74 prosenttia, mutta vuonna 95 enää 61 prosenttia. Vuoteen 97 mennessä se on noussut 63 prosenttiin joka on vielä ylitse EU- maiden keskiarvon.
Kansanedustajat eivät ole ymmärtäneet olla huolissaan uudesta, yhä vähemmän työvoimaa tarvitsevasta tuotantotekniikasta, jonka avulla saatavasta tuottavuushyödystä valtio ei saa enää entiseen tapaa jaettavaa kansalaisilleen. He eivät ole huomanneet, että teollisuusmaiden verotusjärjestelmä on kehruujennyjä edeltävältä aikakaudelta.
Vaikka työttömyys on nyt virallisesti lievässä laskussa, nykyisiin virallisiin noin 350 000 hengen työttömyyslukuihin pitäisi lisätä vielä n. 200 000 työttömyyskortistosta keinotekoisesti siivottua, joita yhteiskunta elättää jollakin muulla nimikkeellä. Lisäksi on noin 100 000 piilotyötöntä eli ihmisiä, jotka olisivat valmiita siirtymään työelämään jos työtä vain olisi tarjolla.
On se vaan outo juttu, että “työtä vieroksuvat sosiaalipummit” valloittivat yhtäkkiä 90-luvulla “sossun luukut”. Vaikka työttömien avustuksia on suoraselkäisten kansanedustajien toimesta koko ajan 90-luvulla supistettu. 80-luvun lopussa etuudet olivat paljon paremmat kuin nyt. Silloin ei esiintynyt mitään massapakoa työelämästä.
Saataisiinko kansanedustajien uudella palkitsemis- ja optiojärjestelmällä kansanedustajat kiinnostumaan myös kansakunnan ja kaikkien kansalaisten hyvinvoinnin optimoimisesta? He voisivat ottaa edes vähän oppia pääoman edunvalvonnasta.
“Tutkiva” talousjournalismi on vaiennut ongelman kuoliaaksi, vaikka valtakunnan merkittävimmät “kapitalistitkin” ovat asian tiedostaneet ja uskaltaneet sanoa ongelman myös ääneen. Ministeri Aatos Erkko paheksui äskettäin yritysjohtajia työntekijöidensä kohtelua “pelkkinä nappuloina” tyydyttääkseen pörssin ja kaukaisten osakkeenomistajien vaatimukset. Vuorineuvos Casimir Ehrnrooth on myös kauhistellut tuloerojen kasvua ja kansalaisten kahtiajakoa.
Ari Ojapelto
Ari.ojapelto@taloverkot.fi