Onko yrityselämällä yhteiskunnallista vastuuta?
(Johannes Koroma)
JULKAISTU: Kansan Uutiset otsikolla: “Yrityselämä kantaa heikosti yhteiskunnallisen vastuunsa” 17.5.2001, : Helsingin Sanomat. 24. 4. 1998. / Moraali & Yhteiskunta-kirjoitussarja (Lyhennettynä).
Yritysjohdolla on ollut tärkeä ja merkittävä vaikutus työelämässä tapahtuneisiin nopeisiin muutoksiin. Muutosten suunnittelusta ja siihen kuuluvasta vastuusta heille myös maksetaan.
Juhlapuheissa ja seminaareissa kutyymiin kuuluu yleensä vakuutella, että “henkilökunta on yrityksen tärkein voimavara” ja lisäksi, että yritystoiminta luo yhteiskuntaan hyvinvointia tasapuolisesti kaikille ja ottaa vastuuta yhteiskunnan kehittämisestä. Tärkeimpiä päätöksentekoon ja tavoitteiden asettamiseen vaikuttavia ryhmiä ovat yrityksen johto, henkilöstö, asiakkaat ja rahoittajat.
”Yhteiskuntavastuu voi olla yritykselle kilpailuetu”. Tätä on julkisuudessa painottanut myös TT:n toimitusjohtaja Johannes Koroma. Yhteiskuntavastuuta on alettu käsitellä työnantajienkin piirissä, koska sillä voi olla yritykselle jopa kilpailuetua.
Vähemmälle huomiolle jäävät yleensä tuotteen- tai palvelun loppukäyttäjät, yhteiskunta ja julkinen mielipide mukaan lukien ympäristöjärjestöt.
Yhteiskuntavastuun määrittäminen on jo useimmille yrityksille joutavanpäinen ja turha prosessi. Vastuu hoidetaan siten, että tilataan muodikas konsultti tehtävänä synnyttää kalvosarja, jossa määritellään “yrityksen arvot”. Niitä sitten yhteisesti ihastellaan yrityksen järjestämillä arvopäivillä. Siihen toiminta yleensä jääkin, vaikka oleellisinta olisi, että nämä periaatteet siirrettäisiin käytäntöön ja toiminnaksi.
Useimmat yritykset ovat viivytelleet yhteiskunnallisen vastuun määrittelyä ja sosiaalista raportointia määritelmien ja indikaattorien puutteeseen vedoten; ei ole yhteisesti sovittuja mittareita, joilla mitata ja raportoida kehitystä.
Minkälaisia yritysjohtajien arvot ovat sitten todellisuudessa? EVA julkaisi vuonna 1996 tutkimuksen aiheesta. Sen mukaan yritysjohto ei anna moraalille paljon painoarvoa. Yhdeksänkymmentä prosenttia yritysjohtajista on sitä mieltä, etteivät etiikka ja moraali ole mitenkään keskeisiä arvoja yritystoiminnassa. Ainoastaan kolme prosenttia pitää tärkeänä sosiaalista vastuuta ja vastuuta työllisyydestä.
Osakkeenomistajien vaateet näkyvät johtajien ongelmina .Liikkeenjohdon konsultointia tekevän Interpersonan vuonna 2000 tekemän kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset yritysjohtajat kokevat, että yrityksen tuloksentekopaineet aiheuttavat heille työssään eniten ongelmia. Tutkimus kertoo myös, että lähes 90 prosenttia johtajista pitää yrityksensä työntekijöitä motivoituneina.
Suomalaisjohtaja on tyly työntekijälle.
Helsingin Sanomissa oli äskettäin maksullinen ilmoitus, jossa etsittiin “jälleenmyyntiyksikön johtajalle oikeaksi ja miksei myös vasemmaksi kädeksi työnarkomaania kehittymään avainasiakaspäälliköksi”. Haettiin siis avoimesti työnarkomaania!
Vaikka yritysjohtajat juhlapuheissaan jatkuvasti vakuuttavat, että henkilökuntamme on yrityksemme tärkein voimavara ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita työnantajalleen, todellisuus on kuitenkin toinen.
Tutkimusyritys Research International tutki ympäri maailmaa yli tuhat yritysjohtajaa. Suomalaisten yritysten johdon arvomaailmassa työntekijöistä huolehtiminen tuli vasta kolmannelle sijalle asiakkaista ja sijoittajista huolehtimisen jälkeen. Länsi-Euroopan yritysjohto sitä vastoin asemoi työntekijänsä ensimmäiselle sijalle.
Suomessa yritysjohtajat ottavat työntekijöistään kaiken irti. Tuore suomalainen johtajatutkimus yllättää voimakkaalla trendillään. Hämmästyttävän iso osa suomalaisjohtajista uskoo koviin arvoihin vaikka itsekin uupuu työssään.
MPS -Yhtiöiden vuoden 2000 lopussa tekemään tutkimukseen vastanneista 900 yritysjohtajasta peräti 38 prosenttia uskoo, että yrityksellä on oikeus ottaa työntekijöistään kaikki irti.
“Kyllä se yllättävältä kuulostaa. On aika karmeaa, jos näin todella vastataan”, reagoi tulokseen apulaisjohtaja Unto Pirnes Johtamistaidon Opistosta. “Kovat arvot ja väittämät näyttävät olevan hyvin pinnassa. Kovia kasvoja näkyy meidänkin kursseillamme”.
Suomalaisjohtaja on antanut vahingon kiertää, vaikka on itsekin uupumassa kiristyviin vaatimuksiin. Tutkimuksen mukaan 24 prosenttia vastanneista johtajista kertoi kärsivänsä epäterveestä stressistä. Heistä 39 prosenttia sanoi joutuneensa uhraamaan yksityiselämänsä työlle. Yhtä suuri joukko valittaa, että ei pysty viettämään tarpeeksi aikaa läheistensä kanssa.
Peräti 72 prosenttia vastaajista uskoo tietotekniikankin lisäävän johtajaan kohdistuvia vaikutuksia. Tieto omasta tietämättömyydestä lisää tuskaa johtoportaassa. Samalla johto on saanut havaita, kuinka vähän niin sanottuihin asiantuntijoihin voi luottaa.
Tutkimuksen laatija selittää tietotekniikka ratkaisujen kokemista vaativaksi sillä, että johtajat pelkäävät sen pakottavan heidät työskentelemään etätyön nimissä lomallakin.
Yritysten vastuu keskittyy omistajien voiton maksimoimiseen.
Historian valossa yhteiskunnallista vastuuta yritysjohtajilta on toki joskus löytynyt. Ennen vanhaan kun teollisuuspatruuna perusti tehtaan paikkakunnalle, hän rakensi automaattisesti työntekijöille myös asunnot. Ja jos paikkakunnalla ei ollut koulua, niin hän rakensi työläisten lapsille myös koulun, joskus jopa sairaalan, urheilukentän ja kirkon. Häntä ei yhteiskunta siihen pakottanut, vaan hän koki sen eettisesti velvollisuudekseen.
Yritykset eivät toimi kuluttajien mielestä riittävän vastuullisesti, käy ilmi vuoden 2000 lopulla julkistetusta tutkimuksesta jonka on tehnyt englantilainen MORI -tutkimuslaitos. Siinä haastateltiin noin 12 000 kuluttajaa 12 Euroopan maassa. Eniten epäileviä löytyi Suomesta: peräti 75 prosenttia suomalaisista kuluttajista on sitä mieltä, että yritykset eivät ota riittävästi huomioon yhteiskunnallista vastuutaan.
Kenelle tämän päivän yritysjohtaja on sitten ensisijaisesti vastuussa?
Liike-elämää läheltä jo 40 vuotta seuranneena kiteyttäisin sen melko tarkasti talousnobelisti Milton Friedmanin lausahdukseen: “Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Kaikki muu, mitä se tekee, on omistajien rahan haaskuuta”.
Niinpä tämä amerikkalainen, osakkeen omistajien etuja loputtomasti ajava johtamistyyli on pakottamassa eurooppalaisetkin yritysjohtajat samaan ruotuun. Jos osakkeenomistajien tuotot, osingot tai osakkeen arvonnousu ovat vaarassa, niin tätä yrityksen “voimavaraa” saneerataan sumeilemattomasti.
Amerikkalaisen Fortune -lehti valitsi taannoin ABB:n silloisen pääjohtajan, Percy Barnevikin vuoden “eurojohtajaksi”, koska hän oli kunnostautunut erittäin taitavana saneeraajana ja kustannusten leikkaajana. Lehden mukaan: “Leikkaa ja sitten leikkaa lisää” - tekniikallaan Barnevik heitti 50 000 työntekijää pihalle ja kaksinkertaisti liikevaihdon neljässä vuodessa.
Eikä se paljon poikkea Electroluxin konsernijohtaja Michael Treschowin näkemyksistä. Hän sulki kertaheitolla 25 tehdasta ja irtisanoi 12 000 työntekijää. Toimintaa jouduttiin supistamaan sen vuoksi ettei yrityksen kolmen miljardin voitto tyydyttänyt osakkeenomistajia. Liikevoiton tulisi melkein kaksinkertaistua, jotta osakkaat saisivat tarpeeksi tuottoa osakkeilleen, uusi konsernijohtaja Treschow totesi.
Yritysjohdon ei tarvitse tuntea vastuuta liukuhihnatyöntekijästä, koska hän ei ole enää riippuvainen heistä kuten menneen ajan tehdaspatruuna. Saneeratun työntekijän korvaa nykyään kone. Automaatio, robotit, tietokoneet, langaton informaatioteknologia ja internet-pohjaiset itsepalvelujärjestelmät korvaavat ihmisen tuotantoprosessista kiihtyvällä vauhdilla ja tuhoavat samalla markkinoiden ostovoiman.
Siksi kaikilla aloilla on ylituotantoa. “Euroopassa on kaksi kertaa niin paljon tehtaita kuin todella tarvittaisiin. Tuotantoa järkeistettäessä jokaista uutta tehdasta kohti joudutaan sulkemaan kuusi vanhaa”, sanoo sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä työskentelevä professori George Taucher.
Pääoman ahneudelle ei löydy kohtuutta.
On tietysti rumaa syyttää yritysjohtoa yhteiskunnallisen vastuun puutteesta. Jos yritys ei tuota voittoa sijoitetulle pääomalle, hän on melko pian entinen yritysjohtaja. Jos kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä on saneerattava, niin vapaassa markkinataloudessa yritysjohtajan on työpaikkansa säilyttääkseen pakko heittää alaisiaan pihalle.
Kuitenkin yritysjohtajat mielellään antavat ymmärtää, että vain “terveellä” ja kilpailukykyisellä yritystoiminnalla yhteiskuntaan syntyy kaikille hyvinvointia.
Filosofi Marja-Riitta Ollila on kiteyttänyt liike-elämän ja se vaatiman työnarkomanian perimmäisen logiikan: “Suurin nautinto on kuitenkin myyminen ja sen takana abstrakti ahneus. Rahaa hankitaan rahan hankkimiseksi silloinkin, kuin pyrkimys kuihduttaa kaikki kokemuksellisen nautinnon mahdollisuudet”.
Työtilaisuuksien lisäksi yritysetiikasta luennoiva Lennart Koskinen on perännyt kirjassaan “Mikä on oikein” yritysten yhteiskunnallista vastuuta taloudellisena tuotoksena yhteiskunnalle verojen ja maksujen muodossa.
Filosofi Marja-Riitta Ollila on todennut myös: “Olen ihmetellyt, että miksi ne jotka eivät halua antaa tuloistaan mitään yhteiseen pottiin veroina, olisivat yhtäkkiä valmiita käyttämään saman määrän varallisuuttaan tai työvoimaansa muiden hyväksi. Ehkä taustalla on anarkistinen ajatus siitä, että kun ihmisen ympäriltä puretaan häntä rajoittavat rakenteet, hänessä oleva hyvä purskahtaa esiin”, Ollila pilkkaa.
Filosofi Jorma Airaksinen kuitenkin tunnustautuu tasaisemman tulonjaon kannattajaksi. “Jokainen on oman onnensa seppä, mutta meidän on jollakin tavalla kompensoitava tuloeroja, koska ne ovat sietämättömiä ja haitallisia.
Pelkkien verotulojen varaan ratkaisua ei voi rakentaa, sillä suurimmat verotulot saattavat edellyttää liian suuria tuloeroja. Raju jako rikkaitten ja köyhien välillä saattaa aiheuttaa levottomuuksia ja hankaluuksia - niin sanottujen alempien sosiaaliryhmien radikalisoitumista. “Silloin on pakko tinkiä taloudellisesta tehokkuudesta”.
Yritysjohtajat pääoman käsikassaroita.
Nykyään yritysjohtajat keskittyvät yleensä pääsemään ylimääräisistä työntekijöistä eroon. Vaikka tuotanto Suomessa on kasvanut 90-luvulla laman pohjalta neljä kertaa paremmin kuin EU-maissa, yritysjohtajat ovat vähentäneet väkeä ja sysänneet vastuun saneerattujen elättämisestä yhteiskunnalle. Vaikka tuotanto on jatkuvasti kasvanut, teollisuuden työpaikat kääntyivät laskuun jo 70-luvun lopulla ja ovat nyt yli 200 000 työntekijää alhaisemmalla tasolla.
80-luvulla Suomi oli Euroopan Japani. Suomen teollisuustuotanto kasvoi jo tuolloin nopeammin kuin EU-maiden keskiarvo. Se kasvoi kymmenen vuoden aikana 35 prosenttia. Vielä vuonna 1990 sosiaalikustannukset suhteutettuina bruttokansantuotteeseen olivat vaatimatonta eurooppalaista keskitasoa.
Nyt 90-luvulla Suomen teollisuustuotanto on kasvanut lamasta huolimatta vielä hurjemmin eli 90 prosenttia. Silti tehtyjen työtuntien määrä ei ole edes 1980-luvun lopun tasolla.
Teknologian avulla on nostettu viimeisten vuosikymmenten aikana tuottavuutta jatkuvasti. Erityisen nopeaa se on ollut 90-luvulla, jolloin tuottavuus nousi n. 6 prosenttia vuodessa. Seurauksena on ollut, että työvoimakustannusten osuus kokonaiskustannuksista on pienentynyt jatkuvasti.
Tämä työntekijöitä kurjistava linja näkyy palkkojen osuuden pienenemisenä sekä osuuden pienenemisenä kansantuotteesta että yrittäjätoiminnan arvonlisäyksestä.
Palkkojen osuus bruttokansantuotteesta oli vuonna 1990 vielä 44,2 prosenttia ja markkoina 271 miljardia. Vuonna 1999 enää 37,6 prosenttia ja markkoina 279 miljardia. Siis melkein sama summa kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Palkkasummaa olisi nostettava n. 60 miljardia, jotta palkkojen osuus olisi sama kuin ennen lamaa. Palkkoja pitäisi korottaa 23,6 prosenttia, jotta palattaisiin edes entiseen tasoon.
Myöskään yhteiskunta ei hyötynyt teollisuustuotannon valtavasta kasvusta. Sen on ollut pakko kiihdyttää terveys-, koulutus- sosiaali- ja kulttuuripalvelujen purkamista, koska tehostuneesta tuotannosta ei kyetä ulosmittaamaan veroina edes entisenkokoista tuottoa jaettavaksi.
Vasta vuoden 96 lopulla valtion verotulot saavuttivat saman tason kuin vuonna 1990 reiluista veronkiristyksistä huolimatta. Yhteiskunnan verotulot eivät enää kasva tuotannon kasvun suhteessa, koska teknologian maksimaalinen hyödyntäminen tuotantoelämässä on käytännössä laillista veronkiertoa.
Yritysjohtajat keskittyneet rikkaitten rikastuttamiseen.
Työnantajat ovat aina syyttäneet AY -liikettä ja työntekijöitään ahneeksi palkkaneuvottelujen yhteydessä. Kuitenkin 90-luvun noususuhdanteen alkaessa vuosien 1994-97 välillä palkansaajien palkat nousivat 10 prosenttia ja samalla aikajaksolla TT:n hallituksen jäsenten palkat melkein 24 prosenttia. Heidän pääomatulonsa kasvoivat sitä vastoin peräti 211 prosenttia.
Suuryritysten johtajien ansioiden kehitys on ollut 90-luvun loppupuolella aivan omaa luokkaansa, jos kehitystä verrataan palkansaajien ansioihin. Pelkästään vuonna 1999 nousu oli keskimäärin yli 100 prosenttia. Jos Nokian Ollilan poikkeuksellisen kovat ansiot jätetään pois laskusta, vuosinousu oli yli 30 prosenttia, sen sijaan palkansaajilla vain 2,7 prosenttia. Silti yritysjohtajat miehekkäästi julistavat palkkamalttia AY-liikkeen suuntaan.
Yritysten voittojen osuus bruttokansantuotteesta on sen sijaan kasvanut huimasti. Voittojen osuus oli vuonna 1990 14,4 prosenttia ja markkoina 88 miljardia. Vuonna 2000 niiden osuus oli kasvanut peräti 24,5 prosenttiin ja markkoina 184 miljardia.
Tulevaisuudessa työnantajat kilpailevat maailmanlaajuisesti vain viidestä prosentista Gaussin käyrän oikean laidan kulkijoista. Heille pääoma on valmis maksamaan entistä kovempia palkkoja, bonuksia ja optioita.
Nuoremmasta yritysjohtajasukupolvesta on tullut isänmaattomia ja kansainvälisten headhunterien riistaa. Oman tulotasonsa maksimoinnin lisäksi heitä kiinnostaa enää vain osakkeenomistajien ja kansainvälisten pörssiasiantuntijoiden näkemykset ja odotukset. Heitä ei enää kiinnosta ympäröivä yhteisö ja sen hyvinvointi. Hehän vaihtavat nykyään maata ja yhtiötä kuin paitaa.
Työnantajat ja yritysten omistajat ovat saaneet kilpailukykyä kahdella devalvaatiolla jolloin rahan arvoa ja palkansaajien ostovoimaa heikennettiin yhteensä 40 prosenttia. Euroon liittymisen jälkeen työntekijöitten ostovoimaa heikennettiin vielä enimmillään 30 prosenttia euron devalvoituessa suhteessa dollariin.
Tällä kansalaisten kurjistumisella tuotanto on saanut uutta kilpailukykyä ja lähtenyt ennennäkemättömään kasvuun. Osinkoja on jaettu vuonna 2000 omistajille n. 40 miljardia markkaa.
Osakkeenomistajien etujen tärkeyden ylivertaisuutta osoittaa hiljattain tehty tutkimus yritysjohtajien ajankäytöstä. Toimitusjohtajien päivittäisestä ajankäytöstä jo kolmannes kuluu sijoittajasuhteitten hoitoon ja pörssianalyytikkojen kanssa seurusteluun.
Nämä Suomen historian suurimmat tulojen ja varallisuuden uusjaon hedelmät ovat ohjautuneet vain n. 20 000 rikkaimman suomalaisen taskuun. Voi aika perustellusti kysyä, onko tällä kehityksellä moraalista perustaa?
Tänään shareholder valuen- ja bond holder valuen arvojen kasvattaminen on yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja ja ajavat kaikkien muiden yhteiskunnallisten arvojen edelle.
Pieni osa suomalaisista on rikastunut pääasiassa myymällä pörssiosakkeensa ulkomaalaisille rikkaille. Jo 65 prosenttia pörssin arvosta on myyty ulkomaiseen omistukseen. Laman pohjalta vuodesta 1991 vuoteen 2000 (huhtikuu) pörssin arvo on noussut 59 miljardista 2 555 miljardiin. Vain makuuttamalla joutilasta rahaa osakkeissa arvo on noussut 43 -kertaiseksi.
Ulkomaiset sijoittajat ovat 90-luvulla tuoneet pörssiin uutta rahaa vain vajaat 200 miljardia. Suomalaisten palkansaajien työllä ja pidättyvällä palkkapolitiikalla sijoituksen arvo on noussut parhaimmillaan 1 500 miljardiin.
Voinee aika perustellusti kysyä, onko kehitys kohtuullista ja onko sillä moraalista perustaa? Varsinkin kun suomalaisen työn hedelmät, siis osakkeiden arvonnousu ja osingot, hyödyttävät jo ennestään rikkaita amerikkalaisia.
Milloinkahan yritykset havahtuvat huomaamaan, että niillä voi olla muitakin vastuita kuin ROI, sijoitetun pääoman tuotto.
Yrityselämän moralisointia.
Tätä tavallisen kansalaisen syrjäytymistä ja kansakunnan kahtiajakoa on osuvasti kritisoinut psykohistorioitsija, professori Juha Siltala seuraavasti: “Maailmanlaajuisessa kilpailussa syntyy lintsaava, tuloksista piittaamaton, viinaan menevä homo sovieticus tai huumeilla elävä trainspotting-nuori. Maailmantalous tuhoaa porvarillisen ihmisen, tehdessään mahdottomaksi suhteellisen vapautumisen omilla ponnistuksilla ja palkitessaan keinottelijoita, joiden voitot eivät ole missään suhteessa työpanokseen”.
Akateemikko Erik Allardt on myös paheksunut nykyistä kehitystä. Hän on julkisuudessa todennut, “On siinä jotain moraalisesti epäilyttävää, että ihminen, joka on uhrannut yritykselle 20 vuotta elämästään, sanotaan irti ja samaan aikaan osakkeenomistajat säilyvät koskemattomina”.
Myös akateemikko Georg Henrik von Wright on tohtinut epäillä julkisuudessa, onko demokratia enää edes mahdollista yhteiskunnassa, jossa talous ja teknologia määräävät asioista.
Saneerausten avulla tapahtuneesta tuottavuuden parantumisesta on sitten palkittu runsaskätisesti yritysten johtoa. Niin runsaasti, että poliittisen elämän ylin johto on esittänyt voimakkaan paheksuntansa.
Pääministeri Paavo Lipponen on todennut julkisuudessa johtajille suunnatuista optioista: “On suorastaan hävytöntä, että yritysjohtajat, jotka istuvat toisten yritysten johtokunnissa ja hallituksissa järjestelevät toisilleen suunnattomia optiovoittoja, joiden edellytykset on luotu yhteiskunnan päätöksillä”.
Presidenttinä ollessaan Martti Ahtisaari toivoi Kuopion Etiikkaseminaarissa yrityselämältä, ettei yhteiskunnan työllistämisvastuita sysättäisi vain poliittiselle järjestelmälle: “Elämme kehnossa yhteiskunnassa, jos yritykset eivät kanna myös osuuttaan”. Optioista Ahtisaari totesi, että johtajia ei pidä palkita vain saneerauksista. “Ei vaadi kauppakorkeakoulua panna ihmisiä vain pois”. - Tosin myöhemmin Ahtisaari on tullut toisiin ajatuksiin.
Japanissa yritysjohtajilla toisenlainen käsitys vastuusta.
Japanissa sitä vastoin yritysjohtajat kokevat työllistämisvastuunsa tyystin eri lailla kuin meillä Suomessa. Vuosittain melkein 500 yritysjohtajaa tekee mieluummin itsemurhan, kuin irtisanoo vanhoja pitkäaikaisia työntekijöitään. Moista sitoutumista ja vastuuta työntekijöistään ei löydy Suomesta.
Ainoa asia, johon yritysjohtajat ovat viime vuosina panostaneet yhteiskunnallisesti on sponsorointi. Sekään ei ole tapahtunut moraalisista tai eettisistä syistä, vaan puhtaasti liiketaloudellisista. On oltu mukana rakentamassa Harkimon hallia, tuettu Jazz-konsertteja ja oopperaa. Sen on katsottu ensisijaisesti edistävän markkinointia ja kiillottavan yrityskuvaa.
Yritysten yhteiskunnallinen vastuun pitäisi näkyä tekoina yhteiskunnassa eikä vain pelkkänä retoriikkana juhlapuheissa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Kansan Uutiset otsikolla: “Yrityselämä kantaa heikosti yhteiskunnallisen vastuunsa” 17.5.2001, : Helsingin Sanomat. 24. 4. 1998. / Moraali & Yhteiskunta-kirjoitussarja (Lyhennettynä).
Yritysjohdolla on ollut tärkeä ja merkittävä vaikutus työelämässä tapahtuneisiin nopeisiin muutoksiin. Muutosten suunnittelusta ja siihen kuuluvasta vastuusta heille myös maksetaan.
Juhlapuheissa ja seminaareissa kutyymiin kuuluu yleensä vakuutella, että “henkilökunta on yrityksen tärkein voimavara” ja lisäksi, että yritystoiminta luo yhteiskuntaan hyvinvointia tasapuolisesti kaikille ja ottaa vastuuta yhteiskunnan kehittämisestä. Tärkeimpiä päätöksentekoon ja tavoitteiden asettamiseen vaikuttavia ryhmiä ovat yrityksen johto, henkilöstö, asiakkaat ja rahoittajat.
”Yhteiskuntavastuu voi olla yritykselle kilpailuetu”. Tätä on julkisuudessa painottanut myös TT:n toimitusjohtaja Johannes Koroma. Yhteiskuntavastuuta on alettu käsitellä työnantajienkin piirissä, koska sillä voi olla yritykselle jopa kilpailuetua.
Vähemmälle huomiolle jäävät yleensä tuotteen- tai palvelun loppukäyttäjät, yhteiskunta ja julkinen mielipide mukaan lukien ympäristöjärjestöt.
Yhteiskuntavastuun määrittäminen on jo useimmille yrityksille joutavanpäinen ja turha prosessi. Vastuu hoidetaan siten, että tilataan muodikas konsultti tehtävänä synnyttää kalvosarja, jossa määritellään “yrityksen arvot”. Niitä sitten yhteisesti ihastellaan yrityksen järjestämillä arvopäivillä. Siihen toiminta yleensä jääkin, vaikka oleellisinta olisi, että nämä periaatteet siirrettäisiin käytäntöön ja toiminnaksi.
Useimmat yritykset ovat viivytelleet yhteiskunnallisen vastuun määrittelyä ja sosiaalista raportointia määritelmien ja indikaattorien puutteeseen vedoten; ei ole yhteisesti sovittuja mittareita, joilla mitata ja raportoida kehitystä.
Minkälaisia yritysjohtajien arvot ovat sitten todellisuudessa? EVA julkaisi vuonna 1996 tutkimuksen aiheesta. Sen mukaan yritysjohto ei anna moraalille paljon painoarvoa. Yhdeksänkymmentä prosenttia yritysjohtajista on sitä mieltä, etteivät etiikka ja moraali ole mitenkään keskeisiä arvoja yritystoiminnassa. Ainoastaan kolme prosenttia pitää tärkeänä sosiaalista vastuuta ja vastuuta työllisyydestä.
Osakkeenomistajien vaateet näkyvät johtajien ongelmina .Liikkeenjohdon konsultointia tekevän Interpersonan vuonna 2000 tekemän kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset yritysjohtajat kokevat, että yrityksen tuloksentekopaineet aiheuttavat heille työssään eniten ongelmia. Tutkimus kertoo myös, että lähes 90 prosenttia johtajista pitää yrityksensä työntekijöitä motivoituneina.
Suomalaisjohtaja on tyly työntekijälle.
Helsingin Sanomissa oli äskettäin maksullinen ilmoitus, jossa etsittiin “jälleenmyyntiyksikön johtajalle oikeaksi ja miksei myös vasemmaksi kädeksi työnarkomaania kehittymään avainasiakaspäälliköksi”. Haettiin siis avoimesti työnarkomaania!
Vaikka yritysjohtajat juhlapuheissaan jatkuvasti vakuuttavat, että henkilökuntamme on yrityksemme tärkein voimavara ja työntekijät ovat erittäin sitoutuneita työnantajalleen, todellisuus on kuitenkin toinen.
Tutkimusyritys Research International tutki ympäri maailmaa yli tuhat yritysjohtajaa. Suomalaisten yritysten johdon arvomaailmassa työntekijöistä huolehtiminen tuli vasta kolmannelle sijalle asiakkaista ja sijoittajista huolehtimisen jälkeen. Länsi-Euroopan yritysjohto sitä vastoin asemoi työntekijänsä ensimmäiselle sijalle.
Suomessa yritysjohtajat ottavat työntekijöistään kaiken irti. Tuore suomalainen johtajatutkimus yllättää voimakkaalla trendillään. Hämmästyttävän iso osa suomalaisjohtajista uskoo koviin arvoihin vaikka itsekin uupuu työssään.
MPS -Yhtiöiden vuoden 2000 lopussa tekemään tutkimukseen vastanneista 900 yritysjohtajasta peräti 38 prosenttia uskoo, että yrityksellä on oikeus ottaa työntekijöistään kaikki irti.
“Kyllä se yllättävältä kuulostaa. On aika karmeaa, jos näin todella vastataan”, reagoi tulokseen apulaisjohtaja Unto Pirnes Johtamistaidon Opistosta. “Kovat arvot ja väittämät näyttävät olevan hyvin pinnassa. Kovia kasvoja näkyy meidänkin kursseillamme”.
Suomalaisjohtaja on antanut vahingon kiertää, vaikka on itsekin uupumassa kiristyviin vaatimuksiin. Tutkimuksen mukaan 24 prosenttia vastanneista johtajista kertoi kärsivänsä epäterveestä stressistä. Heistä 39 prosenttia sanoi joutuneensa uhraamaan yksityiselämänsä työlle. Yhtä suuri joukko valittaa, että ei pysty viettämään tarpeeksi aikaa läheistensä kanssa.
Peräti 72 prosenttia vastaajista uskoo tietotekniikankin lisäävän johtajaan kohdistuvia vaikutuksia. Tieto omasta tietämättömyydestä lisää tuskaa johtoportaassa. Samalla johto on saanut havaita, kuinka vähän niin sanottuihin asiantuntijoihin voi luottaa.
Tutkimuksen laatija selittää tietotekniikka ratkaisujen kokemista vaativaksi sillä, että johtajat pelkäävät sen pakottavan heidät työskentelemään etätyön nimissä lomallakin.
Yritysten vastuu keskittyy omistajien voiton maksimoimiseen.
Historian valossa yhteiskunnallista vastuuta yritysjohtajilta on toki joskus löytynyt. Ennen vanhaan kun teollisuuspatruuna perusti tehtaan paikkakunnalle, hän rakensi automaattisesti työntekijöille myös asunnot. Ja jos paikkakunnalla ei ollut koulua, niin hän rakensi työläisten lapsille myös koulun, joskus jopa sairaalan, urheilukentän ja kirkon. Häntä ei yhteiskunta siihen pakottanut, vaan hän koki sen eettisesti velvollisuudekseen.
Yritykset eivät toimi kuluttajien mielestä riittävän vastuullisesti, käy ilmi vuoden 2000 lopulla julkistetusta tutkimuksesta jonka on tehnyt englantilainen MORI -tutkimuslaitos. Siinä haastateltiin noin 12 000 kuluttajaa 12 Euroopan maassa. Eniten epäileviä löytyi Suomesta: peräti 75 prosenttia suomalaisista kuluttajista on sitä mieltä, että yritykset eivät ota riittävästi huomioon yhteiskunnallista vastuutaan.
Kenelle tämän päivän yritysjohtaja on sitten ensisijaisesti vastuussa?
Liike-elämää läheltä jo 40 vuotta seuranneena kiteyttäisin sen melko tarkasti talousnobelisti Milton Friedmanin lausahdukseen: “Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Kaikki muu, mitä se tekee, on omistajien rahan haaskuuta”.
Niinpä tämä amerikkalainen, osakkeen omistajien etuja loputtomasti ajava johtamistyyli on pakottamassa eurooppalaisetkin yritysjohtajat samaan ruotuun. Jos osakkeenomistajien tuotot, osingot tai osakkeen arvonnousu ovat vaarassa, niin tätä yrityksen “voimavaraa” saneerataan sumeilemattomasti.
Amerikkalaisen Fortune -lehti valitsi taannoin ABB:n silloisen pääjohtajan, Percy Barnevikin vuoden “eurojohtajaksi”, koska hän oli kunnostautunut erittäin taitavana saneeraajana ja kustannusten leikkaajana. Lehden mukaan: “Leikkaa ja sitten leikkaa lisää” - tekniikallaan Barnevik heitti 50 000 työntekijää pihalle ja kaksinkertaisti liikevaihdon neljässä vuodessa.
Eikä se paljon poikkea Electroluxin konsernijohtaja Michael Treschowin näkemyksistä. Hän sulki kertaheitolla 25 tehdasta ja irtisanoi 12 000 työntekijää. Toimintaa jouduttiin supistamaan sen vuoksi ettei yrityksen kolmen miljardin voitto tyydyttänyt osakkeenomistajia. Liikevoiton tulisi melkein kaksinkertaistua, jotta osakkaat saisivat tarpeeksi tuottoa osakkeilleen, uusi konsernijohtaja Treschow totesi.
Yritysjohdon ei tarvitse tuntea vastuuta liukuhihnatyöntekijästä, koska hän ei ole enää riippuvainen heistä kuten menneen ajan tehdaspatruuna. Saneeratun työntekijän korvaa nykyään kone. Automaatio, robotit, tietokoneet, langaton informaatioteknologia ja internet-pohjaiset itsepalvelujärjestelmät korvaavat ihmisen tuotantoprosessista kiihtyvällä vauhdilla ja tuhoavat samalla markkinoiden ostovoiman.
Siksi kaikilla aloilla on ylituotantoa. “Euroopassa on kaksi kertaa niin paljon tehtaita kuin todella tarvittaisiin. Tuotantoa järkeistettäessä jokaista uutta tehdasta kohti joudutaan sulkemaan kuusi vanhaa”, sanoo sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä työskentelevä professori George Taucher.
Pääoman ahneudelle ei löydy kohtuutta.
On tietysti rumaa syyttää yritysjohtoa yhteiskunnallisen vastuun puutteesta. Jos yritys ei tuota voittoa sijoitetulle pääomalle, hän on melko pian entinen yritysjohtaja. Jos kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä on saneerattava, niin vapaassa markkinataloudessa yritysjohtajan on työpaikkansa säilyttääkseen pakko heittää alaisiaan pihalle.
Kuitenkin yritysjohtajat mielellään antavat ymmärtää, että vain “terveellä” ja kilpailukykyisellä yritystoiminnalla yhteiskuntaan syntyy kaikille hyvinvointia.
Filosofi Marja-Riitta Ollila on kiteyttänyt liike-elämän ja se vaatiman työnarkomanian perimmäisen logiikan: “Suurin nautinto on kuitenkin myyminen ja sen takana abstrakti ahneus. Rahaa hankitaan rahan hankkimiseksi silloinkin, kuin pyrkimys kuihduttaa kaikki kokemuksellisen nautinnon mahdollisuudet”.
Työtilaisuuksien lisäksi yritysetiikasta luennoiva Lennart Koskinen on perännyt kirjassaan “Mikä on oikein” yritysten yhteiskunnallista vastuuta taloudellisena tuotoksena yhteiskunnalle verojen ja maksujen muodossa.
Filosofi Marja-Riitta Ollila on todennut myös: “Olen ihmetellyt, että miksi ne jotka eivät halua antaa tuloistaan mitään yhteiseen pottiin veroina, olisivat yhtäkkiä valmiita käyttämään saman määrän varallisuuttaan tai työvoimaansa muiden hyväksi. Ehkä taustalla on anarkistinen ajatus siitä, että kun ihmisen ympäriltä puretaan häntä rajoittavat rakenteet, hänessä oleva hyvä purskahtaa esiin”, Ollila pilkkaa.
Filosofi Jorma Airaksinen kuitenkin tunnustautuu tasaisemman tulonjaon kannattajaksi. “Jokainen on oman onnensa seppä, mutta meidän on jollakin tavalla kompensoitava tuloeroja, koska ne ovat sietämättömiä ja haitallisia.
Pelkkien verotulojen varaan ratkaisua ei voi rakentaa, sillä suurimmat verotulot saattavat edellyttää liian suuria tuloeroja. Raju jako rikkaitten ja köyhien välillä saattaa aiheuttaa levottomuuksia ja hankaluuksia - niin sanottujen alempien sosiaaliryhmien radikalisoitumista. “Silloin on pakko tinkiä taloudellisesta tehokkuudesta”.
Yritysjohtajat pääoman käsikassaroita.
Nykyään yritysjohtajat keskittyvät yleensä pääsemään ylimääräisistä työntekijöistä eroon. Vaikka tuotanto Suomessa on kasvanut 90-luvulla laman pohjalta neljä kertaa paremmin kuin EU-maissa, yritysjohtajat ovat vähentäneet väkeä ja sysänneet vastuun saneerattujen elättämisestä yhteiskunnalle. Vaikka tuotanto on jatkuvasti kasvanut, teollisuuden työpaikat kääntyivät laskuun jo 70-luvun lopulla ja ovat nyt yli 200 000 työntekijää alhaisemmalla tasolla.
80-luvulla Suomi oli Euroopan Japani. Suomen teollisuustuotanto kasvoi jo tuolloin nopeammin kuin EU-maiden keskiarvo. Se kasvoi kymmenen vuoden aikana 35 prosenttia. Vielä vuonna 1990 sosiaalikustannukset suhteutettuina bruttokansantuotteeseen olivat vaatimatonta eurooppalaista keskitasoa.
Nyt 90-luvulla Suomen teollisuustuotanto on kasvanut lamasta huolimatta vielä hurjemmin eli 90 prosenttia. Silti tehtyjen työtuntien määrä ei ole edes 1980-luvun lopun tasolla.
Teknologian avulla on nostettu viimeisten vuosikymmenten aikana tuottavuutta jatkuvasti. Erityisen nopeaa se on ollut 90-luvulla, jolloin tuottavuus nousi n. 6 prosenttia vuodessa. Seurauksena on ollut, että työvoimakustannusten osuus kokonaiskustannuksista on pienentynyt jatkuvasti.
Tämä työntekijöitä kurjistava linja näkyy palkkojen osuuden pienenemisenä sekä osuuden pienenemisenä kansantuotteesta että yrittäjätoiminnan arvonlisäyksestä.
Palkkojen osuus bruttokansantuotteesta oli vuonna 1990 vielä 44,2 prosenttia ja markkoina 271 miljardia. Vuonna 1999 enää 37,6 prosenttia ja markkoina 279 miljardia. Siis melkein sama summa kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Palkkasummaa olisi nostettava n. 60 miljardia, jotta palkkojen osuus olisi sama kuin ennen lamaa. Palkkoja pitäisi korottaa 23,6 prosenttia, jotta palattaisiin edes entiseen tasoon.
Myöskään yhteiskunta ei hyötynyt teollisuustuotannon valtavasta kasvusta. Sen on ollut pakko kiihdyttää terveys-, koulutus- sosiaali- ja kulttuuripalvelujen purkamista, koska tehostuneesta tuotannosta ei kyetä ulosmittaamaan veroina edes entisenkokoista tuottoa jaettavaksi.
Vasta vuoden 96 lopulla valtion verotulot saavuttivat saman tason kuin vuonna 1990 reiluista veronkiristyksistä huolimatta. Yhteiskunnan verotulot eivät enää kasva tuotannon kasvun suhteessa, koska teknologian maksimaalinen hyödyntäminen tuotantoelämässä on käytännössä laillista veronkiertoa.
Yritysjohtajat keskittyneet rikkaitten rikastuttamiseen.
Työnantajat ovat aina syyttäneet AY -liikettä ja työntekijöitään ahneeksi palkkaneuvottelujen yhteydessä. Kuitenkin 90-luvun noususuhdanteen alkaessa vuosien 1994-97 välillä palkansaajien palkat nousivat 10 prosenttia ja samalla aikajaksolla TT:n hallituksen jäsenten palkat melkein 24 prosenttia. Heidän pääomatulonsa kasvoivat sitä vastoin peräti 211 prosenttia.
Suuryritysten johtajien ansioiden kehitys on ollut 90-luvun loppupuolella aivan omaa luokkaansa, jos kehitystä verrataan palkansaajien ansioihin. Pelkästään vuonna 1999 nousu oli keskimäärin yli 100 prosenttia. Jos Nokian Ollilan poikkeuksellisen kovat ansiot jätetään pois laskusta, vuosinousu oli yli 30 prosenttia, sen sijaan palkansaajilla vain 2,7 prosenttia. Silti yritysjohtajat miehekkäästi julistavat palkkamalttia AY-liikkeen suuntaan.
Yritysten voittojen osuus bruttokansantuotteesta on sen sijaan kasvanut huimasti. Voittojen osuus oli vuonna 1990 14,4 prosenttia ja markkoina 88 miljardia. Vuonna 2000 niiden osuus oli kasvanut peräti 24,5 prosenttiin ja markkoina 184 miljardia.
Tulevaisuudessa työnantajat kilpailevat maailmanlaajuisesti vain viidestä prosentista Gaussin käyrän oikean laidan kulkijoista. Heille pääoma on valmis maksamaan entistä kovempia palkkoja, bonuksia ja optioita.
Nuoremmasta yritysjohtajasukupolvesta on tullut isänmaattomia ja kansainvälisten headhunterien riistaa. Oman tulotasonsa maksimoinnin lisäksi heitä kiinnostaa enää vain osakkeenomistajien ja kansainvälisten pörssiasiantuntijoiden näkemykset ja odotukset. Heitä ei enää kiinnosta ympäröivä yhteisö ja sen hyvinvointi. Hehän vaihtavat nykyään maata ja yhtiötä kuin paitaa.
Työnantajat ja yritysten omistajat ovat saaneet kilpailukykyä kahdella devalvaatiolla jolloin rahan arvoa ja palkansaajien ostovoimaa heikennettiin yhteensä 40 prosenttia. Euroon liittymisen jälkeen työntekijöitten ostovoimaa heikennettiin vielä enimmillään 30 prosenttia euron devalvoituessa suhteessa dollariin.
Tällä kansalaisten kurjistumisella tuotanto on saanut uutta kilpailukykyä ja lähtenyt ennennäkemättömään kasvuun. Osinkoja on jaettu vuonna 2000 omistajille n. 40 miljardia markkaa.
Osakkeenomistajien etujen tärkeyden ylivertaisuutta osoittaa hiljattain tehty tutkimus yritysjohtajien ajankäytöstä. Toimitusjohtajien päivittäisestä ajankäytöstä jo kolmannes kuluu sijoittajasuhteitten hoitoon ja pörssianalyytikkojen kanssa seurusteluun.
Nämä Suomen historian suurimmat tulojen ja varallisuuden uusjaon hedelmät ovat ohjautuneet vain n. 20 000 rikkaimman suomalaisen taskuun. Voi aika perustellusti kysyä, onko tällä kehityksellä moraalista perustaa?
Tänään shareholder valuen- ja bond holder valuen arvojen kasvattaminen on yhteiskunnan tärkeimpiä arvoja ja ajavat kaikkien muiden yhteiskunnallisten arvojen edelle.
Pieni osa suomalaisista on rikastunut pääasiassa myymällä pörssiosakkeensa ulkomaalaisille rikkaille. Jo 65 prosenttia pörssin arvosta on myyty ulkomaiseen omistukseen. Laman pohjalta vuodesta 1991 vuoteen 2000 (huhtikuu) pörssin arvo on noussut 59 miljardista 2 555 miljardiin. Vain makuuttamalla joutilasta rahaa osakkeissa arvo on noussut 43 -kertaiseksi.
Ulkomaiset sijoittajat ovat 90-luvulla tuoneet pörssiin uutta rahaa vain vajaat 200 miljardia. Suomalaisten palkansaajien työllä ja pidättyvällä palkkapolitiikalla sijoituksen arvo on noussut parhaimmillaan 1 500 miljardiin.
Voinee aika perustellusti kysyä, onko kehitys kohtuullista ja onko sillä moraalista perustaa? Varsinkin kun suomalaisen työn hedelmät, siis osakkeiden arvonnousu ja osingot, hyödyttävät jo ennestään rikkaita amerikkalaisia.
Milloinkahan yritykset havahtuvat huomaamaan, että niillä voi olla muitakin vastuita kuin ROI, sijoitetun pääoman tuotto.
Yrityselämän moralisointia.
Tätä tavallisen kansalaisen syrjäytymistä ja kansakunnan kahtiajakoa on osuvasti kritisoinut psykohistorioitsija, professori Juha Siltala seuraavasti: “Maailmanlaajuisessa kilpailussa syntyy lintsaava, tuloksista piittaamaton, viinaan menevä homo sovieticus tai huumeilla elävä trainspotting-nuori. Maailmantalous tuhoaa porvarillisen ihmisen, tehdessään mahdottomaksi suhteellisen vapautumisen omilla ponnistuksilla ja palkitessaan keinottelijoita, joiden voitot eivät ole missään suhteessa työpanokseen”.
Akateemikko Erik Allardt on myös paheksunut nykyistä kehitystä. Hän on julkisuudessa todennut, “On siinä jotain moraalisesti epäilyttävää, että ihminen, joka on uhrannut yritykselle 20 vuotta elämästään, sanotaan irti ja samaan aikaan osakkeenomistajat säilyvät koskemattomina”.
Myös akateemikko Georg Henrik von Wright on tohtinut epäillä julkisuudessa, onko demokratia enää edes mahdollista yhteiskunnassa, jossa talous ja teknologia määräävät asioista.
Saneerausten avulla tapahtuneesta tuottavuuden parantumisesta on sitten palkittu runsaskätisesti yritysten johtoa. Niin runsaasti, että poliittisen elämän ylin johto on esittänyt voimakkaan paheksuntansa.
Pääministeri Paavo Lipponen on todennut julkisuudessa johtajille suunnatuista optioista: “On suorastaan hävytöntä, että yritysjohtajat, jotka istuvat toisten yritysten johtokunnissa ja hallituksissa järjestelevät toisilleen suunnattomia optiovoittoja, joiden edellytykset on luotu yhteiskunnan päätöksillä”.
Presidenttinä ollessaan Martti Ahtisaari toivoi Kuopion Etiikkaseminaarissa yrityselämältä, ettei yhteiskunnan työllistämisvastuita sysättäisi vain poliittiselle järjestelmälle: “Elämme kehnossa yhteiskunnassa, jos yritykset eivät kanna myös osuuttaan”. Optioista Ahtisaari totesi, että johtajia ei pidä palkita vain saneerauksista. “Ei vaadi kauppakorkeakoulua panna ihmisiä vain pois”. - Tosin myöhemmin Ahtisaari on tullut toisiin ajatuksiin.
Japanissa yritysjohtajilla toisenlainen käsitys vastuusta.
Japanissa sitä vastoin yritysjohtajat kokevat työllistämisvastuunsa tyystin eri lailla kuin meillä Suomessa. Vuosittain melkein 500 yritysjohtajaa tekee mieluummin itsemurhan, kuin irtisanoo vanhoja pitkäaikaisia työntekijöitään. Moista sitoutumista ja vastuuta työntekijöistään ei löydy Suomesta.
Ainoa asia, johon yritysjohtajat ovat viime vuosina panostaneet yhteiskunnallisesti on sponsorointi. Sekään ei ole tapahtunut moraalisista tai eettisistä syistä, vaan puhtaasti liiketaloudellisista. On oltu mukana rakentamassa Harkimon hallia, tuettu Jazz-konsertteja ja oopperaa. Sen on katsottu ensisijaisesti edistävän markkinointia ja kiillottavan yrityskuvaa.
Yritysten yhteiskunnallinen vastuun pitäisi näkyä tekoina yhteiskunnassa eikä vain pelkkänä retoriikkana juhlapuheissa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi