Miksi suomalaiset taloustoimittajat eivät kritisoi?
(taloustoimittajat)
JULKAISTU: Vakuutusväki Nro 3 / 2001.
Nyt kun koko 90-luvun olemme saaneet ilakoida sosialistisen suunnitelmatalouden romahdusta, melkein kaikki taloustoimittajat mediaan katsomatta ovat rummuttaneet vapaan markkinatalouden nimeen. Kun kaikki on nyt vapautettu uusliberalismin hengessä, on suorastaan pyhäinhäväistystä kritisoida vapaan markkinatalouden kääntöpuolta.
Siksi olikin virkistävää seurata TV1:stä (24. 9. 2000) ranskalaisten tuottamaa Ulkolinjan ohjelmaa: “Maailmankauppa maalitauluna”. Tällaisia ohjelmia ei jostain syystä suomalainen TV-journalismi tuota. Mistähän syystä?
Ohjelmassa ranskalaiset ja amerikkalaiset uskalsivat ottaa esille sellaisia näkökulmia joista suomalaiset taloustoimittajat pääsääntöisesti vaikenevat. Erityisesti talouslehdet ovat olleet täysin kritiikittömiä ja sensuroineet tehokkaasti muidenkin yrityksiä tuoda poikkeavia näkemyksiä julkiseen keskusteluun. Tässä muutamia katkelmia ohjelmasta.
Taloustoimittaja Bernard Cassen Le Monde Diplomatique -lehdestä totesi kriittisesti: “Markkinat ovat tulleet poliittisen elämän näyttämölle. Niistä puhutaan lakkaamatta, mutta niitä ei eritellä. Siitä huolimatta vihjataan, että ne sanovat viimeisen sanan, eli päättävät. Toisin sanoen, rahamarkkinat ovat kaappaamassa poliittisen vallan aste asteelta”. Finanssimarkkinat ovat yhtä aikaa sekä häilyvät, että varsin mahtavat.
Päätoimittaja Dominique Taddei Economist-lehdestä puolestaan kritisoi seuraavasti: “Siitä lähtien kun poliitikot päättivät vapauttaa rajansa, pelko pääoman pakenemisesta alkoi ohjata poliitikkojen päätöksentekoa. On selvää, että jos maan kehityksen rahoittaminen riippuu suurelta osin yksityisestä ulkomaisesta pääomasta, jonka tulo voi lakata yhtä äkkiä kuin se alkoikin, ei kerta kaikkiaan voida tehdä päätöksiä, jotka olisivat epäsuotuisia sijoittajille”.
Maailmanpankin silloinen pääekonomisti Joseph. E. Stiglitz puolestaan totesi: “Tajuamme nyt, että kansainvälisillä pääomavirroilla on valtavat yhteiskunnalliset seuraukset ja ne voivat saada aikaan valtavaa yhteiskunnallista epävakautta. Meillä ja muualla tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että hetkellisten pääomavirtojen tuoma hyöty voi olla rajallinen.
Ei voida rakentaa tehtaita tai investoida sellaisen pääoman varaan joka virtaa sisään ja ulos vain hetken varoitusajalla. Se aiheuttaa epävakautta, mutta ei johda kasvuun. Mitään todisteita kasvusta ei todellakaan ole. On siis mietittävä miten vakauttaa nuo pääomavirrat, jotka ovat tärkeät vaikkapa kaupankäynnille. On varmistettava, että pääomaa virtaa tarpeeksi helpottamaan kansainvälistä kauppaa. Talous saa siitä elinvoimaa”.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet Le Monde Diplomatique-lehdestä puolestaan suositteli valuuttakeinottelun hillitsemiseksi Tobinin veroa. James Tobin on amerikkalainen talousnobelisti, presidentti Kennedyn entinen neuvonantaja, siis demokraatti. Tämä amerikkalainen talousnobelisti ehdotti 0,1 prosentin veron perustamista, jota sovellettaisiin rahansiirtoihin valuuttamarkkinoilla.
Mielenkiintoista on se, että Tobin havaitsi jo 70-luvulla, että ´kuplatalous´ on kehittymässä. Taistelussa valuuttakeinottelua vastaan on tärkeää sirotella hiekanjyviä rattaisiin. Keinotteluhan syntyy useiden rahansiirtojen seurauksena. Samat tekijät moninkertaistavat rahansiirrot ostamalla ja myymällä vuoronperään. Tällainen toiminta pyrittiin torjumaan verolla. Pienikin vero aiheuttaisi sen, ettei pitkän päälle kannattaisi ostaa ja myydä tiettyä rahasummaa edestakaisin”.
Taloustoimittaja Bernard Cassen Le Monde Diplomatique-lehdestä totesi puolestaan: “Valuutan tarkoitus ei ole tuottaa tuloa. Se on maksuväline, ei rahantuotantoväline. Keinottelu vääristää valuutan käyttötarkoituksen. Kun Tobin ehdotti veroa 70-luvulla, valuuttaa vaihdettiin päivässä vain 70 miljardilla markalla.
Tobinin-vero ei pyri estämään todellista kaupankäyntiä jonka suhteellinen merkitys on pieni. Tavaraa ja palveluita vaihdetaan 40 miljardilla markalla vuodessa. Valuuttakauppaa sen sijaan käydään 12 miljardilla päivässä. Toisin sanoen kolmen päivän valuuttakeinottelu vastaa vuoden totista toimintaa. Kuten Ignacio sanoo, vertailu kertoo paljon. Tobinin aikomus ei ollut rangaista pääomia, vaan tuoda hiukan vakautta kansainväliseen talouteen”.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet totesi keinottelun seurauksena syntyneestä kansalaisten kahtiajakautumisesta. “Nykymaailman leimaavin piirre on epätasa-arvo. Maapallon kuudesta miljardista ihmisestä, miljardi elää kohtalaisesti ja viisi miljardia puutteen alaisena.
Köyhyysrajan alapuolella elää kolme miljardia ihmistä, mutta viisi miljardia elää puutteessa. Rakenne ei ole vain moraaliton ja epäinhimillinen, se on räjähdysaltis. Tulevaisuudessa se tuottaa valtavan määrän kapinallisia”.
Jopa Maailmanpankin pääjohtaja James D. Wofensohn on huolissaan kansalaisten kasvavasta eriarvoisuudesta. “Pankit lainasivat sumeilematta kehitysmaihin. Kolme miljardia elää alle 13 markalla päivässä.
Siirtyessämme nyt uudelle vuosituhannelle on mietittävä, aiommeko jatkaa kuten tähän asti, vaikka tiedämme, että ongelmat ovat vielä suurempia 20-25 vuoden päästä. Vai voimmeko tehdä perustavia muutoksia suhtautumisessamme kehitykseen muuttaa sen suuntaa sekä määrällisesti että laadullisesti. On melko varmaa, että jos jatkamme näin, emme voi voittaa”.
Joseph. E. Stiglitz puolestaan totesi pankin toimintafilosofiasta: “Usein lainoja myönnettiin hallitusten lahjontaa varten kylmän sodan aikakaudella. Silloin kyse ei suinkaan ollut siitä, edistettiinkö rahalla maan hyvinvointia, vaan siitä, voitiinko rahalla vakiinnuttaa tilanne maailman silloisen geopoliittisen tarpeen mukaisesti”.
Kansainvälisen velkakomitean (CADTM) puheenjohtaja Eric Toussaint kritisoi Maailmanpankin toimintaa: “Maailmanpankin rinnalla tai sen takana seisovat pankkia johtavat maat USA ja muut G7-maat, Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Japani, Kanada ja Italia.
Näiden maiden teollisuus mahdollistaa Maailmanpankin tukemien hankkeiden toteuttamisen. Monikansalliset yhtiöt toimittavat laitteet tai rakentavat kokonaisia tuotantolaitoksia. Näin luodaan pankin kanssa yhteinen hanke. Vaikka Maailmanpankin pitäisi ajaa vain kehityshankkeita, saattaa taustalla olla vain tietyn suuryrityksen etu.
Kun USA nosti korkoja vuonna 1979 hillitäkseen laukkaavaa inflaatiota, kehitysmaiden velat kävivät niille ylivoimaisiksi. Lähtökohtana oli kuuden prosentin nimellisarvoinen korko, joka nousi 16-17 prosenttiin vuosina 81 ja 82. Korko kasvoi Toussaintin mukaan siis lähes kolminkertaiseksi. Vuonna 1982 kehitysmaiden velka kasvoi lähes yhdessä yössä kolminkertaiseksi lainattuun summaan nähden.
Vientitulojen laskiessa dramaattisesti vientituotteiden kuten öljyn hinnat alkoivat laskea jyrkästi. Kun Meksiko ilmoitti vuonna 1982, ettei se kykene hoitamaan ulkomaan velkaansa ja pian muut latinalaiset maat seurasivat perässä. Otettiin taas uutta ulkomaanvelkaa ja säästettiin julkisia menoja. Toussaintin mukaan syntyi järjestelmä, joka pumppaa etelän tuottamat rikkaudet pohjoisen hyväksi.
Teollisuusmaat saavat säännöllisen koron rahoilleen ja jos maksut ovat myöhässä, niistä saadaan viivästymiskorkoa. Velkarästeille kertyy lisää korkoa ja säännöllisten korkojen määrä kasvaa edelleen. Syntyy tuottoisa rahanlähde.
Viime vuonnakin (1999) päästiin 1 700 miljardiin markkaan. Kolmas maailma joutuu maksamaan 1 700 miljardia, vaikka sai hallituksilta vain 215 miljardia.
Auttavatko teollisuusmaat siis todella kolmatta maailmaa? - Kysyy velkakomitean puheenjohtaja Eric Toussaint. Kolmannen maailman velkataakka oli 80-luvun alusta noussut nelinkertaiseksi. Se oli jo 17 000 miljardia markkaa vuonna 2000.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet kritisoi vapaata markkinataloutta: “Liberalismin idea on se, että kun markkinat säätelevät itseään globaalisti, se tehoaa paremmin kuin mikään muu. Samalla se toimii globalisaation liikkeellepanevana voimana.
Uusi tieto, viestintä ja teknologian kehitys kansainvälistävät planeettamme. On selvää, että jatkossa kaikki globaali keinottelu leviää noita tiedon valtateitä. Samaa logiikkaa pyritään noudattamaan kaikkialla. Pyritään takaamaan esteetön, joustava ja vastukseton eteneminen kaikilla aloilla. Valtion merkitystä halutaan vähentää. Ajatus sisältyy iskulauseeseen: ‘Mitä vähemmän valtiojohtoinen, sitä parempi valtio’. Näimme jo, miten Neuvostoliitto luhistui. Maassa vallitsi vuosisadan jäykin valtiojohtoisuus, jolla oli vastustettu 1 800 -luvun lopun liberalismia. Näyttää siltä, ettei liberalismille ole enää henkistä vastustajaa, edes teoriassa”.
Tässä vain pieni otos ohjelman yhteiskuntakritiikistä, jollaista saa luupilla etsiä suomalaisten taloustoimittajien kirjoituksista. Varsinkin etukäteen, eikä vasta silloin, kun ongelmat ovat jo ilmeisiä tai kaatuneet syliin. Vielä harvinaisempaa on, että he etsisivät ratkaisumalleja näihin yhä vapaammiksi päästettyjen markkinatalouden ongelmiin.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Vakuutusväki Nro 3 / 2001.
Nyt kun koko 90-luvun olemme saaneet ilakoida sosialistisen suunnitelmatalouden romahdusta, melkein kaikki taloustoimittajat mediaan katsomatta ovat rummuttaneet vapaan markkinatalouden nimeen. Kun kaikki on nyt vapautettu uusliberalismin hengessä, on suorastaan pyhäinhäväistystä kritisoida vapaan markkinatalouden kääntöpuolta.
Siksi olikin virkistävää seurata TV1:stä (24. 9. 2000) ranskalaisten tuottamaa Ulkolinjan ohjelmaa: “Maailmankauppa maalitauluna”. Tällaisia ohjelmia ei jostain syystä suomalainen TV-journalismi tuota. Mistähän syystä?
Ohjelmassa ranskalaiset ja amerikkalaiset uskalsivat ottaa esille sellaisia näkökulmia joista suomalaiset taloustoimittajat pääsääntöisesti vaikenevat. Erityisesti talouslehdet ovat olleet täysin kritiikittömiä ja sensuroineet tehokkaasti muidenkin yrityksiä tuoda poikkeavia näkemyksiä julkiseen keskusteluun. Tässä muutamia katkelmia ohjelmasta.
Taloustoimittaja Bernard Cassen Le Monde Diplomatique -lehdestä totesi kriittisesti: “Markkinat ovat tulleet poliittisen elämän näyttämölle. Niistä puhutaan lakkaamatta, mutta niitä ei eritellä. Siitä huolimatta vihjataan, että ne sanovat viimeisen sanan, eli päättävät. Toisin sanoen, rahamarkkinat ovat kaappaamassa poliittisen vallan aste asteelta”. Finanssimarkkinat ovat yhtä aikaa sekä häilyvät, että varsin mahtavat.
Päätoimittaja Dominique Taddei Economist-lehdestä puolestaan kritisoi seuraavasti: “Siitä lähtien kun poliitikot päättivät vapauttaa rajansa, pelko pääoman pakenemisesta alkoi ohjata poliitikkojen päätöksentekoa. On selvää, että jos maan kehityksen rahoittaminen riippuu suurelta osin yksityisestä ulkomaisesta pääomasta, jonka tulo voi lakata yhtä äkkiä kuin se alkoikin, ei kerta kaikkiaan voida tehdä päätöksiä, jotka olisivat epäsuotuisia sijoittajille”.
Maailmanpankin silloinen pääekonomisti Joseph. E. Stiglitz puolestaan totesi: “Tajuamme nyt, että kansainvälisillä pääomavirroilla on valtavat yhteiskunnalliset seuraukset ja ne voivat saada aikaan valtavaa yhteiskunnallista epävakautta. Meillä ja muualla tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että hetkellisten pääomavirtojen tuoma hyöty voi olla rajallinen.
Ei voida rakentaa tehtaita tai investoida sellaisen pääoman varaan joka virtaa sisään ja ulos vain hetken varoitusajalla. Se aiheuttaa epävakautta, mutta ei johda kasvuun. Mitään todisteita kasvusta ei todellakaan ole. On siis mietittävä miten vakauttaa nuo pääomavirrat, jotka ovat tärkeät vaikkapa kaupankäynnille. On varmistettava, että pääomaa virtaa tarpeeksi helpottamaan kansainvälistä kauppaa. Talous saa siitä elinvoimaa”.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet Le Monde Diplomatique-lehdestä puolestaan suositteli valuuttakeinottelun hillitsemiseksi Tobinin veroa. James Tobin on amerikkalainen talousnobelisti, presidentti Kennedyn entinen neuvonantaja, siis demokraatti. Tämä amerikkalainen talousnobelisti ehdotti 0,1 prosentin veron perustamista, jota sovellettaisiin rahansiirtoihin valuuttamarkkinoilla.
Mielenkiintoista on se, että Tobin havaitsi jo 70-luvulla, että ´kuplatalous´ on kehittymässä. Taistelussa valuuttakeinottelua vastaan on tärkeää sirotella hiekanjyviä rattaisiin. Keinotteluhan syntyy useiden rahansiirtojen seurauksena. Samat tekijät moninkertaistavat rahansiirrot ostamalla ja myymällä vuoronperään. Tällainen toiminta pyrittiin torjumaan verolla. Pienikin vero aiheuttaisi sen, ettei pitkän päälle kannattaisi ostaa ja myydä tiettyä rahasummaa edestakaisin”.
Taloustoimittaja Bernard Cassen Le Monde Diplomatique-lehdestä totesi puolestaan: “Valuutan tarkoitus ei ole tuottaa tuloa. Se on maksuväline, ei rahantuotantoväline. Keinottelu vääristää valuutan käyttötarkoituksen. Kun Tobin ehdotti veroa 70-luvulla, valuuttaa vaihdettiin päivässä vain 70 miljardilla markalla.
Tobinin-vero ei pyri estämään todellista kaupankäyntiä jonka suhteellinen merkitys on pieni. Tavaraa ja palveluita vaihdetaan 40 miljardilla markalla vuodessa. Valuuttakauppaa sen sijaan käydään 12 miljardilla päivässä. Toisin sanoen kolmen päivän valuuttakeinottelu vastaa vuoden totista toimintaa. Kuten Ignacio sanoo, vertailu kertoo paljon. Tobinin aikomus ei ollut rangaista pääomia, vaan tuoda hiukan vakautta kansainväliseen talouteen”.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet totesi keinottelun seurauksena syntyneestä kansalaisten kahtiajakautumisesta. “Nykymaailman leimaavin piirre on epätasa-arvo. Maapallon kuudesta miljardista ihmisestä, miljardi elää kohtalaisesti ja viisi miljardia puutteen alaisena.
Köyhyysrajan alapuolella elää kolme miljardia ihmistä, mutta viisi miljardia elää puutteessa. Rakenne ei ole vain moraaliton ja epäinhimillinen, se on räjähdysaltis. Tulevaisuudessa se tuottaa valtavan määrän kapinallisia”.
Jopa Maailmanpankin pääjohtaja James D. Wofensohn on huolissaan kansalaisten kasvavasta eriarvoisuudesta. “Pankit lainasivat sumeilematta kehitysmaihin. Kolme miljardia elää alle 13 markalla päivässä.
Siirtyessämme nyt uudelle vuosituhannelle on mietittävä, aiommeko jatkaa kuten tähän asti, vaikka tiedämme, että ongelmat ovat vielä suurempia 20-25 vuoden päästä. Vai voimmeko tehdä perustavia muutoksia suhtautumisessamme kehitykseen muuttaa sen suuntaa sekä määrällisesti että laadullisesti. On melko varmaa, että jos jatkamme näin, emme voi voittaa”.
Joseph. E. Stiglitz puolestaan totesi pankin toimintafilosofiasta: “Usein lainoja myönnettiin hallitusten lahjontaa varten kylmän sodan aikakaudella. Silloin kyse ei suinkaan ollut siitä, edistettiinkö rahalla maan hyvinvointia, vaan siitä, voitiinko rahalla vakiinnuttaa tilanne maailman silloisen geopoliittisen tarpeen mukaisesti”.
Kansainvälisen velkakomitean (CADTM) puheenjohtaja Eric Toussaint kritisoi Maailmanpankin toimintaa: “Maailmanpankin rinnalla tai sen takana seisovat pankkia johtavat maat USA ja muut G7-maat, Ranska, Iso-Britannia, Saksa, Japani, Kanada ja Italia.
Näiden maiden teollisuus mahdollistaa Maailmanpankin tukemien hankkeiden toteuttamisen. Monikansalliset yhtiöt toimittavat laitteet tai rakentavat kokonaisia tuotantolaitoksia. Näin luodaan pankin kanssa yhteinen hanke. Vaikka Maailmanpankin pitäisi ajaa vain kehityshankkeita, saattaa taustalla olla vain tietyn suuryrityksen etu.
Kun USA nosti korkoja vuonna 1979 hillitäkseen laukkaavaa inflaatiota, kehitysmaiden velat kävivät niille ylivoimaisiksi. Lähtökohtana oli kuuden prosentin nimellisarvoinen korko, joka nousi 16-17 prosenttiin vuosina 81 ja 82. Korko kasvoi Toussaintin mukaan siis lähes kolminkertaiseksi. Vuonna 1982 kehitysmaiden velka kasvoi lähes yhdessä yössä kolminkertaiseksi lainattuun summaan nähden.
Vientitulojen laskiessa dramaattisesti vientituotteiden kuten öljyn hinnat alkoivat laskea jyrkästi. Kun Meksiko ilmoitti vuonna 1982, ettei se kykene hoitamaan ulkomaan velkaansa ja pian muut latinalaiset maat seurasivat perässä. Otettiin taas uutta ulkomaanvelkaa ja säästettiin julkisia menoja. Toussaintin mukaan syntyi järjestelmä, joka pumppaa etelän tuottamat rikkaudet pohjoisen hyväksi.
Teollisuusmaat saavat säännöllisen koron rahoilleen ja jos maksut ovat myöhässä, niistä saadaan viivästymiskorkoa. Velkarästeille kertyy lisää korkoa ja säännöllisten korkojen määrä kasvaa edelleen. Syntyy tuottoisa rahanlähde.
Viime vuonnakin (1999) päästiin 1 700 miljardiin markkaan. Kolmas maailma joutuu maksamaan 1 700 miljardia, vaikka sai hallituksilta vain 215 miljardia.
Auttavatko teollisuusmaat siis todella kolmatta maailmaa? - Kysyy velkakomitean puheenjohtaja Eric Toussaint. Kolmannen maailman velkataakka oli 80-luvun alusta noussut nelinkertaiseksi. Se oli jo 17 000 miljardia markkaa vuonna 2000.
Päätoimittaja Ignacio Ramonet kritisoi vapaata markkinataloutta: “Liberalismin idea on se, että kun markkinat säätelevät itseään globaalisti, se tehoaa paremmin kuin mikään muu. Samalla se toimii globalisaation liikkeellepanevana voimana.
Uusi tieto, viestintä ja teknologian kehitys kansainvälistävät planeettamme. On selvää, että jatkossa kaikki globaali keinottelu leviää noita tiedon valtateitä. Samaa logiikkaa pyritään noudattamaan kaikkialla. Pyritään takaamaan esteetön, joustava ja vastukseton eteneminen kaikilla aloilla. Valtion merkitystä halutaan vähentää. Ajatus sisältyy iskulauseeseen: ‘Mitä vähemmän valtiojohtoinen, sitä parempi valtio’. Näimme jo, miten Neuvostoliitto luhistui. Maassa vallitsi vuosisadan jäykin valtiojohtoisuus, jolla oli vastustettu 1 800 -luvun lopun liberalismia. Näyttää siltä, ettei liberalismille ole enää henkistä vastustajaa, edes teoriassa”.
Tässä vain pieni otos ohjelman yhteiskuntakritiikistä, jollaista saa luupilla etsiä suomalaisten taloustoimittajien kirjoituksista. Varsinkin etukäteen, eikä vasta silloin, kun ongelmat ovat jo ilmeisiä tai kaatuneet syliin. Vielä harvinaisempaa on, että he etsisivät ratkaisumalleja näihin yhä vapaammiksi päästettyjen markkinatalouden ongelmiin.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi