Manipuloiko lehdistö?
(Koroma, Ojala, Ollila, Järventaus, Lehtinen)
JULKAISTU: KU / Viikkoliite 9.5. 2003.
Seuraan säännöllisesti ainakin kolmea sanomalehteä ja yritän analysoida niiden antamaa informaatiota. Lähinnä mitä asioita näissä lehdissä ja kenen kirjoittamina nostetaan pääotsikoihin, sekä erityisesti niitä asioita, mistä lehdet vaikenevat. Nämä kolme lehteä ovat kokoomuksen Nykypäivä, “puolueeton” Helsingin Sanomat ja vasemmistoliiton Kansan Uutiset.
Vaikeneminen on lehdistön tehokkain ase kansalaisten manipuloinnissa. Se tuli taas kerran mieleen, kun luin Kansan Uutisten Viikkoliitteestä kolmisivuisen Ritva Pitkäsen referaatin tutkimuksesta: “Mihin katosi kultamuna? - Suomen teollisuuden voitot ja niiden käyttö 1990-luvulla” Hän on toiminut 12 vuotta KHT-tilintarkastajana ja nyt eläkkeellä ollessaan uskaltautunut kertomaan havaintojaan kooten ne tutkimukseksi (www.prodemokratia.net / tutkimukset / tutkimus2.html).
Koko 90-luvun ajan TT:n johto Johannes Koroman ja Arto Ojalan johdolla ovat hokeneet alhaisten palkkavaatimusten tarpeellisuutta työttömyyden poistajana. Ilman voittoja ei yritys investoi, eikä siten luo uusia työpaikkoja.
Samoin Yrittäjien Jorma Järventaus, TT:n Tarmo Korpela, Veronmaksajien Keskusliiton Teemu Lehtinen ja Nokian Jorma Ollila ovat saaneet valtamedioissa runsaasti palstatilaa propagoidessaan rikastumisen ja tuloerojen kasvattamisen kannustavan uuteen yrittäjyyteen ja kasvattamaan olemassa olevaa yritystoimintaa ja siten luomaan uusia työpaikkoja.
Kun Viikkolehti oli käyttänyt Pitkäsen tutkimustulosten esittämiseen kolme koko sivua, tutkin mielenkiinnolla mitä Helsingin Sanomat ja Nykypäivä kirjoittivat tutkimuksesta. Kummassakaan ei ollut tutkimuksesta riviäkään. Helsingin Sanomien kohdalla voi tuskin vedota edes resurssipulaan.
Toisaalta vaikeneminen on ymmärrettävää, joskin journalistisesti ja vapaan tiedonkulun kannalta arveluttavaa. Pitkäsen tutkimus paljastaa tilastojen valossa täysin päinvastaisiksi sen, mitä nämä pääoman edusmiehet ja medioiden lemmikit ovat saaneet koko 90-luvun saarnata valtamedioissa.
Tutkimuksensa yhteenvetona Pitkänen toteaa, että teollisuus ei käyttänyt voittojaan 90-luvulla tuotantovälineiden kasvattamiseen tai työpaikkojen luomiseen. Teollisuuden hulppeina vuosina työpaikat vähenivät. Se tarvitsi 50 000 työntekijää vähemmän kuin ennen lamaa. Reaalisten palkkakustannusten nousu pysähtyi myös jo vuonna 1996.
Teollisuuden kokonaisvoitto 1990-luvulla oli 63 miljardia euroa. Välittömiä veroja ne maksoivat 14,5 miljardia euroa ja omistajille jaettiin 12,9 miljardia euroa. Kun kohdistetaan verot ja osingot sille vuodelle, jonka voitosta ne maksetaan, osinkojen määrä ylitti selvästi maksuunpantujen verojen määrän vuosina 1991-2000.
Voitot jaettiin pois osinkoina ja niillä ostettiin yrityksiä ulkomailta. Pääosa suomalaisten yritysten sijoituksista ja yhä suurempi osa osingoista maksetaan pois Suomesta. Ne osingot, jotka jäivät kotimaahan, menivät pääosin suurituloisimmille suomalaisille.
Teollisuuden investointeja Pitkänen pitää yllättävän vähäisinä. Rahaa käytettiin maahan, rakennuksiin, uusiin tehtaisiin, koneisiin ja laitteisiin nettomääräisesti eli poistojen jälkeen vain noin 7 miljardia euroa. Tämä kertoo siitä, että teollisuuden suurvoitoilla ei luotu mitään uutta, vaan korvattiin vain vanhoja tuotantovälineitä ja automatisoitiin uusimmalla tietotekniikalla.
Mihin 1990-luvun ennätyssuuret osingot oikein menivät? - “Ne on jaettu toisille yrityksille, ulkomaalaisille omistajille ja suurituloisimmalle osalle”, Pitkänen vastaa.
Suurin yksittäinen erä, mihin voittoja on käytetty, ovat sijoitukset konserniyhtiöihin ja yritysostoihin. Niiden arvo on 35 miljardia euroa.
Epätavallisen suuri osa suorista sijoituksista on mennyt Hollantiin, mistä rahat on todennäköisesti sijoitettu edelleen muihin maihin. Jatkotutkimuksen paikka olisi sekin, mihin rahat lopulta päätyivät. Hollannin lisäksi suomalaisten suurimmat sijoitusmaat ovat Ruotsi, USA, Saksa ja Norja. Sijoitukset kotimaisiin konserniyhtiöihin ovat ilmeisesti merkinneet vain omistajan vaihdosta.
Mielenkiintoista on, että sijoituskanta on suuri maissa, joissa palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on Suomea korkeampi ja joissa ei ole tapahtunut yhtä jyrkkää palkkojen kansantulo-osuuden laskua 1990-luvulla kuin Suomessa.
Vaikuttaakin siltä, että Suomen nykytasoa korkeampi palkkojen kansantulo-osuus ei välttämättä merkitse kannattamatonta yritystoimintaa, pohtii Pitkänen.
Siitä päätellen, että teollisuustoimialan työpaikat eivät ole lisääntyneet ja nettoinvestoinnit ovat olleet vähäisiä, sijoituksilla ei ole luotu kansantalouteen ja kansalaisille mitään uutta. Sijoitukset ovat merkinneet osallistumista markkinoiden globaaliin uusjakoon, Pitkänen päättelee.
Hän on kertonut myös tutkimuksen tekemiseen johtaneista syistä: “Ollessani tilintarkastaja kiersin eri yrityksissä ja näin miten niillä meni hirveän hyvin ja voitot kasvoivat. Toisaalta oli se hirveä valitus, että rahaa ei Suomessa riitä mihinkään. Se sai miettimään, että mihin ne voitot oikein on käytetty”.
“Olin tilintarkastajana juuri tämän 1990-luvun ja näin, miten firmoissa saneerattiin, rationalisoitiin ja tehostettiin. En voinut olla havaitsematta, että se, mitä ne tekivät oli yrityksen etu ja omistajien etu, mutta ei henkilökunnan etu”.
Hän perää yrityksiltä muutakin vastuuta kuin omistajien osakkeiden tuoton maksimointi. “Olisi hyvä, jos yrityksillä olisi yhteiskunnallista vastuuta. Mutta kyllä yritysten elämää sanelee se, että ne haluavat kasvaa ja niiden täytyy tuottaa voittoa. Se on kysymys numero yksi. Sen jälkeen voidaan harrastaa yhteiskunnallista vastuuta, jos se ei astu tämän päätyön varpaille. Mutta koko sinä aikana, kun työskentelin tilintarkastajana, en kertaakaan kuullut perusteltavan mitään toimenpidettä vastuulla työllisyydestä”.
Kymmenen vuoden kyseisten lehtien seurannan perusteella toteaisin “epätieteellisen” tutkimukseni tuloksena seuraavan nyrkkisäännön. Jos Kansan Uutisissa on kokosivua suurempi tutkimustuloksen referointi, niin Helsingin Sanomissa siitä voi olla yhden palstan maininta piilotettuna jonnekin mainosten sekaan. Nykypäivä-lehdessä tutkimuksesta ei varmasti ole minkäänlaista mainintaa.
Asian voi tarkistaa esimerkiksi muutama vuosi sitten julkaistusta professori Heikki Ervastin tutkimuksesta työntekijöiden työhalukkuudesta. Useimmat valtamedioiden päätoimittajat pitävät työttömiä työtä vieroksuvina “sosiaalipummeina”. Ervastin tutkimus todisti kuitenkin aivan päinvastaista, ja siitä olikin Helsingin Sanomissa yhden palstan maininta taitettuna aivan kuolinilmoitusten viereen. Eihän meitä manipuloida - eihän?
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: KU / Viikkoliite 9.5. 2003.
Seuraan säännöllisesti ainakin kolmea sanomalehteä ja yritän analysoida niiden antamaa informaatiota. Lähinnä mitä asioita näissä lehdissä ja kenen kirjoittamina nostetaan pääotsikoihin, sekä erityisesti niitä asioita, mistä lehdet vaikenevat. Nämä kolme lehteä ovat kokoomuksen Nykypäivä, “puolueeton” Helsingin Sanomat ja vasemmistoliiton Kansan Uutiset.
Vaikeneminen on lehdistön tehokkain ase kansalaisten manipuloinnissa. Se tuli taas kerran mieleen, kun luin Kansan Uutisten Viikkoliitteestä kolmisivuisen Ritva Pitkäsen referaatin tutkimuksesta: “Mihin katosi kultamuna? - Suomen teollisuuden voitot ja niiden käyttö 1990-luvulla” Hän on toiminut 12 vuotta KHT-tilintarkastajana ja nyt eläkkeellä ollessaan uskaltautunut kertomaan havaintojaan kooten ne tutkimukseksi (www.prodemokratia.net / tutkimukset / tutkimus2.html).
Koko 90-luvun ajan TT:n johto Johannes Koroman ja Arto Ojalan johdolla ovat hokeneet alhaisten palkkavaatimusten tarpeellisuutta työttömyyden poistajana. Ilman voittoja ei yritys investoi, eikä siten luo uusia työpaikkoja.
Samoin Yrittäjien Jorma Järventaus, TT:n Tarmo Korpela, Veronmaksajien Keskusliiton Teemu Lehtinen ja Nokian Jorma Ollila ovat saaneet valtamedioissa runsaasti palstatilaa propagoidessaan rikastumisen ja tuloerojen kasvattamisen kannustavan uuteen yrittäjyyteen ja kasvattamaan olemassa olevaa yritystoimintaa ja siten luomaan uusia työpaikkoja.
Kun Viikkolehti oli käyttänyt Pitkäsen tutkimustulosten esittämiseen kolme koko sivua, tutkin mielenkiinnolla mitä Helsingin Sanomat ja Nykypäivä kirjoittivat tutkimuksesta. Kummassakaan ei ollut tutkimuksesta riviäkään. Helsingin Sanomien kohdalla voi tuskin vedota edes resurssipulaan.
Toisaalta vaikeneminen on ymmärrettävää, joskin journalistisesti ja vapaan tiedonkulun kannalta arveluttavaa. Pitkäsen tutkimus paljastaa tilastojen valossa täysin päinvastaisiksi sen, mitä nämä pääoman edusmiehet ja medioiden lemmikit ovat saaneet koko 90-luvun saarnata valtamedioissa.
Tutkimuksensa yhteenvetona Pitkänen toteaa, että teollisuus ei käyttänyt voittojaan 90-luvulla tuotantovälineiden kasvattamiseen tai työpaikkojen luomiseen. Teollisuuden hulppeina vuosina työpaikat vähenivät. Se tarvitsi 50 000 työntekijää vähemmän kuin ennen lamaa. Reaalisten palkkakustannusten nousu pysähtyi myös jo vuonna 1996.
Teollisuuden kokonaisvoitto 1990-luvulla oli 63 miljardia euroa. Välittömiä veroja ne maksoivat 14,5 miljardia euroa ja omistajille jaettiin 12,9 miljardia euroa. Kun kohdistetaan verot ja osingot sille vuodelle, jonka voitosta ne maksetaan, osinkojen määrä ylitti selvästi maksuunpantujen verojen määrän vuosina 1991-2000.
Voitot jaettiin pois osinkoina ja niillä ostettiin yrityksiä ulkomailta. Pääosa suomalaisten yritysten sijoituksista ja yhä suurempi osa osingoista maksetaan pois Suomesta. Ne osingot, jotka jäivät kotimaahan, menivät pääosin suurituloisimmille suomalaisille.
Teollisuuden investointeja Pitkänen pitää yllättävän vähäisinä. Rahaa käytettiin maahan, rakennuksiin, uusiin tehtaisiin, koneisiin ja laitteisiin nettomääräisesti eli poistojen jälkeen vain noin 7 miljardia euroa. Tämä kertoo siitä, että teollisuuden suurvoitoilla ei luotu mitään uutta, vaan korvattiin vain vanhoja tuotantovälineitä ja automatisoitiin uusimmalla tietotekniikalla.
Mihin 1990-luvun ennätyssuuret osingot oikein menivät? - “Ne on jaettu toisille yrityksille, ulkomaalaisille omistajille ja suurituloisimmalle osalle”, Pitkänen vastaa.
Suurin yksittäinen erä, mihin voittoja on käytetty, ovat sijoitukset konserniyhtiöihin ja yritysostoihin. Niiden arvo on 35 miljardia euroa.
Epätavallisen suuri osa suorista sijoituksista on mennyt Hollantiin, mistä rahat on todennäköisesti sijoitettu edelleen muihin maihin. Jatkotutkimuksen paikka olisi sekin, mihin rahat lopulta päätyivät. Hollannin lisäksi suomalaisten suurimmat sijoitusmaat ovat Ruotsi, USA, Saksa ja Norja. Sijoitukset kotimaisiin konserniyhtiöihin ovat ilmeisesti merkinneet vain omistajan vaihdosta.
Mielenkiintoista on, että sijoituskanta on suuri maissa, joissa palkkojen osuus bruttokansantuotteesta on Suomea korkeampi ja joissa ei ole tapahtunut yhtä jyrkkää palkkojen kansantulo-osuuden laskua 1990-luvulla kuin Suomessa.
Vaikuttaakin siltä, että Suomen nykytasoa korkeampi palkkojen kansantulo-osuus ei välttämättä merkitse kannattamatonta yritystoimintaa, pohtii Pitkänen.
Siitä päätellen, että teollisuustoimialan työpaikat eivät ole lisääntyneet ja nettoinvestoinnit ovat olleet vähäisiä, sijoituksilla ei ole luotu kansantalouteen ja kansalaisille mitään uutta. Sijoitukset ovat merkinneet osallistumista markkinoiden globaaliin uusjakoon, Pitkänen päättelee.
Hän on kertonut myös tutkimuksen tekemiseen johtaneista syistä: “Ollessani tilintarkastaja kiersin eri yrityksissä ja näin miten niillä meni hirveän hyvin ja voitot kasvoivat. Toisaalta oli se hirveä valitus, että rahaa ei Suomessa riitä mihinkään. Se sai miettimään, että mihin ne voitot oikein on käytetty”.
“Olin tilintarkastajana juuri tämän 1990-luvun ja näin, miten firmoissa saneerattiin, rationalisoitiin ja tehostettiin. En voinut olla havaitsematta, että se, mitä ne tekivät oli yrityksen etu ja omistajien etu, mutta ei henkilökunnan etu”.
Hän perää yrityksiltä muutakin vastuuta kuin omistajien osakkeiden tuoton maksimointi. “Olisi hyvä, jos yrityksillä olisi yhteiskunnallista vastuuta. Mutta kyllä yritysten elämää sanelee se, että ne haluavat kasvaa ja niiden täytyy tuottaa voittoa. Se on kysymys numero yksi. Sen jälkeen voidaan harrastaa yhteiskunnallista vastuuta, jos se ei astu tämän päätyön varpaille. Mutta koko sinä aikana, kun työskentelin tilintarkastajana, en kertaakaan kuullut perusteltavan mitään toimenpidettä vastuulla työllisyydestä”.
Kymmenen vuoden kyseisten lehtien seurannan perusteella toteaisin “epätieteellisen” tutkimukseni tuloksena seuraavan nyrkkisäännön. Jos Kansan Uutisissa on kokosivua suurempi tutkimustuloksen referointi, niin Helsingin Sanomissa siitä voi olla yhden palstan maininta piilotettuna jonnekin mainosten sekaan. Nykypäivä-lehdessä tutkimuksesta ei varmasti ole minkäänlaista mainintaa.
Asian voi tarkistaa esimerkiksi muutama vuosi sitten julkaistusta professori Heikki Ervastin tutkimuksesta työntekijöiden työhalukkuudesta. Useimmat valtamedioiden päätoimittajat pitävät työttömiä työtä vieroksuvina “sosiaalipummeina”. Ervastin tutkimus todisti kuitenkin aivan päinvastaista, ja siitä olikin Helsingin Sanomissa yhden palstan maininta taitettuna aivan kuolinilmoitusten viereen. Eihän meitä manipuloida - eihän?
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi