Logistiikalla saadaan sekä kilpailukykyä että massatyöttömyyttä
JULKAISTU: Kouvolan Sanomat, otsikolla: "Ongelmamme on ostovoiman puute". 14.10.2002, Kansan Uutiset 29. 10. 2002.
Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla on juuri julkaistu moniosainen kirjoitus-sarja: "Logistiikalla kilpailukykyä". Siinä alan ammattilaiset ovat saaneet vapaasti hehkuttaa yksipuolisia näkemyksiä logistiikan siunauksellisuudesta. Sarjassa ei ole julkaistu yhtään kriittistä näkemystä aiheesta.
Onneksi sentään Hannu Oravisto on saanut Mielipide-palstalle kriittisiäkin näkemyksiä (HS 5.8.) otsikolla: "Suuryritykset sanelevat, mitä ostamme". Hän toi kirjoituksessaan hyvin esille logistiikan keskittymisen suuryritysten käsiin ja sitä kautta pienyrittäjien toimintaedellytysten katoamisen. Samoin kuluttajien valinnan mahdollisuuksien supistumisen kaupan alueella.
Kirjoituksessaan hän sivusi myös ohimennen työpaikkojen katoamista ja jättityöttömyyttä logistiikan seurauksena. Tämä ikävä kääntöpuoli on jäänyt kokonaan huomiotta sarjan aikaisempien kirjoittajien kirjoituksissa.
On tietysti täysin totta, että logistiikalla saadaan yksittäisen yrityksen kannalta kilpailukykyä markkinaosuustaistossa. Sen hyväksikäytöllä parannetaan myös yrityksen tuottavuutta ja voittoja. Tuottavuutta voidaan nostaa logistiikan lisäksi myös koulutuksella, yritysten verkottumisella sekä automaatiolla. Kaikkien keinojen takana on kehittynyt tietotekniikka ja sen maksimaalinen hyväksikäyttö.
Näillä kaikilla keinoilla on kuitenkin se ikävä sivuvaikutus, että niillä pyritään eliminoimaan verotuksella ja sosiaalimaksuilla kalliiksi tehty ihmistyö tuotanto- ja jakeluprosessissa mahdollisimman pieneksi.
Minimointi taas on aikaansaanut nykyisen massatyöttömyyden, josta kaikki teollisuusmaat kärsivät. Näiltä syrjäytyneiltä on puolestaan hävinnyt entinen ostovoima. Niiltäkin, joita vielä työelämässä tarvitaan, yhä suurempi osa tuloista menee näiden "tarpeettomien" elättämiseen. Teknologialla saatu tuotto on ohjautunut melkein kokonaan osakkeenomistajien laariin. Tästä kehityksestä HS:n logistiikka-sarjassa ei jostakin syystä kerrottu sanallakaan.
Tämä tuottavuuden metsästys on puolestaan merkinnyt markkinoiden maailmanlaajuista tyrehtymistä ja taantumista, josta koko teollinen maailma nykyään kärsii. Ongelma ei ole siis tuotantokyky vaan ostokyky. Todellinen ongelma on siis tuottavuuden kasvussa, joka kasvaa juuri logistiikan ja muiden teknologisten innovaatioiden avulla huomattavasti nopeammin kuin maailmanmarkkinat.
Ymmärtämättömyyttään koko valtakunnan talouspoliittinen eliitti vannoo nykyään tuottavuuden nimeen. Sen kohottamisen uskotaan mahdollistavan palkkatason nousun ja sitä kautta ostovoiman kasvun. Näin uskoo jopa ammattiyhdistysliike ja sen keulamies Lauri Ihalainen .
70-luvun puoliväliin asti se pitikin paikkansa. Siihen asti työvoiman tarve kasvoi tuotannon kasvun suhteessa. Sen jälkeen automaatio ja itsepalveluteknologia on alkanut korvata ihmistyötä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Sen seurauksena Ihalaisen joukkoihin on tullut parhaimmillaan puoli miljoonaa tarpeetonta teollisuustuotannon valtavasta kasvusta huolimatta. Näitä tarpeettomia jotka on vähin äänin piilotettu muille yhteiskunnan elätettävien momenteille, on itse asiassa parisataa tuhatta enemmän. Perheenjäsenineen se merkitsee, että markkinoille on syntynyt yli miljoona "ostovammaista".
Kun eletään sivistysvaltiossa, näitä tarpeettomia ei sentään voida tunkea polttouuneihin häiritsemästä valtakunnan kilpailukykyä ja työssäkäyvien elintasoa. Näin etuoikeutetut joutuvat kiristyvän verotuksen ja sosiaalisten tulonsiirtojen kautta pitämään kuitenkin hengissä tätä "tarpeetonta" joukkoa.
Valitettavana seurauksena on, että työssäkävijöidenkin ostovoima samalla hiipuu, nimellispalkkojen noususta huolimatta. Ja automaatiolla aikaansaatu tuotto katoaa yhä harvempiin pääomapiirien taskuihin. Sieltä se ei enää palaa ostovoimaksi poispotkituille, vaan voitot ja tuotot lähtevät keinottelurahaksi vapautuneille pääomamarkkinoille ympäri maapalloa. Yhteiskunta ja palkansaajat joutuvat viime kädessä aina tämän pörssien keinottelupelin seurausten maksumieheksi.
Automaatio ja logistiikka eivät suinkaan ole ainoita asioita, joilla tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä on pyritty parantamaan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt koulutuksen ja ns. verkostotalouden vaikutukset.
Minkälaisista osaajista meillä on nyt pulaa? Nokia on äänekkäimmin valittanut ammattitaitoisen työvoiman puutetta. Nokian rekrytoimasta väestä, neljällä viidestä, koulutustaso on vähintään insinööri tai sitä korkeampi akateeminen loppututkinto. He ovat aivan Gaussin käyrän yläpään kulkijoita. Keskivertoduunareille ja käyrän vasemman laidan kulkijoille, ei enää löydy yksinkertaisia mutterinvääntäjien työpaikkoja.
Mitä nämä nerot sitten tekevät näissä korkean teknologian huippufirmoissa? Tuotekehittelyssä he suunnittelevat entistä automaattisempia tuotantovälineitä ja itsepalvelujärjestelmiä, joilla voidaan korvata muiltakin tuotanto- ja palvelualoilta perinteisiä työpaikkoja. Heidän kehittelemillään lopputuotteilla siis kiihdytetään työpaikkojen hävitystä ja sitä kautta markkinoiden ostovoiman katoamista.
Jos nämä valioyksilöt eivät ohjaudu yrityksissä tuotekehitykseen vaan tuotantopuolelle, heidät koulutetaan käyttämään koneita tehokkaammin ja parantelemaan olemassa olevia tietokoneohjelmia, logistiikkaa ja automaatiolaitteita. Niin vähemmällä väellä ja kehittyneemmällä teknologialla pystyttäisiin tuottamaan enemmän tavaraa ja palveluja. Siis koulutuksenkin päämäärä on viime kädessä aivan sama kuin logistiikan ja automaation.
Tuottavuutta voidaan parantaa myös siirtymällä ns. verkostotalouteen. Sitä ovat julkisuudessa markkinoineet kilpailukeinona professorit Erkko Autio, Aarto Lahti ja Paul Lillrank. Verkottuminen tarkoittaa vähän yksinkertaistettuna sitä, että yritykset keskittyvät ydinbisnekseensä ja ostavat mahdollisimman suuren osan komponenteistaan ja palveluistaan alihankintana toisilta yrityksiltä. Toiminta edellyttää mahdollisimman pitkälle integroitua tietokonepohjaista JOT- toimintaa (Just on time) yritysten välille. Alihankinnalla suuryritys siirtää kysyntä-, työllistämis- ja yritysriskiään pienille. Verkottumisella isompi yritys luonnollisesti parantaa kilpailukykyään ja sitä kautta tuotanto keskittyy kaikilla aloilla edelleen lähes monopolitilanteeseen.
Kehityksen kääntöpuolesta nämä professorit eivät juuri puhu. Käytännössä verkostotalous merkitsee, että alihankkija ja hänen alihankkijansa joustavat, juoksevat ja venyvät vaikka 16 -tuntisiksi työpäiviksi, silloin kun ovat onnistuneet keikan saamaan. Silloin kun tilausta ei onnistuta saamaan, alihankkija joutuu laittamaan väkeä pihalle tai lomauttamaan. Siksi näihin alihankintafirmoihin kasaantuvat määräaikaiset, osa-aikaiset ja tilapäiset työsuhteet. Tisurissa olosta ei makseta, vain tehollisesta työstä. Verkostotaloudessa näiden epävarmoissa työsuhteissa olevien työntekijöiden osuus työvoimasta kasvaa.
Tuottavuuden metsästystä, tapahtuipa se sitten logistiikalla, automaatiolla, koulutuksella tai yritysten verkottumisella, voi demonstroida vertauksella venäläisestä ruletista.
Normaalisti venäläisessä ruletissa rullarevolverin patruunapesässä on vain yksi luoti ja muut ovat tyhjiä. Markkinataloudessa suurin osa yrityksistä ja yhteisöistä selvisi aikaisemmin kilpailussa voittajana ja hengissä. Joku yritys aina tehottomuuttaan kuoli. Se kuului markkinatalouden pelin henkeen.
Tuottavuuden metsästys on lisännyt nyt venäläisen ruletin vaikeusastetta. Revolverin patruunapesässä on nyt viisi luotia. Vain yksi on enää tyhjä. Vain yhdellä on nykyisillä nollasummamarkkinoilla mahdollisuus selvitä hengissä. Kukaan vaan ei ole älynnyt kysyä, onko kehityksessä enää mitään järkeä, kun pelissä on enemmän häviäjiä kuin voittajia?
Ari Ojapelto
Espoo
Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla on juuri julkaistu moniosainen kirjoitus-sarja: "Logistiikalla kilpailukykyä". Siinä alan ammattilaiset ovat saaneet vapaasti hehkuttaa yksipuolisia näkemyksiä logistiikan siunauksellisuudesta. Sarjassa ei ole julkaistu yhtään kriittistä näkemystä aiheesta.
Onneksi sentään Hannu Oravisto on saanut Mielipide-palstalle kriittisiäkin näkemyksiä (HS 5.8.) otsikolla: "Suuryritykset sanelevat, mitä ostamme". Hän toi kirjoituksessaan hyvin esille logistiikan keskittymisen suuryritysten käsiin ja sitä kautta pienyrittäjien toimintaedellytysten katoamisen. Samoin kuluttajien valinnan mahdollisuuksien supistumisen kaupan alueella.
Kirjoituksessaan hän sivusi myös ohimennen työpaikkojen katoamista ja jättityöttömyyttä logistiikan seurauksena. Tämä ikävä kääntöpuoli on jäänyt kokonaan huomiotta sarjan aikaisempien kirjoittajien kirjoituksissa.
On tietysti täysin totta, että logistiikalla saadaan yksittäisen yrityksen kannalta kilpailukykyä markkinaosuustaistossa. Sen hyväksikäytöllä parannetaan myös yrityksen tuottavuutta ja voittoja. Tuottavuutta voidaan nostaa logistiikan lisäksi myös koulutuksella, yritysten verkottumisella sekä automaatiolla. Kaikkien keinojen takana on kehittynyt tietotekniikka ja sen maksimaalinen hyväksikäyttö.
Näillä kaikilla keinoilla on kuitenkin se ikävä sivuvaikutus, että niillä pyritään eliminoimaan verotuksella ja sosiaalimaksuilla kalliiksi tehty ihmistyö tuotanto- ja jakeluprosessissa mahdollisimman pieneksi.
Minimointi taas on aikaansaanut nykyisen massatyöttömyyden, josta kaikki teollisuusmaat kärsivät. Näiltä syrjäytyneiltä on puolestaan hävinnyt entinen ostovoima. Niiltäkin, joita vielä työelämässä tarvitaan, yhä suurempi osa tuloista menee näiden "tarpeettomien" elättämiseen. Teknologialla saatu tuotto on ohjautunut melkein kokonaan osakkeenomistajien laariin. Tästä kehityksestä HS:n logistiikka-sarjassa ei jostakin syystä kerrottu sanallakaan.
Tämä tuottavuuden metsästys on puolestaan merkinnyt markkinoiden maailmanlaajuista tyrehtymistä ja taantumista, josta koko teollinen maailma nykyään kärsii. Ongelma ei ole siis tuotantokyky vaan ostokyky. Todellinen ongelma on siis tuottavuuden kasvussa, joka kasvaa juuri logistiikan ja muiden teknologisten innovaatioiden avulla huomattavasti nopeammin kuin maailmanmarkkinat.
Ymmärtämättömyyttään koko valtakunnan talouspoliittinen eliitti vannoo nykyään tuottavuuden nimeen. Sen kohottamisen uskotaan mahdollistavan palkkatason nousun ja sitä kautta ostovoiman kasvun. Näin uskoo jopa ammattiyhdistysliike ja sen keulamies Lauri Ihalainen .
70-luvun puoliväliin asti se pitikin paikkansa. Siihen asti työvoiman tarve kasvoi tuotannon kasvun suhteessa. Sen jälkeen automaatio ja itsepalveluteknologia on alkanut korvata ihmistyötä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Sen seurauksena Ihalaisen joukkoihin on tullut parhaimmillaan puoli miljoonaa tarpeetonta teollisuustuotannon valtavasta kasvusta huolimatta. Näitä tarpeettomia jotka on vähin äänin piilotettu muille yhteiskunnan elätettävien momenteille, on itse asiassa parisataa tuhatta enemmän. Perheenjäsenineen se merkitsee, että markkinoille on syntynyt yli miljoona "ostovammaista".
Kun eletään sivistysvaltiossa, näitä tarpeettomia ei sentään voida tunkea polttouuneihin häiritsemästä valtakunnan kilpailukykyä ja työssäkäyvien elintasoa. Näin etuoikeutetut joutuvat kiristyvän verotuksen ja sosiaalisten tulonsiirtojen kautta pitämään kuitenkin hengissä tätä "tarpeetonta" joukkoa.
Valitettavana seurauksena on, että työssäkävijöidenkin ostovoima samalla hiipuu, nimellispalkkojen noususta huolimatta. Ja automaatiolla aikaansaatu tuotto katoaa yhä harvempiin pääomapiirien taskuihin. Sieltä se ei enää palaa ostovoimaksi poispotkituille, vaan voitot ja tuotot lähtevät keinottelurahaksi vapautuneille pääomamarkkinoille ympäri maapalloa. Yhteiskunta ja palkansaajat joutuvat viime kädessä aina tämän pörssien keinottelupelin seurausten maksumieheksi.
Automaatio ja logistiikka eivät suinkaan ole ainoita asioita, joilla tuottavuutta ja sitä kautta kilpailukykyä on pyritty parantamaan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt koulutuksen ja ns. verkostotalouden vaikutukset.
Minkälaisista osaajista meillä on nyt pulaa? Nokia on äänekkäimmin valittanut ammattitaitoisen työvoiman puutetta. Nokian rekrytoimasta väestä, neljällä viidestä, koulutustaso on vähintään insinööri tai sitä korkeampi akateeminen loppututkinto. He ovat aivan Gaussin käyrän yläpään kulkijoita. Keskivertoduunareille ja käyrän vasemman laidan kulkijoille, ei enää löydy yksinkertaisia mutterinvääntäjien työpaikkoja.
Mitä nämä nerot sitten tekevät näissä korkean teknologian huippufirmoissa? Tuotekehittelyssä he suunnittelevat entistä automaattisempia tuotantovälineitä ja itsepalvelujärjestelmiä, joilla voidaan korvata muiltakin tuotanto- ja palvelualoilta perinteisiä työpaikkoja. Heidän kehittelemillään lopputuotteilla siis kiihdytetään työpaikkojen hävitystä ja sitä kautta markkinoiden ostovoiman katoamista.
Jos nämä valioyksilöt eivät ohjaudu yrityksissä tuotekehitykseen vaan tuotantopuolelle, heidät koulutetaan käyttämään koneita tehokkaammin ja parantelemaan olemassa olevia tietokoneohjelmia, logistiikkaa ja automaatiolaitteita. Niin vähemmällä väellä ja kehittyneemmällä teknologialla pystyttäisiin tuottamaan enemmän tavaraa ja palveluja. Siis koulutuksenkin päämäärä on viime kädessä aivan sama kuin logistiikan ja automaation.
Tuottavuutta voidaan parantaa myös siirtymällä ns. verkostotalouteen. Sitä ovat julkisuudessa markkinoineet kilpailukeinona professorit Erkko Autio, Aarto Lahti ja Paul Lillrank. Verkottuminen tarkoittaa vähän yksinkertaistettuna sitä, että yritykset keskittyvät ydinbisnekseensä ja ostavat mahdollisimman suuren osan komponenteistaan ja palveluistaan alihankintana toisilta yrityksiltä. Toiminta edellyttää mahdollisimman pitkälle integroitua tietokonepohjaista JOT- toimintaa (Just on time) yritysten välille. Alihankinnalla suuryritys siirtää kysyntä-, työllistämis- ja yritysriskiään pienille. Verkottumisella isompi yritys luonnollisesti parantaa kilpailukykyään ja sitä kautta tuotanto keskittyy kaikilla aloilla edelleen lähes monopolitilanteeseen.
Kehityksen kääntöpuolesta nämä professorit eivät juuri puhu. Käytännössä verkostotalous merkitsee, että alihankkija ja hänen alihankkijansa joustavat, juoksevat ja venyvät vaikka 16 -tuntisiksi työpäiviksi, silloin kun ovat onnistuneet keikan saamaan. Silloin kun tilausta ei onnistuta saamaan, alihankkija joutuu laittamaan väkeä pihalle tai lomauttamaan. Siksi näihin alihankintafirmoihin kasaantuvat määräaikaiset, osa-aikaiset ja tilapäiset työsuhteet. Tisurissa olosta ei makseta, vain tehollisesta työstä. Verkostotaloudessa näiden epävarmoissa työsuhteissa olevien työntekijöiden osuus työvoimasta kasvaa.
Tuottavuuden metsästystä, tapahtuipa se sitten logistiikalla, automaatiolla, koulutuksella tai yritysten verkottumisella, voi demonstroida vertauksella venäläisestä ruletista.
Normaalisti venäläisessä ruletissa rullarevolverin patruunapesässä on vain yksi luoti ja muut ovat tyhjiä. Markkinataloudessa suurin osa yrityksistä ja yhteisöistä selvisi aikaisemmin kilpailussa voittajana ja hengissä. Joku yritys aina tehottomuuttaan kuoli. Se kuului markkinatalouden pelin henkeen.
Tuottavuuden metsästys on lisännyt nyt venäläisen ruletin vaikeusastetta. Revolverin patruunapesässä on nyt viisi luotia. Vain yksi on enää tyhjä. Vain yhdellä on nykyisillä nollasummamarkkinoilla mahdollisuus selvitä hengissä. Kukaan vaan ei ole älynnyt kysyä, onko kehityksessä enää mitään järkeä, kun pelissä on enemmän häviäjiä kuin voittajia?
Ari Ojapelto
Espoo