Keskittyminen pakottaa palkat pohjalle.
(Heikki Taimio, Jaakko Kiander)
JULKAISTU: Kansan Uutiset/Viikkolehti/Horisontti-palsta 6.8. 2010
Kysymys maailman vaarallisimmasta yrityksestä vie varmaan lukijan ajatukset heti aseteollisuuteen tai saastuttaviin monikansallisiin öljy-yhtiöihin (kuten esimerkiksi Shell), joiden toimintaedellytyksiä turvataan sotateollisuudella.
Olemme myös paheksuneet teollisuusmaissa toimivia jättiyrityksiä, jotka ovat siirtäneet tuotantonsa orjatyöksi matalapalkkamaihin.
Useimmista niistä on tullut pelkkiä treidausyhtiöitä, kuten Nike, jolla ei ole yhtään omaa tehdasta. Nike ostaa tuotannon kiinalaisilta alihankkijoilta alihintaan, kertovat ostoksensa kymmenellä tai jopa sadalla myydessään tavarat kehittyneissä teollisuusmaissa brändituotteina ylihintaan.
Ennen toimintaa nimitettiin kolonialismiksi, nyt sitä nimitetään ”arvoketjun innovatiiviseksi jalostamiseksi”. Osakkeenomistajat rikastuvat ja kuluttajat saavat ylihintaisia merkkituotteita. Tosin jotkut lento- ja laivayhtiöt saavat rahdattavaa, loisyritykset kuten mainos- ja markkinointi-ihmiset brändien markkinointityötä jne. Tähän asti arvoketjun yläpää on työllistänyt myös suomalaisia.
Vapaan markkinatalouden puutarhaan on kuitenkin huomaamatta luikerrellut uusi myrkkykäärme, johon ei juuri ole kiinnitetty huomiota – maailmanlaajuiset vähittäiskauppaketjut. Niistä suurin ja pelottavin on vielä Euroopassa toistaiseksi tuntematon Wal-Mart (jatkossa WM).
Suomessakin Kesko ja SOK hallitsevat markkinoista jo 75 prosenttia ja niiden mahdista moni pienyrittäjä on saanut karvaita kokemuksia. Mainostoimistotkin ovat helisemässä merkkituotteittensa kanssa, kun ketjut ovat tuoneet ulkomaisen kilpailun pakottamina omat halpamerkkinsä kuten Pirkka, Rainbow, Euroshopper jne. Ne ovat yhä enemmän muuttuneet tuontituotteiksi, joten suomalaiset toimittajat alkavat olla jo historiaa.
Suomalaiselle pienyrittäjille kehitys on ollut katastrofaalista. Niiden markkinat ovat pääosin kotimaassa ja paikallisia. Kotimarkkinatuotannon osuus kokonaistuotannosta oli vielä 80-luvun puolivälissä n. 55 prosenttia, mutta v. 2007 enää vain 7 prosenttia. Isot monikansalliset yritykset ovat syöneet pienyritysten markkinaosuuden.
Vaikka Keskon ja SOK:n markkinaosuus on huomattavasti suurempi kuin maailman suurimman yhtiön WM:n, ovat ne kääpiöitä sen rinnalla. Mikä tekee WM:sta vaarallisen?
Sen toimintalogiikkahan kuulostaa suorastaan kuluttajaystävälliseltä verrattuna muihin monikansallisiin tavaratuottajiin. Pyrkimyksenä on ostaa tavarat mahdollisimman halvalla ja myös MYYDÄ MAHDOLLISIMMAN HALVALLA. Yhtiö väittää, että se parantaa koko maan väestön elintasoa painamalla hintakehitystä alas. Kuluttajat säästävät Yhdysvalloissa jopa 100 miljardia dollaria vuodessa, eli keskivertoperhe n. 600 dollaria.
Tällä bisnesidealla voi tehdä rahaa vain, jos volyymit ovat tarpeeksi suuria ja logistiikka kunnossa. Yhtiön perustaja Sam Walton kruunattiin jo vuonna 1985 Yhdysvaltojen rikkaimmaksi mieheksi. Tänään hänen perikuntansa, joka omistaa 39% yhtiöstä, on kaksin verroin Bill Gatesin perhettä rikkaampi.
Tietotekniikka ja logistiikka ovat rikastumisen avainasiat.
Ja sen WM osaa. Se on satsannut tietotekniikkaan, joka on mahdollistanut ohuen hallinnon ja korkean tuottavuuden.
Se on rakentanut oman maailmanlaajuisen satelliittijärjestelmän, jolla sisäiset palaverit voidaan hoitaa virtuaalisesti, maailmanlaajuista tavaraliikennettä voidaan seurata 15 minuutin tarkkuudella, ja vahtia yksittäisen kassapäätteen ääressä työskentelevän työntekijän jokaista työsuoritusta lähes reaaliajassa.
WM:lla on yli 5000 tavarataloa eri puolilla maapalloa. 80 prosenttia niistä on Yhdysvalloissa. Se toimii nykyisin 16 maassa. Yhtiö on laajentunut viime vuosina kiivaimmin Etelä-Amerikassa ja Kiinassa. Yhtiöllä on 30 000 tavarantoimittajaa, joita WM käsittelee rautaisin ottein. WM pakottaa asiakkaansa investoimaan miljoonia RFID -teknologiaan, joka palvelee WM:n omaa ”Just on Time” logistiikkaa.
Yhtiöllä on yli puolitoista miljoonaa työntekijää eri puolilla maapalloa. Se on suurin yksityinen työnantaja Meksikossa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. WM:n kyltymätön myyntikone kuljettaa vuodessa 23 000 konttia Tyynen valtameren yli. Se vastaa yli sataa jättikokoista konttilaivaa.
Yhtiön toimintaidea oli halvat hinnat, joten tavaroiden tuotanto tehdään matalapalkkamaissa, joissa ei tunneta ammattiyhdistysliikettä, ei sosiaaliturvaa eikä juuri veroja. Tuotteet toimitetaan ilman välikäsiä suoraan tehtaalta WM:n yksittäiseen kauppaan. WM on käytännössä valtava teollisuusyritys, koska sillä on Kiinassa 400 koordinaattoria, jotka hoitavat kiinalaisten halpapajojen kilpailuttamisen. Ne pakottavat jopa alihankkijoita avaamaan kirjanpitonsa, jotta WM saisi painettua hinnat haluamalleen tasolle.
Tässä piilee WM:n vaarallisuus. Koska se on jo saanut vähittäiskaupan alalla niin suuren hegemonian, se pystyy kilpailuttamaan sekä kiinalaiset tuottajat että amerikkalaiset vähittäiskaupat henkihieveriin kaikkialla maailmassa. WM on pakottanut muutkin amerikkalaiset tuottajat siirtämään tuotantonsa halpatuotantomaihin ja pakottanut ne fuusioitumaan, jotta ne pystyisivät toimittamaan riittävän suuria tavaramääriä.
Niinhän Nokiakin kilpailutti 90-luvulla suomalaiset alihankkijansa pois Suomesta. Joka vuosi tuottavuutta piti nostaa 10 prosenttia, jotta ”yhteistyö” Nokian kanssa jatkuisi. Kun esimerkiksi kännykän kuoria valmistava Eimo ei enää pystynyt hintaa alentamaan, Nokia hankki sille ulkomaisen ostajan.
Nyt Suomessakin Keskon ja SOK:n halpamerkit ja työsuhteet ovat osa sitä prosessia, jonka WM on pannut alulle. Siksi SOK:n henkilökunnasta jo puolet ovat ns. ”epätyypillisissä” työsuhteissa. Suomeen Wal-Mart ei vielä ole rantautunut, mutta Lidl jo näyttää suuntaa tulevasta kehityksestä.
Toinen syy, joka tekee WM:n vaaralliseksi, on sen työntekijöihinsä harjoittama politiikka. Halvalla voidaan myydä vain, jos työntekijöiden palkat ovat tarpeeksi ”halpoja”. Palkkakulut eivät saa ylittää 15 prosenttia kokonaismyynnistä. Siksi sillä pitää olla 2-3 -kertainen liikevaihto perinteisiin kauppoihin nähden.
Myyjän palkka on käytännössä USA:n minimipalkka (n.9 dollaria) ja WM:llä 32 tunnin viikkoa pidetään kokoaikaisena. WM:n palkat ovat keskimäärin 31 prosenttia muiden suurten vähittäiskauppaketjujen palkkoja pienemmät.
Työntekijöistä on tullut työssäkäyviä köyhiä ja joutuvat muiden veronmaksajien harteille ja ovat pakotettuja turvautumaan julkisiin tukiohjelmiin, kuten ruokakupongit, Medicare ja tuettu asuminen. Amerikkalaiset joutuvat vuodessa subventoimaan jokaista WM:n työntekijää 2 103 dollarilla työntekijää kohden (n.3 miljardia vuodessa). WM on kuitenkin käyttämään sumeilematta yhteiskunnan tukiaisia hyväkseen.
Vain seitsemän prosenttia WM:n työntekijöistä yrittää elättää perhettä tai lapsia yhdellä VM:n palkalla. Muiden on pakko turvautua puolison palkkaan tai tehdä samanaikaisesti useampaa työtä. USA:ssa minimipalkan reaaliarvo on laskenut 30 vuodessa 35 prosenttia.
Nämä ovat niitä samoja Suomessakin yleistyneitä palvelualan ”paskatyöpaikkoja”, jotka ovat tulleet teollisuustyöpaikkojen tilalle ja joilla ei enää elä.
Yhdysvalloissakin vuonna 1960 vähittäiskaupan työntekijät saivat palkkaa yli puolet siitä mitä teollisuuden autotyöntekijät saivat – nyt ne ovat romahtaneet kolmannekseen siitä. Se näkyy myös työntekijöiden vaihtuvuudessa. Autoteollisuudessa se on 8 prosenttia, WM:llä se lähentelee 50 prosenttia.
WM riistää työntekijöitään kuten johtoaankin. Työntekijöitä vahditaan ja manipuloidaan alemman johdon toimesta. Wal-Martissa työt tehdään nälkäpalkalla ja alimiehitettynä. Yhtiö rikkoo palkka- ja työaikalakia ja joissakin tapauksissa kauppojen johtajat pakottavat kassatyöntekijöitä työskentelemään ilman taukoa.
Suurin kuolemansynti WM:lla on, jos työntekijä liittyy ay-liikkeeseen. Se merkitsee automaattisesti potkuja, joka kuitenkin annetaan jonkun tekaistun syyn perusteella, koska USA:n laki kieltää sen.
Yhtiön ylin johto hallitsee, manipuloi, motivoi ja vahtii alempia johtajiaan Bentonvillestä oman satelliittijärjestelmän ja tietotekniikan avulla. WM:n johtajat ovat aloittaneet matalapalkkaisissa töissä, eikä heillä ole yliopisto- tai collegetutkintoa.
Heidän ainoana tehtävänään on vahtia. että palkkakustannusten osuus liikevaihdosta ei pääse nousemaan 15 prosenttia korkeammalle. Muut päätökset hoidetaan Bentonvillestä tietotekniikan avulla kaupan sisälämpötilaa myöten. Seurauksena kaupan krooninen alimiehitys, joten johdon työaika on vähintään 60 tuntia viikossa ja työntekijöiltä myös edellytetään ylitöitä ilman palkkaa. Työntekijän selkänahasta revitty tuottavuuslisä kasvattaa WM:n osakkeenomistajien voittoja.
Pääasiallisin tuottavuuden lisäys on saatu kuitenkin tietotekniikalla. McKinsey -konsulttiyhtiö osoitti tutkimuksissaan, että 25 prosenttia Yhdysvaltojen talouden tuottavuuden noususta vuosina 1995-99 johtui WM:stä. Vähittäiskaupan tuottavuuden lisäys vaikutti jopa high tech –teollisuutta enemmän 1990-luvun nopeaan tuottavuuden kasvuun.
Meillä Suomessa mm. kansleri Matti Lehti (HS 16.12.09), professori Paavo Okko (TV1/Heino 30.12. 09), Sitra ja kaikki talouden tutkimuslaitokset ovat julkisuudessa vaatineet tuottavuuden kohottamista juuri palvelualoilla.
Wal-Mart on pystynyt nostamaan vähittäiskaupan tuottavuutta niin rajusti, että yksi yritys on pystynyt olennaisesti hidastamaan Yhdysvaltojen inflaatiota.
Liikkeenjohdon teoreetikot väittävät, että tietotekniikka ”valjastaa demokratian” jättimäisten yritysten sisälle mahdollistamalla suurtuotantoedun ja paikallisen kontrollin yhdistämisen, eli ”näkymättömän käden” ohjauksen. Näistäkin asioista kerrotaan erinomaisessa Nelson Lichtensteinin toimittamassa kirjassa ”Wal-Mart - globalisaation kova ydin”
Me elämme kuitenkin vielä teollisessa maailmassa. Liukuhihnoilla työskentelee nykyään enemmän ihmisiä oikeassa tavaratuotannossa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, mutta se tapahtuu kasvavassa määrin matalapalkkamaissa.
Tuottavuuden maksimoimiseksi tuotanto tehdään siellä orjatyönä. Kehittyneissä maissa sitäkin useampi myy, puhuu tai manipuloi näppäimistöä liukuhihnaolosuhteissa.
Tosin sekin on tilapäistä, sillä 2/3 osaa yksityisestä palvelutuotannosta palvelee teollista tuotantoa eikä yksityistä kuluttajaa. Jos tuotanto menee matalapalkkamaihin, niin palvelutuotanto ja tutkimus ja kehitystoiminta seuraavat viiveellä perässä.
2000-luvulla yrityksistä tulee ”virtuaaliyrityksiä”, jotka muodostuvat muutamasta tuhannesta ammattitaitoisesta johtajasta ja ammattilaisesta, jotka ulkoistavat halvimmalle erikoistuneelle yritykselle vähemmän merkitykselliset palvelut.
Siksi sekä työläisten että toimihenkilöiden määrä Yhdysvalloissa on vähentynyt puoleen vuodesta 1970. Yhdysvaltoihin ei ole 2000-luvulla syntynyt yhtä ainoaa työpaikkaa, vaikka se on ollut Kiinan ohella ainut markkina-alue, jossa on ollut talouskasvua.
Kehitys johtaa pienenevään keskiluokkaan ja kahden kerroksen valtioon, jossa harvat hallitsevat monia. Korkea teknologia ei johda tasa-arvoon ja vapauteen, kuten uusliberalistiset taloustieteilijät ja liikkeenjohdon gurut väittävät.
WM:n tekee vaaralliseksi se, että se pakottaa työntekijät, kilpailijansa ja koko tavaratuotannon kilpajuoksuun ”pohjalle”. Niin sanotuissa kehittyneissä maissa työttömyys ja toivottomuus lisääntyy, ja tuottavuushyödyt menevät harvoille rikkaille osakkeenomistajille.
WM:sta on tullut niin mahtava, että se kykenee kyykyttämään jopa monikansallisia jättiyhtiöitä kuten Coca Colaa, Unileveriä, Procter & Gamblea jne. Vähittäiskaupan kassakoneet hallitsevat nykyään maailmaa.
Seurauksena maailman BKT:n (kaikki tavaroiden ja palveluiden tuotanto) on jymähtänyt nollasummamarkkinoiksi. Pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys tavara- ja palvelutuotannossa ei taatusti lisää uusia työpaikkoja, vaikka esimerkiksi Palkansaajien Tutkimuslaitoksen Heikki Taimio ja Jaakko Kiander niin uskovat ja muillekin uskottelevat. He tarjoavat sitä Suomenkin tulevaisuuden työllisyyden pelastuskeinona.
He eivät ole uskaltautuneet julkiseen debattiin aiheesta, vaikka olen heitä siihen pyytänyt. Yleistä innostusta debattiin ei taida löytyä muistakaan tutkimuslaitoksista. Olisikohan tutkivalle journalismille kerrankin paikka? Ainakin taloustoimittajat, ay-liike ja poliitikot näyttävät nukkuvan Prinsessa Ruususen unta.
Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Kansan Uutiset/Viikkolehti/Horisontti-palsta 6.8. 2010
Kysymys maailman vaarallisimmasta yrityksestä vie varmaan lukijan ajatukset heti aseteollisuuteen tai saastuttaviin monikansallisiin öljy-yhtiöihin (kuten esimerkiksi Shell), joiden toimintaedellytyksiä turvataan sotateollisuudella.
Olemme myös paheksuneet teollisuusmaissa toimivia jättiyrityksiä, jotka ovat siirtäneet tuotantonsa orjatyöksi matalapalkkamaihin.
Useimmista niistä on tullut pelkkiä treidausyhtiöitä, kuten Nike, jolla ei ole yhtään omaa tehdasta. Nike ostaa tuotannon kiinalaisilta alihankkijoilta alihintaan, kertovat ostoksensa kymmenellä tai jopa sadalla myydessään tavarat kehittyneissä teollisuusmaissa brändituotteina ylihintaan.
Ennen toimintaa nimitettiin kolonialismiksi, nyt sitä nimitetään ”arvoketjun innovatiiviseksi jalostamiseksi”. Osakkeenomistajat rikastuvat ja kuluttajat saavat ylihintaisia merkkituotteita. Tosin jotkut lento- ja laivayhtiöt saavat rahdattavaa, loisyritykset kuten mainos- ja markkinointi-ihmiset brändien markkinointityötä jne. Tähän asti arvoketjun yläpää on työllistänyt myös suomalaisia.
Vapaan markkinatalouden puutarhaan on kuitenkin huomaamatta luikerrellut uusi myrkkykäärme, johon ei juuri ole kiinnitetty huomiota – maailmanlaajuiset vähittäiskauppaketjut. Niistä suurin ja pelottavin on vielä Euroopassa toistaiseksi tuntematon Wal-Mart (jatkossa WM).
Suomessakin Kesko ja SOK hallitsevat markkinoista jo 75 prosenttia ja niiden mahdista moni pienyrittäjä on saanut karvaita kokemuksia. Mainostoimistotkin ovat helisemässä merkkituotteittensa kanssa, kun ketjut ovat tuoneet ulkomaisen kilpailun pakottamina omat halpamerkkinsä kuten Pirkka, Rainbow, Euroshopper jne. Ne ovat yhä enemmän muuttuneet tuontituotteiksi, joten suomalaiset toimittajat alkavat olla jo historiaa.
Suomalaiselle pienyrittäjille kehitys on ollut katastrofaalista. Niiden markkinat ovat pääosin kotimaassa ja paikallisia. Kotimarkkinatuotannon osuus kokonaistuotannosta oli vielä 80-luvun puolivälissä n. 55 prosenttia, mutta v. 2007 enää vain 7 prosenttia. Isot monikansalliset yritykset ovat syöneet pienyritysten markkinaosuuden.
Vaikka Keskon ja SOK:n markkinaosuus on huomattavasti suurempi kuin maailman suurimman yhtiön WM:n, ovat ne kääpiöitä sen rinnalla. Mikä tekee WM:sta vaarallisen?
Sen toimintalogiikkahan kuulostaa suorastaan kuluttajaystävälliseltä verrattuna muihin monikansallisiin tavaratuottajiin. Pyrkimyksenä on ostaa tavarat mahdollisimman halvalla ja myös MYYDÄ MAHDOLLISIMMAN HALVALLA. Yhtiö väittää, että se parantaa koko maan väestön elintasoa painamalla hintakehitystä alas. Kuluttajat säästävät Yhdysvalloissa jopa 100 miljardia dollaria vuodessa, eli keskivertoperhe n. 600 dollaria.
Tällä bisnesidealla voi tehdä rahaa vain, jos volyymit ovat tarpeeksi suuria ja logistiikka kunnossa. Yhtiön perustaja Sam Walton kruunattiin jo vuonna 1985 Yhdysvaltojen rikkaimmaksi mieheksi. Tänään hänen perikuntansa, joka omistaa 39% yhtiöstä, on kaksin verroin Bill Gatesin perhettä rikkaampi.
Tietotekniikka ja logistiikka ovat rikastumisen avainasiat.
Ja sen WM osaa. Se on satsannut tietotekniikkaan, joka on mahdollistanut ohuen hallinnon ja korkean tuottavuuden.
Se on rakentanut oman maailmanlaajuisen satelliittijärjestelmän, jolla sisäiset palaverit voidaan hoitaa virtuaalisesti, maailmanlaajuista tavaraliikennettä voidaan seurata 15 minuutin tarkkuudella, ja vahtia yksittäisen kassapäätteen ääressä työskentelevän työntekijän jokaista työsuoritusta lähes reaaliajassa.
WM:lla on yli 5000 tavarataloa eri puolilla maapalloa. 80 prosenttia niistä on Yhdysvalloissa. Se toimii nykyisin 16 maassa. Yhtiö on laajentunut viime vuosina kiivaimmin Etelä-Amerikassa ja Kiinassa. Yhtiöllä on 30 000 tavarantoimittajaa, joita WM käsittelee rautaisin ottein. WM pakottaa asiakkaansa investoimaan miljoonia RFID -teknologiaan, joka palvelee WM:n omaa ”Just on Time” logistiikkaa.
Yhtiöllä on yli puolitoista miljoonaa työntekijää eri puolilla maapalloa. Se on suurin yksityinen työnantaja Meksikossa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. WM:n kyltymätön myyntikone kuljettaa vuodessa 23 000 konttia Tyynen valtameren yli. Se vastaa yli sataa jättikokoista konttilaivaa.
Yhtiön toimintaidea oli halvat hinnat, joten tavaroiden tuotanto tehdään matalapalkkamaissa, joissa ei tunneta ammattiyhdistysliikettä, ei sosiaaliturvaa eikä juuri veroja. Tuotteet toimitetaan ilman välikäsiä suoraan tehtaalta WM:n yksittäiseen kauppaan. WM on käytännössä valtava teollisuusyritys, koska sillä on Kiinassa 400 koordinaattoria, jotka hoitavat kiinalaisten halpapajojen kilpailuttamisen. Ne pakottavat jopa alihankkijoita avaamaan kirjanpitonsa, jotta WM saisi painettua hinnat haluamalleen tasolle.
Tässä piilee WM:n vaarallisuus. Koska se on jo saanut vähittäiskaupan alalla niin suuren hegemonian, se pystyy kilpailuttamaan sekä kiinalaiset tuottajat että amerikkalaiset vähittäiskaupat henkihieveriin kaikkialla maailmassa. WM on pakottanut muutkin amerikkalaiset tuottajat siirtämään tuotantonsa halpatuotantomaihin ja pakottanut ne fuusioitumaan, jotta ne pystyisivät toimittamaan riittävän suuria tavaramääriä.
Niinhän Nokiakin kilpailutti 90-luvulla suomalaiset alihankkijansa pois Suomesta. Joka vuosi tuottavuutta piti nostaa 10 prosenttia, jotta ”yhteistyö” Nokian kanssa jatkuisi. Kun esimerkiksi kännykän kuoria valmistava Eimo ei enää pystynyt hintaa alentamaan, Nokia hankki sille ulkomaisen ostajan.
Nyt Suomessakin Keskon ja SOK:n halpamerkit ja työsuhteet ovat osa sitä prosessia, jonka WM on pannut alulle. Siksi SOK:n henkilökunnasta jo puolet ovat ns. ”epätyypillisissä” työsuhteissa. Suomeen Wal-Mart ei vielä ole rantautunut, mutta Lidl jo näyttää suuntaa tulevasta kehityksestä.
Toinen syy, joka tekee WM:n vaaralliseksi, on sen työntekijöihinsä harjoittama politiikka. Halvalla voidaan myydä vain, jos työntekijöiden palkat ovat tarpeeksi ”halpoja”. Palkkakulut eivät saa ylittää 15 prosenttia kokonaismyynnistä. Siksi sillä pitää olla 2-3 -kertainen liikevaihto perinteisiin kauppoihin nähden.
Myyjän palkka on käytännössä USA:n minimipalkka (n.9 dollaria) ja WM:llä 32 tunnin viikkoa pidetään kokoaikaisena. WM:n palkat ovat keskimäärin 31 prosenttia muiden suurten vähittäiskauppaketjujen palkkoja pienemmät.
Työntekijöistä on tullut työssäkäyviä köyhiä ja joutuvat muiden veronmaksajien harteille ja ovat pakotettuja turvautumaan julkisiin tukiohjelmiin, kuten ruokakupongit, Medicare ja tuettu asuminen. Amerikkalaiset joutuvat vuodessa subventoimaan jokaista WM:n työntekijää 2 103 dollarilla työntekijää kohden (n.3 miljardia vuodessa). WM on kuitenkin käyttämään sumeilematta yhteiskunnan tukiaisia hyväkseen.
Vain seitsemän prosenttia WM:n työntekijöistä yrittää elättää perhettä tai lapsia yhdellä VM:n palkalla. Muiden on pakko turvautua puolison palkkaan tai tehdä samanaikaisesti useampaa työtä. USA:ssa minimipalkan reaaliarvo on laskenut 30 vuodessa 35 prosenttia.
Nämä ovat niitä samoja Suomessakin yleistyneitä palvelualan ”paskatyöpaikkoja”, jotka ovat tulleet teollisuustyöpaikkojen tilalle ja joilla ei enää elä.
Yhdysvalloissakin vuonna 1960 vähittäiskaupan työntekijät saivat palkkaa yli puolet siitä mitä teollisuuden autotyöntekijät saivat – nyt ne ovat romahtaneet kolmannekseen siitä. Se näkyy myös työntekijöiden vaihtuvuudessa. Autoteollisuudessa se on 8 prosenttia, WM:llä se lähentelee 50 prosenttia.
WM riistää työntekijöitään kuten johtoaankin. Työntekijöitä vahditaan ja manipuloidaan alemman johdon toimesta. Wal-Martissa työt tehdään nälkäpalkalla ja alimiehitettynä. Yhtiö rikkoo palkka- ja työaikalakia ja joissakin tapauksissa kauppojen johtajat pakottavat kassatyöntekijöitä työskentelemään ilman taukoa.
Suurin kuolemansynti WM:lla on, jos työntekijä liittyy ay-liikkeeseen. Se merkitsee automaattisesti potkuja, joka kuitenkin annetaan jonkun tekaistun syyn perusteella, koska USA:n laki kieltää sen.
Yhtiön ylin johto hallitsee, manipuloi, motivoi ja vahtii alempia johtajiaan Bentonvillestä oman satelliittijärjestelmän ja tietotekniikan avulla. WM:n johtajat ovat aloittaneet matalapalkkaisissa töissä, eikä heillä ole yliopisto- tai collegetutkintoa.
Heidän ainoana tehtävänään on vahtia. että palkkakustannusten osuus liikevaihdosta ei pääse nousemaan 15 prosenttia korkeammalle. Muut päätökset hoidetaan Bentonvillestä tietotekniikan avulla kaupan sisälämpötilaa myöten. Seurauksena kaupan krooninen alimiehitys, joten johdon työaika on vähintään 60 tuntia viikossa ja työntekijöiltä myös edellytetään ylitöitä ilman palkkaa. Työntekijän selkänahasta revitty tuottavuuslisä kasvattaa WM:n osakkeenomistajien voittoja.
Pääasiallisin tuottavuuden lisäys on saatu kuitenkin tietotekniikalla. McKinsey -konsulttiyhtiö osoitti tutkimuksissaan, että 25 prosenttia Yhdysvaltojen talouden tuottavuuden noususta vuosina 1995-99 johtui WM:stä. Vähittäiskaupan tuottavuuden lisäys vaikutti jopa high tech –teollisuutta enemmän 1990-luvun nopeaan tuottavuuden kasvuun.
Meillä Suomessa mm. kansleri Matti Lehti (HS 16.12.09), professori Paavo Okko (TV1/Heino 30.12. 09), Sitra ja kaikki talouden tutkimuslaitokset ovat julkisuudessa vaatineet tuottavuuden kohottamista juuri palvelualoilla.
Wal-Mart on pystynyt nostamaan vähittäiskaupan tuottavuutta niin rajusti, että yksi yritys on pystynyt olennaisesti hidastamaan Yhdysvaltojen inflaatiota.
Liikkeenjohdon teoreetikot väittävät, että tietotekniikka ”valjastaa demokratian” jättimäisten yritysten sisälle mahdollistamalla suurtuotantoedun ja paikallisen kontrollin yhdistämisen, eli ”näkymättömän käden” ohjauksen. Näistäkin asioista kerrotaan erinomaisessa Nelson Lichtensteinin toimittamassa kirjassa ”Wal-Mart - globalisaation kova ydin”
Me elämme kuitenkin vielä teollisessa maailmassa. Liukuhihnoilla työskentelee nykyään enemmän ihmisiä oikeassa tavaratuotannossa kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, mutta se tapahtuu kasvavassa määrin matalapalkkamaissa.
Tuottavuuden maksimoimiseksi tuotanto tehdään siellä orjatyönä. Kehittyneissä maissa sitäkin useampi myy, puhuu tai manipuloi näppäimistöä liukuhihnaolosuhteissa.
Tosin sekin on tilapäistä, sillä 2/3 osaa yksityisestä palvelutuotannosta palvelee teollista tuotantoa eikä yksityistä kuluttajaa. Jos tuotanto menee matalapalkkamaihin, niin palvelutuotanto ja tutkimus ja kehitystoiminta seuraavat viiveellä perässä.
2000-luvulla yrityksistä tulee ”virtuaaliyrityksiä”, jotka muodostuvat muutamasta tuhannesta ammattitaitoisesta johtajasta ja ammattilaisesta, jotka ulkoistavat halvimmalle erikoistuneelle yritykselle vähemmän merkitykselliset palvelut.
Siksi sekä työläisten että toimihenkilöiden määrä Yhdysvalloissa on vähentynyt puoleen vuodesta 1970. Yhdysvaltoihin ei ole 2000-luvulla syntynyt yhtä ainoaa työpaikkaa, vaikka se on ollut Kiinan ohella ainut markkina-alue, jossa on ollut talouskasvua.
Kehitys johtaa pienenevään keskiluokkaan ja kahden kerroksen valtioon, jossa harvat hallitsevat monia. Korkea teknologia ei johda tasa-arvoon ja vapauteen, kuten uusliberalistiset taloustieteilijät ja liikkeenjohdon gurut väittävät.
WM:n tekee vaaralliseksi se, että se pakottaa työntekijät, kilpailijansa ja koko tavaratuotannon kilpajuoksuun ”pohjalle”. Niin sanotuissa kehittyneissä maissa työttömyys ja toivottomuus lisääntyy, ja tuottavuushyödyt menevät harvoille rikkaille osakkeenomistajille.
WM:sta on tullut niin mahtava, että se kykenee kyykyttämään jopa monikansallisia jättiyhtiöitä kuten Coca Colaa, Unileveriä, Procter & Gamblea jne. Vähittäiskaupan kassakoneet hallitsevat nykyään maailmaa.
Seurauksena maailman BKT:n (kaikki tavaroiden ja palveluiden tuotanto) on jymähtänyt nollasummamarkkinoiksi. Pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys tavara- ja palvelutuotannossa ei taatusti lisää uusia työpaikkoja, vaikka esimerkiksi Palkansaajien Tutkimuslaitoksen Heikki Taimio ja Jaakko Kiander niin uskovat ja muillekin uskottelevat. He tarjoavat sitä Suomenkin tulevaisuuden työllisyyden pelastuskeinona.
He eivät ole uskaltautuneet julkiseen debattiin aiheesta, vaikka olen heitä siihen pyytänyt. Yleistä innostusta debattiin ei taida löytyä muistakaan tutkimuslaitoksista. Olisikohan tutkivalle journalismille kerrankin paikka? Ainakin taloustoimittajat, ay-liike ja poliitikot näyttävät nukkuvan Prinsessa Ruususen unta.
Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi