Onko Suomen terveydenhuolto tehotonta?
JULKAISTU: Kansan Uutiset / Viikkoliite19.3. 2004. otsikolla: “Terveydenhuollon yksityistäminen kallista”.
Professorit Paul Lillrank ja Erkki Vauramo Teknillisestä korkeakoulusta rusikoivat Suomen terveyshuollon toiminnan tehottomuutta ja kalleutta (HS 26. 2.). Erityisesti heidän kritiikkinsä kohteena oli vanhustenhuolto. Sen korjaamiseksi he peräävät terveys- ja hoivapalveluiden yksityistämistä.
Vanhustenhoidosta he totesivat, että “Jos lopetetaan terveiden ihmisten makuuttaminen ja käynnistetään kuntoutus, voidaan säästää helposti kolmannes kuntien vuotuisista laitoskustannuksista eli noin 600 miljoonaa euroa vuodessa.
Väite tuntuu oudolta, koska viime vuosikymmeninä on koko ajan laitoshoitopaikkoja vähennetty ja siirrytty avohoitoon. Sama tendenssi on ollut myös mielenterveyspotilaiden kohdalla. Ongelma vain on ollut, että rahanpuutteen vuoksi avohoidon kehittäminen on jäänyt pahasti kesken. Mielentervyspotilaiden kohdalla se on merkinnyt sitä, että ongelma on katoamassa itsestään, kun kahden vuoden sisällä suuri osa on “avohoidossa” tehnyt itsemurhan.
Tämä suunta kustannustehokuudessaan ilmeisesti viehättää tekniikan professoreita, kun he iloitsevat siitä että, Turun Kurjenmäenkodissa vanhukset tarvitsevat vuodelepoa vain 10-12 vuorokautta ennen kuolemaa. Yleensä sairaalaan joutunut vanhus noin kuukaudessa kuolee tai paranee.
Professorit luulevat, että kun vuodepotilaaksi joutunut vanhus nopeasti ja kustannustehokkaasti terapoidaan ja kuntoutetaan, niin sen jälkeen he iloisesti kipittävät kotiinsa tai vanhustentaloon ja kuolevat ilman uutta vuodelepovaihetta siististi pois.
Lillrankin ja Vauramon tehokkuuden lisäämisessä vilistävät tuotantotaloudesta tutut termit: Kapasiteetin käyttöasteen nosto, ostotoimi, varastojen hallinta, toiminnan suuntaaminen, kokonaistehokkuus jne. Lopullisena ratkaisuna he esittävät sitten kaiken yksityistämistä.
Onko yksityinen sitten edullisempaa, ja kuinka paljon nykyisistä resursseista on piiskattavissa lisää tehoja? Yksi tapa tarkastella asiaa on vertailla Suomen ja Yhdysvaltojen yksityistetyn sairaanhoidon lukuja.
Kansainvälisen talousjärjestön OECD:n terveystilasto kertoo, että vuonna 2001 Yhdysvalloissa käytettiin terveydenhuoltoon bruttokansantuotteesta 6,2 prosenttia julkista rahaa ja 7,7 prosenttia yksityistä. Suomessa julkista rahaa meni 5,3 prosenttia ja yksityistä 1,7 prosenttia.
On häkellyttävää huomata, että Yhdysvalloissa julkisten terveysmenojen osuus on suurempi kuin Suomessa vaikka se perustuu pääosin vakuutuspohjaiseen terveydenhuoltoon.
Yhteensä Yhdysvalloissa terveysmenojen osuus bruttokansantuotteesta oli kaksi vuotta sitten 13,9 prosenttia ja Suomessa tasan 7 prosenttia eli puolet vähemmän USA:han verrattuna.
Kun otetaan huomioon se, että Yhdysvalloissa bruttokansantuote henkeä kohden on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa, niin tilanne muuttuu vielä räikeämmäksi. Vertailukelpoinen eli ostovoimakorjattu terveydenhuollon kokonaismeno asukasta kohden oli vuonna 1999 Yhdysvalloissa noin 4 200 dollaria ja Suomessa noin 1 750 dollaria, vain 40 prosenttia markkinavetoisen USA:n terveydenhuollon kustannuksista.
Professorit kuvittelevat, että kun käytetään yhteisiä rahoja, seurauksena on automaattisesti tuhlailevaisuus ja vastuuttomuus. He unohtavat, että Yhdysvalloissa vakuutusvetoinen sairaanhoito mahdollistaa sisäisen tehottomuuden. Kun maksajana on vakuutuslaitos, hinnan ei ole niin väliä, vakuutushan laskun maksaa. Lisäksi yksityisen sairaalan on saatava sijoitetulle pääomalle voittoa ja sijoittajille osinkoja.
Terveydenhuollon yksityistäjien ja tehostajien täytyy terävöittää argumenttejaan, jos aikovat saada sanomansa uskottaviksi. Luulisi että kaksinkertaisella panostuksella amerikkalaiset olisivat kaksi kertaa terveempiä kuin suomalaiset. Suomalaisen keskimääräinen elinajanodote on 77,8 vuotta ja amerikkalaisen 77,4 vuotta.
Vaikka Yhdysvallat käyttää kaksinkertaisti terveyspalveluihin, ei niistä pääse edes kaikki osalliseksi. Peräti 45 miljoonalla amerikkalaisella ei ole sairasvakuutusta, jolla yksityisiä palveluita edes saisi. Osalla vakuutukset ovat säästösyistä niin huonoja, että 108 miljoonalla ei ole lainkaan hammashoitoa. Lapsikuolleisuus on suurempi kuin Nairobissa.
Suomessa luullaan yleisesti, että meillä on parempi terveydenhuolto kuin muissa maissa. OECD:n tilastot kertovat, että suomalaiset joutuvat maksamaan terveydenhoidosta usein suuremman omakustannusosuuden kuin muut.
Julkisen rahoituksen osuus laitoshoidon kustannuksista on eri maissa seuraavanlainen: Tanska, Islanti, Portugali ja Espanja 100%, Iso-Britannia 99%, Saksa ja Ruotsi 98%, Kreikka, Irlanti ja Sveitsi 95%, Japani 93%, Belgia ja Ranska 92%, Itävalta, Kanada ja Luxenburg 90%, Italia 85%, sekä Suomi ja Hollanti vain 82%.
Samoin lääkkeitten korvauksissa julkisen rahoituksen yhteisvastuuosuus on EU-maiden alhaisimpia. Kun parhaimmissa maissa korvausosuus on 90 prosenttia, Suomessa yhteiskunnan korvausosuus on vain 45 prosenttia.
Kummallista, että talousprofessorit ihannoivat Raimo Sailaksen kuvittelemaa 20 prosentin tehottomuutta. Mikseivät he ihmettele, ettei Sailas saa puristettua kasvavasta tuotannosta verotuloja tuotannon kasvun suhteessa? 90-luvulla bruttokansantuote kasvoi 500 miljardista 800 miljardiin markkaan. Jos Sailas olisi tehtäviensä tasalla, valtion budjetin pitäisi olla lähes kaksinkertainen ja loputon säästäminen ja höyläys terveyshuollossa voitaisiin lopettaa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi
Professorit Paul Lillrank ja Erkki Vauramo Teknillisestä korkeakoulusta rusikoivat Suomen terveyshuollon toiminnan tehottomuutta ja kalleutta (HS 26. 2.). Erityisesti heidän kritiikkinsä kohteena oli vanhustenhuolto. Sen korjaamiseksi he peräävät terveys- ja hoivapalveluiden yksityistämistä.
Vanhustenhoidosta he totesivat, että “Jos lopetetaan terveiden ihmisten makuuttaminen ja käynnistetään kuntoutus, voidaan säästää helposti kolmannes kuntien vuotuisista laitoskustannuksista eli noin 600 miljoonaa euroa vuodessa.
Väite tuntuu oudolta, koska viime vuosikymmeninä on koko ajan laitoshoitopaikkoja vähennetty ja siirrytty avohoitoon. Sama tendenssi on ollut myös mielenterveyspotilaiden kohdalla. Ongelma vain on ollut, että rahanpuutteen vuoksi avohoidon kehittäminen on jäänyt pahasti kesken. Mielentervyspotilaiden kohdalla se on merkinnyt sitä, että ongelma on katoamassa itsestään, kun kahden vuoden sisällä suuri osa on “avohoidossa” tehnyt itsemurhan.
Tämä suunta kustannustehokuudessaan ilmeisesti viehättää tekniikan professoreita, kun he iloitsevat siitä että, Turun Kurjenmäenkodissa vanhukset tarvitsevat vuodelepoa vain 10-12 vuorokautta ennen kuolemaa. Yleensä sairaalaan joutunut vanhus noin kuukaudessa kuolee tai paranee.
Professorit luulevat, että kun vuodepotilaaksi joutunut vanhus nopeasti ja kustannustehokkaasti terapoidaan ja kuntoutetaan, niin sen jälkeen he iloisesti kipittävät kotiinsa tai vanhustentaloon ja kuolevat ilman uutta vuodelepovaihetta siististi pois.
Lillrankin ja Vauramon tehokkuuden lisäämisessä vilistävät tuotantotaloudesta tutut termit: Kapasiteetin käyttöasteen nosto, ostotoimi, varastojen hallinta, toiminnan suuntaaminen, kokonaistehokkuus jne. Lopullisena ratkaisuna he esittävät sitten kaiken yksityistämistä.
Onko yksityinen sitten edullisempaa, ja kuinka paljon nykyisistä resursseista on piiskattavissa lisää tehoja? Yksi tapa tarkastella asiaa on vertailla Suomen ja Yhdysvaltojen yksityistetyn sairaanhoidon lukuja.
Kansainvälisen talousjärjestön OECD:n terveystilasto kertoo, että vuonna 2001 Yhdysvalloissa käytettiin terveydenhuoltoon bruttokansantuotteesta 6,2 prosenttia julkista rahaa ja 7,7 prosenttia yksityistä. Suomessa julkista rahaa meni 5,3 prosenttia ja yksityistä 1,7 prosenttia.
On häkellyttävää huomata, että Yhdysvalloissa julkisten terveysmenojen osuus on suurempi kuin Suomessa vaikka se perustuu pääosin vakuutuspohjaiseen terveydenhuoltoon.
Yhteensä Yhdysvalloissa terveysmenojen osuus bruttokansantuotteesta oli kaksi vuotta sitten 13,9 prosenttia ja Suomessa tasan 7 prosenttia eli puolet vähemmän USA:han verrattuna.
Kun otetaan huomioon se, että Yhdysvalloissa bruttokansantuote henkeä kohden on huomattavasti korkeampi kuin Suomessa, niin tilanne muuttuu vielä räikeämmäksi. Vertailukelpoinen eli ostovoimakorjattu terveydenhuollon kokonaismeno asukasta kohden oli vuonna 1999 Yhdysvalloissa noin 4 200 dollaria ja Suomessa noin 1 750 dollaria, vain 40 prosenttia markkinavetoisen USA:n terveydenhuollon kustannuksista.
Professorit kuvittelevat, että kun käytetään yhteisiä rahoja, seurauksena on automaattisesti tuhlailevaisuus ja vastuuttomuus. He unohtavat, että Yhdysvalloissa vakuutusvetoinen sairaanhoito mahdollistaa sisäisen tehottomuuden. Kun maksajana on vakuutuslaitos, hinnan ei ole niin väliä, vakuutushan laskun maksaa. Lisäksi yksityisen sairaalan on saatava sijoitetulle pääomalle voittoa ja sijoittajille osinkoja.
Terveydenhuollon yksityistäjien ja tehostajien täytyy terävöittää argumenttejaan, jos aikovat saada sanomansa uskottaviksi. Luulisi että kaksinkertaisella panostuksella amerikkalaiset olisivat kaksi kertaa terveempiä kuin suomalaiset. Suomalaisen keskimääräinen elinajanodote on 77,8 vuotta ja amerikkalaisen 77,4 vuotta.
Vaikka Yhdysvallat käyttää kaksinkertaisti terveyspalveluihin, ei niistä pääse edes kaikki osalliseksi. Peräti 45 miljoonalla amerikkalaisella ei ole sairasvakuutusta, jolla yksityisiä palveluita edes saisi. Osalla vakuutukset ovat säästösyistä niin huonoja, että 108 miljoonalla ei ole lainkaan hammashoitoa. Lapsikuolleisuus on suurempi kuin Nairobissa.
Suomessa luullaan yleisesti, että meillä on parempi terveydenhuolto kuin muissa maissa. OECD:n tilastot kertovat, että suomalaiset joutuvat maksamaan terveydenhoidosta usein suuremman omakustannusosuuden kuin muut.
Julkisen rahoituksen osuus laitoshoidon kustannuksista on eri maissa seuraavanlainen: Tanska, Islanti, Portugali ja Espanja 100%, Iso-Britannia 99%, Saksa ja Ruotsi 98%, Kreikka, Irlanti ja Sveitsi 95%, Japani 93%, Belgia ja Ranska 92%, Itävalta, Kanada ja Luxenburg 90%, Italia 85%, sekä Suomi ja Hollanti vain 82%.
Samoin lääkkeitten korvauksissa julkisen rahoituksen yhteisvastuuosuus on EU-maiden alhaisimpia. Kun parhaimmissa maissa korvausosuus on 90 prosenttia, Suomessa yhteiskunnan korvausosuus on vain 45 prosenttia.
Kummallista, että talousprofessorit ihannoivat Raimo Sailaksen kuvittelemaa 20 prosentin tehottomuutta. Mikseivät he ihmettele, ettei Sailas saa puristettua kasvavasta tuotannosta verotuloja tuotannon kasvun suhteessa? 90-luvulla bruttokansantuote kasvoi 500 miljardista 800 miljardiin markkaan. Jos Sailas olisi tehtäviensä tasalla, valtion budjetin pitäisi olla lähes kaksinkertainen ja loputon säästäminen ja höyläys terveyshuollossa voitaisiin lopettaa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi