Milloin Kiina romahtaa?
JULKAISTU: Kansan Uuutiset 1.2. 2006
Muistaako kukaan enää, että 90-luvun alussa vannottiin “Aasian tiikerien” nimeen lupaavina uusina markkina-alueina. Perinteiset maailman talousveturit Japani ja Saksa alkoivat tuolloin pahasti piiputtaa. Kaikkien perinteisten teollisuusmaiden ostovoimaiset markkinat alkoivat hyytyä ja olla kyllästettyjä, joten kuumeisesti etsittiin uusia potentiaalisia markkinoita.
Suomessakin kaikki kynnellekykevät taloustieteilijät ja yritysjohtajat hehkuttivat, että koko teollinen painopiste siirtyy lopullisesti Kaukoitään. Aluksi kaikki menikin hyvin. Maailman pääomamarkkinoilta riitti rahaa ja uskoa mitä mielipuolisimpiin investointeihin ja sijoituksiin. Yritysten pörssikurssit nousivat ja sitä mukaa rahaa löytyi yhä uusiin lupaaviin hankkeisiin. Uusia työpaikkojakin tuli ja kansalaiset siirtyivät peltotilkuiltaan liukuhihnojen ja rakennustelineiden ääreen. Kunnes kupla sitten puhkesi ja Aasian tiikerit olivat rähmällään. Kymmeniä miljoonia työntekijöitä joutui työttömiksi eikä tiikerien talous ole vieläkään entisellä tasollaan.
Monikansalliset sijoittajat ehtivät tietysti vetää rahansa ajoissa pois, ja IMF:n avulla amerikkalaiset pankit pelastettiin veronmaksajien rahoilla. Rahat siirrettiin nopeasti takaisin kasvattamaan Yhdysvaltojen, Euroopan ja Suomen pörssikuplaa, koska rahalle ei tahtonut löytyä järkevää tuotannollista sijoituskohdetta.
Kun näiden uusien markkina-alueiden optimistiset odotukset pettivät, kuten Kaukoidän Tiikereiden sekä Brasilian, Meksikon ja Venäjän kohdalla tapahtui, ei näiden markkinafundalistien usko ole silti mihinkään hiipunut. Taas on löytynyt uusi lupaava markkina-alue Kiinasta. Nyt kaikki vannovat tämän uuden “lupaavan kasvukeskuksen” nimeen. Yrityksiä houkuttavat matalien palkkakustannusten lisäksi esimerkiksi verottomat tuotantoalueet, sikäläiset verohelpotukset ja matkaevääksi tarjotut investointituet, vientiluotot ja -takuut.
Yritysjohtajat yrittävät saada hyväksyttävyyttä tuotannon siirtämiselle matalapalkkamaihin kertomalla, että köyhillä kiinalaisillakin on oikeus työnteon kautta vaurastua.
Todellisuudessa kansainväliset yritykset käyttävät Kiinaa ennen kaikkea vientituotantoon. Tulevaisuuden miljardimarkkinoiden sijaan maasta on tulossa koko maailman tehdasalue.
Ulkomaisten suorien investointien osuus on sen sijaan koko kakusta melko pieni, vain kahdeksan (8) prosenttia. “Minun näkemykseni on, että ulkomaiset yritykset eivät ole olleet merkittävä syy viime vuoden investointibuumiin”, sanoo yhdysvaltalainen Kiina-ekonomisti Nicholas Lardy.
Kansainvälisten yritysten osuus Kiinan viennistä on kuitenkin suuri. Niiden markkinaosuus Kiinassa on sitävastoin pieni, vain noin 15 prosenttia, kertoo Xue Qiuzhi, Kiinan huippuyliopiston Fudanin liiketaloustieteen laitoksen johtaja.
Kiina onkin “lupaava” markkina-alue, ainakin teoriassa. Siellä on 1,3 miljardia kuluttajaa. Mutta syntyykö näille uusille kuluttajille reaalista ostovoimaa?
Jos monikansallinen Nokia tai jokin muu suomalainen yritys siirtää tai perustaa kustannussyistä tehtaansa Kiinaan, niin se tietenkin luo sinne uutta kysyntää ja ostovoimaa. Kun kiinalaisen työntekijän palkka on vain murto-osa suomalaisen vastaavan palkasta, se merkitsee, että markkinoiden ostovoima pienentyy vastaavasti.
Näiden maalta tulevien siirtotyöläisten vaellus paremman elintason perässä päätyy yleensä pieniin työpajoihin, tehdaskomplekseihin, ravintoloihin, kampaamoihin, rakennustyömaalle tai varakkaitten perheitten piiaksi eli “ai”ksi.
Kymmenen miljoonan asukkaan Shenzhenissä minimikuukausipalkka on 610 yuania eli 55 euroa, mutta monet tehtaat maksavat sitäkin vähemmän. Viranomaiset ovat olleet nihkeitä puuttumaan laittomuuksiin, koska ulkomaisten investointien on pelätty kaikkoavan, jos tuotantokustannukset nousevat. Paikallishallinnon johtajat ovat monissa tehtaissa myös omistajia. Lakkoilijat on vaimennettu pidätyksin ja vankilatuomioin.
Työministeriön julkaiseman tutkimuksen mukaan kuukausipalkat Helmi-joen suistoalueella ovat nousseet 12 vuodessa keskimäärin vain 68 yuania eli kuusi euroa. “Asumiskustannukset ovat kuitenkin nousseet kolminkertaisiksi, joten palkka ei riitä elämiseen”, sanoo työläisten etuja ajavan kansalaisjärjestön johtaja Liu Kaiming Shenzhenissä.
Tämä uusi orjatyövoima on kiinalaisten uusrikkaiden ja monikansallisten yritysten “vapaata riistaa”. Näiden “pimeästi” asuvien vierastyöläisten oikeuksista ei ole piitattu vuosikausiin. Monissa kiinalaisissa yrityksissä palkka maksetaan kerran vuodessa jos silloinkaan. Arvion mukaan vain 10 prosentilla on kirjallinen työsopimus.
Vierastyöläisten keskuudessa kerrotaankin, että paras tapa varmistaa palkan saanti on kiivetä korkean rakennuksen katolle ja uhata maahan heittäytymisellä.
Väärinkäytökset ovat hämmästyttävän yleisiä. Kiinan tiedeakatemian professori Feng Lanrui on laskenut, että maksamattomia palkkoja on yleensä yli 10 miljardia euroa. Yli 70 prosentilla vierastyöläisistä on palkkasaatavia.
Kiinalainen ei pysty pienellä palkallaan ostamaan kokoamaansa kännykkää eikä myöskään se suomalainen työtön, joka menetti työpaikkansa kiinalaiselle.
Vaikeuksia ostovoiman kohdalla alkaa olla myös niillä työpaikkansa vielä säilyttäneillä suomalaisilla, jotka joutuvat elättämään nämä suomalaiset työttömät kiristyvillä veroilla.
Kuinka lupaava markkina-alue Kiina sitten on? Tosiasia on, että Kiina on viime vuosina ollut voimakkaassa kasvussa. Sen bkt:n kasvu on ollut eräs voimakkaimmista maailmassa. Tosin täytyy muistaa, että kun kasvu lähtee aivan pohjalta, kasvuprosentit kehityksen alussa voivat olla hurjia.
Kiinan teollisuus on vielä pääosin valtion omistuksessa ja länsimaisittain alkeellisella tasolla ja erittäin huonossa kunnossa. Hirvittää ajatellakin, minkälainen jättityöttömyys Kiinaan tulee, jos tai kun markkinavoimat pakottavat tehtaat länsimaiseen tehokkuus- ja tuottavuustasoon.
Ulkomaiset sijoittajat eivät kuitenkan pidä epävakaudesta, ja sellaista voi työttömyys aiheuttaa. Ulkomaisia toimittajia on rauhoitettu kertomalla, että Kiinan virallinen työttömyys oli 3,9 prosenttia syksyllä 2002.
Työttömyysluvuista unohdetaan ensin huoletta kiinalaisten valtaosa eli maalaiset. Sen jälkeen pyyhitään pois noin kuusi miljoonaa ihmistä, joilla ei ole töitä ja jotka saavat vielä joitakin ropoja konkurssissa tai lähes sellaisessa olevilta ex-työnantajiltaan. Jotta “kaupunkityöttömyyden” luvut näyttäisivät vielä kauniimmilta, niihin ei lasketa 100-200 miljoonaa kaupunkeihin lähtenyttä, virallisesti laitonta maalaista. Kaiken tämän on kertonut Kiinan työministeri Zhang Zuoji.
Kiina-ilmiö koskee myös Kiinaa. Kannattaa tutustua yhdysvaltalaisen Alliance Capital Managementin tutkimusjohtaja Joe Carsonin tutkimukseen “Who’s Stealing China’s Manufacturing Jobs?”, jonka mukaan Kiinan teollisuustuotannon työpaikat ovat vähentyneet 15 prosenttia (16 miljoonaa työpaikkaa) vuosina 1995-2002. Uudet automatisoidut länsimaiset työpaikat eivät riitä korvaamaan paikallisia konkurssiin menevien yhtiöiden työpaikkoja.
Yhdysvalloissakin teollisuustyöpaikoista katosi 11 prosenttia (vuoden 1979 jälkeen 22 prosenttia huolimatta 77 prosentin talouskasvusta), Brasiliassa 20 prosenttia ja Japanissa 16 prosenttia.
Maailmanlaajuinen teollisuustyöpaikkojen kato on ollut Carsonin tutkimissa maailman 20 johtavassa taloudessa vuosina 1995-2002 keskimäärin seitsemän prosenttia, noin 31 miljoonaa työpaikkaa.
Yritysten toimintaedellytyksetkin ovat Kiinassa kiristymässä. Ulkomaalaisten tahojen osittainkin omistamat yritykset maksavat nyt yritysveroa 15 prosenttia, kun kiinalaisomisteisten yritysten veroaste on 33 prosenttia.
WTO:n jäsenyys tuottaa Kiinalle vaikeuksia. Kiinan Yrittäjien pääsihteeri Guo Chengzhin mukaan Kiinassa on odotettavissa “mitä todennäköisimmin lukuisia konkursseja”. Parhaat on jo ostettu ulkomaiseen omistukseen.
Kiinan pankkilaitos on myös melkoinen aikapommi. Suurin ja kiireisin uhka Kiinan taloudelle on yhä jatkuva luottojen hurja kasvu, sanoo yhdysvaltalainen Kiina-ekonomisti Nicholas Lardy. Holtittomasta lainanannosta on seurannut investointien nousu 47 prosenttiin bruttokansantuotteesta - niin korkealle, että talousasiantuntijoiden on vaikeaa muistaa vastaavia tapauksia maailmalla.
Esimerkiksi Japanissa 1970-1980-lukujen nopean kasvun aikaan investoinnit yltivät parhaimmillaankin vain 35 prosentin tietämille kansantuotteesta.
Lardyn mukaan Kiinan tulevaisuus näyttää vaaralliselta. Löysästä lainanannosta seuraavat yli-investoinnit saattavat aiheuttaa romahduksia, kun kasvu taittuu.
Lainojen kasvu ruokkii pitkän aikavälin ongelmaa, roskalainoistaan kuuluisan pankkijärjestelmän saneeraamista. “Koska lainojen kasvu on ollut niin räjähdysmäistä, ei ole epäilystäkään, että niiden laatu on huonontunut”, Kiinan tutkija sanoo. Ongelmaluottojen määrä vuonna 2003 oli Lardyn arvion mukaan parikymmentä prosenttia ja hän uskoo sen edelleen nousevan huomattavasti.
Ennen suuri osa rahoista meni kannattamattomille valtionyrityksille, mutta Lardy olettaa osuuden nyt laskeneen. Varmasti tiedetään, että viidennes uusista lainoista vuosina 2001-2002 oli yksityisen sektorin asunto- ja autolainoja. Vielä viisi vuotta sitten tätä sektoria ei ollut olemassa.
Kiinan viime vuoden investointipiikki näyttää toistavan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Silloin kiinteistösektorin lainat mätänivät. Lardy pelkää ilmiön toistuvan.
Erittäin huolestuttavana hän pitää infrastruktuurin rakentamista pankkilainoilla. Ympäri Kiinaa on perustettu paikallisia infrastruktuuriyrityksiä, jotka rahoittavat moottoritie- ja siltaprojekteja lyhytaikaisilla lainoilla esimerkiksi 30 vuoden joukkovelkakirjojen sijaan.
Ainoastaan kiinalaisten kova säästämisaste pitää näitä pankkeja pystyssä. Kun kupla aikanaan puhkeaa, kiinalaisten eläkepäivien varaksi keräämät säästöt menettävät arvonsa kertaheitolla. Se on traagista vanhuksille, koska Kiinasta puuttuu yleinen eläkejärjestelmä.
Tähän mennessä monikansalliset yritykset ovat siirtäneet tuotantoaan alhaisen palkkatason maihin maksimoidakseen omistajien Shareholder value -arvoa.
Matalapalkkamaan työntekijälle ilo työpaikasta voi tosin olla vain väliaikainen. Automaatio ja teknologia tulee koko ajan tehokkaammaksi ja halvemmaksi ja alkaa jo kilpailla halpatyövoiman kanssa.
Tärkein kysymys kuuluu, pysyykö Kiina koossa työttömyyden, sosiaalisen rauhattomuuden ja kilpailun lisääntyessä. Lakkoja, mielenosoituksia ja liikehdintää on jo runsaasti, vaikka kommunistinen hallitus estää medioita kertomasta niistä. Romahdus tosin olisi jo tapahtunut, jollei Kiinan hallitus olisi rajoittanut ja hillinnyt jo toistakymmentä vuotta monikansallisen pääoman invaasiota, jota Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) ovat markkinoineet.
Kiina-ilmiön takana on pääoman ahneus. Kannattavuutta ei mitata sillä, tuottaako tuotantolaitos voittoa, vaan sillä, kuinka paljon se voisi tuottaa, jos kaikki kulut karsittaisiin minimiin. Kahdenkymmenen prosentin voitollakaan ei “kannata” tuottaa teollisuusmaassa, jos Kiinassa saataisiin kaksinkertainen tulos.
Kun Kiinan kupla poksahtaa seuraavaksi, niin mistähän nämä yritysjohtajat, taloustieteilijät ja taloustoimittajat löytävät seuraavan uuden lupaavan markkina-alueen? Maailmalla on yli neljä miljardia köyhää, jotka odottavat vielä pääsevänsä nauttimaan näiden hikipajojen onnesta.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Muistaako kukaan enää, että 90-luvun alussa vannottiin “Aasian tiikerien” nimeen lupaavina uusina markkina-alueina. Perinteiset maailman talousveturit Japani ja Saksa alkoivat tuolloin pahasti piiputtaa. Kaikkien perinteisten teollisuusmaiden ostovoimaiset markkinat alkoivat hyytyä ja olla kyllästettyjä, joten kuumeisesti etsittiin uusia potentiaalisia markkinoita.
Suomessakin kaikki kynnellekykevät taloustieteilijät ja yritysjohtajat hehkuttivat, että koko teollinen painopiste siirtyy lopullisesti Kaukoitään. Aluksi kaikki menikin hyvin. Maailman pääomamarkkinoilta riitti rahaa ja uskoa mitä mielipuolisimpiin investointeihin ja sijoituksiin. Yritysten pörssikurssit nousivat ja sitä mukaa rahaa löytyi yhä uusiin lupaaviin hankkeisiin. Uusia työpaikkojakin tuli ja kansalaiset siirtyivät peltotilkuiltaan liukuhihnojen ja rakennustelineiden ääreen. Kunnes kupla sitten puhkesi ja Aasian tiikerit olivat rähmällään. Kymmeniä miljoonia työntekijöitä joutui työttömiksi eikä tiikerien talous ole vieläkään entisellä tasollaan.
Monikansalliset sijoittajat ehtivät tietysti vetää rahansa ajoissa pois, ja IMF:n avulla amerikkalaiset pankit pelastettiin veronmaksajien rahoilla. Rahat siirrettiin nopeasti takaisin kasvattamaan Yhdysvaltojen, Euroopan ja Suomen pörssikuplaa, koska rahalle ei tahtonut löytyä järkevää tuotannollista sijoituskohdetta.
Kun näiden uusien markkina-alueiden optimistiset odotukset pettivät, kuten Kaukoidän Tiikereiden sekä Brasilian, Meksikon ja Venäjän kohdalla tapahtui, ei näiden markkinafundalistien usko ole silti mihinkään hiipunut. Taas on löytynyt uusi lupaava markkina-alue Kiinasta. Nyt kaikki vannovat tämän uuden “lupaavan kasvukeskuksen” nimeen. Yrityksiä houkuttavat matalien palkkakustannusten lisäksi esimerkiksi verottomat tuotantoalueet, sikäläiset verohelpotukset ja matkaevääksi tarjotut investointituet, vientiluotot ja -takuut.
Yritysjohtajat yrittävät saada hyväksyttävyyttä tuotannon siirtämiselle matalapalkkamaihin kertomalla, että köyhillä kiinalaisillakin on oikeus työnteon kautta vaurastua.
Todellisuudessa kansainväliset yritykset käyttävät Kiinaa ennen kaikkea vientituotantoon. Tulevaisuuden miljardimarkkinoiden sijaan maasta on tulossa koko maailman tehdasalue.
Ulkomaisten suorien investointien osuus on sen sijaan koko kakusta melko pieni, vain kahdeksan (8) prosenttia. “Minun näkemykseni on, että ulkomaiset yritykset eivät ole olleet merkittävä syy viime vuoden investointibuumiin”, sanoo yhdysvaltalainen Kiina-ekonomisti Nicholas Lardy.
Kansainvälisten yritysten osuus Kiinan viennistä on kuitenkin suuri. Niiden markkinaosuus Kiinassa on sitävastoin pieni, vain noin 15 prosenttia, kertoo Xue Qiuzhi, Kiinan huippuyliopiston Fudanin liiketaloustieteen laitoksen johtaja.
Kiina onkin “lupaava” markkina-alue, ainakin teoriassa. Siellä on 1,3 miljardia kuluttajaa. Mutta syntyykö näille uusille kuluttajille reaalista ostovoimaa?
Jos monikansallinen Nokia tai jokin muu suomalainen yritys siirtää tai perustaa kustannussyistä tehtaansa Kiinaan, niin se tietenkin luo sinne uutta kysyntää ja ostovoimaa. Kun kiinalaisen työntekijän palkka on vain murto-osa suomalaisen vastaavan palkasta, se merkitsee, että markkinoiden ostovoima pienentyy vastaavasti.
Näiden maalta tulevien siirtotyöläisten vaellus paremman elintason perässä päätyy yleensä pieniin työpajoihin, tehdaskomplekseihin, ravintoloihin, kampaamoihin, rakennustyömaalle tai varakkaitten perheitten piiaksi eli “ai”ksi.
Kymmenen miljoonan asukkaan Shenzhenissä minimikuukausipalkka on 610 yuania eli 55 euroa, mutta monet tehtaat maksavat sitäkin vähemmän. Viranomaiset ovat olleet nihkeitä puuttumaan laittomuuksiin, koska ulkomaisten investointien on pelätty kaikkoavan, jos tuotantokustannukset nousevat. Paikallishallinnon johtajat ovat monissa tehtaissa myös omistajia. Lakkoilijat on vaimennettu pidätyksin ja vankilatuomioin.
Työministeriön julkaiseman tutkimuksen mukaan kuukausipalkat Helmi-joen suistoalueella ovat nousseet 12 vuodessa keskimäärin vain 68 yuania eli kuusi euroa. “Asumiskustannukset ovat kuitenkin nousseet kolminkertaisiksi, joten palkka ei riitä elämiseen”, sanoo työläisten etuja ajavan kansalaisjärjestön johtaja Liu Kaiming Shenzhenissä.
Tämä uusi orjatyövoima on kiinalaisten uusrikkaiden ja monikansallisten yritysten “vapaata riistaa”. Näiden “pimeästi” asuvien vierastyöläisten oikeuksista ei ole piitattu vuosikausiin. Monissa kiinalaisissa yrityksissä palkka maksetaan kerran vuodessa jos silloinkaan. Arvion mukaan vain 10 prosentilla on kirjallinen työsopimus.
Vierastyöläisten keskuudessa kerrotaankin, että paras tapa varmistaa palkan saanti on kiivetä korkean rakennuksen katolle ja uhata maahan heittäytymisellä.
Väärinkäytökset ovat hämmästyttävän yleisiä. Kiinan tiedeakatemian professori Feng Lanrui on laskenut, että maksamattomia palkkoja on yleensä yli 10 miljardia euroa. Yli 70 prosentilla vierastyöläisistä on palkkasaatavia.
Kiinalainen ei pysty pienellä palkallaan ostamaan kokoamaansa kännykkää eikä myöskään se suomalainen työtön, joka menetti työpaikkansa kiinalaiselle.
Vaikeuksia ostovoiman kohdalla alkaa olla myös niillä työpaikkansa vielä säilyttäneillä suomalaisilla, jotka joutuvat elättämään nämä suomalaiset työttömät kiristyvillä veroilla.
Kuinka lupaava markkina-alue Kiina sitten on? Tosiasia on, että Kiina on viime vuosina ollut voimakkaassa kasvussa. Sen bkt:n kasvu on ollut eräs voimakkaimmista maailmassa. Tosin täytyy muistaa, että kun kasvu lähtee aivan pohjalta, kasvuprosentit kehityksen alussa voivat olla hurjia.
Kiinan teollisuus on vielä pääosin valtion omistuksessa ja länsimaisittain alkeellisella tasolla ja erittäin huonossa kunnossa. Hirvittää ajatellakin, minkälainen jättityöttömyys Kiinaan tulee, jos tai kun markkinavoimat pakottavat tehtaat länsimaiseen tehokkuus- ja tuottavuustasoon.
Ulkomaiset sijoittajat eivät kuitenkan pidä epävakaudesta, ja sellaista voi työttömyys aiheuttaa. Ulkomaisia toimittajia on rauhoitettu kertomalla, että Kiinan virallinen työttömyys oli 3,9 prosenttia syksyllä 2002.
Työttömyysluvuista unohdetaan ensin huoletta kiinalaisten valtaosa eli maalaiset. Sen jälkeen pyyhitään pois noin kuusi miljoonaa ihmistä, joilla ei ole töitä ja jotka saavat vielä joitakin ropoja konkurssissa tai lähes sellaisessa olevilta ex-työnantajiltaan. Jotta “kaupunkityöttömyyden” luvut näyttäisivät vielä kauniimmilta, niihin ei lasketa 100-200 miljoonaa kaupunkeihin lähtenyttä, virallisesti laitonta maalaista. Kaiken tämän on kertonut Kiinan työministeri Zhang Zuoji.
Kiina-ilmiö koskee myös Kiinaa. Kannattaa tutustua yhdysvaltalaisen Alliance Capital Managementin tutkimusjohtaja Joe Carsonin tutkimukseen “Who’s Stealing China’s Manufacturing Jobs?”, jonka mukaan Kiinan teollisuustuotannon työpaikat ovat vähentyneet 15 prosenttia (16 miljoonaa työpaikkaa) vuosina 1995-2002. Uudet automatisoidut länsimaiset työpaikat eivät riitä korvaamaan paikallisia konkurssiin menevien yhtiöiden työpaikkoja.
Yhdysvalloissakin teollisuustyöpaikoista katosi 11 prosenttia (vuoden 1979 jälkeen 22 prosenttia huolimatta 77 prosentin talouskasvusta), Brasiliassa 20 prosenttia ja Japanissa 16 prosenttia.
Maailmanlaajuinen teollisuustyöpaikkojen kato on ollut Carsonin tutkimissa maailman 20 johtavassa taloudessa vuosina 1995-2002 keskimäärin seitsemän prosenttia, noin 31 miljoonaa työpaikkaa.
Yritysten toimintaedellytyksetkin ovat Kiinassa kiristymässä. Ulkomaalaisten tahojen osittainkin omistamat yritykset maksavat nyt yritysveroa 15 prosenttia, kun kiinalaisomisteisten yritysten veroaste on 33 prosenttia.
WTO:n jäsenyys tuottaa Kiinalle vaikeuksia. Kiinan Yrittäjien pääsihteeri Guo Chengzhin mukaan Kiinassa on odotettavissa “mitä todennäköisimmin lukuisia konkursseja”. Parhaat on jo ostettu ulkomaiseen omistukseen.
Kiinan pankkilaitos on myös melkoinen aikapommi. Suurin ja kiireisin uhka Kiinan taloudelle on yhä jatkuva luottojen hurja kasvu, sanoo yhdysvaltalainen Kiina-ekonomisti Nicholas Lardy. Holtittomasta lainanannosta on seurannut investointien nousu 47 prosenttiin bruttokansantuotteesta - niin korkealle, että talousasiantuntijoiden on vaikeaa muistaa vastaavia tapauksia maailmalla.
Esimerkiksi Japanissa 1970-1980-lukujen nopean kasvun aikaan investoinnit yltivät parhaimmillaankin vain 35 prosentin tietämille kansantuotteesta.
Lardyn mukaan Kiinan tulevaisuus näyttää vaaralliselta. Löysästä lainanannosta seuraavat yli-investoinnit saattavat aiheuttaa romahduksia, kun kasvu taittuu.
Lainojen kasvu ruokkii pitkän aikavälin ongelmaa, roskalainoistaan kuuluisan pankkijärjestelmän saneeraamista. “Koska lainojen kasvu on ollut niin räjähdysmäistä, ei ole epäilystäkään, että niiden laatu on huonontunut”, Kiinan tutkija sanoo. Ongelmaluottojen määrä vuonna 2003 oli Lardyn arvion mukaan parikymmentä prosenttia ja hän uskoo sen edelleen nousevan huomattavasti.
Ennen suuri osa rahoista meni kannattamattomille valtionyrityksille, mutta Lardy olettaa osuuden nyt laskeneen. Varmasti tiedetään, että viidennes uusista lainoista vuosina 2001-2002 oli yksityisen sektorin asunto- ja autolainoja. Vielä viisi vuotta sitten tätä sektoria ei ollut olemassa.
Kiinan viime vuoden investointipiikki näyttää toistavan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia. Silloin kiinteistösektorin lainat mätänivät. Lardy pelkää ilmiön toistuvan.
Erittäin huolestuttavana hän pitää infrastruktuurin rakentamista pankkilainoilla. Ympäri Kiinaa on perustettu paikallisia infrastruktuuriyrityksiä, jotka rahoittavat moottoritie- ja siltaprojekteja lyhytaikaisilla lainoilla esimerkiksi 30 vuoden joukkovelkakirjojen sijaan.
Ainoastaan kiinalaisten kova säästämisaste pitää näitä pankkeja pystyssä. Kun kupla aikanaan puhkeaa, kiinalaisten eläkepäivien varaksi keräämät säästöt menettävät arvonsa kertaheitolla. Se on traagista vanhuksille, koska Kiinasta puuttuu yleinen eläkejärjestelmä.
Tähän mennessä monikansalliset yritykset ovat siirtäneet tuotantoaan alhaisen palkkatason maihin maksimoidakseen omistajien Shareholder value -arvoa.
Matalapalkkamaan työntekijälle ilo työpaikasta voi tosin olla vain väliaikainen. Automaatio ja teknologia tulee koko ajan tehokkaammaksi ja halvemmaksi ja alkaa jo kilpailla halpatyövoiman kanssa.
Tärkein kysymys kuuluu, pysyykö Kiina koossa työttömyyden, sosiaalisen rauhattomuuden ja kilpailun lisääntyessä. Lakkoja, mielenosoituksia ja liikehdintää on jo runsaasti, vaikka kommunistinen hallitus estää medioita kertomasta niistä. Romahdus tosin olisi jo tapahtunut, jollei Kiinan hallitus olisi rajoittanut ja hillinnyt jo toistakymmentä vuotta monikansallisen pääoman invaasiota, jota Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailman kauppajärjestö (WTO) ovat markkinoineet.
Kiina-ilmiön takana on pääoman ahneus. Kannattavuutta ei mitata sillä, tuottaako tuotantolaitos voittoa, vaan sillä, kuinka paljon se voisi tuottaa, jos kaikki kulut karsittaisiin minimiin. Kahdenkymmenen prosentin voitollakaan ei “kannata” tuottaa teollisuusmaassa, jos Kiinassa saataisiin kaksinkertainen tulos.
Kun Kiinan kupla poksahtaa seuraavaksi, niin mistähän nämä yritysjohtajat, taloustieteilijät ja taloustoimittajat löytävät seuraavan uuden lupaavan markkina-alueen? Maailmalla on yli neljä miljardia köyhää, jotka odottavat vielä pääsevänsä nauttimaan näiden hikipajojen onnesta.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi