Kolonialismia vai idealismia?
JULKAISTU: Kansan Uutiset 14. 12. 2004. Salon Seudun Sanomat 27.12. 2005 otsikolla: “Teollinen tuotanto on työllisyyden kivijalka”.
1600-luvulla neekereitä pyydystettiin kuin villieläimiä ja rahdattiin laivalasteittain kahleissa orjiksi Amerikkaan. Onko nyt kaikki toisin?
Siirtomaiden hyödyntäminen kukoisti 1900-luvun vaihteessa, jolloin kehitysmaiden öljy, mineraalit ja parhaat viljelysmaat joutuivat rikkaitten valkoisten omistukseen ja hallintaan. Nyt kaikki merkittävät raaka-aineet ovat tukevasti monikansallisten amerikkalaisten jättiyhtiöiden hallinnassa.
Uudenlaisen kolonialismin eli Kiina-ilmiön mahdollistaa mm. Nokiankin kehittämä viestintä- ja tietotekniikka, jossa tuotanto viedään maapallon toiselle puolelle orjuutta muistuttaviin hikipajoihin. Niissä nämä tietoyhteiskunta-ajan uudet orjat tekevät monikansallisille yhtiöille nälkäpalkalla työtä epäinhimillisissä olosuhteissa.
Orjia ei enää tarvitse rahdata laivoilla Suomeen. Nokialla on enää yksi kännyköiden koetehdas Salossa ja yksi verkkopuolen tehdas Oulussa. Tuotanto tehdään nyt matalapalkkamaissa vähään tyytyvillä ja kilpailukykyä lisäävillä uuden ajan “ keltaisilla neekereillä”. Nokian Kiinassa tuotetun kännykän tehdashinnasta palkkakustannusten osuus on enää yksi prosentti.
Tuotannon tärkeimmät komponentit ovat yhä edelleenkin raaka-aineet, energia, pääoma ja työ. Raaka-aineet ja työkin ovat ylitarjonnan ja automaation vuoksi jo monikansallisten yhtiöiden hallinnassa.
Pääoman vapautumisen myötä myös suomalaiset yritykset ovat joutuneet amerikkalaisen pääoman orjuuteen. Vuonna 2000 yli 70 prosenttia suomalaisista pörssiosakkeista oli ulkomaisessa omistuksessa. Nokia on yli 90 prosenttisesti ulkomaisissa käsissä ja pääkonttorikin pian jossakin verokeidasmaassa.
Nokian menestyksen myötä Suomeen syntyneet elektroniikan alihankintafirmat ovat joutuneet amerikkalaisten jättiyritysten omistukseen. Ne on ostetuksi tulemisensa jälkeen muutaman vuoden sisällä lopetettu ja siirretty matalapalkkamaihin.
Energia on vielä ainut tuotannon komponentti, joka on toistaiseksi omissa käsissämme. Siitäkin osa on jo ostettu ulkomaiseen omistukseen ja alalle ollaan rakentamassa kansainvälistä energiapörssiä.
Globalisaation seurauksena Suomi on omalla maallaan pääosin vieraan vallan komennettavissa. Muualta määritellään toimintamme reunaehdot. Itsenäisyytemme on enää symbolista.
Melkein kaikki päättäjät, Sitra, Tekes, Suomen Akatemia ja Tulevaisuuden tutkimuslaitos rauhoittelevat, että vaikka tuotanto viedään matalapalkkamaihin, keskitytään tuotekehittelyyn, tutkimukseen, uusiin innovaatioihin, palvelutuotantoon sekä palveluiden- ja kulttuurin vientiin. Niissä on Suomen tulevaisuuden visio, haaste ja mahdollisuus.
Teoriassa ehdotus kuulostaa hienolta, mutta valitettavasti näiltä visionääreiltä puuttuu alkeellinenkin suhteellisuustaju. He unohtavat, että teollisuustuotanto on kaiken tuotannon perusta. Vielä 50-luvulla Yhdysvallat teki maailman teollisuustuotannosta melkein 50 prosenttia, Eurooppa melkein 25 prosenttia ja Itä-Aasia alle 10 prosenttia. Vuonna 2000 Yhdysvaltojen osuus oli pudonnut noin 30 prosenttiin, Euroopan vajaaseen 15 prosenttiin, mutta Itä-Aasian tuotanto oli noussut jo yli 30 prosenttiin.
Teollisuustuotannon osuus koko tavaratuotannon viennistä on 2/3 osaa, joten työpaikkojen kato perinteisissä teollisuusmaissa on ollut dramaattista. Kun siihen lisätään teknologian ja automaation tuottavuutta lisäävä vaikutus, työllisyystilanne on teollisuusmaissa entistä katastrofaalisempi.
Kun perinteisen teollisuusmaan hyväpalkkainen työntekijä joutuu kortistoon, uutta ostovoimaa toki syntyy uuteen orjatyömaahan, mutta vain murto-osa aiemmasta. Siksi tavaroiden myynti on maailmanlaajuisesti hyytynyt.
Vielä 60-luvulla teollisuustuotannon kasvuvauhti oli 6 prosenttia. 70-luvulla se oli vielä 4 prosenttia, mutta 80-luvulla enää 2 prosenttia. 90-luvulla kasvu oli vain yksi prosentti, joten käytännössä tavaratuotanto on hiipunut nollasummamarkkinoiksi. Ostovoimainen asiakas on yhä harvinaisemmaksi käynyt luonnonvara.
Kallispalkkaiset visionäärit ovat rauhoitellet, että uudet työpaikat siirtyvät palvelusektorille. Palveluiden osuus maailman palvelutuotannon viennistä on vain 1/3 osa ja sekin on amerikkalaisten monikansallisten jättien hallinnassa. Sinne ei ole enää suomalaisilla palvelualan tuottajilla mitään asiaa.
Yleensä palvelutuotannon osuus on paikallista, ja palvelualojen työpaikat ovat yleensä pienipalkkaisia ja epätyypillisiä työsuhteita, joiden ostovoima on puolet teollisuustyöntekijän ostovoimasta.
Suomessa palvelutuotannon markkinat ovat 80 prosenttisesti kotimaassa ja palvelutuotanto on tavaratuotannolle alisteista. Peräti 2/3 osaa yksityisistä palvelualan yrityksistä palvelee alihankkijana yrityksiä ja vain 1/3 osa yksityistä kuluttajaa. Siis näiden yhteiskunnan varoilla toimivien “innovaatiohautomoiden” visiot tulevasta palveluyhteiskunnasta ovat täysin epärealistisia. Ilman teollista tuotantoa se on täydellistä utopiaa.
Palvelusektorin työpaikkoja uhkaa myös teknologian kehitys. Kun internet-pohjaiset itsepalvelujärjestelmät pääsevät todella vauhtiin vakuutus-, myynti-,varaus-, opetus-, markkinointi-, huolto- ja vartiointialoilla, työpaikoilla tapahtuu valtavaa “järkeistämistä”. Pankkitoiminta on antanut jo pientä esimakua tulevasta.
Kun tavaratuotanton ja palveluiden parissa ei enää synny uusia työpaikkoja,
nämä “innovaatiohautomot” ovat vannoneet tutkimuksen, teknologian ja tuotekehityksen nimeen uusien työpaikkojen luojana. Nokian menestyksen siivittämänä he ovat uskotelleet elekroniikkateollisuuden luovan uudet työpaikat.
Koko maailman elektroniikkateollisuus työllistää karkeasti noin 10 miljoonaa työntekijää. Suomessa se parhaimmillaan työllisti 250 000 työntekijää vuonna 2000. Nyt niistä on “järkeistetty” 50 000 työntekijää, vaikka Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia ovat kaataneet sinne miljoonakaupalla yhteiskunnan tukiaisia. Elektroniikkateollisuus ei juuri työllistä, sillä se on pisimmälle automatisoitua lähes miehittämätöntä tuotantoa.
Vaikka elektroniikkateollisuus on hyvää vauhtia siirtymässä uusiin orjatyövaltioihin, nämä “innovaatiohautomot” eivät lannistu, vaan näkevät uusia bisnesmahdollisuuksia huipputekniikassa ja pelkässä it-alan suunnittelussa, tuotekehittelyssä, sisältötuotannossa ja mobiiliviihteessä.
Laajastikin ottaen näiden huippuosaajien kokonaismäärä Suomessa on vain 80 000. Heidän osuutensa Suomen kokonaistyövoimasta on vain noin kolme prosenttia. Huippuosaajien lukumäärää lisäämällä massatyöttömyys ei taatusti häviä.
Näille erityisosaajille maksetaan pääasiassa siitä, että he kehittelevät tietokonepohjaisia automaatio-, logistiikka-, asiantuntija- ja itsepalvelujärjestelmiä. Niillä puolestaan eliminoidaan mahdollisimman monta työpaikkaa perinteisessä tuotanto-, ja palveluprosessissa.
Näiden huippuosaajien avulla toteutuu siten uuskolonialismin toinen aste. Kun varsinainen fyysinen työ tehdään näissä uusissa orjatyömaissa kuten Kiinassa, alhaisten palkkakustannusten säästöistä hyötyy tämä kehittyneiden teollisuusmaiden pieni huippuosaajien ydinjoukko sekä osakkeenomistajat, kuten aateliset kolonialismin aikoina.
Vaikka työ tehdään halvalla, niin tuote ei halpene, vaan niin Nokia kuin Nike ottavat brändituotteestaan maksimaalisen hinnan. Muuten ei Jorma Ollila olisi Suomen suuripalkkaisin mies.
Kiinalainen “orja” Nokian kännykkätehtaalla saa prosentin kännykän tehdashinnasta, mutta 99 prosenttia siitä menee nokialaisten ja muiden vielä harvalukuisempien erityisosaajien taskuun. Brändi-tuotteen ylihinnoittelulla kermankuorinnasta pääsevät osallisiksi myös alihankintaportaan aateli, kuten markkinointi, mainonta, logistiikka, muotoilu, rahoitusala jne. Suurimman potin vievät kuitenkin osakkeenomistajat.
It-alan erikoisosaajien kokonaismäärästä ei ole saatavissa tilastollista tietoa, mutta käytettäessä arvion pohjana Suomen elektroniikkateollisuuden (200 000) ja it-ammattilaisten (80 000) suhdetta, saadaan tulos 3:1. Tuolloin koko maailman it-ammattilaisten määrä olisi runsaat 3 miljoonaa ( maailman elektroniikkateollisuus työllistää noin 10 miljoonaa). Se on koko maailman 3-4 miljardin työikäisestä väestöstä vain noin yksi promille.
Tätä pientä eliittijoukkoa uhkaa puolestaan Intia-ilmiö, jossa korkeaa osaamistakin voidaan yhä kehittyneemmillä tiedonsiirtojärjestelmillä kolonialisoida. Nokian insinöörit sahaavat työnsä tuloksilla omaa oksaansa.
Näiden harvojen huippuosaajien rinnalla kiinalainen on internetpohjaisen uuskolonialismin uhri, vailla ammattiyhdistysliikkeen turvaa, työehtosopimuksia, työaikalainsäädäntöä, työturvallisuutta ja palkkatasolla, jolla juuri ja juuri pysyy hengissä. Käytännössä hän on uuden ajan uuskolonialistinen “orja”, jota markkinoiden vapauttamisen seurauksena on kaikkien yritysten kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä hyödynnettävä.
Kolonialisointi ei rajoitu nykyään pelkästään tuotantoon. Myös kuluttaja on joutunut sen kohteeksi. Kun esimerkiksi kiinalaiselta tehtaalta lähtee Niken urheilutossu, sen tehdashinta kerrotaan noin kymmenellä, jolloin saadaan brandytuotteen myyntihinta kuluttajalle. Nämä myynnin, mainonnan, median, välitysportaan, kaupan, jne. erityisosaajat, tämä osaamisyhteiskunnan uudenajan “aateli”, maksimoi pääomalle sitten kiinalaisten tekemän työn hedelmät.
Yhä ostovoimattomammaksi käyvät kuluttajat joutuvat maksamaan lopulta nämä brandytuotteen “lisäarvon” kustannukset. Teollisuusmaidenkaan kansalaisilla ei ole enää markkina-arvoa työntekijänä, ainoastaan kuluttajana.
Vaikka uusia “aatelisia” on työvoimasta häviävän vähän, heidän lisäämisellään innovaattorit uskottelevat työttömyyden poistuvan.
Kysyn innovaatiohautomojen johtajilta Esko Aholta, Veli-Pekka Saarnivaaralta ja Raimo Väyryseltä, onko tämä rakennemuutos ja uuskolonialismi todella ainut mahdollisuus turvata Suomen ja muidenkin teollisuusmaiden jo saavutettu hyvinvoinnin taso ja erityisesti sitä, onko konsepti edes realistinen, koska samaan konseptiin kaikki muutkin teollisuusmaat ovat pakotettuja turvautumaan. Onko kehityksessä mitään mieltä?
Jos eloonjäämis- ja työllisyyskonsepti on epärealistinen ja kaikkien muiden paitsi sijoittajien kannalta järjetön, niin veronmaksajien rahoilla elävällä virkamiehellä pitäisi olla rohkeutta sanoa se myös ääneen. Näissä kallispalkkaisissa innovaatiohautomoissa pitäisi kehitellä myös vaihtoehtoisia ja kaikkia kansalaisia hyödyttäviä selviytymismalleja.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi
1600-luvulla neekereitä pyydystettiin kuin villieläimiä ja rahdattiin laivalasteittain kahleissa orjiksi Amerikkaan. Onko nyt kaikki toisin?
Siirtomaiden hyödyntäminen kukoisti 1900-luvun vaihteessa, jolloin kehitysmaiden öljy, mineraalit ja parhaat viljelysmaat joutuivat rikkaitten valkoisten omistukseen ja hallintaan. Nyt kaikki merkittävät raaka-aineet ovat tukevasti monikansallisten amerikkalaisten jättiyhtiöiden hallinnassa.
Uudenlaisen kolonialismin eli Kiina-ilmiön mahdollistaa mm. Nokiankin kehittämä viestintä- ja tietotekniikka, jossa tuotanto viedään maapallon toiselle puolelle orjuutta muistuttaviin hikipajoihin. Niissä nämä tietoyhteiskunta-ajan uudet orjat tekevät monikansallisille yhtiöille nälkäpalkalla työtä epäinhimillisissä olosuhteissa.
Orjia ei enää tarvitse rahdata laivoilla Suomeen. Nokialla on enää yksi kännyköiden koetehdas Salossa ja yksi verkkopuolen tehdas Oulussa. Tuotanto tehdään nyt matalapalkkamaissa vähään tyytyvillä ja kilpailukykyä lisäävillä uuden ajan “ keltaisilla neekereillä”. Nokian Kiinassa tuotetun kännykän tehdashinnasta palkkakustannusten osuus on enää yksi prosentti.
Tuotannon tärkeimmät komponentit ovat yhä edelleenkin raaka-aineet, energia, pääoma ja työ. Raaka-aineet ja työkin ovat ylitarjonnan ja automaation vuoksi jo monikansallisten yhtiöiden hallinnassa.
Pääoman vapautumisen myötä myös suomalaiset yritykset ovat joutuneet amerikkalaisen pääoman orjuuteen. Vuonna 2000 yli 70 prosenttia suomalaisista pörssiosakkeista oli ulkomaisessa omistuksessa. Nokia on yli 90 prosenttisesti ulkomaisissa käsissä ja pääkonttorikin pian jossakin verokeidasmaassa.
Nokian menestyksen myötä Suomeen syntyneet elektroniikan alihankintafirmat ovat joutuneet amerikkalaisten jättiyritysten omistukseen. Ne on ostetuksi tulemisensa jälkeen muutaman vuoden sisällä lopetettu ja siirretty matalapalkkamaihin.
Energia on vielä ainut tuotannon komponentti, joka on toistaiseksi omissa käsissämme. Siitäkin osa on jo ostettu ulkomaiseen omistukseen ja alalle ollaan rakentamassa kansainvälistä energiapörssiä.
Globalisaation seurauksena Suomi on omalla maallaan pääosin vieraan vallan komennettavissa. Muualta määritellään toimintamme reunaehdot. Itsenäisyytemme on enää symbolista.
Melkein kaikki päättäjät, Sitra, Tekes, Suomen Akatemia ja Tulevaisuuden tutkimuslaitos rauhoittelevat, että vaikka tuotanto viedään matalapalkkamaihin, keskitytään tuotekehittelyyn, tutkimukseen, uusiin innovaatioihin, palvelutuotantoon sekä palveluiden- ja kulttuurin vientiin. Niissä on Suomen tulevaisuuden visio, haaste ja mahdollisuus.
Teoriassa ehdotus kuulostaa hienolta, mutta valitettavasti näiltä visionääreiltä puuttuu alkeellinenkin suhteellisuustaju. He unohtavat, että teollisuustuotanto on kaiken tuotannon perusta. Vielä 50-luvulla Yhdysvallat teki maailman teollisuustuotannosta melkein 50 prosenttia, Eurooppa melkein 25 prosenttia ja Itä-Aasia alle 10 prosenttia. Vuonna 2000 Yhdysvaltojen osuus oli pudonnut noin 30 prosenttiin, Euroopan vajaaseen 15 prosenttiin, mutta Itä-Aasian tuotanto oli noussut jo yli 30 prosenttiin.
Teollisuustuotannon osuus koko tavaratuotannon viennistä on 2/3 osaa, joten työpaikkojen kato perinteisissä teollisuusmaissa on ollut dramaattista. Kun siihen lisätään teknologian ja automaation tuottavuutta lisäävä vaikutus, työllisyystilanne on teollisuusmaissa entistä katastrofaalisempi.
Kun perinteisen teollisuusmaan hyväpalkkainen työntekijä joutuu kortistoon, uutta ostovoimaa toki syntyy uuteen orjatyömaahan, mutta vain murto-osa aiemmasta. Siksi tavaroiden myynti on maailmanlaajuisesti hyytynyt.
Vielä 60-luvulla teollisuustuotannon kasvuvauhti oli 6 prosenttia. 70-luvulla se oli vielä 4 prosenttia, mutta 80-luvulla enää 2 prosenttia. 90-luvulla kasvu oli vain yksi prosentti, joten käytännössä tavaratuotanto on hiipunut nollasummamarkkinoiksi. Ostovoimainen asiakas on yhä harvinaisemmaksi käynyt luonnonvara.
Kallispalkkaiset visionäärit ovat rauhoitellet, että uudet työpaikat siirtyvät palvelusektorille. Palveluiden osuus maailman palvelutuotannon viennistä on vain 1/3 osa ja sekin on amerikkalaisten monikansallisten jättien hallinnassa. Sinne ei ole enää suomalaisilla palvelualan tuottajilla mitään asiaa.
Yleensä palvelutuotannon osuus on paikallista, ja palvelualojen työpaikat ovat yleensä pienipalkkaisia ja epätyypillisiä työsuhteita, joiden ostovoima on puolet teollisuustyöntekijän ostovoimasta.
Suomessa palvelutuotannon markkinat ovat 80 prosenttisesti kotimaassa ja palvelutuotanto on tavaratuotannolle alisteista. Peräti 2/3 osaa yksityisistä palvelualan yrityksistä palvelee alihankkijana yrityksiä ja vain 1/3 osa yksityistä kuluttajaa. Siis näiden yhteiskunnan varoilla toimivien “innovaatiohautomoiden” visiot tulevasta palveluyhteiskunnasta ovat täysin epärealistisia. Ilman teollista tuotantoa se on täydellistä utopiaa.
Palvelusektorin työpaikkoja uhkaa myös teknologian kehitys. Kun internet-pohjaiset itsepalvelujärjestelmät pääsevät todella vauhtiin vakuutus-, myynti-,varaus-, opetus-, markkinointi-, huolto- ja vartiointialoilla, työpaikoilla tapahtuu valtavaa “järkeistämistä”. Pankkitoiminta on antanut jo pientä esimakua tulevasta.
Kun tavaratuotanton ja palveluiden parissa ei enää synny uusia työpaikkoja,
nämä “innovaatiohautomot” ovat vannoneet tutkimuksen, teknologian ja tuotekehityksen nimeen uusien työpaikkojen luojana. Nokian menestyksen siivittämänä he ovat uskotelleet elekroniikkateollisuuden luovan uudet työpaikat.
Koko maailman elektroniikkateollisuus työllistää karkeasti noin 10 miljoonaa työntekijää. Suomessa se parhaimmillaan työllisti 250 000 työntekijää vuonna 2000. Nyt niistä on “järkeistetty” 50 000 työntekijää, vaikka Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia ovat kaataneet sinne miljoonakaupalla yhteiskunnan tukiaisia. Elektroniikkateollisuus ei juuri työllistä, sillä se on pisimmälle automatisoitua lähes miehittämätöntä tuotantoa.
Vaikka elektroniikkateollisuus on hyvää vauhtia siirtymässä uusiin orjatyövaltioihin, nämä “innovaatiohautomot” eivät lannistu, vaan näkevät uusia bisnesmahdollisuuksia huipputekniikassa ja pelkässä it-alan suunnittelussa, tuotekehittelyssä, sisältötuotannossa ja mobiiliviihteessä.
Laajastikin ottaen näiden huippuosaajien kokonaismäärä Suomessa on vain 80 000. Heidän osuutensa Suomen kokonaistyövoimasta on vain noin kolme prosenttia. Huippuosaajien lukumäärää lisäämällä massatyöttömyys ei taatusti häviä.
Näille erityisosaajille maksetaan pääasiassa siitä, että he kehittelevät tietokonepohjaisia automaatio-, logistiikka-, asiantuntija- ja itsepalvelujärjestelmiä. Niillä puolestaan eliminoidaan mahdollisimman monta työpaikkaa perinteisessä tuotanto-, ja palveluprosessissa.
Näiden huippuosaajien avulla toteutuu siten uuskolonialismin toinen aste. Kun varsinainen fyysinen työ tehdään näissä uusissa orjatyömaissa kuten Kiinassa, alhaisten palkkakustannusten säästöistä hyötyy tämä kehittyneiden teollisuusmaiden pieni huippuosaajien ydinjoukko sekä osakkeenomistajat, kuten aateliset kolonialismin aikoina.
Vaikka työ tehdään halvalla, niin tuote ei halpene, vaan niin Nokia kuin Nike ottavat brändituotteestaan maksimaalisen hinnan. Muuten ei Jorma Ollila olisi Suomen suuripalkkaisin mies.
Kiinalainen “orja” Nokian kännykkätehtaalla saa prosentin kännykän tehdashinnasta, mutta 99 prosenttia siitä menee nokialaisten ja muiden vielä harvalukuisempien erityisosaajien taskuun. Brändi-tuotteen ylihinnoittelulla kermankuorinnasta pääsevät osallisiksi myös alihankintaportaan aateli, kuten markkinointi, mainonta, logistiikka, muotoilu, rahoitusala jne. Suurimman potin vievät kuitenkin osakkeenomistajat.
It-alan erikoisosaajien kokonaismäärästä ei ole saatavissa tilastollista tietoa, mutta käytettäessä arvion pohjana Suomen elektroniikkateollisuuden (200 000) ja it-ammattilaisten (80 000) suhdetta, saadaan tulos 3:1. Tuolloin koko maailman it-ammattilaisten määrä olisi runsaat 3 miljoonaa ( maailman elektroniikkateollisuus työllistää noin 10 miljoonaa). Se on koko maailman 3-4 miljardin työikäisestä väestöstä vain noin yksi promille.
Tätä pientä eliittijoukkoa uhkaa puolestaan Intia-ilmiö, jossa korkeaa osaamistakin voidaan yhä kehittyneemmillä tiedonsiirtojärjestelmillä kolonialisoida. Nokian insinöörit sahaavat työnsä tuloksilla omaa oksaansa.
Näiden harvojen huippuosaajien rinnalla kiinalainen on internetpohjaisen uuskolonialismin uhri, vailla ammattiyhdistysliikkeen turvaa, työehtosopimuksia, työaikalainsäädäntöä, työturvallisuutta ja palkkatasolla, jolla juuri ja juuri pysyy hengissä. Käytännössä hän on uuden ajan uuskolonialistinen “orja”, jota markkinoiden vapauttamisen seurauksena on kaikkien yritysten kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä hyödynnettävä.
Kolonialisointi ei rajoitu nykyään pelkästään tuotantoon. Myös kuluttaja on joutunut sen kohteeksi. Kun esimerkiksi kiinalaiselta tehtaalta lähtee Niken urheilutossu, sen tehdashinta kerrotaan noin kymmenellä, jolloin saadaan brandytuotteen myyntihinta kuluttajalle. Nämä myynnin, mainonnan, median, välitysportaan, kaupan, jne. erityisosaajat, tämä osaamisyhteiskunnan uudenajan “aateli”, maksimoi pääomalle sitten kiinalaisten tekemän työn hedelmät.
Yhä ostovoimattomammaksi käyvät kuluttajat joutuvat maksamaan lopulta nämä brandytuotteen “lisäarvon” kustannukset. Teollisuusmaidenkaan kansalaisilla ei ole enää markkina-arvoa työntekijänä, ainoastaan kuluttajana.
Vaikka uusia “aatelisia” on työvoimasta häviävän vähän, heidän lisäämisellään innovaattorit uskottelevat työttömyyden poistuvan.
Kysyn innovaatiohautomojen johtajilta Esko Aholta, Veli-Pekka Saarnivaaralta ja Raimo Väyryseltä, onko tämä rakennemuutos ja uuskolonialismi todella ainut mahdollisuus turvata Suomen ja muidenkin teollisuusmaiden jo saavutettu hyvinvoinnin taso ja erityisesti sitä, onko konsepti edes realistinen, koska samaan konseptiin kaikki muutkin teollisuusmaat ovat pakotettuja turvautumaan. Onko kehityksessä mitään mieltä?
Jos eloonjäämis- ja työllisyyskonsepti on epärealistinen ja kaikkien muiden paitsi sijoittajien kannalta järjetön, niin veronmaksajien rahoilla elävällä virkamiehellä pitäisi olla rohkeutta sanoa se myös ääneen. Näissä kallispalkkaisissa innovaatiohautomoissa pitäisi kehitellä myös vaihtoehtoisia ja kaikkia kansalaisia hyödyttäviä selviytymismalleja.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi