Osaaminen vain hävittää työpaikkoja.

Esitelmä Länsi-Suomen lääninhallituksen sivistysosaston järjestämässä koulutuspäivillä Tampereella 16.11. 2006 Ravintola Pinjassa.
Sama esitelmä 9.1. 2007 Stakesissa, jossa kuulijoina stakesin tutkijoita.


Arvoisat kuulijat.
(kalvo: Vanhoja lääkkeitä on kokeiltu mutta tuloksetta.)
Osaaminen on nostettu viime vuosina Suomen uudeksi pelastusopiksi, jonka uskotaan ratkaisevan paitsi suomalaisten yritysten myös kansantalouden ongelmat. Osaamisesta on löydetty myös ratkaisu työttömyyteen.

Kun takavuosina etsittiin neuvoja työttömyyden vähentämiseksi, lääkkeiksi määrättiin muita maita kovempaa tuotannon kasvua, matalia korkoja, julkisten menojen vähentämistä, veronalennuksia, yksityisen palvelutuotannon kasvattamista ja kilpailukyvyn parantamista.

Niitä kaikkia on 90-luvulla kokeiltu ja samalla purettu hyvinvointivaltiota. Kaikkien Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on silti pienempi kuin vuonna 1990, vaikka bruttokansantuote ja teollisuustuotanto ovat kaksinkertaistuneet ja vienti kolminkertaistunut.

Kuluvan vuosituhannen tuoreimmat yritykset poistaa massatyöttömyys Suomesta tehtiin Olli Rehnin ja Anne Brunilan sekä Harri Skogin asiantuntijatyöryhmien johdolla. Lääkekaapin uusia rohtoja olivat juuri tietoyhteiskunta, osaamisyhteiskunta, verkostotalous, tuotekehittely, uudet innovaatiot, yrittäjyys ja yksityistäminen.

(kalvo: HS-Debatti)


Samaan kuoroon ovat liittyneet myös Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia. Niiden johtajat – Esko Aho, Veli-Pekka Saarnivaara ja Raimo Väyrynen – eivät kuitenkaan ole määritelleet, kuinka paljon tällaisia osaamisyhteiskunnan edellyttämiä erityisosaajia ylipäänsä Suomen kokonaistyövoimasta voi olla.

Kun yritin saada heitä aiheesta julkiseen keskusteluun Helsingin Sanomien debattipalstalla tänä syksynä, heidän vaikenemisensa oli kollektiivista.
Kun osaamista, uusia innovaatioita ja tuotekehittelyä markkinoidaan nyt työttömyyden pelastajiksi, nämä “osaamiskeskusten innovaattorit” jättävät vastaamatta seuraaviin asioihin:
Koulutus on teoriassa hyvä asia.

Koulutus on tietenkin periaatteessa ihan hyvä asia. Ennen sillä oli tarkoitus sivistyä ja jopa viisastua. Nyt valitettavasti koulutuksen perimmäinen tarkoitus on tuottaa talous- ja tuotantoelämään mahdollisimman osaavaa ja tehokasta työvoimaa - ja nopeasti.

Koulutuksen perimmäinen tavoite on kuitenkin nostaa tuottavuutta. Siis tehdä ja tuottaa sekä tavaroita että palveluja mahdollisimman tehokkaasti ja mahdollisimman vähäisellä ihmistyövoimalla. Valtiosihteeri Raimo Sailaksen mukaan tavoitteena on läpäistä koulutusputki mahdollisimman nopeasti, jotta työelämä saisi “tykinruokaa”. Kaikkinainen sivistyksen ja viisauden tavoittelu on jonninjoutavaa tuottamatonta puuhastelua.

Siis konkretisoiden, työntekijän on opittava suunnittelemaan ja käyttämään mahdollisimman korkeatasoista teknologiaa, jotta mahdollisimman moni tavallinen duunari voidaan eliminoida tuotanto- ja palveluketjusta ja siten lisätä tuottavuutta ja kilpailukykyä.

Savupiipputeollisuus on “out”, teknologia ja tutkimus- ja tuotekehitys ovat “in”. Tulevaisuuden ja menestyksen ikoniksi on nykyisin nostettu supermenestyjä Nokia. Kun Jorma Ollila sanoo jotakin, koko kansa hiljentyy ministereitä myöten kuuntelemaan häntä. Ollila on koko 90-luvun toistanut mantraa, että Nokialla on jatkuva pula insinööreistä, joten poliitikot kuuliaisesti kolminkertaistivat insinöörituotannon. Mediat ovat kollektiivisesti antaneet ymmärtää, että Nokialla syntyvät uudet tulevaisuuden työpaikat.

Korkeasti koulutetut alkavat kuitenkin olla samoissa vaikeuksissa kuin haalarityöntekijät. Kesäkuussa vuonna 2006 korkeasti koulutettujen työttömyys lähestyi pahimman laman viittä prosenttia, Akavan puheenjohtaja Risto Piekka on todennut.

Hänen mukaansa yleisesti hyväksytty tavoite korkeasti koulutettavien aloituspaikkojen 70 prosentin osuudesta on “aivan metsässä”. Aloituspaikkoja on nyt yli 40 000. Heti voisi ottaa reilut 10 000 aloituspaikoista pois. “Meillä on 3 500 insinööriä työttömänä ja aloituspaikkoja vain lisätään”, kauhisteli Piekka.

Insinöörien työttömyys kaatuisi Piekan mukaan syliin, jollei 30 prosenttia opiskelijoista keskeyttäisi opintojaan. Toisena yksittäisenä ongelmana Piekka mainitsi luonnontieteen kandidaattien liikakoulutuksen. Korkeakouluissa opiskelee tutkintoa noin 170 000 ja ammattikorkeakouluissa 130 000 henkeä.

Vuodesta 2002 lähtien korkeasti koulutettujen työttömyys on lisääntynyt samalla, kuin kokonaistyöttömyys on laskenut, Piekka vertaa. Työttömyys kohdistuu hänen mukaansa kipeimmin vasta valmistuneisiin ja pitkään työelämässä olleisiin akateemisiin työttömiin. 

Professori Matti Virén on myös huolissaan ylikoulutuksesta. Suuri osa ylikoulutetuista ei pääse koskaan koulutustaan vastaaviin työtehtäviin. Yhteiskunnan rahoja tuhlataan turhaan koulutukseen ja koulutetut turhautuvat. Pelko tulevaisuudesta hiipii vastavalmistuneiden mieleen ja naiset lakkaavat pariutumasta ja synnyttämästä.

Tilanne on vieläkin hälyttävämpi Yhdysvalloissa. Tohtoritasoinen tutkiva journalisti Barbara Ehrenreich teki jokin vuosi sitten kirjan “Nälkäpalkalla”, jossa teki muutaman kuukauden ns. palvelualan “paskatöitä” amerikkalaisella minimipalkalla. Kokemus oli karmaiseva.
Seuraavaksi hän yritti asettautua keskiluokkaisen amerikkalaisen keskiverron valkokaulustyöläisen rekrytointimahdollisuuksiin. Hän yritti lähes vuoden saada koulutustaan vastaavaa työpaikkaa - tuloksetta. Lopputulemana oli seuraava kirja “Petetty keskiluokka”. Koulutettujen työnsaantimahdollisuudet olivat vieläkin vaikeampia.

Nokiako luo uudet tulevaisuuden työpaikat?
Ennen yrityksen suuri tilaus merkitsi automaattisesti uusia työpaikkoja.
“Tilaus turvaa työn 5 000 ihmiselle vuodeksi”. Tämäntyyppisiä arvioita suomalaiset ovat tottuneet kuulemaan telakkayhtiö Masa-Yardsin nyt jo eläkkeelle jääneen pääjohtaja Martin Saarikankaan suusta, kun Masa oli saanut uuden tilauksen maailmalta. 

Nokiakin on viime vuosina jatkuvasti tiedottanut lukuisista miljardiluokan verkkotilauksista, mutta niiden työllisyysvaikutuksista pääjohtaja Jorma Ollila ei ole maininnut sanallakaan. Suomalaisittain kaikkein kiinnostavinta olisi tietää, paljonko miljarditilaukset tuovat työpaikkoja ja rahaa Suomeen. Nokialla ei ole laskukaavaa, jossa verkkotilausten miljardit olisi suoraan muunnettavissa tuhansiksi työpaikoiksi. 

Nokiaa on pidetty malliesimerkkinä uusia työpaikkoja luovasta yrityksestä. Rehellisyyden ja tasapuolisuuden nimissä on kuitenkin uskallettava katsoa Nokian menestyksen ja yleensäkin tietoyhteiskunnan kehityksen kääntöpuolta.

Nokia oli vielä 90-luvun alussa monialayritys. Silloin se parhaimmillaan työllisti Suomessa 45 000 henkeä. Mitä enemmän se on keskittynyt elektroniikkaan, sitä vähemmän se työllistää nyt suhteutettuna liikevaihtoonsa.Vuonna 1990 Nokia työllisti Suomessa 18 000 työntekijää. Vaikka Nokian liikevaihto on kasvanut 90-luvulla kahdeksankertaiseksi, niin sillä oli vuoden 2000 lopussa työpaikkoja Suomessa vain 24 000. Siis vajaat 6 000 (35%) enemmän kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. On syytä lopettaa median ylläpitämät puheet Nokian työllistävyydestä.
2000-luvun alussa myös Nokia on joutui vähentämään väkeään it-alan romahduksen myötä. Vielä 2001 Nokialla oli vuoden lopussa vajaa 54 000 henkilöä, kun vuotta aiemmin henkilökunnan määrä oli yhtiön kaikkien aikojen suurin, runsas 60 000.

Vähennys oli n. 6 500 työntekijää. Suomesta katosi tuolloin runsaat 2 000 työpaikkaa ja kotimaassa oli enää runsaat 22 000 nokialaista. Ollilan mukaan Nokia on näin kyennyt parantamaan tuottavuuttaan myös “vaikeina aikoina”. 2/3 osaa nokialaisista on jo muita kuin suomalaisia.
Aikaisemmin Nokia vielä työllisti Suomessa keskivertotyöntekijöitä, nyt vain yhteiskunnan verovaroilla huippukoulutettuja valioyksilöitä. Neljä viidestä Nokian nykyisin rekrytoimasta työntekijästä on saanut vähintään insinöörin- tai sitä korkeamman koulutuksen. Eikä mikä tahansa insinööri kelpaa. Rekrytointiin erikoistunut konsulttiyritys testaa heidät ja kelpuuttaa vain joka kolmannen.

Koko teknologiateollisuus on 90-luvun nousuhuuman jälkeen laskusuunnassa. Teknologiateollisuudesta katosi vuonna 2004 noin 5 000 työpaikkaa, totesi teknologiateollisuuden toimitusjohtaja Matti Mäenpää. Ala työllistää nyt Suomessa noin 17 000 työntekijää vähemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin. Yhteensä alan yrityksillä oli Suomessa reilut 200 000 työntekijää ja ulkomailla 120 000 työntekijää.

Sama kehitys uhkaa myös muita perinteisiä teollisuusmaita. Esimerkiksi Yhdysvalloissa teknologiateollisuudesta on vuoden 2000 jälkeen kadonnut 1,5 miljoonaa työpaikkaa. 

Tutkimus- ja tuotekehityksen piti luoda uudet työpaikat.
Tämän päivän uskonkappaleita ovat “osaamis-, innovaatio- tai tietoyhteiskunta”. Niitä markkinoivat erityisesti Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia yhteiskunnan verovaroilla.

Suomessa kuitenkin tutkimukseen ja tuotekehitykseen panostetaan bruttokansantuotteeseen suhteutettuna jo lähes eniten maailmassa. Tutkijoiden osuus työvoimasta on OECD-maiden suurin, tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä työskentelee Suomessa teollisuus mukaan luettuna noin 70 000 ihmistä. Heistä kymmenkunta prosenttia on tohtoreita.

Valtio on 2000-luvulla panostanut tutkimus- ja kehittämistoimintaan ja se oli vuonna 2004 noin 1,5 miljardia euroa. Tilastokeskuksen mukaan valtion tutkimusmenojen osuus valtion menoista ilman valtionvelan hoitokustannuksia on 4,5 prosenttia.

Yritysten investoinnit tutkimukseen ja tuotekehitykseen olivat puolestaan tilastokeskuksen mukaan vuosina 1995-2003 yhteensä lähes 24 miljardia euroa. Ne kasvoivat yli kaksinkertaisiksi ja olivat vuonna 2003 jo 3,5 miljardia euroa eli samansuuruinen kuin kiinteät investoinnit. 

Valtion tutkimuslaitosten osuus tutkimusrahoista on 16,5 prosenttia. Suomen julkisen tutkimusrahoituksen osuus bruttokansantuotteesta on ollut kansainvälisessä vertailussa jo vuosia huippuluokkaa. Vuonna 2002 Suomi oli prosentin osuudellaan kakkosena Ranskan jälkeen. Sen jälkeen yhteiskunnan tutkimusrahat ovat kasvaneet edelleen. 

Kun mukaan otetaan julkisen rahoituksen lisäksi myös yksityinen tutkimus- ja kehitysrahoitus, Suomessa kansantuoteosuus nousi vuonna 2002 jo lähes 3,5 prosenttiin.

Tuotekehittelyrahoista valtaosa on mennyt elektroniikkateollisuuteen. 

Metalli- ja elektroniikkateollisuuden osuus vuonna 2003 Suomen tutkimus- ja kehitysmenoista oli 82 prosenttia. “Köyhä” Nokia on saanut niistä leijonanosan. Vaikka näin paljon sijoitetaan rahaa tutkimus- ja tuotekehitykseen, työllisyystulokset ovat olleet laihoja. 

Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia, jotka yhteiskunnan rahaa jakavat, usuttavat Suomea teknologiakilpailuun, jonka seurauksena perinteisiä työpaikkoja katoaa monin verroin nopeammin kuin syntyy uusia. Globalisaatiotyöryhmähän vaatii lisää näitä korkeaa osaamista vaativia it-alan työpaikkoja. Niitä on Suomessa vain n. 80 000 eli n. 3 prosenttia kaikista työpaikoista.
Osaajiksi näihin lukuihin on laskettu tuolloin jo aika vaatimattomat tietotekniikan rutiiniosaajat kuten rivikoodaajat ja tietoliikennejärjestelmien ylläpitäjät. Tietotekniikan erityisosaajien ammattilaisten määrä on vielä paljon pienempi, eli n.25 500 osaajaa. Siis sellaisia osaajia, jotka suunnittelevat uusia järjestelmiä ja joista on maailmanlaajuista kilpailua. Heidän maasta lähdöstään syntyisi aivovuotoa. Vaikka heidän määränsä kymmenkertaistettaisiin, sillä ei ratkaista nykyistä eikä kasvavaa massatyöttömyyttä.

Keskittyminen korkeaa osaamista vaativiin tuotteisiin ja tutkimukseen toki kasvattaa kilpailukykyä, mutta kuinka suureksi kokonaistyövoimasta se voi kasvaa pysähtyneillä markkinoilla ja miten se vaikuttaa muun työvoiman tarpeeseen?

Innovaatiokeskusten pääjohtajat viestivät, että Suomesta häviää työttömyys itsestään, kun vain keskitymme tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja hoidamme sen maailmanlaajuisesti.
Ryhdytään siis Jumalan valitsemaksi herrakansaksi! Luulenpa että japanilaiset, amerikkalaiset, intialaiset ja kiinalaiset insinöörit eivät vapaaehtoisesti suo meille tätä yksinoikeutta, vaikka pystyisimmekin muuttamaan geenimanipulaatiolla suomalaisen työntekijän älykkyysosamäärän Gaussin käyrän muotoa.

Enää ei investoida Suomeen vaan ulkomaille.
Eteläranta on saarnannut suomalaisille palkkamalttia, jotta yrityksillä olisi varaa investoida ja työllistää. Ay-liike on uskonut näihin ruusunpunaisiin lupauksiin. 

Globalisaation seurauksena yritykset kansainvälistyivät nopeasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Samaan aikaan Suomea vaivasi investointilama. Vuosina 1995-2003 teollisuus sijoitti 40 miljardia euroa ulkomaille, ilmenee Ritva Pitkäsen ja Pekka Sauramon tutkimuksesta “Pääoman lähtö”, joka julkaistiin aivan heti vuoden 2006 alussa Palkansaajien tutkimuslaitoksessa.

Globalisaatio on merkinnyt sekä fyysisen että rahoituspääoman siirtymistä rajojen ulkopuolelle, Sauramo sanoi. Koneita on siis ruuvattu suomalaisista tehtaista ja laivattu jonnekin muualle. Ei kuitenkaan vielä merkittävästi Kiinaan tai muihin Aasian halpamaihin, vaan valtaosin Euroopan Unioniin. Erityisesti metsäteollisuus on laajentunut myös Pohjois-Amerikkaan. Siis ay-liikkeen palkkamaltin avulla uudet työpaikat siirtyivät Suomen rajojen ulkopuolelle. Tutkimuksen mukaan Suomesta on tullut pääomaa vievä maa. 

Pitkänen totesi, että yritysten voitot lähtivät huomattavaan kasvuun 1990-luvun puolivälissä. Niiden käytettävissä olevat varat perustuivat teollisuudessa 80-prosenttisesti ja palvelualoilla 94-prosenttisesti hyviin tuloksiin. Osakeanneilla ja velalla yritykset ovat viime vuosina rahoittaneet toimintaansa aivan minimaalisesti. Pitkäsen mukaan on siten selvää, että kysymys on ollut tulorahoitukseen perustuvasta pääoman viennistä ulkomaille. Pääoma ja työn hedelmät eli osingot karkaavat hyödyttämästä suomalaista yhteiskuntaa.

Käytettävissä olevista varoistaan teollisuus on käyttänyt vain 40 prosenttia bruttoinvestointeihin. Tätä enemmän rahaa on käytetty kotimaisiin ja ulkomaisiin sijoituksiin eli pääasiassa yrityskauppoihin.
“Näyttää siltä, että yrityskaupat korvaavat investointeja. Yritykset hakevat kasvua ostamalla toisia yrityksiä eivätkä kasvattamalla omaa toiminnallista kapasiteettiaan investoimalla, Pitkänen sanoi. Koska ostovoimaisista markkinoista on puutetta ostetaan tai “investoidaan” vain markkinaosuuksien kasvattamiseen.

Kansainvälistymisen valtavasta nopeudesta kertoo se, että vuonna 2004 suomalaisilla yrityksillä oli ulkomailla jo 330 000 työpaikkaa. Niistä 200 000 oli syntynyt kymmenen viime vuoden aikana.

Huippukasvusta huolimatta työ ei ole lisääntynyt.
Miksi työttömyys ei ole hävinnyt, vaikka teollisuustuotannon määrä on laman pohjalta kasvanut melkein kaksinkertaiseksi (90%) ja on neljä kertaa suurempi kuin EU-maiden keskiarvo ja vienti peräti kolminkertaistunut? 

80-luvulla teollisuustuotanto kasvoi 35 prosenttia, 90-luvulla ns. lamasta huolimatta peräti 60 prosenttia. Tärkein tekijä työtuntien hitaassa kasvussa on tuottavuuden valtava nousu. Tuottavuutta on nostettu teknologialla, automaatiolla ja tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä. Tietysti pelko työpaikan säilymisestä on hiostanut työtekijöitä tekemään uutterasti töitä työpaikalla sekä ilman palkkaa iltaisin kotonaan ja viikonloppuisin kannettavan tietokoneen välityksellä.

1990-luvulla media toisti kuin papukaija, että Paavo Lipposen hallitukset loivat 300 000 uutta työpaikkaa. Nyt Matti Vanhanen hehkuttaa luoneensa 80 000:ta uutta työpaikkaa. Mutta yksikään tutkiva journalisti ei ole kaivanut.

Tilastokeskuksesta tehtyjen työtuntien määrää. Sen mukaan vuonna 1990 Suomessa tehtiin lähes 4,5 miljardia tuntia töitä. Viime vuonna työtuntien määrä oli tasan 4 miljardia. Siis puoli miljardia työtuntia (vähennystä yli 10 prosenttia) katosi tuotannon valtavasta kasvusta huolimatta.

Tuottavuuden nousu tuhoaa työpaikat ja markkinat.
Vuonna 2000 tavaroita ja palveluita myytiin sama määrä kuin jo 10 vuotta aikaisemmin, vaikka myynninedistämiseen ja mainontaan tuhlattiin vuoden 1990 alusta kymmenen vuoden aikana lähes 100 miljardia markkaa.

Ostovoima ja kulutuskysyntä ei noussut juuri lainkaan 90-luvulla valtavasta tuotannon kasvusta huolimatta. Selitys löytyy tuottavuuden kasvusta.

Työntekijän tuottavuus teollisuudessa on noussut (vv. 1990-2000) keskimäärin 6 prosenttia. Kun pääoman tuotto lasketaan mukaan, teollisuuden kokonaistuottavuus oli vielä 5,4 prosenttia.
Esimerkiksi Suomen Pankin pääjohtajan Erkki Liikasen mukaan Suomessa yksityisen palvelualan tuottavuuden kehitys on ollut 20 viime vuoden aikana Japania lukuunottamatta nopeampaa kuin missään muussa teollisuusmaassa. OECD:n vuoden 2005 tietokannan mukaan yksityisen palvelusektorin työn tuottavuus on kasvanut Suomessa vuosina 1981-2001 keskimäärin 2,2 % vuodessa. 80-luvulla tietokoneiden vaikutus palvelualoilla oli vielä olematonta. Vasta 90-luvulla pankkitoiminnan muuttuminen itsepalveluksi näytti tulevan kehityksen suunnan.

Tietokonepohjaisten itsepalvelujärjestelmien kehittyessä palvelualojen tuottavuus nousee jatkossa huikeasti. Koska tuottavuuden kasvu hävittää työpaikkoja ostovoiman polkiessa paikoillaan, poliitikot ovat vastuuttomia valehtelijoita, jos he tällä yhtälöllä lupaavat uusia työpaikkoja.
Suomi on parantanut kilpailukykyään palkansaajien ja työllisyyden kustannuksella. Kymmenen viime vuotta on sitävastoin ollut yrityksille ja sijoittajille kulta- ja laatuaikaa. Vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, osinkotulot ovat kymmenkertaistuneet ja yritysten voitot ja myyntivoitot ovat kuusinkertaistuneet. Investoinnit ovat olemattomia, mutta viime vuosina osinkoja on sitävastoin maksettu omistajille jopa 40-50 prosenttia voitoista, enemmän kuin yhteiskunnalle veroja.
Vaikka teollisuustuotanto ja vienti ovat kasvaneet poikkeuksellisen voimakkaasti, valtion budjetti on pysynyt koko 90-luvun samalla noin 200 miljardin markan tasolla, vaikka samanaikaisesti valtio myi puolet yrityksistään ja otti yli 400 miljardia markkaa velkaa.

80-luvulla valtion budjetti sentään kolminkertaistui vaikka teollisuustuotannon kasvu oli puolet pienempi. Kasvuun suhteutettuna budjetin pitäisi olla nyt yli 300 miljardia markkaa eli yli 50 miljardia euroa, jos valtiovarainministeriö ja Raimo Sailas olisivat tehtäviensä tasalla.
Mediat eivät kysele miksi kasvavasta tuotannosta ei enää riitä jaettavaa terveys-, koulutus-, kulttuuri- ja muihin sosiaalipalveluihin?

Palveluyhteiskunta on kupla.
Onko uskottavaa, että teknologian työllisyysvaikutukset rajoittuvat vain tavara- eivätkä myös palvelutuotantoon? Teknologian tutkimus ja innovaatiot tähtäävät ensisijaisesti tuottavuuden nousuun ja ihmistyövoiman minimoimiseen.

Kun teollisuus jo 80-luvulla alkoi vähentää työvoimaansa, lukuisat “visionäärit” rauhoittelivat, että ei syytä huoleen, olemmehan siirtymässä teollisesta yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Uudet tulevaisuuden työpaikat syntyvät palvelusektorille. Näin uskoivat Etlan tutkijat ja Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia.

Vaikka 80-luvun lopulla palveluelinkeinoihin investoitiin parhaimmillaan 40 miljardia vuodessa, työpaikat yksityisellä palvelusektorilla eivät lisääntyneet 80-luvulla juuri ollenkaan. Ne eivät lisääntyneet, vaikka palveluiden investointien taso oli 80-luvun lopulla kaksinkertainen verrattuna teollisuuden investointeihin (n. 20 mrd). 

Vuonna 1989 nämä yksityiset palvelut työllistivät runsaat 187 000 henkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin ne työllistivät vajaat 168 500. Siis ne ovat vähentäneet kaikkiaan 18 800 henkeä, vaikka kaiken virallisen hehkutuksen ja tilastollisen keplottelunkin jälkeen niiden olisi pitänyt lisätä rutosti työpaikkoja!

Yksityiset palveluyritysten työpaikat eivät kasvaneet vaikka teollisuus lopetti omat palveluyksikkönsä ja osti palvelut entisiltä palkollisiltaan, mutta nyt tilastollisesti yksityisen palvelusektorin nimikkeen alta.

Kun lasketaan yhteen myös yhteiskunnan palvelualojen työpaikkojen vähennykset, palvelualat ovat 90-luvulla kaiken kaikkiaan vähentäneet yhteensä 108 500 työpaikkaa. 2000-luvulla palvelualan työpaikat kasvoivat vain tilastollisilla kikkailuilla sillä työtunteina laskettuna palvelutyö väheni.
Tuottavuus sitävastoin parani. Tuottavuudessa on Suomen teollisuudessa menty Yhdysvaltojen ohi, Etlan tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Petri Rouvinen on myöhemmin todennut. Rouvisen mukaan Yhdysvalloissa ja Suomessa tuottavuuden kasvusta kaksi kolmannesta syntyi tieto- ja viestintäteknologian tuotannosta. Yhdysvalloissa puolestaan vastaava tuottavuuden lisäys syntyi saman teknologian käytöstä muussa teollisuudessa. Siis tietotekniikan lopputuotteita hyödyntää muu tavaratuotanto- ja palveluteollisuus lisäämällä automaatiota tuotannossa, logistiikassa, suunnittelussa, myynnissä ja markkinoinnissa..

Etlan johtaja Pekka Ylä-Anttila puolestaan uskoi vielä 90-luvulla, että tavaratuotanto voidaan huoletta siirtää matalapalkkamaihin ja Suomessa voidaan keskittyä vain korkeaan osaamiseen. Myöhemmin hän on joutunut parantamaan mielipidettään. 

Nyt hänen mukaansa tieto- ja viestintäteknologian käytössä ollaan vasta alkutekijöissä. Tuotannon kehitystä voi verrata toiseen teolliseen vallankumoukseen, joka vauhdittui sähkön ja polttomoottorin ansiosta ja niiden tuomista muutoksista. 

Tuottavuuden nousu lähtee aina tietotekniikan kehittymisestä ja lisääntyvästä käytöstä. Vuonna 2001 jo 58 prosenttia teollisuuden työntekijöistä käytti säännöllisesti tietokonetta työssään, palvelualoilla peräti 71 prosenttia.

Etlatiedon tutkimusjohtaja Petri Rouvinen ja Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Mika Maliranta arvioivat kauppa- ja teollisuusministeriön julkaisemassa tutkimuksessa, että tieto- ja viestintätekniikka on parantanut työntekijöiden tuottavuutta peräti 8-18 prosenttia. Työn tuottavuus on Suomessa parantunut, mutta ennen kaikkea tietoteknisillä aloilla. 

Tietoenatorin entinen toimitusjohtaja Matti Lehti on ennustanut, että digitalisointi etenee kaikille toimialoille ja vähentää tietointensiivisten palvelutehtävien automatisoinnin avulla palvelusektorilta jopa 160.000 työpaikkaa. 

Määrä on sama kuin 2010-luvulla eläkkeelle siirtymisestä johtuva työvoiman vähentyminen. Silti Eteläranta on huolissaan ”tulevasta työvoimapulasta”.

Lehti tietää mistä puhuu. Tietoenator tekee juuri sellaisia ihmistyötä korvaavia ohjelmistoja ja itsepalvelujärjestelmiä, jotka hävittävät työpaikkoja. Esimerkkinä pankkiala, jonka työntekijämäärä on vähentynyt noin 60 000 työntekijästä vajaaseen 30 000 työntekijään.

Palvelualojen tuottavuuskehityksen mahdollisuuksista pankkialaa on käyttänyt lupaavana malliesimerkkinä mm. yliasiamies Esko Aho. Sama “lupaava kehitys” on nyt siirtymässä vähitellen vakuutustoimintaan, matkatoimistoalalle, asuntojen-, auto-, kirjakaupan myyntiin, erilaisiin lento-, hotelli-, ja lipunvarausjärjestelmiin sekä huolto- ja neuvontapalveluihin. 

Lähes jokainen suuri yhtiö, jonka toiminta perustuu tietokonepohjaiseen etäpalveluun, on alkanut irtisanoa työntekijöitään ja vuokrata halpaa työvoimaa ulkomailla, toteaa brittiläinen George Monbiot. Hän luetteli pitkän listan tapauksia, joissa työ katoaa brittien ulottuvilta Intian Bangaloreen. Palkat palvelusektorilla ja teknologiateollisuudessa ovat suunnilleen kymmenesosa siitä, mitä työntekijät saavat Britanniassa.

Puhelimen päässä olevalle brittiläiselle palvelualan työntekijälle jää johto vetävän käteen. Vaikutus brittiläiseen työvoimaan tulee olemaan järisyttävä. Nyt vientiin menevät palvelutyöpaikat olivat juuri niitä, joiden oli määrä korvata 1980-luvulla ja 1990-luvulla ulkomaille kadonneiden teollisuustyöpaikkojen aiheuttama työllisyysvaje, kirjoitaa Monbiot.

Uutta onkin se laajuus, jolla köyhien maiden työvoima alkaa uhata länsimaiden keskiluokan turvallisuutta. Elokuussa vuonna 2003 Evening Standard-lehti paljasti vuodatettuja konsulttipapereita, joissa arveltiin, että vähintään 30 000 johtajatason työpaikkaa Britannian finanssi- ja vakuutussektorilta tulee siirtymään Intiaan seuraavan viiden vuoden kuluessa. 

Sama uhka koskee johtajien lisäksi kirjanpitäjiä, vakuutusneuvojia, tietokoneohjelmoijia, IT-konsultteja, bioteknikkoja, arkkitehteja, suunnittelijoita ja yrityslakimiehiä. Ensi kertaa Britannian ja Yhdysvaltojen historiassa ammattityöntekijät ovat kilpailemassa samoista työpaikoista jonkin toisen valtion koulutettujen ammattilaisten kanssa, toteaa Monbiot.

Hän ennustaa, että seuraavien vuosien aikana voimme odottaa keskiluokkaa edustavien puolueiden osoittavan paljon vähemmän innostusta vapaakauppaa ja globalisaatiota kohtaan.

Työttömyys poistettu tilastokikkailulla.
Varsinaisesta työelämässä tapahtuneesta järisyttävästä laadullisesta muutoksesta hallitusvastuussa olevat poliittiset päättäjät ovat olleet hiirenhiljaa.

Enää puolella kansalaisista on normaali työsuhde. Aiemmin aina 1990-luvulle saakka työlliset ja työttömät voitiin varsin luotettavasti kertoa henkilömääräisinä. Näin siksi, että 1990-luvulle asti työsopimuksissa ns. vakinaiset kokoaikaiset työsuhteet olivat vallitsevia ja epätyypilliset määrä- ja osa-aikaiset harvinaisia poikkeuksia. 

Työikäisistä suomalaisista syksyllä 2005 oli Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vakituisessa työsuhteessa 57 prosenttia työllisistä. Määräaikaisessa työsuhteessa oli 14 prosenttia työllisistä ja osa-aikaisessa työsuhteessa 10 prosenttia. Vuokratyötä teki kaksi 2 prosenttia ja se on kovassa kasvussa.

Samaan aikaan Suomessa työllisistä oli yrittäjiä 11 prosenttia. Työttömänä oli 8 prosenttia suomalaisista. Kaikkiaan työllisiksi laskettavia suomalaisia oli vuoden 2005 syksyllä 2 597 000. Työvoiman ulkopuolella oli 1 356 000 suomalaista eli lähinnä päätoimiset opiskelijat, kotitaloustyöntekijät, eläkeläiset sekä vanhempainlomalla ja työvoimakoulutuksessa olevat.
Silti todellinen työttömyys eli ns. “laaja työttömyys” on yhä 16 prosenttia. Siis ne, jotka ovat jollakin muulla yhteiskunnan elätettävien momentilla kuten, tukityöllistettyinä, ennenaikaisella työttömyyseläkkeellä, työvoimakoulutuksessa jne. Tilastoissa ihminen on “työllinen”, jos hän tekee töitä viikossa neljä tuntia. Sillä ei elä, mutta tilastot kaunistuvat.

Edes Suomen huippuinnovatiivisuus ja Euroopan kovimpiin kuluva talouskasvu ei luo enää työtä (=työtunteja).

Kansalaisten ostovoima katoaa.
Kotitalouksien käytettävissä oleva palkkasumma oli 38,9 miljardia euroa vuonna 1990. Kymmenen vuoden kuluttua se oli 49,4 miljardia. Kun otetaan huomioon inflaation (20,3%) vaikutus, vuoden 1990 vertailukelpoinen palkkasumma on 46,8 miljardia. Kasvua oli kymmenessä vuodessa vain vaivaiset 2,6 miljardia. Kotitalouksien ostovoiman vuosikasvu oli tuolloin olemattomat 0,5 prosenttia. Kotitalouksien alhainen ostovoiman kehitys selittyy alhaisemmalla työllisyysasteella.
Puolen prosentin ostovoiman vuosikasvulla ei luoda uusia työpaikkoja, ei luoda pohjaa uudelle yrittäjyydelle eikä edes ylläpidetä nykyisiä työpaikkoja.

Työssäkäyvien palkat kasvoivat 90-luvulla erittäin kohtuullisesti. Vuosien 1989-1999 välillä palkat nousivat nimellisesti 44 prosenttia. Kun inflaatio oli samalla aikajaksolla 23,4 prosenttia, niin reaalisesti palkat kasvoivat 16 prosenttia. Siis työntekijöitten palkkojen vuosittainen kasvu oli n.1,5 prosenttia.

Työntekijöitten palkkamaltti lisääntyi entisestään, jos kehitystä tarkastellaan pitemmältä aikajaksolta. Jo 80-luvulla palkansaajien nimellisansiokehitys oli 95 prosenttia ja reaalisestikin 22 prosenttia. 70-luvulla, inflaation kulta-aikana, palkansaajien nimellisansiokehitys oli peräti 139 prosenttia ja reaaliansiokehityskin 32 prosenttia. 2000-luvulla palkkojen vuosittainen reaalikasvu on ollut 2-3 prosenttia. Näin ollen palkansaajien ahneudesta tuskin voi puhua.

Vaikka tuotanto saatiin käyntiin 90-luvulla palkansaajien kurjistamisella eli kahdella devalvaatiolla (yht n.40%), palkansaajia ei ole uhrauksista palkittu. Kansantulosta palkkojen osuus pieneni kymmenessä vuodessa 55,1 prosentista 45,5 prosenttiin (vv. 1990-2000). Työn teettämistä helpotettiin laskemalla samalla aikajaksolla työantajien sotu-maksuja 14,3 prosentista 11,9 prosenttiin. Pääoma- ja yrittäjätulot sitävastoin kasvoivat 14,6 prosentista 28,1 prosenttiin kansantulosta.
Palkansaajat ja kotitaloudet jäivät siis nuolemaan näppejään. Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut Suomen historian suurin siirtymä palkansaajilta pääomansaajien hyväksi.

Yrittäjyydelle ei ole kasvualustaa ilman ostovoimaa.
Yrittäjillä on tänään ystäviä kaikissa puolueissa ja ne saavat yhteiskunnalta mittavia tukiaisia. Jotta yrittäjyydelle ja uusille investoinneille olisi markkinoita, tarvitaan kuitenkin ostovoimaa.
Suomessa palkansaajien ja kotitalouksien reaalinen ostovoima kasvoi 1990-luvulla keskimäärin siis vain puoli prosenttia mutta teollisuustuotanto lähes 60 prosenttia. Silti teollisuustuotanto vähensi työpaikkojaan. 

Teollisuustyöpaikan keskituntiansio on n. 24 euroa tunti. Uudet palvelualan ns. epätyypillisten työpaikkojen tuntihinnat ovat vain puolet tai kolmasosa teollisuustyöpaikan keskituntihinnasta. Nämä ovat niitä Kokoomuksen Jyrki Kataisen kauhistelemia “paska”- ja matalapalkkatöitä, joilla työntekijä ei enää elä. Hän kauhistelee vain itse nimitystä mutta ei sitä, että “paskaduunilla” ei elä. Eikä sillä myöskään lisätä markkinoiden ostovoimaa.

Farisealaisesti myös todistellaan, että uusia työpaikkoja ja uutta ostovoimaa syntyy uusille lupaaville markkina-alueille köyhyyden poistajaksi kehitysmaihin. Kuitenkin uusien Kiinassa syntyneiden teollisuustyöpaikkojen ostovoima on murto-osa teollisuusmaissa menetettyjen työpaikkojen ostovoimasta. Suomessa työntekijä joutuu kortistoon ja ainakin vielä toistaiseksi työssäkäyvät joutuvat elättämään nämä kelkastapudonneet ja se syö työssäkäyvienkin ostovoimaa.
Jos sekä tuotannossa että palveluissa teknologian käyttöönotto vähentää työvoimaa, mihin ja kuinka paljon syntyy uusia työpaikkoja? 

Sitra ja Esko Aho on keksinyt ratkaisuksi yrittäjyyden ja yksityistämisen. Vaikka eiväthän työpaikat siitä lisäänny, jos saman työn tekee yhteiskunnan palveluorganisaation sijasta yksityinen. Varsinkin, jos maksajana on molemmissa tapauksissa veronmaksaja.

Palvelujen markkinat ovat olleet jo vuosia monikansallisten jättien hallinnassa. Yksityisten palvelualojen yritykset Suomessa ovat pieniä ja markkinat kehittymättömiä. Esimerkiksi vuonna 2003 kiinteistöalan palveluyrityksiä oli lähes 11 000, henkilökuntaa niissä vain 23 000.
Tällaisen suomalaisen kasvualan palveluyrityksen keskikoko on siis hieman yli kaksi palkansaajaa. Yritä nyt esimerkiksi siivousalalla kahdella sinkkiämpärillä ja pölyhuiskalla taistella ylikansallisen jättiyrityksen kanssa. 

Sama toivoton tilanne on kehitysmaissa, jotka joutuvat kilpailemaan monikansallisten yritysjättien kanssa sen jälkeen kun Maailmanpankki (WTO) ja Kansainvälisen valuuttarahasto (IMF) ovat pakottaneet ne avaamaan markkinansa vapaalle kilpailulle. 

Eräs pienen suomalaisen siivoojayrittäjän merkittävin kilpailija on monikansallinen siivous- ja kiinteistöpalveluja tarjoava ISS. Sen palveluksessa oli Suomessa vuonna 2003 yli 6 700 henkeä, nyttemmin jo kaksin verroin enemmän. Konserni toimii 44 maassa, ja kaikkiaan henkilöstöä on yli 290 000. Siinä on ääriesimerkkiin pelkistettynä uusien suomalaisyrittäjien toivoton kilpailutilanne. 


Teknologian avulla työt ja suunnittelu matalapalkkamaihin.
Täystyöllisyys on teollisuusmaissa täyttä utopiaa, koska teknologian avulla tuotanto voidaan joko automatisoida tai siirtää matalapalkkamaihin. 

Sama toistuu myös tutkimus ja tuotekehittelypuolella. Suomalaiset ”innovaattorit” eivät etenekään maailman huipulle, vaan myös tuotekehitys on kiihtyvällä vauhdilla siirtymässä halvempiin maihin.
Suomalaistenkin yritysten it-palveluista iso osa tuotetaan nykyään Intiassa. Yritykset eivät yleensä suoraan siirrä tietotekniikkapalvelujaan Intiaan, vaan ulkoistavat ne Suomessa toimivalle palveluyritykselle, joka teettää osan projektista intialaisissa yksiköissään. 

Esimerkiksi Suomen toiseksi suurin tietotekniikkapalveluiden tarjoaja IBM vie suomalaisten asiakkaiden projekteista Intiaan 10-15 prosenttia. Accenturella, joka on konsultoinnin, teknologian ja ulkoistamisen palveluyritys, osuus on vielä suurempi, noin kolmannes suomalaisasiakkaiden ulkoistamasta työstä.
Tarkkaa kuvaa Intiassa tehtävän tietotyön määrästä on vaikea saada, sillä mikään taho ei järjestelmällisesti seuraa tietotyön kulkua maailmalle. Selvää kuitenkin on, että suomalaisissa it-projekteissa työskentelee jo tuhansia intialaisia, ja että heidän lukumääränsä kasvaa nopeasti.
It-palveluiden lisäksi yritykset ovat alkaneet käyttää hyväksi Intian edullisia resursseja myös insinöörisuunnittelussa. Wärtsilä, joka myy Intiassa voimaloita ja laivamoottoreita, tuottaa siellä myös palveluitaan. Se on ulkoistanut it-palvelunsa Accenturelle ja HP:lle, jotka teettävät ison osan tietojärjestelmien kehitys- ja hallinnointityöstä Intiassa.

Insinöörisuunnittelua Wärtsilä on ulkoistanut suomalaiselle insinööriyhtiö Citecille. Tämä puolestaan tuottaa osan työstä alihankintana Intiassa. “Noin 80-90 ihmistä tekee meille insinöörisuunnittelua Intiassa”, arvioi Wärtsilän Intian toimitusjohtaja Banmali Agrawala. 

Uusien voimaloiden suunnittelussa Wärtsilä tekee perustyön itse Suomessa ja teettää yksityiskohtaiset piirrokset Intiassa. “Monilla aloilla intialainen suunnittelu on jo liikkunut arvoketjussa pelkkää teknistä piirtämistä korkeammalle tasolle. Voimme ulkoistaa ongelman ja pyytää Intiasta siihen ratkaisua”, Agrawala sanoi.

Intian pääministeri Manmohan Singh puolestaan visioi, että Intiassa tehdään perusohjelmoinnin ja -piirtämisen lisäksi tulevaisuudessa myös paljon tuotesuunnittelua. “Yli sata maailman 500 suurimmasta yrityksestä on jo perustanut tutkimus- ja kehitysyksiköitä Intiaan ja paljon uusia investointeja on odottamassa”, Singh sanoi. Intian lisäksi sama kehitys tapahtuu muissakin matalapalkkamaissa.
 
Nobel palkittu MIT-eliittiyliopiston emeritusprofessori Paul Samuelsonkaan ei enää luota 1800-luvulla eläneen brittiläisen ekonomisti David Ricardon suhteelliseen kilpailuetu-teoriaan. Hän on alkanut julkisesti kysellä, onko yhä korkeammantasoisen tuotannon siirtyminen Kiinaan ja Intiaan enää Yhdysvaltain edun mukaista.

Business Week -lehti on koonnut lukuisia esimerkkejä ”kiinahinnoittelusta”, johon amerikkalaiset yritykset eivät millään pysty vastaamaan. Se koskee perinteisen vesikelkkatuotannon lisäksi nyt myös huipputekniikkaa. Kiinassa valmistetaan mikropiirejä 40 prosenttia, reitittimiä ja muuta verkon rautatavaraa 25 prosenttia halvemmalla kuin USA:ssa.

Ero vain kasvaa, kun yhä isompi osa insinööreistä on Kiinassa. Kiinalaisista korkeakouluista valmistuu vuosittain yli 300.000 uutta halpaa insinööriä. Heistäkin 20–30 prosenttia jää ylituotannon takia työttömiksi.

Firmoille ja Kiinalle tämä kaikki on hyväksi. Yritysten tuotantokustannukset alentuvat, tuottavuus parantuu ja kiinalaisille tulee lisää työtä. 

Nokian tuotekehityksestäkin puolet on muualla kuin Suomessa. Nokia ei esimerkiksi kerro, paljonko sillä on henkilökuntaa tutkimus- ja tuotekehitystoiminnassa Kiinassa ja Intiassa, jossa insinöörityö maksaa viidesosan suomalaisesta. Vuoden 2005 tilinpäätöstiedoissa se ei enää kerro Suomessa T&K:ssa työskentelevien nokialaisten määrää vaan se on piilotettu Euroopassa työskentelevien lukuihin.

Nokian alihankkija Elcoteq päätti juuri siirtää pääkonttorinsa Luxenburgin veroparatiisiin varmistaakseen pitkän aikavälin kilpailukykynsä. Suomelta jäi saamatta kolme miljoonaa euroa verotuloja nykyisellä osinkotasolla. 

Milloin sinne menee Nokian pääkonttori, jotta sen ei tarvitsisi maksaa veroja Suomeen vaan lisää osinkoja amerikkalaisille omistajilleen? Etlan edustaja tutkimusjohtaja Petri Rouvinen kiirehti heti rauhoittelemaan, että Elcoteq on vain yksittäistapaus. Onkohan Etlalla peräti tutkimustietoa siitä, että vastaava kehitys ei muiden yritysten kohdalla toistu?

Huippukoulutetuista on tullut kolonialismin uusi muoto.
Uusliberalistiset taloustieteilijät ja Nokian Jorma Ollila painottavat, että Suomeen pitäisi tuoda muualta erikoiskoulutettuja huippuosaajia. Heille vaaditaan jopa erillisiä veroetuja, joita ei suomalaisille suoda. Tätä toimintaa voidaan kuvailla myös uuskolonialismiksi, jolla pitkitetään kehitysmaiden köyhyyttä ja riippuvuutta kehittyneistä maista.

Suomen Akatemian, Sitran ja Tekesin kaipaamien huippuosaajien haaliminen Suomeen pahentaa köyhien maiden aivovuotoa, mikä estää niiden omaehtoisen kehittymisen ja on verrattavissa jopa varkauteen. Afrikan Talouskomission (ECA) edustajan, professori Lala Den Barkan mukaan vuosien 1960 ja 1989 välillä 127 000 korkeasti koulutettua lähti työn ja parempien palkkojen houkuttamana pois Afrikasta.

Unctadin mukaan jokainen pois muuttava lääkäri maksaa Afrikalle keskimäärin 184 000 euroa. Tyhjiksi jääneisiin pesteihin Afrikassa on vuosittain palkattava noin 150 000 ulkomaista asiantuntijaa ja ammattilaista. Ne aiheuttavat köyhille Afrikan maille vuosittain neljän miljardin euron ylimääräiset kustannukset.

Maailman 57:stä vähiten kehittyneestä valtiosta puuttuu maastamuuton vuoksi yhteensä neljä miljoonaa terveydenhuoltoalan työntekijää. Näin arvioi Maailman terveysjärjestö WHO vuonna 2006. 

Suomen Akatemian pääjohtajat Raimo Väyrynen ja Tekesin Veli-Pekka Saarnivaara ovat julkisuudessa vaatineet tällaiselle uuskolonialismille vielä muita kansalaisia alempaa verotusta.

Työmarkkinoilla on pysyvä ylitarjontatilanne.
Työpaikat lisääntyivät vielä 40-, 50- ja 60-luvulla samassa suhteessa kuin teollisuustuotanto. 70-luvun puolivälissä teknologian kehittyminen alkoi vähentää työpaikkoja vaikka teollisuustuotanto jatkoi kasvuaan. Niin meillä kuin muualla. Massatyöttömyys tuli Eurooppaan jo 80- luvulla. Eikä siellä työttömyyden syyksi esitetty, kuten meillä, jatkuvasti toistettua finanssipoliittista mantraa ja idänkaupan romahtamista. Syynä on yksinkertaisesti se, että teknologia tekee työn liiketaloudellisesti halvemmalla kuin ihminen. 

Koska työmarkkinoilla on pysyvä työvoiman ylitarjontatilanne, työpaikoista käydään ankaraa taistoa. Jotta työntekijät eivät kokonaan tipahtaisi työmarkkinoilta, he ovat yhä valmiimpia polkemaan palkkoja, sekä tyytymään määräaikaisiin, osa-aikaisiin, vuokra- ja muihin torppariajan tilapäistyösuhteisiin. Menossa on kilpajuoksu pohjalle.

Kouluttajille on tullut koulutuksesta iso ongelma. Sain kutsun tulla esitelmöimään aiheesta Opetusministeriöön 5. 10. 1995. Kutsujana oli ylijohtaja Leevi Melametsä. Esitelmäni aihe oli tuolloin: “Mikä tauti, mitkä lääkkeet? - Työttömyys 90- luvun vitsauksena”. Esitelmän jälkeen oli keskustelupaneeli, jonka jäseninä oli mm. Martti Hetemäki Valtionvarainministeriöstä. Kuulijoina opetusministeriön korkein virkamieskunta. 

Jo silloin opetusministeriössä vallitsi täydellinen epätietoisuus millaisilla koulutuksella kansalaisia pitäisi tulevaisuudessa varustaa. He tunnustivat jo kymmenen vuotta sitten, että rahaa heillä kyllä olisi riittävästi, jos he vain tietäisivät mitä ja mihin sillä kouluttaa.

Teknologia palvelemaan ihmistä eikä pääomaa.
Poliitikot ovat vapaan markkinatalouden ideologian hengessä vapauttaneet rahamarkkinat. Pääoman edut ovat ohittaneet kansalaisten edut. Eduskunnassa ei enää istu kansan edustajia vaan pääoman edustajia. 

Kun he ovat päästäneet vapaan markkinatalouden hengen pullosta vapaaksi, sitä on äärettömän vaikea tunkea sinne takaisin. Vapaassa markkinataloudessa teknologia on hyvä renki pääomalle mutta huono isäntä poliittisille päättäjille, demokratialle ja tavalliselle kansalaiselle. Koulutus ei tähtää teknologian ja tuottavuushyödyn jakamiseen tasaisesti kaikille kansalaisille. Koulutus tähtää nykyään vain siihen, että “osaajista” tehdään pääomalle mahdollisimman tehokkaita “palkkatappajia”.
(Kalvo: Ahneuden aika)


Aiheesta kerron lisää uunituoreessa kirjassani “Ahneuden aika - kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi”.
Kiitoksia tarkkaavaisuudesta.