lauantai 28. elokuuta 2010

Urheilusta tullut köyhyyttä hyödyntävää viihdeteollisuutta

JULKAISTU: KANSAN UUTISET / Horisontti-palsta otsikolla: “Leikkimieli ja liikunnan ilo ovat kaukana urheilusta” 30. 1. 2003, Salon Seudun Sanomat 17.2. 2003 otsikolla:” Pelkkä raha ratkaisee - urheilu ei enää jalosta”.

Aiemmin sanottiin, että urheilija on reipas ja reilu, ei horju ei heilu. Etenkin urheilupiireissä synnytettiin jo 1900-luvun alkuvuosina kertomusta siitä, kuinka urheilu edustaa kaikkea hyvää.

Reippaus, raittius, ryhdikkyys ja iloisuus olivat urheilun hyvän kertomuksen avainsanoja. Etenkin urheiluseurat ja muut urheilevat yhteisöt nähtiin hyveiden kotikentiksi ja turmiollisen kadun vastapainoksi.

Urheilun hyvän kertomuksen liudentumiseen on vaikuttanut monta tekijää. Urheilijoiden toimet ovat osoittaneet, että vilpistelyn, välineellistämisen ja paheksuttavan elämänmenon keinovalikoima voi olla laaja.

Urheilu on vielä nykyäänkin merkittävä kasvattaja. Noin puolet suomalaisista lapsista osallistuu urheiluseurojen toimintaan.


Liikuntatieteitten tohtori Jarmo Liukkonen on julkisuudessa ollut huolestunut lasten stressaantumisesta urheiluharrastustensa parissa. Vanhempien suorituskeskeinen arvomaailma ja kunnianhimo piiskaavat lapsia urheilussakin yhä parempiin saavutuksiin. Leikkimieli ja liikunnan ilo alkavat olla monella lapsella kaukana, kun he yrittävät miellyttää vanhempiaan ja saada hyvillä suorituksilla vanhempiensa hyväksyntää.

Kaukaloväkivaltaa tutkineen yhdysvaltalaisen sosiologin Mike Messnerin mukaan Yhdysvalloissa nuoret pojat omaksuvat miehen mallinsa etupäässä television maskuliinisista urheilulähetyksistä. NHL-otteluiden selostajat kertaavat tappeluita pelien kohokohtina. Otteluselostukset ovat Messnerin mukaan täynnä sotaisia kielikuvia: ampumista, laukauksia, miinoja, sarjatulta.

Bisneksen yhdistäminen urheiluun opitaan jo lapsena, sanoo huolestuneena myös NHL-valmentaja Alpo Suhonen. “Kun kiekkoilussa kysyy pikkukundeilta tavoitteita, kaikki vastaavat NHL. Ikää on 12 vuotta! Se on sairasta, pöyristyttävää. Miten nuoret on voitu niin pitkälle manipuloida? Tämä on kuin uskonlahko tai stalinismi pahimmillaan”, suomii Suhonen.

Tuomareita kouluttava urheilulaitosmestari Pekka Järvinen on 40-vuotisen tuomaritoimintansa aikana havainnut urheilun kaukalossa ja etenkin sen laidalla raaistuneen. Junioritoiminnassa vanhemmat piiskaavat lapsiaan säälimättä NHL:n kiilto silmissään. Järvinen epäilee vanhempien pontimena olevan, että näin he turvaavat taloudellisesti omat eläkepäivänsä. Hän on jopa sanonut, että “jos asia olisi hänen vallassaan, hän ei päästäisi vanhempia kentän laidalle ollenkaan”.

Filosofi Jyri Puhakainen on painottanut, että valmentajien ja vanhempien tärkein tehtävä on liikunnan ilon pelastaminen. Ongelmana on hänen mielestään ihmiskuvan kapea-alaisuus. Urheilua on lähestytty yksinomaan voittamisen, ei ihmisenä olemisen näkökulmasta.

Aikuisten menestymisen pakko on siirtymässä myös lasten maailmaan. Sosiologi Leila Simonen on todennut, että kodeissa lapsen oletetaan olevan menestyjä tavalla tai toisella. Vanhempien antama psyykkaus hakee menestystä ja pärjäämistä. Sekä koulussa että kaukalossa.

Jos kysyy 6-vuotiaalta jalkapallojunnulta, mitä hän haluaa, niin kyllä hän aika huipulle sanoo pyrkivänsä. Aika monta pettymystä lapsen pitää sitten sietää, kun sinne pääsee yksi sadastatuhannesta. Ja jos ei ole kehittynyt välineitä pettymyksen sietoon, niin konflikti on siinä. Pettymys voi purkautua hallitsemattomana raivona tai sisäänpäin masennuksena, toteaa Simonen
Tutkija Jukka Relanderin mukaan urheilijan ruumis kuului Suomessa aiemmin kansakunnalle. Nykyään ruumis on Relanderin mukaan vain yksilölle luovutettu resurssi, josta hän voi ammentaa osaamistaan markkinoiden käytettäväksi. Markkinat tulevat entistä villimmiksi. Pesäpalloilijat tekevät sopupelejä ja jalkapalloilijat kiertävät veroja ja palkat maksetaan niin johdolle kuin pelaajille ruskeissa kirjekuorissa.

Kulttuurikriitikko Theodor Adorno muistutti aikoinaan, että urheilun pitäisi olla vapauden maailma, mutta nykyaikaisessa ammattiurheilussa vapautta ei paljon enää ole. Säännöt pelissä ovat yhtä tiukat kuin markkinoilla. Tehoharjoittelu ja tiimityöskentely saattavat palvella vain ihmisen työelämään sopeutumisen tarpeita.

Viimeaikaisista Suomen hiihtäjien doping-jupakoista näkee, mihin tehomarkkinatalous ja kilpailun maksimointi viime kädessä johtavat. Urheilijat ovat pahoillaan vain kiinnijäämisestä, eivät keinojen arveluttavuudesta. Kaikki keinot ovat sallittuja, koska lopulta raha ratkaisee. Sekunnin sadasosista taisteltaessa pienetkin vippaskonstit ratkaisevat, kuka voittaa ja pääsee suuriin rahoihin käsiksi.
Aivan kuten optioiden jaossa. Vain harvat pääsevät niistä osallisiksi vippaskonsteilla kuten tekemällä tasekikkailuja ja vedättämällä pörssikursseja.

Tätä mallia ja kilpailun ihannointia kaikki mediat rummuttavat laidasta laitaan. Formuloita pursuaa TV-ruudun täydeltä. Ajajista tehdään sankareita, ja heidän satoihin miljooniin nousevia vuositulojaan ja veronkiertotaitojaan ihastellaan. Voittajat ja heidän autonsa on vuorattu täyteen pääasiassa sellaisilla mainoksilla, jotka ovat eettisin perustein kielletty muissa, kansallisin päätöksin säännellyissä medioissa.

Voittaja ja sankari eivät määräydy edes ajajien todellisten taitojen mukaan. Silloinhan kaikilla pitäisi olla samanlainen auto allaan. Nyt voittajan määrää ensisijaisesti se sponsori, jolla on eniten lyö rahaa pöytään. Automerkkien välisestä kilpailusta on tullut niin suurta kaupallista bisnestä, että talli määrää jopa kuka saa voittaa kilpailun. Kilpailun johdossa ollut kilpailija on joutunut usein pysähtymään sata metriä ennen maaliviivaa ja odottelemaan minuuttikaupalla, että tallin kokonaiskilpailun pistejohdossa oleva tallikaveri saisi maksimimäärän pisteitä.

Siis raha ratkaisee, eivät taidot eikä reilu urheiluhenki. Nythän jo avoimesti myönnetään, että urheilu on viihdettä. Vielä ei myönnetä, että siitä on tullut pelkkää myynnin edistämistä ja raakaa liiketoimintaa.

Se on Martin & Schumannin kirjassa “Globalisaatioloukku” lanseeraamaa “tissiviihdettä”, jolla turrutetaan kansalaisten aivotoiminta ja häivytetään yhteiskunnalliset ongelmat sekä niistä puhuminen. Sohvanpohjalla maaten ja televisiota tuijottamalla isät sitten pullistelevat itsetuntojaan ja ovat “voittamassa” suosikkijoukkueensa välityksellä, kun se työelämässä onnistuu yhä harvemmalta. Englannin jalkapallohäiriköt ovat pääasiassa työelämästä syrjäytyneitä.

Aikoinaan urheilussa oli ihanteita ja sillä nostatettiin kansallis- ja yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Senkin aika on jo ohi, kun joku vuosi sitten Englannin jalkapallon maajoukkueeseen ei mahtunut enää ainuttakaan syntyperäistä englantilaista jalkapalloilijaa. Joukkue koottiin maassa pelaavista brasilialaisista, italialaisista, ranskalaisista, portugalilaisista jne. ammattilaisista, jotka oli rahalla ostettu Englannin liigaan joka puolelta maapalloa. Siirtohinnoilla heitä sitten myydään kuin karjaa tai osakkeita. Tätä on tämän päivän maapalloistuminen. Kansalaisuudella ei ole väliä, jos sillä voi tehdä rahaa.

Ei ihme, että lapsilla on vaikeuksia selvitä mielenterveytensä säilyttäen tästä aikuisten rakentamasta “urheilun” arvojen miinakentästä. Varsinkin, kun se vielä markkinoidaan lapsille “urheilun reilun pelin ja kasvatuksen merkeissä”.

Suomen Gallup teki äskettäin Suomen Ladun toimeksiannosta mielipidetiedustelun, jossa selvitettiin suhtautumista urheilun ja liikunnan tukemiseen. Vastanneista 90 prosenttia oli sitä mieltä, että liikuntamäärärahat pitäisi ohjata kunto- ja terveysliikunnan tukemiseen. Vain viisi prosenttia halusi enää tukea ensisijaisesti huippu- ja kilpaurheilua.

Mielipidetiedustelu kertoo arvojen muutoksesta, sekä Suomessa että urheilussa. Huippu-urheilun politisoituminen ja kaupallistuminen on muuttanut urheilun kasvoja. Puhe rehdistä kilpailusta tuntuu monen lajin ja urheilijan kohdalla jo irvokkaalta vitsiltä. Uutiset lääketieteen väärinkäytöstä ja sovituista tuloksista leimaavat kaikkea huippu-urheilua. Ihmisten mielissä huippu-urheiluun liittyy yhä useammin ahneus ja laskelmointi, tavoitteena poliittinen ja taloudellinen menestys.

Urheilun kaupallistuminen on johtanut hyvään kysymykseen: kun huippu-urheilu on mittavaa ja ainakin eräille huomattavan kannattavaa liiketoimintaa, miksi tukea sitä julkisista varoista? Eiväthän julkiset tuet kuulu muuhunkaan yksityiseen liiketoimintaan. Miksi vähäisistä liikuntarahoista pitää antaa mitään ammattiurheilulle?

Valtion kautta liikunnan tukemiseen annettiin vuonna 2002 noin 83 miljoonaa euroa. Avustusten kokonaissummasta puolet menee lasten ja nuorten toiminnan tukemiseen, neljännes huippu-urheilulle ja neljännes aikuisten kunto- ja terveysliikunnan toteuttamiseen.

Arjen tasolla liikunnan riemu muuttuu usein raa’aksi lahjakkuuksien metsästykseksi ja nuorten kykyjen kapea-alaiseksi jalostukseksi lajiliittojen huippu-urheilun tarpeisiin. Kuntatasolla puolestaan suositaan edustusurheilua lasten ja nuorten liikuntaharrastusten kustannuksella - esimerkiksi jäähalleissa nuoret saavat harjoitella usein vain aamuvarhaisella tai iltamyöhällä ja yöllä.

Myös mediabisnes on valjastettu liike-elämän palvelukseen ja se on huomannut, että urheilubisneksellä voi tehdä rahaa. Nyt kuluttajalla on valittavana neljän kotimaisen TV- kanavan lisäksi n. 50, kohta 200 ulkomaista kanavaa. Siten urheiluhullu voi sukkuloida koko illan pelkästään urheilukanavilla. Rock-fani voi täyttää koko elämänsä pelkillä musiikkivideoilla. Sarjafilmihullujen ei tarvitse enää pakosta katsoa yhtään uutislähetystä tai kehittävää dokumenttiohjelmaa. Ainoastaan murto-osa stressaantuneista katsojasta osaa tai edes haluaa kehittää itseään ja maailmankuvaansa lisääntyvän tarjonnan suomien mahdollisuuksien puitteissa.

Viestintätutkija Erkki Karvonen on todennut, että journalismissa on käynnissä ilmiö nimeltä “tabloidisaatio”. - Kun medioita on yhä enemmän ja työssä käyvillä ihmisillä aina vain vähemmän aikaa, kilpailu ihmisten huomiosta kovenee. Saattaa käydä niin, että iltapäivälehtien arvot valuvat muihin lehtiin ja televisioon - vedotaan “ihmisen alempaan minään”. Näin on käynyt eritoten Englannissa, jossa lehdet ovat valtakunnallisia ja myydään irtonumeroina. Mediamoguli ja pääministeri Berlusconi hallitsee koko Italian mediakenttää.

Karvonen jatkaa: “Ilmapiiri on tänä päivänä sellainen, ettei kukaan kehtaa vaatia kansansivistystä ja valistusta - koska viihdehän on okei! Kun koulussa on rankkaa ja työelämän vaatimukset ahdistavat, niin jos joku haluaa katsoa tyhmää visaa (tai urheilua), niin katsokoon. Uusliberalismin henki vallitsee myös mediassa: asiakas on oikeassa. Tietysti voi heittää vasta-argumentin: jos kadulla kaupattaisiin huumeita, kyllä niille ostaja löytyisi. Siispä huumeet pitäisi vapauttaa”, ironisoi Karvonen.

Paljonkertova esimerkki lehdistön kytkeytymisestä liike-elämän hyväveli-järjestelmään on Hjallis Harkimosta tehty kirja ja lehdistön täydellinen vaikeneminen kirjan olemassaolosta. Harkimolla on mahtava kontaktipinta melkein kaikkiin suomalaisiin päätoimittajiin ja liike-elämän kellokkaisiin.
Hänen liiketoimistaan toimittaja Pentti Sainio teki kirjan “Harkimoiden hattutemppu”, jossa hän toi esille Harkimon liiketoimien pimeän puolen. Kirjan pääjuonteena oli Harkimon masinoima “hyväntekeväisyyskampanja” Lastenklinikan lasten hyväksi.

Medianäyttävyyden aikaansaamiseksi Harkimo oli hankkinut Jari Kurrin ja Teemu Selänteen kampanjan keulahahmoiksi. Keräyksen rahoista vain pieni murto-osa ohjautui sairaiden lasten hyväksi. Valtaosa rahoista hukutettiin erilaisin kirjanpitotempuin Harkimon lukuisten holding-yhtiöiden kautta kasvattamaan Harkimon omaa varallisuutta.

Kuin yhteisestä sopimuksesta lehdistö, joka on tiiviissä yhteistyössä Harkimon liiketoimien kanssa, vaikeni kirjasta täysin. Radiossa YLE:n ykkösen toimittaja Seppo Konttinen haastatteli Sainiota, joka pahoitteli täydellistä boikottia ja sanoi olevansa valmis raastupaan, jos hän on kirjassaan antanut virheellistä tietoa.

Tänään tuntuu siltä, että “urheilu” on nykyään niin merkittävää liiketoimintaa, että siinä bisneksessä lapset ja urheilu ovat vain pelkkää raaka-ainetta ja väline rikastumiseen. Mediat taas on pelkkä apuväline monikansallisen liike-elämän voittojen maksimoimiseen ja demokraattisen ohjailun murentamiseen.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä