lauantai 28. elokuuta 2010

Teknologia pakottaa yritykset keskittymään

(Järventaus, Ollila)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 27.11.2001.

Teknologia on mahdollistanut ja pakottanut valtavan maailmanlaajuisen tuotantoelämän keskittymisen. Sen jälkeen kun suuret monikansalliset yritykset ovat päässeet monopoliasemaan, ne voivat vapaasti ryhtyä “rahastamaan”.

Näinhän japanilaiset toimivat 80-luvulla kulutuselektroniikassa ja teleoptiikassa. Amerikkalaiset taas 90-luvulla esimerkiksi ohjelmistoja suunnittelevan Microsoftin ja mikropiirejä valmistavan Intelin toimesta.
Kohottaakseen keinotekoisesti tuotteittensa hintoja ne voivat säädellä tarjontaa lopettamalla tarvittaessa kilpailijoilta ostamaansa tuotantoa.

Suomestakin on ostettu merkittävästi yrityksiä, joiden toiminta on vuoden parin sisällä lopetettu. Esimerkkeinä vaikkapa Tudor, Mölnlycke, Partek, Unilever, Varta, Nestle, Reynolds, Swedish Match, Orkla, Electrolux, Kantolan keksit jne. Monia kokonaisia tuotealoja on ostettu ja haudattu. Suomessa ei enää valmisteta tulitikkuja, lukkoja, kankaita, savukkeita, akkuja jne.


Esimerkiksi sopii myös japanilaisten omistaman ICL, joka osti Suomesta Nokian Mikro-Mikko tietokonetehtaan, Fujitsun ja Siemensin fuusiossa tehdas on päätetty lopettaa. Siitä huolimatta, vaikka tehdas oli niin pitkälle automatisoitu, että palkkakustannusten osuus Espoon tehtaalla oli enää 2 prosenttia. Sekin oli ilmeisesti liikaa, koska tehdas laitettiin koipussiin.

Uuden Fujitsu Siemens Computersin tuotannosta vastaava pääjohtaja Robert Hoog selvitti Kilon pc-tehtaan lopettamiseen johtaneita syitä Kauppalehden haastattelussa. Kannattavuudesta ei ollut kysymys. Kapasiteettia oli liikaa, eikä Kilon tehtaan toiminnalle ollut tarvetta. Siemens vähensi kolme tehdastaan yhteen ja Fujitsu kaksi tehdasta yhteen. Nyt työntekijöitä on enää 7 200 henkeä, kun lähtötilanne oli 9 000 henkilöä. Tulokset puhuvat: yhtiö pystyi nostamaan pc-myyntiään niin, että se on nyt selvästi Euroopan kakkosyritys. Saksaan tehdas jäi, koska siellä tehtaan lopettaminen sikäläisen ay-liikkeen johdosta on kalliimpaa.

Sama tapahtui 1990-luvun lopussa Vantaalla toimineelle Carrus-tehtaalle, entiselle Wiimalle. Autonkoreja valmistava tehdas myytiin Volvolle vuonna 1997. Hyvin pian kauppojen jälkeen tehtaan työntekijöille ilmoitettiin, että tehdas aiotaan lopettaa ja tuotanto siirretään Puolaan. Kaiken kukkuraksi tehtaan osaavin porukka laitettiin ensin opettamaan autokorin teko puolalaisille ja sen jälkeen keski-ikäiset autonkorintekijät pitkittyneen lopetusprosessin jälkeen heitettiin maantielle.

Sama rahastus alkaa, kun kunnalliset ja valtiolliset laitokset yksityistetään. Ne ovat yleensä toimineet aloilla, joilla niillä on ollut lähes monopoliasema. Kun esimerkiksi Thatcherin toimesta yksityistettiin vesilaitoksia, veden hinta nousi hetken kuluttua Englannissa kymmenillä prosenteilla.

Laajetessaan ulkomaille kansallisetkin yritykset muuttuvat “monikotimaisiksi” tai monikansallisiksi. Samalla niiltä katoaa kansallinen näkökulma ja edunvalvonta. Ainoaksi ohjenuoraksi tulee sijoittajan näkökulma.

Maailmalla toimii kymmeniä miljoonia yrityksiä, jotka eivät juuri pääse hyötymään maailmanmarkkinoista. Tuotannon ja kaupan keskittymisen seurauksena peräti 70 prosenttia maailmankaupasta on monikansallisten yritysten hallinnassa. Kahta kolmasosaa maailmankaupasta hallitsee vain 500 megayritystä.

Keskittymisen vauhtia kuvannee parhaiten Euroopassa toteutettujen yritysjärjestelyjen arvon kehitys. Siis yrityskauppojen ja fuusioiden määrä, jossa toisena osapuolena on eurooppalainen yritys. Vuonna 1994 kauppojen arvo oli vain noin 100 miljardin dollarin luokkaa. Vuosikymmenen lopussa yrityskaupat olivat kasvaneet jo 1 200 miljardiin dollariin.

Kilpailukyvyn nostaminen automaation avulla on kuitenkin melko teoreettinen mahdollisuus pienille Euroopan maille ja pienille yrityksille. Pääoma ja teknologinen osaaminen, jota miehittämättömässä tuotannossa tarvitaan, asettavat niin valtavia vaatimuksia investoinneille, että vain monikansallisilla jättiyrityksillä on siihen varaa.

Vaikka nämä järjestelmät nielevät perustamisvaiheessa miljardikaupalla rahaa, ne pystyvät toimiessaan tekemään tuotteen halvemmalla kuin halpatuontimaan halvat kädet.

Meille on monen päättäjän suulla tarjottu pienten yritysten pelastukseksi erikoistumista huipputeknologiaan ja korkeaa osaamispanosta vaativiin erikoistuotteisiin. Valitettavasti tällaisten erikoistuotteiden osuus kokonaistuotannosta on vain 10 - 20 prosenttia. Valtaosa tuotannosta on ihan perinteistä tavaratuotantoa. Teknologiaa tarvitaan pääasiassa perinteisen tavaratuotannon automaattisempaan tuottamiseen. Siis pelkkä tietoyhteiskunta on täydellistä utopiaa.

Valitettavasti korkean osaamispanoksen vaativat erikoistuotteet ovat ainut mahdollisuus myös niille lähes parillekymmenelle muullekin pienelle teollisuusvaltiolle, jotka ovat samassa kiusallisessa tilanteessa kuin Suomi. Jonkin ajan kuluttua korkean teknologian erikoistuotteet ovat kaikkein kovimmin kilpailtu alue. Varsinkin koska isot tulevat pienten reviirille jo nyt, kun massatuotteiden markkinat on kyllästetty ja ne polkevat paikoillaan. Isoillekin kelpaavat tulevaisuudessa yhä pienemmät markkinaraot. Massatuotteitten markkinat ovat jo isojen monikansallisten yritysten hallinnassa. Sinne pienillä yrityksillä ei enää ole asiaa.
Pk -sektoria on meillä Suomessa monessa yhteydessä kutsuttu työttömyyden pelastajaksi. Sehän työllistää huomattavasti enemmän kuin suurteollisuus suhteutettuna liikevaihtoonsa. Valitettavasti pk -sektori on menettänyt toimintamahdollisuutensa suuryrityksiin nähden teknologisen kehityksen ja verotuksen epäoikeudenmukaisuuden johdosta. Pk -sektorille ovat kuitenkin syntyneet ne vähäiset työpaikat, joita on onnistuttu Suomeen ja Eurooppaan 90-luvulla synnyttämään.

Tuotantoelämämme on jo nyt niin keskittynyttä suurteollisuutta (suuret yritykset= yli 250 työntekijää), että vain 0,3 prosenttia yrityksistä työllistävät vajaat 40 prosenttia teollisesta työvoimasta. Vaikka ne työllistääkin aina vähemmän suhteessa liikevaihtoonsa ja vähentävät koko ajan työpaikkoja.
Keskisuurta teollisuutta meillä ei juuri ole, koska isot yritykset ostavat sen heti, kun se alkaa olla vähänkin merkittävää. 94 prosenttia pk -sektorista muodostuu pääasiassa mikroyrityksistä (1-9 työntekijää). Niistäkin valtaosa on yhden miehen salkkufirmoja, jotka yrittävät pyristellä hengissä dumppaamalla hintatasoa ja tekemällä pitkää päivää. Moni niistä käytännössä sinnittelee yrittäjyyden ja kortiston välimaastossa.

Pk -sektorin kasvu on merkittävä erityisesti työllisyyden kannalta. 1,5 prosentin kasvu merkitsee noin 17 000 uutta työpaikkaa, toteaa Yrittäjien toimitusjohtaja Jussi Järventaus. Hänen mukaansa pienet yritykset suosivat vakaita työsuhteita; jokaisen työntekijän panos on tärkeä ja henkilösuhteet nostavat irtisanomiskynnystä. “Huonoina aikoina pk-yrityksissä tingitään ensin investoinneista. Työvoima ei jousta ensimmäisinä kuten suurissa yrityksissä”, toteaa Järventaus.

Pk-yritykset työllistävät vuonna 2001 kaikista yksityisen puolen työntekijöistä 63 prosenttia ja tekevät yli puolet yritysten yhteenlasketusta liikevaihdosta, toteaa Järventaus.

Pk -sektori on erityisen riippuvainen paikallisten markkinoiden ostovoimasta. Vaikka tämä ns. “hallittu rakennemuutos” hävitti n. 40 prosenttia kotimarkkinoista, silti pk -sektoria on huudettu työttömyyden pelastajaksi.

Siivousala käy hyvin esimerkiksi siitä miten pienyrittäjätoiminnalle helposti käy. Suuret kiinteistönhoitofirmat kahmivat pieniä siivous- ja huoltoyrityksiä ja alkavat sen jälkeen rahastamaan. Kiinteistönhoitoalalla vallitsee isojen yhtiöiden yhteisymmärrys, jonka mukaan palvelujen, erityisesti siivouksen, hintataso vääristyi laman aikana. Silloin syntyi paljon halvalla hommia tekeviä “yhden miehen ja yhden ämpärin” yrityksiä. Polkuhintojen kiivaimpina aikoina vitsailtiin, että vain sellainen yritys menestyy, joka jättää hommat tekemättä halvimpaan mahdolliseen hintaan.

Alalla käydään edelleen ankaraa kilpailua, jossa keskisuuret alueelliset kiinteistönhoitoyritykset vahvistavat asemiaan taloyhtiöiden huollossa ja siivouksessa. Isot firmat pyrkivät valtaamaan erityisesti julkisen sektorin ja yritysmaailman markkinat, sillä monissa yrityksissä ollaan ulkoistamassa kiinteistönhoitoa ja siivousta. Vajaan kymmenen miljardin markan kakusta vasta noin neljännes on kaupallisten kiinteistönhoito- ja siivousliikkeiden hallussa.

Viime aikoina isot huoltoyritykset ovat ostaneet pieniä ja hinnat ovat nousseet lähes säännönmukaisesti. Pahimmillaan siivoustyön hinta on yli kaksinkertaistunut, kun huoltoyhtiö on vaihtunut pienestä suureen. Tällaiset isot yhtiöt, kuten esimerkiksi YIT Rapido Kiinteistöpalvelu Oy, teettävät siivouksen kuitenkin alihankintana ja palvelujen ketjuttaminen nostaa hintoja. Vaikka talousoppien mukaan tällaisten palveluiden verkottumisen pitäisi, päinvastoin, alentaa hintoja.

Yrittäjyys on muuttunut voimakkaasti viime vuosina. Yrittäjyyteen ei entiseen tapaan suhtauduta elämäntyönä, vaan toivotaan, että omistus pystyttäisiin mahdollisimman nopeasti rahastamaan myymällä yritys tai listaamalla pörssiin. Kun näiden äkkirikastuneiden lyhytjänteisiä toimintamalleja kritisoi, saa yleensä syytöksen kateudesta.

Kuitenkin GEM -tutkimuksen mukaan suomalaisten asenteet yrittäjyyttä kohtaan ovat 21 maan joukossa kaikkein positiivisimpia. Myös puheet suomalaisten kateudesta ovat puppua, sillä suomalaisten kyky sietää muiden menestystä oli tutkimuksen mukaan toiseksi korkein: parista tuhannesta haastatellusta 95 prosenttia oli sitä mieltä, että menestyviä yrittäjiä ei Suomessa kadehdita.

Poliitikkojen olisi syytä muistaa markkinoita vapauttaessaan vapaan markkinatalouden kääntöpuolta. Monikansalliset, “isänmaattomat” yritykset, siirtävät tuotantonsa sinne, missä työntekijälle tarvitsee maksaa vähiten palkkaa ja missä on vähiten sosiaalimaksuja. Sinne, missä yritysten ei tarvitse maksaa veroja ja missä yritysten ei tarvitse välittää ympäristövaurioista. Esimerkiksi Japani on siirtänyt ympäristöä likaavan teollisuutensa Malesiaan ja Indonesiaan. USA puolestaan Meksikoon ja Etelä-Amerikkaan.

Ympäristönormit ja halvempi palkkataso eivät ole ainoita monikansallisten yritysjohtajien kiinnostuksen kohteita. Asea Brown Boverin entinen pääjohtaja Percy Barnevik huomasi aikoinaan entisten sosialististen maiden valtavat koulutetun työvoiman reservit. Hän on todennut että siellä on 12 miljoonaa insinööriä ja miljoona tekniikan tohtoria. Hän hyödynsi tätä osaamista toimiessaan ABB:n pääjohtajana.
ABB osti 90-luvun alussa Puolasta 10 000 henkeä työllistäneen takapajuisen turbiineja valmistavan tuotantolaitoksen. Hän heitti kaksi kolmasosaa väestä pihalle ja pikakoulutti loput. Vain puolessatoista vuodessa hän modernisoi tehtaat ja pääsi samalle tuottavuus- ja laatutasolle kuin länsimaissa olevissa tehtaissaan! Tuotanto kuitenkin markkinoitiin länsimaihin, koska Barnevikin mukaan idässä ei vielä pitkään aikaan ole ostovoimaa.

Elektroniikkateollisuus ostaa myös aivokapasiteettia ja osaamista halpatuontimaista. Esimerkiksi Intiasta ohjelmointipalveluja ostavat Siemens, Swissair, British Airways jne. Suomalainenkin ohjelmistoyritys Tietovalli Oy on hakenut apua työvoimapulaansa Intiasta.

Kun yritykset siirtävät tuotantonsa halpatuontimaihin, alkuperäisestä teollisuusmaasta katoaa samanaikaisesti ostovoima. Uuden matalapalkkamaan alentunut ostovoima ei riitä alkuunkaan korvaamaan kokonaismarkkinoiden ostovoiman menetyksiä.

Tuotannon siirtämistä halpatuontimaihin on perusteltu farisealaisesti sillä, että siten sinnekin saadaan työpaikkoja nälkää helpottamaan. Sitä markkinoidaan jopa humanitaarisena kehitysapuna.
Kehitysmaassa asuva 18-vuotias Sadisah on esimerkki 1990-luvun globalisoituvasta taloudesta. Hän teki kymmenen ja puoli tuntia töitä päivässä kuutena päivänä viikossa ja kokosi joka päivä 14 paria Nike -lenkkitossuja. Tuntipalkka oli pyöreästi markan tunnissa.

Tossuparin valmistus maksoi yhtiölle alle markan, kaupan hyllyssä niiden hinta oli noin 400 markkaa. Yhtiön kokonaisvoitto vuonna 1994 oli noin puolitoista miljardia markkaa, yhtiön toimitusjohtajan palkka noin viisi miljoonaa markkaa ja koripallotähti Mike Jordan kuittasi 100 miljoonaa markkaa poseeratessaan yhtiön mainoksessa. Eipä tuotannosta mene paikalliselle yhteisölle juuri mitään. Eivätkä alhaiset tuotantokustannukset suinkaan alenna tuotteen maailmanmarkkinahintaa, kuten talousoppien mukaan pitäisi tapahtua.

Talousoppien ns. rajakustannusetu menee lyhentämättömänä pääoman ahneeseen taskuun. Nike on monikansallinen yritys, jolla ei ole edes yhtään tuotantolaitosta. Kaikki tuotetaan alihankintana kehitysmaiden hikipajoissa.

Automaattinen massatuotanto vaatii paljon pääomaa ja tuotanto on keskittynyt yhä harvempiin maihin ja monikansallisiin jättiyrityksiin. Niiden kannalta kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä. Poliitikot ovat heidän käsissään ohjelmoitavia marionetteja.

Ainoa todellinen vaihtoehto pienten Euroopan teollisuusmaiden pikkuyrityksille on tulla jonkin monikansallisen yrityksen ostamiksi. - Ja toivoa, että he ostaisivat myös tuotantokapasiteettia, eivätkä pelkästään markkinaosuuksia tai toistaiseksi ostokykyisiä markkinoita.

Toive tosin on vain toive, sillä Euroopan markkinoilla on puolet liikaa tuotantokykyä. Ostojen ja fuusioiden jälkeen toimintoja yleensä “järkeistetään” heittämällä kolmasosa väestä heti ulos. Jos markkinat vetävät, toiminta saattaa jatkua. Jos taas tulee laskusuhdanne, ylituotantoa aletaan leikata markkina-alueiden reunoilta tai sieltä missä tuotantokustannukset ovat korkeita.

Ulkomaiseen omistukseen siirtymistä ja keskittymistä ei yleensä pidetä pahana asiana. Siitä päinvastoin kilpaillaan. Kun Suomessa taannoin taloudellisissa vaikeuksissa ollut, sähkömoottoreita valmistava Strömberg, myytiin ABB:lle, niin kauppaa pidettiin hyvänä, koska toiminta jatkui. Tuotanto elpyi, ja työntekijämäärä jopa kasvoi, kun Strömberg pääsi hyödyntämään ABB:n maailmanlaajuista myyntiorganisaatiota.

Samassa yhteydessä on visusti vaiettu ABB:n fuusioiden kääntöpuolesta. Kun Asea ja Brown Boveri aikoinaan yhdistettiin, niin kertarysäyksellä lopetettiin 100 tehdasta ja 200 tehdasta fuusioitiin. Suomen kannalta oli vain satumainen onni, että Strömberg ei ollut niiden sadan lopetettavan joukossa. Osa Strömbergin tuotannosta on myöhemmin siirretty muualle ja sielläkin on alettu laittaa väkeä pihalle.
Monikansalliset yritykset ovat kasvaneet niin suuriksi, että niiden liikevaihto on suurempi kuin monen valtion bruttokansantuote. Peräti 47 sadasta monikansallisesta yhtiöstä kuuluu 100 suurimman talousyksikön joukkoon.

Monikansalliset yritykset hallitsevat myös maailmankauppaa. Kolmannes kaikesta kaupasta tapahtuu monikansallisten yritysten sisällä, jolloin ne pystyvät sisäisellä siirtohinnoittelulla välttämään ja optimoimaan verojen maksunsa. Toinen kolmannes puolestaan tapahtuu monikansallisten yhtiöiden välillä. Viimeinen kolmannes on sitten kaikkien muiden kansallisten yritysten osuus, joka on koko ajan supistumassa suurten hyväksi.

Maailman suurimpiin ja monialaisimpiin yrityksiin kuuluu General Electric (GE). Sen juuri eläkkeelle mennyt pitkäaikainen pääjohtaja John F. Welch on 20 vuoden aikana katkonut yrityksen rönsyjä ja keskittymään ydinosaamiseensa. Tosin suomalaisittain katsoen GE:n jokainen rönsy täyttää suuryrityksen mitat.

Welchin piti alun perin jäädä eläkkeelle aikaisemmin, mutta fuusio Honeywellin kanssa piti hoitaa ensin. Operaatiosta tuli Welchin uran näkyvin takaisku. EU:n komisio ja sen kilpailuasioista vastaava jäsen Mario Monti osoittautuivat liian kovaksi luuksi amerikkalaisen liike-elämän ikonille. Komissio kielsi fuusion ja maailman suurimman yrityksen syntymisen.

Siitä Welch on yhä erittäin katkera. Hänen mielestään yrityksillä ei ole EU:ssa mitään sääntöjä eikä mitään oikeuksia. “Liikennerikkomukseen syyllistyneellä on USA:ssa enemmän oikeuksia kuin fuusiota yrittävällä yrityksellä Euroopassa”, Welch sanoi katkerana The Washington Postin jäähyväishaastattelussa.

Poliitikkojen suosiollisella avustuksella on tapahtunut räjähdysmäisen nopea kaupan, tuotannon ja pääoman maailmanlaajuinen vapautuminen. Seurauksena on niiden valtava keskittyminen. Maailman 10:stä suurimmasta pankista puolet on japanilaisia. Tosin osa niistäkin alkaa olla konkurssikypsiä tai ainakin suurten “rakenteellisten muutosten” edessä, kuten hienostuneemmin asia ilmaistaan.
Puolet maailman tuhannen pörssiarvoltaan suurimman yrityksen omistuksesta keskittyi parissakymmenessä vuodessa Japaniin. Nyt sielläkin on ajauduttu vaikeuksiin, kun jenin arvo on noussut taivaisiin, maailmanmarkkinat ovat hyytyneet ja Kauko-Idän “tiikerit”, jotka on pääasiassa luototettu japanilaisella pääomalla, ovat rähmällään. Aasian tiikereiden valtavat luottotappiot tulevat vielä realisoitumaan japanilaisissa pankeissa.

Japanin menestystä on menneinä vuosina tyrkytetty malliksi muillekin. On unohdettu, että nollasummamarkkinoilla toisen menestys on aina toisen kuolema. Japanilaiset kahmivat 80-luvulla amerikkalaisten ja eurooppalaisten markkinaosuuksia. Japanissa tapahtuva valtava tuotannon kasvu on taannut sen, että työttömyys on siellä virallisesti vain 4-5 prosentin luokkaa. Muualla sitten sitäkin enemmän. Nyt tämä luku alkaa nousta Japanissakin.

Japanilaisilla on toistakin kautta tukeva niskalenkki maailmanmarkkinoista. Vallattuaan ensin 80-luvulla muiden teollisuusmaiden markkinaosuudet, japanilaiset ovat valtavien vientiylijäämiensä valuuttavarannoilla luotottaneet koko muun maailman japanilaisten pankkien velkavankeuteen. Japanilaisten ja muidenkin pankkiirien armoilla alkavat olla poliitikot kaikkialla maailmassa. Kaikki ovat korviansa myöten veloissa. Kehitysmaat, teollisuusmaat, pankit, yritykset ja Yhdysvalloissa yksityiset kuluttajatkin. Joutuessaan nyt lyhentämään paisuvaa velkataakkaansa, kaikki ovat syöneet tulevaisuuden ostovoimansa jo etukäteen.

Japanin alhon jälkeen pääomat ovat ohjautuneet Yhdysvaltoihin ja nostaneet siellä pörssikuplaa. Nyt vasta USA:n tulevan talousromahduksen ensimerkit ovat näkyvissä. Vuoden kuluttua vasta se tulee näkymään USA:n työttömyysluvuissa ja siitä vuoden kuluttua eurooppalaisen viennin tyrehtymisenä ja massatyöttömyytenä Suomessakin.

Enää ei kannata puhua pääoman kohdalla kansallisista rajoista. Monikansallisilla yrityksillä ei ole enää valtiota. Ainoastaan mielikuva liittää ne johonkin maahan. Edes pääkonttori ei enää aina ole samassa maassa kuin mielikuva yrityksestä.

Nokiankin edellinen pääjohtaja Simo Vuorilehto totesi aikoinaan, että hänen jälkeensä seuraava toimitusjohtaja johtaa Nokiaa jostain muusta maasta kuin Suomesta. Onneksi näin ei ole toistaiseksi käynyt. Nokia on maksanut viime vuosina yhteiskunnalle noin viiden miljardin markan edestä yhteisöveroja.

Toistaiseksi Nykyinen pääjohtaja Jorma Ollila on saanut johtaa Nokiaa haluamallaan tavalla. Mutta kun jonain päivänä Nokia tekee yhden vakavan virhearvion, hallintarekisterien takana olevat omistajat aktivoituvat ja voivat päättää, että se viisi miljardia lämmittää paremmin osinkoina heidän taskuaan kuin Suomen valtiota. Silloin ei Ollilalta enää kysellä, mihin maahan pääkonttori siirretään, vaikka Ollila olisi kuinka isänmaallinen mies.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä