lauantai 28. elokuuta 2010

Oliko pankeilla valtansa edellyttämää vastuuta?

(Björn Wahlroos)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 6.9. 2001.

Kun nyt taas ollaan pörssikurssien ja rahamaailman suunnattoman nousun jälkeen menossa taantumaan tai lamaan, on syytä hieman tarkastella historian valossa pankkien ja pankinjohtajien valtaa ja vastuuta sekä miten valtaa käytettiin jo 90-luvulla.

Silloin kun yhteiskunnassa on noususuhdanne ja kaikki menee hyvin, löytyy helposti vastuunkantajia. Jo 80-luvun lopussa SYP:n silloinen pankinjohtaja Björn Wahlroos ilmoittautui vastuunkantajaksi. Hän lausui Ideapäivillä Dipolissa isolle markkinointihenkiselle kuulijakunnalle: ‘’Kun vielä saataisiin poliitikot uskomaan, ettei heidän osallistumisensa talouspoliittiseen päätöksentekoon ole niin olennaista kuin muiden, se auttaisi asioiden eteenpäin viemistä’’. Sillä hän tarkoitti, että talousasioista pitäisi päästä päättämään niiden, jotka niistä jotain ymmärtävät. - Siis pankkimiesten. Eikä talousasioita ymmärtämättömien poliitikkojen.


Vähän myöhemmin Wahlroos heitti kevyttä herjaa suomalaisesta venture capitalista. “Sitä on runsaasti”, sanaili Wahlroos, “piilossa suomalaisten pankkien taseissa”. Wahlroos perusteli tuolla tavoin sitä, miksi Suomessa ei ollut erikseen riskinoton osaavia erillisiä venture rahoittajia. “Riskienhallinnan erikoisosaajina” pankit eivät tuolloin olleet jättäneet sellaisille markkinarakoa!

Syksyllä 1989 kasinopeli oli kiivaimmillaan, pankinjohtajien itsetunto korkeimmillaan ja isojen liikepankkien voitot miljardiluokkaa. Runsaassa viidessä vuodessa tapahtui sitten pankkien tuloskehityksessä melkoinen romahdus. Suurelta osin heidän omien toimenpiteittensä ja riskienhallinnan ammattitaidottomuuden seurauksena. Pieni kysymys- ja vastausleikki selvittänee pankinjohtajien vastuunkannon todellisuutta.

PANKIN VASTUU PÖRSSIN KEHITTÄMISESSÄ?
Pörssikauppa alkoi virkistyä 80-luvun alussa. Pankinjohtaja Juhani Riikonen toi uusia tuulahduksia pörssikauppaan Amerikasta 80-luvun puolivälissä. Pankkimiesten toimesta alkoivat niin sanottu ‘’löysän rahan metsästys’’ ja nurkanvaltaukset. Kätilöiksi ja bulvaaneiksi hankittiin Koureja, Fryckmaneja ja Tuunasia. Alkoi ‘’hallitun rakennemuutoksen’’ aika. Kaikki pankit, ehkä OKO:a lukuunottamatta, rahoittivat näitä nurkanvaltauksia ja niitä seurannutta suojautumisaaltoa ‘’ vihamielisten pankkiryhmittymien’’ valtausyrityksiltä. Näissä nurkanvaltauksissa ja “Sammon ryöstössä” kunnostautui myös pankinjohtaja Wahlroos. Olihan hän jo nuorena vasemmistovuosinaan harjoitellut Vanhan Ylioppilastalon valtausta. Nyt myöhemmin hän on toteuttanut aikaisemman haaveensa ja vallannut Sammon.

Valtausbuumin jälkeen seurasi ns. ‘’sementointivaihe’’. Sen seurauksena koko pörssi käytännöllisesti katsoen kuoli vähäksi aikaa. Pörssikurssit romahtivat murto-osaan aikaisemmista arvoistaan. Pankkien lyhytnäköisen voitontavoittelun seurauksena tuotantoelämä menetti 90-luvun alussa yhden tärkeimmistä pääomalähteistään.

PANKIN VASTUU LIIKETOIMINTOJENSA KEHITTÄMISESSÄ?
Samalla nämä talousasioiden ammattilaiset joutuivat tahtomattaan “järkeistämään’’ omia sijoitusyhtiöitään. Pörssinousun kuumina vuosina kaikki liikepankit perustivat kilvan erilaisia arvopaperi-, kiinteistö- ja sijoitusyhtiöitä. Kun niiden lainojen vakuutena olevien osakkeiden arvot romahtivat, yhtiöitä vähin äänin lopetettiin ja tappioita yritettiin piilotella mitä erilaisimmin järjestelyin. Taseita yritettiin kaunistella myymällä kiinteistöjä ylihintaan omille holding-yhtiöille ja eläkesäätiöille. Aliarvostettuja omaisuusmassoja alettiin yliarvostaa jne. Kaikki silmänkääntötemput tuskin ovat tulleet vielä päivänvaloon. Niitä tuli ilmi mm. KOP:n ja SYP:n välisissä kaupoissa.

PANKIN VASTUU RAHAN SÄÄTELYSSÄ MARKKINOILLE?
Nämä pankkimaailman talousasiantuntijat saivat kasinopelissä yllättävää apua myös poliitikoilta. Apu tuli puolueelta joka on aina markkinoinut omaavansa kaikista puolueista parasta taloudellista asiantuntemusta. Kun kokoomuspuolue pääsi 20 vuoden paitsiossa olonsa jälkeen hallitukseen Ilkka Suomisen ja Harri Holkerin johdolla, se vapaan kilpailun nimissä vapautti rahahanat maailmanennätysvauhtia. Tosin Suomen Pankin pääjohtajan Rolf Kullbergin suosiollisella “asiantuntija” avulla.

Samalla he löivät alkutahdit 90-luvun alun lamalle. Se laittoi pisteen pankkien säännöstelytaloudelle ja rahaa alettiin suorastaan tyrkyttää joka suuntaan. Pankit näkivät elämänsä rahantekomahdollisuuden. Pankinjohtajat ottivat vuonna 90 euromarkkinoilta 75 miljardia halpaa eurorahaa ja myivät sen sitten kalliilla palkansaajille ja pienyrittäjille.

Isot yritykset ottivat luonnollisesti lainansa halvemmalla korolla ulkomaisilta pankeilta. Yritykset ottivat samana vuonna halpaa eurorahaa 50 miljardia. Tosin nokkelimmat heistä laittoivat nämä rahat suomalaisiin pankkeihin keinottelutarkoituksella korkeakorkoisille määräaikaistileille eivätkä tuotantoon, jotta syntyisi uusia työpaikkoja. Sitten he ottivat korkoerotuksen omaan taskuunsa maksattaen näin voittonsa suomalaisella asuntovelallisella.

PANKIN VASTUU ASIAKKAITTENSA KULUTTAJAKÄYTTÄYTYMISESSÄ?
Yksityiselle kansalaiselle tätä halvempaa eurorahaa ei vielä tuolloin annettu. Ei enää heidän eikä myöskään pienyrittäjien tarvinnut kontata pankinjohtajien marmoripyhättöihin. Postiluukuista suorastaan pursui pankinjohtajilta mitä erilaisimpia keinottelutarjouksia: ‘’Ota meiltä lainaksi rahaa. Osta vaikka kaksi yksiötä, laita ne vuokralle ja myy ne viiden vuoden kuluttua verovapaasti voitolla. Maksat odotusajalta vain korot. Ja verotuksessa käytät maksimaaliset korkovähennykset!’’

PANKIN VASTUU ASIAKKAILLEEN?
Kun nyt pankeilla osittain itse aiheuttaman laman seurauksena alkoi mennä huonosti, maksajiksi ne laittoivat kylmästi asiakkaansa. Pankinjohtajat alkoivat kohdistaa kaiken taloudellisen innovaatiokykynsä mitä erilaisimpiin palvelumaksuihin, itsepalvelujärjestelmiin ja yksipuolisiin asunto- ja muiden velallisten koronnostoihin, joiden laillisuutta on asiakkaiden pitänyt perätä oikeudessa asti.

Pankinjohtajien taloudellista asiantuntemusta on tarvittu runsaasti myös teollisuutemme uudelleenjärjestelyssä. Korkotason dramaattinen nousu ajoi pienyrittäjät ja vähän isommatkin yrittäjät ahdinkoon. Kun samanaikaisesti yrittäjien vakuutena olevien kiinteistöjen arvot putosivat, pankit alkoivat vaatia lisävakuuksia.

On moraalisesti aika arveluttavaa vaatia lisävakuuksia kesken sopimuskauden. Varsinkin kun tämä arvonalennus johtuu juuri pankin omista vastuuttomista rahamarkkinoilla tapahtuneista keinotteluista. Moni yrittäjä, joka ei pystynyt hankkimaan tarvittavia lisävakuuksia, ajettiin pankkien toimesta omistajien yllätykseksi konkurssiin. Pankit ovat voineet pilkkoa ja fuusioida monen pikkuyrittäjän elämäntyön mielensä mukaan. Vähänkin epävarma yritys on voitu lopettaa, kun tappiot on voitu panna yhteiskunnan pohjattomaan piikkiin. Tervehdyttämisen seurauksena valtakunnasta on kadonnut laman aikana nettohäviönä 47 000 yritystä 90-luvun alusta lukien.

Vielä 2000-luvun alussa oli laman jäljiltä 60 000 henkeä täysin varattomia ja 300 000 henkeä luottokelvottomia. Perheenjäsenineen keskuudessamme on lähes miljoona ihmistä, joiden elämä on rauniona pankinjohtajien vastuuttomuuden seurauksena. Kirkon diakoniapalvelun asiakkaiden keskuudessa hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan 60 prosentilla laman jälkeen varattomaksi joutuneiden ihmisten tilanne on vielä 2000-luvun alussa yhtä huono tai huonompi kuin pankkien lahtipenkkiin joutuessaan. Heidän huonosta tilanteestaan voi syyttää myös poliitikkoja, jotka eivät ole saaneet pankkeja järjestykseen.

Pankinjohtajat tuskin ottavat vastuuta itsemurhatilastojen kasvusta, kun tällaisten yksipuolisten lisävaatimusten seurauksena moni yrittäjä on jäänyt aivan puille paljaille? Monelle se on ollut myös lopullinen henkinen umpikuja.

Laman aikana monet pankinjohtajat tekivätkin rutkasti rahaa kiinteistöillä ja asunnoilla, pienyrittäjien konkursseilla ja kahden asunnon loukkuun jääneiden pankin asiakkaiden kustannuksella. Niistä kertoi äskeinen toimittaja Jouni Tervon MOT -ohjelma (10.9.2001) ja toimittaja Timo-Erkki Heinon kolme aikaisempaa pankkimiesten häikäilemättömyydestä kertovaa ohjelmaa. Asuntojen massaomistus keskittyi pankinjohtajien bulvaaniyrityksille.

PANKIN VASTUU OSAKKEENOMISTAJILLEEN?
Luulisi, että pankin johdolla olisi vaikeuksia selittää silloisille osakkeenomistajilleen, miksi he olivat äkkiä reilusti köyhempiä kuin viisi vuotta sitten. Kaiken kukkuraksi he eivät saaneet osakkeenomistajilleen edes osinkoa. Näistä vastuullisimmista pankinjohtajista vain muutama on joutunut jättämään paikkansa “kultaisen kädenpuristuksen” saattelemana ja viettämään muutaman taloudellisesti turvatun “sapattivuoden”. Vastuullisimmat, kuten Jaakko Lassila, ovat päässeet “hyvin ansaitulle” ennenaikaiselle, lähemmäs sadan tuhannen markan kuukausieläkkeelle.

Yritysmaailmassa taas sadat “isokenkäiset” ovat saaneet potkut yritysten johtopaikoilta huonon tuloksen seurauksena, vaikka laman todelliset syylliset löytyvät pankkien ylimmästä johdosta ja Suomen Pankista. Ei edes yritysjohtajista löytynyt uskallusta osoittaa sormella pankinjohtajia. Onko vedettävä johtopäätös, että niillä n. 90 prosentilla yrityksistä, jotka tuottivat pahimpina lamavuosina kelvottoman tuloksen, oli myös kelvoton johto?

Pankinjohtajien vastuuttomuus heijastuu osakkeenomistajille myös siten, että tavallinen kansalaisen luottamus on huvennut koko pankki-instituutioon ja he eivät enää halua asioida pankkien kanssa. Yhä harvemmalla suomalaisella on enää pankkilainaa.

Suomen Pankkiyhdistyksen kyselytutkimuksen mukaan vuonna 2001 enää 46 suomalaisista on velkaa pankille kun luku esimerkiksi viisi vuotta sitten oli 57 prosenttia. Vuoden 1990 tasosta on tultu reilusti alaspäin, sillä tuolloin velkaa oli 68 prosentilla suomalaisista. Asuntovelallisten määrä on laskenut vuoden 1990 37 prosentin tasosta 23 prosenttiin.

PANKIN VASTUU INVESTOINTIEN KOHDENTAMISESSA?
Uusia investointikohteitakin pankit olivat 80-luvun lopulla luotottamassa. Valitettavasti teollisuutemme kilpailukykyä ja maksutasetta ei paljon paranneta, jos lainoitus ja investoinnit kohdistetaan kylpylöihin, loma-, golf- ja kauppakeskusten rakentamiseen. Näihin yhteiskunnan kannalta ‘’tärkeisiin’’ painopistealueisiin on pankkien asiantuntemuksella 80-luvulla rajuimmin investoitu! Kiihkeimpinä vuosina jopa 60 miljardia. Arsenalin omistukseen tuli 14 500 kiinteistöä odottamaan uusia yrittäjiä ja omistajia. Arsenalin kokonaistappiot nousivat kokonaisuudessaan 20 miljardiin. Kun kaikkea kiinteistömassaa ei saatu hävitetyksi 90-luvun loppuun mennessä, jouduttiin 5 miljardin omaisuusmassa myymään alihintaan 600 miljoonalla kiinteistöyhtiö Capitelille.

Kun pankin ei enää kannattanut luotottaa 80-luvun lopussa teollista yritystoimintaa, niin isoja luottoja tarvittiin sentään yritysostoissa ja fuusioissa. Johonkinhan pankin oli raha saatava kiertämään. Ei se holvissa tuota mitään. Näissä “toimialarationalisoinneissa” pankinjohtajat häärivätkin innokkaina kätilöinä. He jakoivat suomalaista yritysmaailmaa omiin valtapiireihinsä. KOP:n ja SYP:n fuusiossa yhden suuren monopolin valtapiiriin keskittyi jo n.70 prosenttia silloisista yritysasiakkaista. Siinä tarvittiin Wahlroosin asiantuntemusta.

PANKIN VASTUU YRITYSJÄRJESTELYISSÄ?
Tätä pankkien johdolla tapahtunutta teollisuuden ‘’hallittua rakennemuutosta’’ perusteltiin yritysten yksikkökoon suurentamistarpeella. Olisimme jatkossa paremmassa kilpailukunnossa, kun Eurooppa vapautuu. Samoin perustein pankit olivat rakentamassa vaikutuspiirissään olevien vakuutusyhtiöiden kanssa ns. finanssitavarataloja. Silloin finanssitavaratalot kiellettiin mutta nyt sekin on toteutunut Sammon ja Leonian fuusiossa, vaikka professori Pentti Talonen aikoinaan Pohjolan johtajana jo varoitti, että valta ei saa olla yhdessä kasassa. Valta pitää levittää tasaisesti kuten lehmän paska pellolle, niin se tuottaa paremman sadon.

Yhdistämällä voimansa pankit saivat jo muutenkin osin omistuksessaan ja ristiinomistuksen avulla hallinnassaan olevista yrityksistä entistä tiukemman määräysvallan. Siten pankin johtoon kasautui yhä enemmän valtaa. Pankkien porstuaan joutui samaan aikaan melkoinen joukko ongelmayrityksiä. Niillä oli tuolloin yli 70 miljardin edestä maksuhäiriössä olevia lainoja. Suurin osa purettiin Arsenaliin.

Kun Talouselämä-lehti ennen lamaa pyysi Suomen suurimpien yritysten johtajia nimeämään henkilön, jolla on Suomessa eniten valtaa, ylivoimaiseksi voittajaksi selviytyi KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila. Hänen valtansa moni yritysjohtaja on saanut tuntea nahoissaan. Esimerkiksi entinen Pohjolan pääjohtaja Pentti Talonen, joka uskaltautui epäilemään ääneen finanssitavaratalojen siunauksellisuutta. Samoin hyvin menestyneen Yhtyneiden Paperitehtaiden Niilo Hakkarainen, joka sai potkut , kun uskaltautui kyselemään Lassilan ja Kourin välisistä kaupoista. Yhtyneet pakotettiin ostamaan ylihintaan Rauma-Repolan osakkeita KOP:n ja SYP:n välisissä valtataisteluissa. Repolan pääjohtaja Tauno Matomäki uskaltautui kritisoimaan tätä fuusiota vasta, kun Lassila oli syrjäytetty KOP:n johdosta.

PANKIN VASTUU LAIN HENGEN NOUDATTAMISESSA?
Voittoakin manöövereissä kerrottiin aluksi KOP:lle syntyneen useita satoja miljoonia. Niiden oikeutusta ja jakoa Suomen Kuvalehden toimittaja Harri Saukkomaa uskaltautui tuolloin penkomaan. Toistasataa miljoonaa voittoina tai välityspalkkioina hävisi postikonttorifirmaan Jerseyn saarelle. Ei edes pankkitarkastusvirastolla ollut aluksi kiinnostusta saati sitten uskallusta selvittää, ketä tai mitä paperiyhtiö Khotson takana oikein on? Ihmetyttikin tuolloin pankkitarkastusviraston olematon kiinnostus ja tulkinta sopimuspapereista. Suomen Kuvalehden julkistaman sopimuspaperin toisella puolella kaupan yhteydessä syntyneestä voitosta käytetään termiä: voitto. Saman paperin toisella puolella samasta asiasta termiä: välityspalkkio. Vaikka kaupan toinen asianosainen Kouri julkisesti puhui vain voitosta, niin pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Arangon tulkinta sopimuksesta oli aluksi varsin pankkiystävällinen.

Pankkitarkastusvirasto tuskin olisi muuttanut jo aikaisemman tutkimuksen mukaista kantaansa, ellei tutkiva journalisti ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Mauri Backman olisi ollut tarpeeksi rohkea ja peräänantamaton. Vieläkään Aranko ja pankkitarkastusvirasto eivät ole kyenneet selvittämään, kenen tilille toistasataa miljoonaa sujahti. Backman puolestaan menetti työpaikkansa, kun rohkeni moisia asioita tonkimaan.

Tässä tilanteessa pankkitarkastusviraston olisi pitänyt ottaa ainakin periaatteellista kantaa rahan ja omistajien häivyttämiseen erilaisten, maapallon toisella puolella sijaitsevien postiluukkufirmojen kautta. Tai ottaa laajemmin kantaa holding-yhtiöiden ketjuttamiseen, jolla häivytetään verotettavaa omaisuutta ja omistajien nimet. Tähän ongelmaan ei olla vieläkään puututtu.

Kuten esimerkiksi kehitysyhtiö Manconin konkurssin yhteydessä, jossa toimivia yhtiöitä oli n. parikymmentä, mutta paperiyhtiöitä parhaimmillaan yli kaksisataa. Luotottajina toimineet eri pankkien asiantuntijatkaan eivät pysyneet tämän yritysviidakon kehityksen mukana.

Samoin jonkun pitäisi selvittää yritysten- sekä erityisesti pankkien- ja vakuutuslaitosten ristiinomistukset ja niiden vaikutukset vapaaseen kilpailuun. Maailmalla kummastusta herättäneet eriarvoiset pörssiosakkeemmekin ovat mahdollistaneet vallan keskittymisen pankeille ja pienelle suomalaiselle pääomapiirille.

Sittemmin se on myynyt osakkeensa monikansallisille pääomapiireille. Muutamat osakkeitten suuromistajat ovat 90-luvun lopulla osakemyynneillään saamillaan voitoilla alkaneet luotottaa Suomen valtiota. Laman aikana se joutui kerjäämään luottonsa kansainvälisiltä rahamarkkinoilta. Nyt alle puolet luotoista on enää ulkomaisia.

Siis ensin Suomen valtio sosialisoi näiden rikkaitten velat 50 miljardin pankkituella. Jotta valtio pystyi maksamaan tuon 50 miljardia, se joutui ottamaan näiltä suomalaisilta uusrikkailta korkeakorkoisia lainoja, joita veronmaksajat sitten ovat iloisesti maksaneet koko 90-luvun ja tulevat maksamaan vielä pitkään.

OVATKO PANKIT JA PÄÄOMA ERITYISSUOJELUKSESSA?
Pankinjohtajat ovat aina antaneet ymmärtää olevansa vapaan markkinatalouden ja vapaan kilpailun ylimpiä kannattajia. Tosiasiassa he ovat 80-luvun loppuun asti saaneet lihoa täysin suljetuilla markkinoilla valtion ja poliitikkojen erityissuojeluksessa. Muihin sijoitusmuotoihin verrattuna pankkitalletukset olivat täysin verovapaita. Nykyinenkin 15 prosentin lähdevero tekee pankkitalletuksista täysin erityiskohdeltuja muihin säästömuotohin verrattuna. Pankki on saanut etuoikeuden kuoria kermat pääomamarkkinoilta lievän verokohtelun avulla.

Erityisesti ihmetyttää, miksi juuri pankin pienasiakkaiden ja asuntovelallisten täytyi uhrautua pelastamaan pankkien heikentynyttä taloutta peruskoron ja pankkitukiaisten muodossa? Lisäksi vielä uusien mitä mielikuvituksellisimpien käsittelymaksujen, tilimaksujen, provisioiden, laskutuslisien, tilinhoitomaksujen jne. muodossa.

Kukaan ei ihmetellyt, miksi pankit tarjosivat lamankin aikana sijoittajille määräaikaistilien muodossa maailman korkeimpia talletuskorkoja ilman minkäänlaista riskiä. Pahimpana lamavuonna 1992 ne joilla oli ylimääräistä sukanvarressaan, makuuttivat 80 miljardia markkaa pankkien määräaikaistileillä. Ja nauttivat maailman korkeimpia, 11 prosentin reaalikorkoja tekemättä mitään. Niitä
sitten asuntovelalliset ja veronmaksajat vieläkin maksavat.

Tästä pääoman erityissuojelusta silloinen kansanedustaja Esko Seppänen kirjoitti kirjassaan konkreettisen ja kansantajuisen esimerkin: yrittäjä Armas Puolimatka myi rakennusfirmansa juuri ennen kuin yrityksen myyntivoittoa alettiin verottaa. Seppänen laski kauppasummasta, paljonko Armas tienasi joka tunti yrityksen perustamisesta alkaen. Ympäri vuorokauden. Pyhät ja arjet. Hän pääsi tuntipalkkaan joka oli 2000 mk / tunti. Se on varsin kohtuullinen tuntipalkka, vaikka ei ollut edes lama-aika. Varsinkin kun se juoksi nukkuessakin. Ei edes toveri Seppänenkään paheksunut näin kovaa tuntipalkkaa. Armashan työllisti, otti yrittäjäriskiä, lobbasi ja teki pirusti töitä.

Mutta vasta myynnin jälkeisistä tapahtumista pieni kateuden poikanen ja paheksunta pääsi pujahtamaan edes yhden kansanedustajan sosiaaliseen oikeustajuun. Kaupan jälkeen Armas nimittäin sijoitti rahansa pankkiin verottomalle määräaikaistilille. Seppänen laski uuden tuntipalkan Armakselle, kun Armas oli lopettanut yrittämisen ja makasi kotona sohvalla. Hän tienasikin nyt 9000 mk / tunti ympäri vuorokauden. Ilman pienintäkään riskiä. Pankin asuntovelallisten myötävaikutuksella!

PANKKIEN JA POLIITIKKOJEN VÄLINEN VASTUU?
Pankinjohtajat yleensä vähättelevät julkisuudessa taloudellista valtaansa. Vastuunkantajiksikaan he eivät enää laman aikana ilmoittautuneet, vaikka pankinjohtajat itse omilla lyhytnäköisillä ja vastuuttomilla toimillaan kiihdyttivät maan talouden ennennäkemättömään lamaan.

Päinvastoin. Käsi ojossa pankinjohtajat olivat pyytämässä tukiaisina yhteiskunnan varoja. Verovaroja pumpattiin n. 50 miljardia pankkien pystyssä pitämiseen, koska niitä ei voitu laskea konkurssiin. Suomen uskottavuus kansainvälisillä pääomamarkkinoilla olisi kuulemma mennyt. Vaikka Yhdysvalloissa meni tuolloin n. 100-200 pankkia vuosittain konkurssiin. Norjassa sosialisoitiin tuolloin melkein kaikki pankit. Ja Englannissakaan hallitukselle ei tullut mieleen pelastaa yhtä sen vanhimmista pankeista, joka oli menettänyt pääomansa pelatessaan johdannaismarkkinoilla.

Myöhemmin näitä pankkien luottotappioita on tutkinut tarkemmin Säästöpankki-lehden päätoimittaja Risto Partanen. Hän on koonnut yhteen viimeaikaiset selvitykset ja tullut siihen tulokseen, että vuosina 1990-99 pankit tekivät luottotappioita kaikkiaan 86 miljardia markkaa.

Kiinnostavinta Partasen mukaan on havainto, että hulvattomasta luotonannosta syytettyjen Suomen Säästöpankin ja Skopin tappioprosentti ei poikkea oleellisesti nykyisen Meritan ja osuuspankkiryhmän tappioista.

Tällöin on laskettu, montako prosenttia luottotappioiden osuus on ollut pankkien koko luottokannasta. Partasen laskelman mukaan Skopin luottotappioprosentti on 20,4 prosenttia, joka on täsmälleen sama kuin Meritan luottotappioiden osuus. Osuuspankkiryhmä on samassa tasossa 20,2 prosentilla.
Lukujen valossa Partanen asettaa kyseenalaiseksi valitun pankkikriisin hoitotavan ja SSP:n pilkkomisen, jossa 44 miljardia tervettä tasetta siirrettiin kilpailijapankeille. “Skopin nopea lihoiksi lyöminen tuli kalliimmaksi kuin olisi tullut, jos valtio olisi uskonut taloudellisiin ennusteisiinsa ja toiminut sen mukaan”.

Partanen huomauttaa, että SSP:n piti kirjata koko 1990-luvun luottotappioista 50 prosenttia jo vuoteen 1992 mennessä, kun esimerkiksi osuuspankkiryhmän tappioista oli silloin kirjattu vain 20 prosenttia. Lopullinen niitti oli SSP:lle oli presidentti Koiviston antama lahtauslupa, Partanen toteaa.

Pankkien valta, verrattuna poliitikkojen valtaan, on jos mahdollista vieläkin arveluttavampaa. Tyhmiä tai lyhytnäköisiä päätöksiä tehneet poliitikot voidaan ainakin teoriassa vaihtaa. Tosin yhteiskunnan hyväpalkkaisiin suojatyöpaikkoihin heilläkin on taipumus pudota. Suominen tupsahti tuolloin eduskunnan puhemieheksi ja sitten Alkon pääjohtajaksi. Holkeri taas Suomen Pankkiin.

Kymmenien miljardien virhearviointeja tehneistä pankinjohtajista tuntuu olevan vielä vaikeampi päästä eroon. Tosin Kullberg ei enää istu pystypäin Suomen Pankissa. Pankeissakin saneeraus aloitettiin aluksi pankkineideistä ja välijohdosta, harvemmin ylimmästä johdosta. Suurimpana laskun maksajina olivat syyttömät pankkitoimihenkilöt, tuhannet konkurssiin ajautuneet pienyrittäjät, asuntoloukkuun jääneet, pankin omat asiakkaat. Myöhemmin tapahtuneissa pakkofuusioissa myös pankkien johtoa ja välijohtoa saneerattiin kortistoon yhteiskunnan elätettäväksi.

Lopulta veronmaksajat joutuivat vielä toistakin kautta maksamaan pankinjohtajien ammattitaidottomuudesta joutuessaan elättämään lähes 500 000 työtöntä. Edelliseen lukuun pitäisi lisätä vielä reilut 200 000 “työtöntä”, jotka olivat valtion elätettävänä mutta eri nimikkeillä.

PANKKIEN YHTEISKUNNALLINEN VASTUU?
Pankit tekivät hallaa myös omalle pelastajalleen, Suomen valtiolle. Kansainvälisillä pääomamarkkinoilla Suomen luottokelpoisuusluokitus laski pankkien luottokelpoisuusluokitusten mukana. Kaikki saivat laman elvyttämiseen yhä kalliimpaa rahaa. Erityisesti se vaikeutti yritysten halvemman eurorahan saantia, koska luotonsaajan kohteena maakohtaisesta kiintiöstä taisteltaessa valtio meni luotonsaajana yritysten edelle.

Yrityksillä oli tuolloin huutava pula halvasta pääomasta, jotta edes jonkinasteinen investointitoiminta lähtisi liikkeelle eikä silloinen katastrofaalinen työttömyystilanne enää olisi pahentunut. Isot yritykset ottivat rahansa kansainvälisiltä markkinoilta. Kotimarkkinayritykset olivat niin velkaisia, että niille pankit eivät enää uskaltaneet antaa lainoja. Niinpä pankkien holveissa makasi aluksi 100 miljardia joutilasta rahaa, mikä ei kelvannut kenellekään. Sille pankki kuitenkin joutui maksamaan korkoa. Sijoittajille veronmaksaja joutui siis maksamaan tukiaisia pankkituen muodossa.

Nykytilanteessa yrityksille jäi ainoaksi mahdollisuudeksi myydä itseään amerikkalaisille ja muille kansainvälisille pääomapiireille. Kun osakkeiden ulkomaalaisomistuksen rajoitukset poistuivat vuoden 93 alusta, siihen tarjoutuikin oiva mahdollisuus. Pankkien ammattitaidottomuuden seurauksena pörssiosakkeet olivat lähes ilmaisia. Pörssiarvot olivat tuolloin vain puolet niiden substanssiarvosta. Yhdysvalloissa ne olivat noin kaksi kertaa arvokkaampia kuin substanssiarvo. Japanissa peräti kolme kertaa arvokkaampia. Niinpä ensimmäisen vuoden aikana n. 20 prosenttia suomalaisten pörssiyhtiöiden osakkeista siirtyi ulkomaiseen omistukseen. Sittemmin ulkomainen pörssiomistus kasvoi n. 70 prosenttiin.

Jotkut meidän vastuulliset poliitikkomme suorastaan rukoilivat tuolloin ulkomaisia sijoittajia ja yrityksiä tulemaan tänne Suomeen. Ilkka Suominen, joka vapautti rahamarkkinat ja pankit yritysvaltauksiin, vapautti monikansalliset yritykset ja pankit valtaamaan puolestaan suomalaiset yritykset.

Toteuttaessaan sinisilmäisesti vapaan markkinatalouden ihanteita, poliitikoilta oli innostuksen huumassa unohtunut vapauden kääntöpuoli. Useimmat ulkomaiset jättiyritykset eivät osta täältä pimeästä pohjolasta tuotantokapasiteettia, vaan pääasiassa markkinaosuuksia. Samalla saadaan kilpailijat pois ja tehtaat pannaan naftaliiniin, kuten tuolloin Varta, Ovako, Mölnlycke, Tudor, Unilever, Partek jne.

Entinen pankinjohtaja, nykyinen eläkeläinen, Raimo Ilaskivi rohkeni kritisoida julkisuudessa entisten kollegoidensa toimintaa: ‘’Minusta pankkien pitää pysyä lestissään. Niiden pitää toisin sanoen toimia rahoituslaitoksina sen sijaan että yrittävät kontrolloida koko elinkeinoelämää”.

Vaikka tällainen syntipukkien kaivelu onkin enää tässä vaiheessa pankinjohtajien ja Wahlroosin mielestä hedelmätöntä ja tarpeetonta, on se kuitenkin hyvä tehdä, edes muistin virkistämiseksi. Jotta historia ei vähään aikaan toistaisi itseään.

Silloin raippaveron runtelema pankin pienasiakaskin voisi ehkä yhtyä noihin kasinotalouden kuohuissa konkurssin tehneen sijoittaja Jukka Keiteleen sanoihin: ‘’On aivan turhaa toistaa sitä, että pankkikriisi on pankkien omaa syytä. Onhan se, mutta pankkilaitos on kuitenkin pelastettava, sehän on välttämätön laitos’’. -Tosi on!

Jos jälkikäteen haluaa viisastella ja perätä laman suurimpia vastuunkantajia, tulee eittämättä mieleen kolme nimeä. Kaikki ovat pankkimiehiä. Jaakko Lassilalla ja Mika Tiivolalla oli yhdessä niin paljon valtaa, että jos heillä olisi ollut valtansa edellyttämää vastuuta, he olisivat voineet puhaltaa pelin heti alussa poikki. Samanlaista valtaa ja auktoriteettia oli silloin myös presidentti Mauno Koivistolla. Jos Urho Kekkonen olisi ollut vielä vallassa, moinen pankkien uhkapeli tuskin olisi ollut mahdollista.

Pankkimies Koivistoa voisi kritisoida myös siitä, että hän oli yksi “kovan markan kannattaja”, mikä edesauttoi laman syntyä ja syvensi sitä.

Ari Ojapelto
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä