lauantai 28. elokuuta 2010

Mihin tungetaan maataloudesta vapautuva “liikatyövoima”?

(Wahlroos)
JULKAISTU: Kansan Uutiset / Horisontti-palsta 25.11. 2003, Elonkehä 3 / 2004 otsikolla: Tehomaatalous - huono työnantaja, Vapaa Suomi 2 / 2006.


Maapallon kuuden miljardin väestöstä n. viisi miljardia asuu eriasteisissa kehitysmaissa. Niissä pääasiallisin tuotantoala on yhä maatalous. Näissä maissa pääosa kansasta saa elantonsa kuokkimalla muutaman aarin peltotilkkua tai paimentamalla muutaman kymmenen pään lammaslaumaa.

Kun näiden maiden tuotantoa aletaan “kehittää” länsimaiselle tehokkuustasolle, sieltä vapautuu satoja miljoonia ihmisiä tarpeettomien armeijaan.

Jos EU:n maatalous jätettäisiin markkinoiden armoille ja lopetettaisiin EU:n tukiaiset, Suomesta loppuisivat melkein kaikki tilat ja Euroopastakin suurin osa. Eurooppalaisetkin farmarit saavat puolet tuloistaan erilaisina EU:n tai kansallisina tukina. eurooppalaiset tilakoot ovat huomattavasti suurempia kuin Suomessa. Huvittavana yksityiskohtana voi todeta, että “vähävarainen” kuningatar Elisabeth oli joku vuosi sitten Englannissa suurin EU-tuen saaja koska tukea maksetaan hehtaarimäärän mukaan.


Meilläkin kolmanneksi rikkain suomalainen, “viljelijä” Björn Wahlroos kuittasi maataloustukia vuonna 2004 Halikon kartanon sokerijuurikastuotannolle 35 000 euroa ja vielä 200 hehtaarin viljatuet päälle. Vaikka Wahlroos on tullut tunnetuksi suoraselkäisenä, kaikenlaisen sääntelyn ja keinotekoisten tukiaisten vastustajana. Hän on todennut aikaisemmin julkisuudessa mm: “Olen subventioiden vastustaja niiden kaikissa muodoissa”.

Maatilojen lukumäärä on vähentynyt Suomessa 90-luvulla rajusti. Vuosikymmenen lopussa tiloja oli enää vajaat 80 000 ja entisen maatalousministeri Kalevi Hemilän näkemysten mukaan vajaan kymmenen vuoden kuluttua puolet tästä. Nykyisin tiloilla on keskimäärin noin 17 lehmää ja peltoa reilut parikymmentä hehtaaria. Se ei Hemilän mukaan riitä. Hän laskee, että investointi uuteen navettaan kannattaa tehdä siten, että lehmiä on vähintään 50-60. Viljatilan pitäisi olla vähintään sadan hehtaarin suuruinen. Koska tilat ovat Suomessa liian pieniä, neljäsosalla tiloista on nykyään muutakin yritystoimintaa.

Suomalaisella 20-30 hehtaarin tilalla ei olisi mitään mahdollisuuksia kilpailla amerikkalaista 1000-2000 hehtaarin tilaa vastaan. Vain pari miljoonaa farmaria 275 miljoonasta amerikkalaisesta ruokkii pääosin amerikkalaiset ja sen lisäksi tuottaa lähes puolet maailmalla kaupattavista vientielintarvikkeista.

Edes amerikkalainen maatalous ei pysty kilpailemaan ilman tukiaisia australialaisia, brasilialaisia, argentiinalaisia ja uusiseelantilaisia jättitiloja vastaan. Siellä on niinkin suuria tiloja, että farmarilla täytyy olla lentokone käytössään, jotta ehtisi aamulla töihin ja yöksi kotiin tilansa toiselta laidalta.

Tehomaatalous Euroopassa ei enää työllistä. Englannissakin toimii automatisoitu sikatila, jossa yksi ainut ihminen hoitaa 5000 sikaa. Ruokinta ja lannan luonti on täysin robotoitu ja automatisoitu.

Eurooppa tulee vielä olemaan ihmeissään, kun entiset itäblokin maat liittyvät EU:hun. Niiden teknisesti 50-luvun tasolla oleva maatalous tulee vapauttamaan miljoonakaupalla väkeä - kukaan vain ei tiedä mihin?

Vikkelimmät tanskalaiset ja ruotsalaiset liikemiesfarmarit ovat jo käyneet ostamassa esimerkiksi Puolasta konkurssitilassa olevilta puolalaisviljelijöiltä polkuhintaan pikkutiloja ja muodostaneet niistä 1000-2000 hehtaarin suurtiloja. He ovat investoineet tiloilla uusimpaan tuotantotekniikkaan ja sen suomalla kilpailukyvyllä saavat paikalliset maanviljelijät entistä ahtaammalle. Lopullisena tarkoituksena ei ole vallata pelkästään Puolan markkinoita, vaan myös EU:n markkinat, tullisuojien poistuttua.

Automaation syrjäyttämät työttömät teollisuusmaissa ovat vain pieni pisara siinä työttömien meressä, jonka tehomaatalous tulee aikaansaamaan kehitysmaissa. Ainakin jos WTO:n ja IMF:n uusliberalistisen talousopin varjolla MAI -vapaakauppasopimus saadaan koskemaan myös kehitysmaita.

Jo nyt kehitysmaiden parhaimmat maat ovat monikansallisten elintarvikejättien hallinnassa ja omistuksessa. MAI -sopimuksen seurauksena kehitysmaiden köyhien ei enää kannata kuokkia peltotilkkuaan, kun monikansallinen agrobisnes dumppaa puoli-ilmaisen ylituotantonsa suojattomiin kehitysmaihin.

Jos kehitysmaita halutaan auttaa, niin markkinatalouden opit pitäisi pitää mahdollisimman kaukana sieltä ja suosia pientuotantoa.

Tällaisesta markkinaehtoisesta tehotuotannosta me olemme saaneet jo pientä esimakua. Ei ole sattumaa, että Euroopan kaksi kohutuinta ruokaskandaalia, hullun lehmän tauti ja suu- ja sorkkatauti, ovat molemmat saaneet alkunsa Britanniasta.

Euroopan Unionin maatalouspolitiikan ytimenä on jo pitkään ollut ajatus tuottaa niin paljon ruokaa kuin mahdollista ja niin halvalla kuin mahdollista. Avainsanana siinäkin on kilpailun vaatima tehokkuus. Britannian elintarvikeketjussa se on toteutunut paremmin ja tehokkaammin kuin missään muualla EU:n maassa. Tehokkuudesta on kysymys, kun monikansalliset elintarvikejätit puristavat tuottajahinnat pohjiin, mutta “unohtavat” siirtää erotuksen kuluttajahintoihin.

Tehokkuuden puutteesta sen sijaan on kyse, kun pienet tuottajat joutuvat kilpailun puristuksessa jättämään leikin sikseen ja myymään tilansa suuremmille. Tilakokojen kasvaessa toiminta tehostuu ja karjankasvatuksesta tulee teollista liukuhihnapuuhaa. Tehokkuuden pyhän lehmän nimissä karjalle on myös syötetty “tehorehua” , jotta lihantuotantoyksiköt tuottaisivat mahdollisimman nopeasti mahdollisimman suuren hyödyn. Tehokkuuden nimissä harrastettiin “eläinkannibalismia”. Samalla tuli tosin synnytetyksi “hullun lehmän” tauti.

Hullun lehmän taudin seurauksena Britannian teurastamot piti saattaa uuden ajan vaatimusten tasolle. Pienille paikallisteurastamoille uudistukset kävivät liian kalliiksi, ja suuri osa joutui lopettamaan toimintansa.

Britanniassa oli siis suorastaan erinomaiset edellytykset luoda ja levittää tehokkaasti suu- ja sorkkatautia. Miten kalliiksi halpa liha viime kädessä oikein tulee? Nyt on jo jouduttu lahtaamaan satoja tuhansia eläimiä. Jotta tuottajat eivät jäisi aivan puille paljaille, EU osallistuu katastrofin kustannuksiin. Siis myös suomalainen veronmaksaja joutuu viimekädessä maksamaan tehomaatalouden riskien kustannukset.

Komissio ehdotti hullun lehmän taudin torjuntaan käytettäväksi EU:n varoja 971 miljoonaa euroa eli lähes 6 miljardia markkaa. Suurin osa BSE-rahoista (700 miljoonaa euroa) halutaan käyttää 1 700 000 naudan tuhoamiseen. Sillä tavalla “helpotettiin painetta” lihan hintoihin. Kuluttajat ovat vähentäneet Saksassa naudanlihan kulutusta puolella ja koko EU:ssa keskimäärin neljänneksellä. Maanviljelijät saavat 70 prosenttia markkinahinnasta antaessaan nautojaan tuhottaviksi.

Vapaiden markkinoiden nimissä WTO on Yhdysvaltojen painostuksesta ajanut hormonilihan vapauttamista EU:n markkinoille.

Tehotuotannon johdosta maailmalla on ylituotantoa kaikesta ruuasta. Ylijäämäviljaa syötetään eläimille ja viedään kaatopaikoille eikä nälkäisiin suihin. Viiniä kaadetaan viemäriin eikä janoisiin kurkkuihin. Suomessa herätti pientä pahennusta kun ylijäämäviljalla alettiin lämmittää polttouuneja. Viljalla todettiin olevan hyvä polttoarvo ja siitä saatiin parempi hinta polttoaineena kuin ruokana maailmanmarkkinoilta. Siellä hintataso on keinotekoisen alhainen, koska markkinat toimivat ylijäämäruoan kaatopaikkana.

Mitä sitten pitäisi tehdä, että maailman tärkein hyödyke hyödyttäisi myös kansalaisia, eikä vain sijoittajia. Ruoka on jokaisen maan kohdalla strateginen tuote, joka tulisi turvata kaikissa olosuhteissa, sillä 90 prosenttisesti ruoka tuotetaan vielä maakohtaisesti. Ruoan tuotannossa viennin ja tehotuotannon rajoituksilla pitäisi puuttua radikaalisti markkinoiden vapauden ytimeen.

Monikansallinen agrobisnes pitäisi kohtuuttoman verotuksen avulla tahallisesti ajaa konkurssiin suuntaamalla agrobisnekseen erityinen “lahtaus- ja raippavero”. Jokainen valtio voisi sosialisoida, pakkolunastaa tai ostaa konkurssipesistä muodollista korvausta vastaan maat ja jakaa ne muodollista korvausta vastaan maattomille. Kehitysmaissa tällainen maareformi on lähes ainoa keino lopettaa nälkä ja saada maat tulemaan toimeen omillaan. Ruoan tuotannon suhteen jokaisen maan tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen paikalliseen omavaraisuuteen. Ruoan tuonnille pitäisi asettaa kaikkialla tullit, ja tuontitarpeen ilmaantuessa jokainen maa saisi itse päättää tulliensa alentamisesta.

Teollisuusmaissakin tämä tehdastuotannoksi paisunut agrobisnes pitäisi palauttaa perheviljelmien tasolle. Tilan maksimikoko voisi olla noin 50-100 hehtaaria, tai tilan koko saisi olla vain sen kokoinen, että se ei voisi eikä saisi tukeutua ulkopuoliseen työvoimaan. Suomessa tämä ei juuri vaikuttaisi nykyiseen käytäntöön. Teollisuusmaissakin ruoan tuottamisessa pitäisi verotuksella suosia paikallista pientuotantoa ja -jalostusta. Vähän kalliimmalla ruoan hinnalla säästetään pitemmällä aikavälillä nykyiset tehotalouden eläinten polttoroviot, jotka viime kädessä tulevat kuitenkin veronmaksajien ja kuluttajien maksettaviksi.

Tukiaisia maksettaisiin käänteisen progression mukaan 20-50 hehtaarin tiloille. Sitä suuremmilta tiloilta otettaisiin tuet pois.

Ympäristöä pitäisi suojella turhalta rahtaamiselta tukeutumalla paikalliseen tuotantoon. Kuljetusten edullisuushan perustuu katoavien luonnonvarojen (öljyn) pitkäaikaiseen alihinnoitteluun.

Ääriesimerkkejä globaalitaloudesta on, että Belgiasta voidaan kannattavasti rahdata siellä kasvatettuja sikoja Parmaan Italiaan lahdattavaksi, jotta niihin voidaan lyödä merkkituotteen leima. Lihat tuodaan sitten Sveitsin kautta takaisin Belgian markkinoille. Tällainen järjetön rahtailu tulisi kannattamattomaksi.
Luomutuotantoa pitäisi myös verotuksellisesti suosia. Suomessa vasta yksi prosentti ruoasta tuotetaan luomumenetelmällä.

Kehitysmaiden velat ovat kasvaneet jo niin suuriksi, että niillä ei ole teoriassa eikä käytännössä millään aikavälillä mahdollisuutta maksaa niitä takaisin. Teollisuusmaiden pankkien tulisi antaa sinne vastuuttomasti tyrkyttämänsä velat anteeksi ja antaa kehitysmaiden aloittaa nollatilanteesta. Vuosikymmeniä kestäneen velkakierteen aikana kehitysmaat ovat ylisuurilla koroilla maksaneet jo moneen kertaan alkuperäisen velkansa.

Amerikkalainen taloustieteilijä Jeffrey Sachs ehdotti muutama vuosi sitten, että valtiokin voisi tehdä konkurssin. Ajatuksena oli, että koska valtiot joutuvat yritysten tapaan entistä enemmän toimimaan rahoitusmarkkinoiden ehdoin, niiden pitäisi myös voida pelastautua rahoituskriisistä kuten yritysten Yhdysvalloissa.

Jotta kehitysmaiden tilanne ei koko ajan pahenisi, kaikki mahdollinen tuki pitäisi ensisijaisesti kohdistaa syntyvyyden alentamiseen. Siihen pitäisi puuttua naisen aseman parantamisella antamalla heille yleistä peruskoulutusta, ehkäisyvalistusta ja antamalla erityisesti naisille pienyrityslainoja. Pienyritystoimintaa kehittämällä kehitysmaiden sosiaaliturvaa voitaisiin asteittain parantaa, jottei vanhustenturva olisi ylisuuren jälkeläislauman varassa.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä