lauantai 28. elokuuta 2010

Kuka johtaa Suomea?

(Christoffer Taxell, Jorma Ollila, Björn Wahlroos)
JULKAISTU: Demari 17.1 2002, Kirkko & Kaupunki 23.1.2002 (Lyhennettynä otsikolla: “Henki päästetty pullosta”), Kansan Uutiset 14.2.2002 otsikolla: “Poliitikot luovuttaneet valtansa pääomalle”, Länsi-Suomi 30.3.2002 lyhennettynä otsikolla: “Tuotanto kasvaa, jaettava ei”. Salon Seudun Sanomat 4.2. 2002 otsikolla: “Suomea ei ole enää vuosiin johdettu Suomesta”.

Nokian pääjohtaja Jorma Ollila ja Nordean hallituksen puheenjohtaja Vesa Vainio ovat parin viikon väliajoin alleviivanneet tarvetta alentaa Suomen veroastetta, jotta yritykset voisivat toimia kilpailukykyisesti eivätkä karkaisi ulkomaille. Molemmat ovat korostaneet sekä yritysverotuksen että fyysisten henkilöiden tuloveroasteikkojen nykyisin aiheuttamia ongelmia. Keskon pääjohtaja Matti Honkala on vaatinut jopa uutta “Sailaksen leikkauslistaa”.

Nyt poliitikot paheksuvat tätä TT:n yhteistä painostusohjelmaa ja pitävät sitä törkeänä uhkailuna. Poliitikoilta on jäänyt jotenkin ymmärtämättä, että Ollila ja Vainio tekevät vain työtään ajaessaan monikansallisten sijoittajien pääomien maksimaalista kasvattamista. Siitähän heille maksetaan. - Ja on sitä maksettukin.


Ollila on monikymmenkertaistunut tulonsa 90-luvulla ja Vainiokin on pystynyt nelinkertaistamaan omansa. Näistä kahdesta Ollila on kuitenkin peräti kahdeksankertaistanut Nokian liikevaihdon 90-luvulla ja tuonut Suomeen silti vain 6 200 uutta työpaikkaa. Elektroniikkateollisuus luonnollisesti osaa hyödyntää automaatiota ja teknologiaa parhaiten. Osakkeenomistajien osakkeitten pörssiarvoa Ollila sitä vastoin kasvatti näillä toimilla parhaimmillaan jopa 300-400 -kertaiseksi.

Vainio taas on heittänyt puolet henkilökunnastaan pihalle ja korvasi heidät itsepalveluautomaatiolla. Silti Vainio joutui fuusioimaan elinkelvottoman Meritan, joka on nyt täysin ruotsalaisten suuromistajien määräysvallassa. Siis yritysjohtaja voi sekä uusien työpaikkojen luomisella, että myös niiden hävittämisellä moninkertaistaa vuosiansionsa.

Kun Harri Holkeri ja Ilkka Suominen vapauttivat 90-luvun alussa valuuttamarkkinat, heidän olisi pitänyt ymmärtää, että monikansallinen pääoma tulee määräämään kehityksen vauhdin ja suunnan, eikä enää poliittinen johto. Nyt poliittinen johto joutuu vaan kiltisti nielemään yritysjohdon ja pääoman uhkailut. Heidän olisi jo tuolloin tullut ymmärtää tulevan kehityksen kulku, ja pyrkiä kansainvälisellä yhteistyöllä luomaan markkinavoimille sellaiset maailmanlaajuiset pelisäännöt, jotta tällaisia yritysjohdon uhkailuja ei tarvitsisi voimattomana vain niellä.

Poliitikot antoivat itseltään vallan ensin markkinavoimille ja sitten EU:lle. Hallintoneuvos Lauri Tarasti on sanonut sen ääneen: “Pari vuosikymmentä sitten poliitikoilla oli valtaa kaksi kertaa enemmän kuin nyt”. EU onkin tahkonnut paperia ja sääntöjä pilvin pimein. Viimeksi kuluneiden vuosien aikana EU on antanut noin 400 asetusta, 150 päätöstä ja 100 direktiiviä, siis noin 650 määräystä yhdessä vuodessa. Suomeakin sitovien EU-päätösten kokonaismäärä on peräti 28 000.

Liittokansleri Helmut Kohl aikanaan jo arvioi, että Saksa on menettänyt itsemääräämisoikeuksistaan peräti 70 prosenttia EU:lle.

Minäkin kannatan EU:ta ja Emua, mutta vasta sitten, kun poliitikot Euroopassa pystyvät ensin huolehtimaan siitä, että yhteiskunta ja kansalaiset saavat ulosmitattua kasvavasta tuotannosta veroja ja palkkoja tuotannon kasvun suhteessa. Nyt poliitikot ovat vapaaehtoisesti luovuttaneet markkinavoimille pidäkkeettömän vallan itseltään, joka demokratiassa periaatteessa heille kuuluisi.

Pientä orastavaa toivoa tähän demokratiavajeen toivottomuuteen antaa se, että tähän yhteiskuntien rapautuvaan tulopuoleen on kiinnittänyt huomiota EU:n entinen verokomissaari Mario Monti. Yhteiskunnan tulopuoltahan on sopeutettu markkinoiden vaatimuksiin palkansaajien kurjistumiskierteen avulla kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Hän on kauhukseen huomannut, että vuodesta 1980 lähtien palkansaajien verorasitusta on jouduttu kiristämään Euroopassa keskimäärin 20 prosenttia työttömien pitämiseksi hengissä. Jo ennestään olematonta pääomaverotusta, on taas kilpailukykysyistä, helpotettu yli kymmenellä prosentilla, jotta pääoma ei karkaisi Euroopasta pois. Meidän europoliitikot ovat olleet kehityksestä aivan hiljaa.

Melkein kaikki kansanedustajat, optioita hamuavat yritysjohtajat, valtionvarainministeriö Raimo Sailaksen johdolla, taloustoimittajat ja päätoimittaja Risto Uimonen (kirjassaan: “Häntä heiluttaa koiraa” ) kauhistelevat koko 90-luvun ajan valtion budjetin suuruutta. Kaikki ovat rinta rottingilla puhumassa säästöistä, leikkauksista ja joustoista ja paheksuvat sosiaalipummien paapomista.

Siksi on outoa, että he eivät ihmettele, miksi jaettava ei kasva vaikka tuotanto on kasvanut laman pohjalta 90-luvulla neljä kertaa nopeammin kuin EU-maiden kesiarvo (90%). Miksi he eivät puheissaan äänestäjilleen ihmettele, miksi valtion budjetti on niin onnettoman pieni eikä kasva? Valtion budjetti oli vuonna 1980 noin 50 miljardia. Vuoteen 1990 mennessä se oli kolminkertaistunut 150 miljardiin.
Koko 90-luvun budjetti polki paikallaan ollen alle 200 miljardia vaikka teollisuustuotanto kasvoi 90-luvulla kymmenessä vuodessa peräti 57 prosenttia. 80-luvulla, jolloin olimme jo “Euroopan Japani”, vaikka vastaava kasvu oli vain 35 prosenttia.

Jos valtionvarainministerimme ja valtiosihteeri Sailas olisivat olleet tehtäviensä tasolla ja kyenneet ulosmittaamaan jaettavaa kasvavan tuotannon suhteessa, budjettimme tason olisi pitänyt olla vuonna 2000 yli 300 miljardin suuruusluokkaa. Siitä summasta olisi riittänyt jaettavaa kaikille tarvitseville ja niille muutamille sosiaalipummeille, joita on toki joukossa aina mukana. Loputon yhteiskunnan terveys-, koulutus- ja kulttuuripalvelujen leikkaus- ja supistuslinja voitaisiin vihdoin lopettaa.

Nyt poliitikot vain ihmettelevät ja kauhistelevat jälkikäteen, kuinka tuloerot ovat 90-luvulla levähtäneet ja leipäjonot ilmestyneet katukuvaan. Heitä ei edes tunnu häiritsevän se, että vaikka Suomen bruttokansantuote kasvoi 90-luvun puolivälistä 500 miljardista 800 miljardiin, 300 miljardin kasvu valui melkein kokonaan vain noin 20 000 rikkaimman suomalaisen taskuun.

Tämä kehitys on poliitikkojen täysin tietoisen valinnan tulos. Kun täysin vapaan markkinatalouden henki on tietoisesti päästetty pullosta ulos, on sitä entistä vaikeampi tunkea sinne takaisin. Onneksi sentään muutama valistuneempi poliitikko on liittynyt Attac -järjestöön, joka on ottanut edes ongelman esille kun poliitikot eivät ole siihen kyenneet.

Nyt koko poliittinen järjestelmä on täysin pörssin ja sijoittajien armoilla. Poliitikot joutuvat alistumaan kansainväliseen verokilpailuun, eli he itse asiassa kilpailevat siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään maassa harjoitettavasta teollisesta tuotannosta ja sen kasvusta. Ymmärtämättömyyttään heistä on tullutkin pääoman edustajia. Kansan edustajia he eivät ole olleet enää aikoihin.

Nyt Ollilat ja Vainiot sanelevat poliittisille päättäjille toimintansa reunaehdot. Poliitikoilla ole enää muuta mahdollisuutta kuin jakaa heille lisää ilmaisia peltihalleja, tuotanto-, teknologia- ja kehitysavustuksia, ilmaiseksi koulutettuja insinöörejä ja kaikenlaisia verohelpotuksia.

Vainio valittaa kovaa yhteisöverokantaa vaikka yrityksiä koskeva verotus Suomessa 29 prosenttia eli selvästi alhaisempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin. (33 prosenttia). Laajasta veropohjasta ja poistoista johtuen yritysten todellinen veroaste on vain 16 prosenttia.

Yritysjohtajat vaativat kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä yhä lisää helpotuksia, vaikka olemme saaneet viime vuosina ylpeänä lukea kansainvälisiä kilpailukykyraportteja, joissa Suomi vuosi vuodelta on noussut lähemmäksi kärkeä. Tänä vuonna kaksi luetuinta raporttia noteerasivat Suomen maailman parhaimmaksi paikaksi yrityksille ja kolmas rankkasi kolmanneksi parhaaksi.

Mutta kansainvälisen pääoman ahneudelle ei löydy kohtuutta. Mitä enemmän he saavat, sitä enemmän he vaativat. Ja markkinatalouden “vapaan kilpailun” nykyiset säännöt on luotu vain heidän ehdoilla. Ja poliitikot joutuvat sivuraiteelta seuraamaan pörssin vuoristorataa ja odottelemaan seuraavaa lamaa ja ihmettelemään, mistä taas kasvavalle työttömyydelle löytyy rahoittajia.

Meillä ekonomistit hyssyttelevät nyt, että mitään 90-luvun lamaa ei ole tulossa, koska yritysten taseet ovat loistokunnossa ja yritykset ovat jo vähentänet organisaatiostaan liiat “läskit” (=henkilökunnan) pois.
Näiltä uusliberalistisilta taloustieteilijöiltä on kuitenkin unohtunut mainita, että tässä globalisoituneessa yritysmaailmassa yritysjohtajilta ja sijoittajilta on kadonnut 90-luvulla myös työllistämisen moraali ja -velvollisuus. Ainoaksi moraaliseksi ohjenuoraksi on tullut pääomien tuoton maksimoiminen. Nyt yritysjohdon arvomaailmassa tuottovelvoite menee aina työllistämisvelvoitteen edelle.

Yritysjohtajista on tullut pelkkiä pääoman juoksupoikia ja teknologian avulla myös vähän kärjistetysti ilmaistuna pääoman “palkkatappajia”. Kaikki yhteiskuntavastuu ja patruunahenki on kadonnut globalisaation syövereihin. Ennen sentään tehdaspatruuna rakensi työpaikan lisäksi duunarille asunnot, koulut, urheilukentät, sairaalat ja jopa kirkonkin. Nyt he keskittyvät teknologian avulla “eliminoimaan” tuotantoprosessista mahdollisimman monta työpaikkaa, jotta osakekurssi nousisi ja heidän omat optionsa ja bonuksensa toteutuisivat maksimaalisesti.

Ollilan ja Vainion lausunnot ovat tästä hyviä esimerkkejä. Nokia on ollut viime vuosina Suomen ja koko maailman menestyksekkäimpiä ja voittoa tuottavimpia yrityksiä. Kuitenkin Ollila on laittanut konsernistaan jo yli 6 000 erityisosaajaa pihalle (Suomestakin yli 2 000) koska Ollilan mukaan “Nokia ei halua vaarantaa tuloskuntoaan edes matalasuhdanteessa”. Samoin Björn Wahlroosin Sammossa ollaan laittamassa lähes tuhat ihmistä pihalle, vaikka yritys suorastaan rypee rahoissa.

Amerikkalaisten sijoittajien vaatimuksesta ja pääoman juoksupoikina sekä Ollila että Vainio ovat uhkailleet vievänsä pääkonttorinsa ja emoyhtiönsä pois Suomesta, jos verotusta ei alenneta ja sijoittajat eivät saa sitä tuottoprosenttia mihin ovat 90-luvulla parhaimmillaan tottuneet. Vainiolla ei itse asiassa ollut muita vaihtoehtoja kuin uhkailla pääkonttorin siirtämisellä, koska varsinaiset konttorinsahan pankit ovat siirtäneet jonnekin ihmisten ulottumattomiin jo ajat sitten.

Kun Vainion varoitus, että Nordean emopankki siirtyy muualle, toteutuu, pankissa ei oikeastaan mikään muutu. Nordean ydin on jo muualla, ja emopankin sijaitseminen juridisesti Suomessa on konsernijohdolle pidemmän päälle hankalaa.

Tavallinen kansan palveleminen on pankkien toimesta jo niin unohdettu niin, että jopa pääministeri Paavo Lipponen ehdotti uudenvuoden tervehdyksessään, että myös pankit alkaisivat ajaa syrjäytyneiden asiaa. Pankinjohtajien ammattitaidottomuudesta ja vastuuttomuudesta seuranneen laman jäljiltä ylivelkaantumisen ja köyhyysongelmiensa kanssa kamppailee viekin yli 10 000 yrittäjää.

TT:n uusi puheenjohtaja Christoffer Taxell otti osaa verokeskusteluun ja kommentoi osuvimmin. Hän totesi asian kaunistelematta: “Päivän päättyessä yrityksessä päättävät omistajat”. Siis eivät edes Ollila ja Vainio päätä yritystensä pääkonttorinsa sijoituspaikkaa tulevaisuudessa. Suomi ja Helsingin pörssi eivät ole mitään, jos amerikkalaiset sijoittajat päättävät, että Suomessa ei tulevaisuutta.

Kymmenkunta suomalaista yhtiötä tutkailee TT:n Tarmo Korpelan mukaan pääkonttorinsa siirtoa jonnekin veroparatiisiin tai yritysystävälliseen maahan. Ruotsista jo 50 yrityksen pääkonttorit on siirretty muualle, jotta ne rikastuttaisivat maksimaalisesti osakkeenomistajia.

Vielä muutama vuosi sitten huonokuntoisen Meritan joutuessa ulkomaiseen omistukseen pääjohtaja Vainio rauhoitteli, että “sillä ei ole mitään väliä, kuka yritykset nykyään omistaa”. Hänen nykyiset lausuntonsa todistaa, että kyllä sillä on jotain väliä.

Mitä enemmän yritykset ovat kansainvälisten sijoittajien pelinappuloina, sitä nopeammin työpaikat ja pääkonttorit häviävät Suomesta. Sijoittajien kuristusote sen kun vain tiukkenee voimattomien ja tahdottomien poliitikkojemme kaulan ympärillä, eivätkä he ymmärrä tehdä asialle mitään.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä