keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Verotuksen “reiluus” on eri asia kuin oikeudenmukaisuus

(Ylä-Liedenpohja)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 10.4. 2002, Salon Seudun Sanomat 25.3. 2002 otsikolla: “Reiluun verotukseen pitkä matka”.


Verotus on ilmeisesti tulossa seuraavien vaalien vaaliteemaksi. Ainakin lukuisat päättäjien puheenvuorot ennakoivat sitä.

Myös kansantaloustieteen professori Jouko Ylä-Liedenpohja otti äskettäin kantaa Helsingin Sanomissa (14.3.) otsikolla: “Mitä vaatisikaan verotuksen reiluus” kommunistipuolueen puheenjohtaja Yrjö Hakasen kirjoitukseen (10.3.) joka alkoi otsikolla: “Pääomatuloja olisi verotettava samalla tavalla kuin palkkoja”.

Ylä-Liedenpohja jätti vastaamatta Hakasen verotusta koskeviin aivan asiallisiin kysymyksiin. Sen sijaan hän jatkoi taloustieteellistä kikkailua “reiluuden” nimissä viitaten yhteen Hakasen varomattomasti käyttämään sanaan.

Vaikka Suomessa on tapahtunut Suomen taloushistorian suurin tulonjako palkansaajilta pääoman hyväksi, verovaroilla elävä kansantaloustieteen professori ehdottaa lisää verohelpotuksia pääomalle verotuksen “reiluuden” nimissä.

Vaikka yhteisöverokanta eli yrityksiä koskeva verotus on Suomessa 29 prosenttia eli selvästi alhaisempi kuin teollisuusmaissa keskimäärin (33 prosenttia). Laajasta veropohjasta ja poistoista johtuen yritysten todellinen veroaste on todellisuudessa vain 16 prosenttia.

Miksi Ylä-Lidenpohja haluaa pääoman verotukseen helpotusta palkkaverotuksen kustannuksella? Onko jotenkin moraalisesti arvokkaampaa toimintaa, kun rikas makuuttaa joutilasta rahaansa osakkeissa ja odottaa sitten sohvalla maaten niiden osinkoja ja arvonnousua?

Samaan aikaan taas palkansaaja työskentelee heille niska limassa pitkää päivää laiminlyöden perhettään ja maksaa palkastaan EU-maiden korkeimpiin kuuluvaa kokonaisveroastetta. Eikö reiluuden nimissä tilanteen pitäisi olla päinvastoin?

Yhteiskunnan pääasialliset verotulot muodostuvat teollisuusmaissa yleensä työntekijöiden tulo- ja kunnallisveroista, erilaisista sosiaaliturvamaksuista ja arvonlisäveroista. Vähäisemmässä määrin taas yritysveroista, omaisuusveroista, erilaisista valmisteveroista, ympäristöveroista, jne. Siis pääsääntöisesti yhteisölle kertyneen jaettavan maksaa aktiivi, työssä käyvä väestö.

Ylä-Liedenpohjan ja talouslehdistön julkinen valitusvirsi pitää yllä hokemaa, että Suomen korkea veroprogressio tappaa työhalut ja estää työllistämisen. Korkea veroprogressio on kuitenkin tahallisesti ylläpidetty valhe.

Kaikista yhteiskunnan keräämistä veroista ja palkansaajiin kohdistuvista veroluontoisista maksuista vain alle 15-20 prosenttia sisältää progressiivisia veroja. Ainoastaan valtion tuloverot ovat progressiivisesti verotettuja.

Esimerkiksi vuonna 1998 valtion tuloverot olivat n. 40 miljardia. Kunnallisverot n. 55 miljardia. Arvonlisä- ja muut kulutusverot toivat valtion kassaan n. 98 miljardia. Sosiaaliturvarahastoihin kerättiin 87 miljardia. Kunnallisverot, arvonlisäverot ja erilaiset palkkaperusteiset sosiaaliturvamaksut edustavat yli 85 prosenttia kaikista veroista. Ne eivät ole progressiivisia.

Siis osa-aikainen siivooja maksaa käytännössä 85-prosenttisesti palkastaan samalla veroprosentilla veroja yhteiskunnalle kuin esimerkiksi suurituloinen vuorineuvos. Vaikka palkansaajien kokonaisverorasitus Suomessa on maailman korkeimpia, koko verotuksen veroprogressio on käytännössä olematon.

Suurituloiset voisivat hyvin lopettaa valittamisensa kohtuuttomasta veroprogressiostaan. Sitten vasta kun valtion tulovero, kunnallisvero ja sosiaali- ja eläkemaksut lasketaan yhteen ja niitä kaikkia verotettaisiin progressiivisesti, silloin voitaisiin puhua kovasta veroprogressiosta ja työn kannustavuuden puutteesta.
Viime vuonnakin sadasta suurituloisimmasta suomalaisesta, noin puolella oli veroprosentti 30 prosentin tuntumassa. He ulosmittasivat tulonsa alhaisesti verotettuna pääomatulona. Onko sekin Ylä-Liedenpohjan mielestä reilua?

Poliitikot ovat moraalisista ja eettisistä syistä päätyneet verotusperiaatteissa progressiiviseen verotusmuotoon. He ovat hyväksyneet periaatteen, että rikkaitten pitää maksaa tuloistaan veroja suhteessa enemmän kuin köyhän. Tämän oikeudenmukaisuusperiaatteen pitäisi kuulua myös taloustieteen keskeisiin päämääriin. Sen tulisi toimia myös elävässä elämässä ja verotuskäytännössä.
Ylä-Liedepohja kirjoitti jo vuonna 1996 (4.3.) Helsingin Sanomissa otsikolla: ”Työ on liian kallista” pääoman puolesta ja palkansaajia vastaan.

Hän kirjoitti: “Huutokaupassa jokaiselle tavaralle löytyy aina ostaja, jos sen hinta laskee tarpeeksi alas. Työhön pätee aivan sama laki, jos markkinat saavat toimia ilman vastavoimia”. Vastavoimilla Ylä-Liedepohja tarkoittaa ammattiyhdistysliikettä, joilta “pitäisi vain rohkeasti ottaa puhti pois”.

Pieni taloudellinen historiankertaus on Ylä-Liedepohjallekin paikallaan. Vielä 80-luvulla työntekijöiden palkat ja reaaliansiot nousivat reippaasti. Silti teollisuuden kasvuvauhti oli kovempi kuin Euroopan teollisuusisuusmaiden keskiarvo. Suomen teollisuus siis pystyi syömään muiden maiden markkinaosuuksia, vaikka palkkataso nousi rajusti.

Sitten tuli lama. Suhteellista hintakilpailukykyä jouduttiin hakemaan kahdella perättäisellä devalvaatiolla. Palkansaajaa kyykytettiin ja kurjistettiin. Niiden ostovoima taantui kymmenen vuoden takaiselle tasolle. Teollisuuden työvoimakustannukset Suomessa alenivat nopeimmin kuin koko Euroopassa. Vuonna 91 ne olivat 21 dollaria tunnissa. Vuonna 93 enää 15 dollaria (Lähde: International Financial Markets).
Euroopan teollisuusmaiden suurimmilla palkanalennuksilla Suomen teollisuuden kilpailukyky parani huimasti. Kun suhteellisilla yksikkötyökustannuksilla mitattuna teollisuuden kilpailukykyindeksi oli 100 vuonna 91, niin jo vuonna 93 se oli hypähtänyt jo 150:een (Lähde: OECD, Merrill Lynch).

Palkkojen suhteellisen alenemisen seurauksena ja kilpailukyvyn lisääntymisestä huolimatta, työvoiman tarve ei kasvanutkaan. Työttömyys rävähti sadan tuhannen tasolta puoleen miljoonaan. Kävikin aivan päin vastoin, kuin Ylä-Liedepohja teoretisoi.

Toinen, vieläkin uskomattomampi on Ylä-Liedepohjan väite: “Työttömyys on vähennettävissä 100 000 tasolle nollakasvullakin. Se edellyttää vain työn hinnan joustoa estävien yhteiskuntarakenteiden purkamista”.

Vuosina 94 ja 95 teollisuustuotanto kasvoi kahtena perättäisenä vuotena peräti kymmenen prosentin vuosivauhtia. Silti teollisuuteen saatiin vaivaiset 30 000 uutta työpaikkaa. Nekin ovat pääasiassa osa- ja määräaikaisia. Työpaikkoja ei siis syntynyt enää tuotannon kasvun suhteessa. Ylä-Liedepohjaltakin on jäänyt ymmärtämättä teknologian ja automaation yhteiskunnalliset vaikutukset nykyisessä teollisuus- ja palvelutuotannossa.

Automatisoituva tuotanto ei tarvitse määräänsä enempää työvoimaa, vaikka palkkataso alennettaisiin Viron tasolle. Kaiken kukkuraksi automatisoitunut tuotanto on yhteiskunnan kannalta käytännössä laillistettua veronkiertoa.

Suomalainen teollisuus sai palkkojen alenemisella hetkeksi kilpailukykyä ja syötyä muiden markkinaosuuksia. Työttömyys ja ostovoiman heikkeneminen siirtyi vain muihin teollisuusmaihin. Maailman teollisuustuotannon kasvuvauhti ei suinkaan kasvanut kymmenen prosentin vuosivauhdilla, vaan on hyytynyt 90-luvulla lähes nollasummamarkkinoiksi. Jatkossa näille markkinoille on entistä vaikeampi kaupata automatisoidulla tuotannolla tuotettuja huipputuotteita.

Vaikka Suomessa automatisoituneella vientiteollisuudella koneet kävivät pari vuotta punaisina, se ei saanut kotimarkkinateollisuutta vauhtiin, niin kuin aina ennen. Palkkojen alenemisen seurauksena kotimarkkinoilta oli ostovoima alentunut.

Kummallista, että Ylä-Liedepohja ei ole kansantaloustieteilijänä ihmetellyt maailman teollisuustuotannon kasvuvauhdin hiipumista. Varsinkin, kun teollisuustuotannon tuotantokyky ja pääoman tuottavuus on sitä vastoin parantunut viime vuosina merkitsevästi.

Toisen maailmansodan jälkeen koko maailman teollisuuden kasvuvauhti oli parhaimmillaan toistakymmentä prosenttia. 60-luvulla keskimäärin vielä kuusi prosenttia. 70-luvulla enää neljä prosenttia. 80-luvulla vain runsas kaksi prosenttia. (Lähde: International Trade 90-91, Gatt)

90-luvun alussa lipsahdettiin parina vuotena jo negatiiviselle puolelle. Eikä nykyinen maailmanlaajuinen kehitys näytä yhtään paremmalta. Japani on ollut kymmenen vuotta koomassa. Kaukoidän tiikereiden kupla puhkesi. Eurooppa on polkenut paikallaan. Venäjä meni rähmälleen. Etelä-Amerikan maat ovat lähes suoritustilassa. Ja ainoan kasvualueen, Yhdysvaltojenkin kasvu on alkanut hiipua.

Luulisi kansantaloustieteilijän, joka elää yhteiskunnan verovaroilla, miettivän myös sitä, että saako yhteiskunta verotuloja (jotka kiertyvät takaisin ostovoimaksi myös professorin ostovoimana) tuotannon KASVUN SUHTEESSA?

Samoin, kasvaako valtakunnan palkkapotti (kotimarkkinoiden ostovoima) tuotannon KASVUN SUHTEESSA? Kansantaloustieteilijän, jos kenen, tulisi miettiä pitääkö tuotannon ylipäätään hyödyttää ympäröivää yhteiskuntaa, eikä pelkästään muutamaa rikasta.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä