Uudella taloudella” on uudet uhkaavat kasvot
(Johny Åkerholm)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 13.12. 2000.
“Uusi talous” on muoti-ilmaus, jolla ei ole yksiselitteistä määritelmää. Lähinnä tietotekniikan nopeaan etenemiseen ja sen uusiin mahdollisuuksiin liittyvää kehitysvaihetta kaikessa taloudenpidossa kutsutaan yleensä uudeksi taloudeksi.
Kysymys on talouden uusista teknologisoituneesta toimintavälineistöstä, jonka vaikutukset ovat yhtä mullistavat kuin aikanaan teollisen vallankumouksen höyry- ja polttomoottoreilla. Nyt muutos ei koske ainoastaan teollisuutta vaan kaikkia yhteiskunnan toimijoita globalisoituneessa maailmassa.
Uusi talous on saanut taloustieteilijät ja ekonomistit ymmälle, koska vanhat taloustieteen lainalaisuudet eivät tahdo toimia enää kuten teorian mukaan pitäisi.
Esimerkiksi valtionvarainministeriössä alivaltiosihteeri Johnny Åkerholm on uudesta taloudesta niin ymmällään, että vaati äskettäin Suomen Pankilta laajempaa talousanalyysiä siitä, miten talouden lainalaisuudet toimivat yhteisen eurorahan oloissa.
Uuden talouden apostolien mukaan teknologian vallankumous on mullistanut koko maailmantalouden suhdannesyklit niin, ettei nousukautta enää seuraisikaan vääjäämättä laskukausi ja lama. Tunnettu kalifornialainen talouskeskustelija, Berkeleyn yliopiston professori J. Brandford DeLong ottaa esimerkiksi taloustieteen klassikon, brittiläisen A. W. Phillipsin 1950-luvun lopulla kehittämän teorian, jonka mukaan työttömyyden aleneminen kiihdyttää inflaatiota.
“Phillipsin käyrä piti Yhdysvalloissa täsmällisesti paikkansa vuosina 1965-94. Sen jälkeen se ei ole enää toiminut. En voi tietenkään varmuudella väittää, että tämä olisi uuden talouden ansiosta”. Brand DeLong on todennut.
Hän muistuttaa, että Yhdysvaltain työttömyysaste putosi vuonna 1994 runsaaseen kuuteen prosenttiin eli siihen pisteeseen, joka johti vielä 1980-luvulla inflaation kiihtymiseen. Nyt ei kuitenkaan käynyt näin. Päin vastoin, inflaatio on pysynyt aisoissa, vaikka työttömyys on supistunut uudelleen neljän prosentin pintaan.
Taloustieteilijät ovat yrittäneet selittää muutosta tuottavuuden kasvulla. Työn tuottavuus on kohonnut Yhdysvalloissa viime vuodet keskimäärin 2,75 prosentin vauhtia eli kaksi kertaa enemmän kuin vuosina 1970-95. “Uusi talous nostaa tuottavuutta vuosittain ylimääräiset 1-1,5 prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että palkkoja voidaan nostaa vastaavasti ilman inflaation vaaraa”.
Brand DeLong kuuluu uuden talouden optimistiseen koulukuntaan, joka tuntuu olevan tällä hetkellä niskan päällä Yhdysvalloissa. Mutta on myös epäilijöitä, joiden mielestä uusi talous on pelkkä harhakuvitelma. Heidän mielestään uuden talouden synnyttämä talous ei ole todellista, koska se ei perustu yhtiöiden tuloksiin vaan tulevaisuuden odotuksiin, jotka ovat nostaneet pörssikurssit pilviin.
Näin väittää taloustieteen Nobelilla palkittu professori Paul A. Samuelson, joka on muistuttanut toistuvasti, etteivät talouselämän ankarat lait ole muuttuneet miksikään uuden teknologian takia. Toisin sanoen taantumia ja lamakausia nähdään myös 2000-luvulla.
Palkkakustannusten karkaamisesta inflaation kiihdyttäjänä puhutaan paljon, mutta tosiasiassa työnantajat ovat pitäneet palkat kurissa, arvioi johtaja Steven Gross William M. Mercer -konsulttiyhtiöstä. Konsultti tutki 2 400 yhdysvaltalaisen firman palkkanäkymät. Grossin mukaan yritykset tarjoavat palkankorotusten asemesta mm. optioita ja bonuksia. Konsultti uskoo, että eriarvoisuus on poikaa palkkapolitiikassa.
Voimakas tuottavuuden paraneminen pitää yksikkötyövoimakustannukset kurissa. Itse asiassa työvoimakustannukset ovat laskussa, eikä ensi vuodeltakaan ole odotettavissa nousua, arvioi Merill Lynchin pääekonomisti Bruce Steinberg. Tuottavuus on kohonnut USA:ssa jo viisi vuotta kovinta vauhtiaan sitten 1960-luvun puolivälin. Erityisesti teknologiainvestoinnit ovat parantaneet tuottavuutta. Steinbergin mukaan USA:n talousihme perustuu juuri tuottavuuteen. Tuottavuuskasvun ansiosta inflaatio pysyy pienenä ja yritysten voitot suurina.
Voimakasta tuottavuuden kasvua on pidetty Yhdysvalloissa todisteena siitä, että taloudessa on meneillään voimakas murros. Presidentti Bill Clintonin talousneuvonantaja Sandy Davis perusteli murrosta sillä, että aina aikaisemmin noususuhdanteen jatkuessa pitkään, tuottavuus on lähtenyt laskuun. Nykyinen noususuhdanne on poikkeus. Talouskasvu on jatkunut Yhdysvalloissa jo kymmenen vuotta, ja tuottavuus näyttää kasvavan aina vain nopeammin.
Suuri ero Suomen ja Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksessä on siinä, että tuottavuuden kasvu oli Suomessa korkeimmillaan 1990-luvun alussa. Syynä oli lama, joka tappoi lähes 50 000 “kannattamatonta” yritystä ja heitti 100 000 työntekijää ulos teollisuusyrityksistä.
Laman aikana Suomi kävi läpi voimakkaan rakennemuutoksen. Taloustieteilijät puhuvat tässä yhteydessä mielellään ns. “luovasta tuhosta”. Viime vuonna työn tuottavuus kasvoi Suomen teollisuudessa 6,9 prosenttia, eli tuon verran enemmän tavaraa valmistui tunnissa per tekijä.
Tuottavuuden kasvu on ainakin teoriassa hyväksi sekä palkansaajille että työnantajille. Se antaa enemmän palkanmaksuvaraa ja voitontekomahdollisuuksia ilman, että inflaatio kiihtyisi.
Teoria on kuitenkin teoriaa. Tuottavuushyödyt uudessa taloudessa eivät jakaudu kaikille enää tasapuolisesti niin että ostovoima kasvaisi tuotannon kasvun suhteessa.
Työntekijöiden reaaliansiot kasvoivat viime vuonna 1,5 prosenttia, teollisuudessa kaksi prosenttia. Tuottavuuden kasvu hipoi seitsemää prosenttia teollisuudessa. Näin katsottuna työnantajan työvoimakustannukset alenivat suhteellisesti melkoisesti. Myös tänä vuonna työntekijöiden reaaliansioiden kehitys jää vaatimattomaksi. Siitä pitää huolen lähes neljän prosentin vauhtia laukkaava inflaatio. Tuottavuuden kasvusta näyttääkin olleen viime vuosina enemmän iloa työnantajille kuin palkansaajille.
Suomennettuna se tarkoittaa, että kun teknologian “vapauttamasta” tavallisesta työvoimasta on jatkuvaa ylitarjontaa ja lopullista alikysyntää, se pitää palkat automaattisesti kontrollissa ja inflaatiopaineet kurissa. Nykyinen inflaatio ei johdu palkankorotuksista vaan Euron kurssin aliarvostuksesta ja öljyn hinnan kolminkertaistumisesta.
90-luvulla palkansaajien reaalinen ostovoima kasvoi vain 12 prosenttia. Kotitalouksien käytettävissä oleva tulo henkeä kohti kasvoi reaalisesti vaivaiset 5,8 prosenttia melkein kymmenessä vuodessa (v. 89-98). Ostovoima henkeä kohden kasvoi siis vuodessa runsas puoli prosenttia vaikka laskelmissa on jo huomioitu yhteiskunnan mittavat tulonsiirrot.
Jotta yrittäjyyden- ja uusien työpaikkojen kasvulle olisi edes teoreettiset kasvumahdollisuudet, ostovoiman vuosittainen kasvu pitäisi olla suurempi kuin tuottavuuden kasvu. Tuottavuuden keskimääräinen vuosikasvu on kuitenkin 90-luvulla on ollut melkein viisi prosenttia.
Ostovoiman olemattomasta kasvusta kertoo myös muutokset kansantulon jakaumassa. 90-luvulla (vv. 89-98) palkkojen osuus kansantulon jakaumasta on pienentynyt 55 prosentista 46,8 prosenttiin. Työnantajien maksamien sosiaalimaksujen osuus on myös pienentynyt 16 prosentista 12,6 prosenttiin.
Pääomatulot ja yritysten voitot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25,4 prosenttiin.
90- luvulla on siis tapahtunut Suomen historian suurin tulojen ja varallisuuden uusjako. Rikkaitten rikastuminen ei ole kanavoitunut kulutuksen lisääntymiseen vaan pääasiassa harvojen menestyjien pörssikeinottelupeliin ja sijoituksiin ulkomaille. Vuoden 1998 jälkeen kehitys on kiihtynyt entisestään. Vuosikymmenen lopussa pörssivallisuudesta 70 prosenttia oli kansalaisista vain puolen prosentin omistuksessa.
Duunari on menettänyt teknologisoituneessa uudessa taloudessa markkina-arvonsa. Tuotanto tarvitsee enää muutamia gaussin -käyrän oikean laidan huippuosaajia. Niistä käydään maailmanlaajuista kilpailua. Vähän kärjistetysti voidaan sanoa, että niistä on tullut monikansallisen pääoman tarvitsemia “palkkatappajia”. Heille pääoma on valmis maksamaan huippupalkkoja, bonuksia ja optioita sen mukaan, kuinka he pystyvät “eliminoimaan” rivimiehiä liukuhihnan äärestä tehokkaammilla tietokoneohjelmilla ja mahdollisimman vähän työvoimaa tarvitsevalla tuotanto- ja itsepalveluteknologialla. Rividuunarista on tullut sietämättömän kallis tuotannontekijä, koska pääosa kaikista veroista ja sosiaalimaksuista kohdistuu yhä pienenevään ihmistyöhön.
Globaali markkinatalous ja vapaaksi laskettu pääoma pakottaa valtiot, kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä, keventämään pääomaverotusta ja yhteiskunnan sosiaalipalveluja. Vaikka poliitikkojen pitäisi ohjata kehitystä päinvastaiseksi. Uudella taloudella on uudet uhkaavat kasvot.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Kansan Uutiset 13.12. 2000.
“Uusi talous” on muoti-ilmaus, jolla ei ole yksiselitteistä määritelmää. Lähinnä tietotekniikan nopeaan etenemiseen ja sen uusiin mahdollisuuksiin liittyvää kehitysvaihetta kaikessa taloudenpidossa kutsutaan yleensä uudeksi taloudeksi.
Kysymys on talouden uusista teknologisoituneesta toimintavälineistöstä, jonka vaikutukset ovat yhtä mullistavat kuin aikanaan teollisen vallankumouksen höyry- ja polttomoottoreilla. Nyt muutos ei koske ainoastaan teollisuutta vaan kaikkia yhteiskunnan toimijoita globalisoituneessa maailmassa.
Uusi talous on saanut taloustieteilijät ja ekonomistit ymmälle, koska vanhat taloustieteen lainalaisuudet eivät tahdo toimia enää kuten teorian mukaan pitäisi.
Esimerkiksi valtionvarainministeriössä alivaltiosihteeri Johnny Åkerholm on uudesta taloudesta niin ymmällään, että vaati äskettäin Suomen Pankilta laajempaa talousanalyysiä siitä, miten talouden lainalaisuudet toimivat yhteisen eurorahan oloissa.
Uuden talouden apostolien mukaan teknologian vallankumous on mullistanut koko maailmantalouden suhdannesyklit niin, ettei nousukautta enää seuraisikaan vääjäämättä laskukausi ja lama. Tunnettu kalifornialainen talouskeskustelija, Berkeleyn yliopiston professori J. Brandford DeLong ottaa esimerkiksi taloustieteen klassikon, brittiläisen A. W. Phillipsin 1950-luvun lopulla kehittämän teorian, jonka mukaan työttömyyden aleneminen kiihdyttää inflaatiota.
“Phillipsin käyrä piti Yhdysvalloissa täsmällisesti paikkansa vuosina 1965-94. Sen jälkeen se ei ole enää toiminut. En voi tietenkään varmuudella väittää, että tämä olisi uuden talouden ansiosta”. Brand DeLong on todennut.
Hän muistuttaa, että Yhdysvaltain työttömyysaste putosi vuonna 1994 runsaaseen kuuteen prosenttiin eli siihen pisteeseen, joka johti vielä 1980-luvulla inflaation kiihtymiseen. Nyt ei kuitenkaan käynyt näin. Päin vastoin, inflaatio on pysynyt aisoissa, vaikka työttömyys on supistunut uudelleen neljän prosentin pintaan.
Taloustieteilijät ovat yrittäneet selittää muutosta tuottavuuden kasvulla. Työn tuottavuus on kohonnut Yhdysvalloissa viime vuodet keskimäärin 2,75 prosentin vauhtia eli kaksi kertaa enemmän kuin vuosina 1970-95. “Uusi talous nostaa tuottavuutta vuosittain ylimääräiset 1-1,5 prosenttia. Tämä tarkoittaa sitä, että palkkoja voidaan nostaa vastaavasti ilman inflaation vaaraa”.
Brand DeLong kuuluu uuden talouden optimistiseen koulukuntaan, joka tuntuu olevan tällä hetkellä niskan päällä Yhdysvalloissa. Mutta on myös epäilijöitä, joiden mielestä uusi talous on pelkkä harhakuvitelma. Heidän mielestään uuden talouden synnyttämä talous ei ole todellista, koska se ei perustu yhtiöiden tuloksiin vaan tulevaisuuden odotuksiin, jotka ovat nostaneet pörssikurssit pilviin.
Näin väittää taloustieteen Nobelilla palkittu professori Paul A. Samuelson, joka on muistuttanut toistuvasti, etteivät talouselämän ankarat lait ole muuttuneet miksikään uuden teknologian takia. Toisin sanoen taantumia ja lamakausia nähdään myös 2000-luvulla.
Palkkakustannusten karkaamisesta inflaation kiihdyttäjänä puhutaan paljon, mutta tosiasiassa työnantajat ovat pitäneet palkat kurissa, arvioi johtaja Steven Gross William M. Mercer -konsulttiyhtiöstä. Konsultti tutki 2 400 yhdysvaltalaisen firman palkkanäkymät. Grossin mukaan yritykset tarjoavat palkankorotusten asemesta mm. optioita ja bonuksia. Konsultti uskoo, että eriarvoisuus on poikaa palkkapolitiikassa.
Voimakas tuottavuuden paraneminen pitää yksikkötyövoimakustannukset kurissa. Itse asiassa työvoimakustannukset ovat laskussa, eikä ensi vuodeltakaan ole odotettavissa nousua, arvioi Merill Lynchin pääekonomisti Bruce Steinberg. Tuottavuus on kohonnut USA:ssa jo viisi vuotta kovinta vauhtiaan sitten 1960-luvun puolivälin. Erityisesti teknologiainvestoinnit ovat parantaneet tuottavuutta. Steinbergin mukaan USA:n talousihme perustuu juuri tuottavuuteen. Tuottavuuskasvun ansiosta inflaatio pysyy pienenä ja yritysten voitot suurina.
Voimakasta tuottavuuden kasvua on pidetty Yhdysvalloissa todisteena siitä, että taloudessa on meneillään voimakas murros. Presidentti Bill Clintonin talousneuvonantaja Sandy Davis perusteli murrosta sillä, että aina aikaisemmin noususuhdanteen jatkuessa pitkään, tuottavuus on lähtenyt laskuun. Nykyinen noususuhdanne on poikkeus. Talouskasvu on jatkunut Yhdysvalloissa jo kymmenen vuotta, ja tuottavuus näyttää kasvavan aina vain nopeammin.
Suuri ero Suomen ja Yhdysvaltojen tuottavuuskehityksessä on siinä, että tuottavuuden kasvu oli Suomessa korkeimmillaan 1990-luvun alussa. Syynä oli lama, joka tappoi lähes 50 000 “kannattamatonta” yritystä ja heitti 100 000 työntekijää ulos teollisuusyrityksistä.
Laman aikana Suomi kävi läpi voimakkaan rakennemuutoksen. Taloustieteilijät puhuvat tässä yhteydessä mielellään ns. “luovasta tuhosta”. Viime vuonna työn tuottavuus kasvoi Suomen teollisuudessa 6,9 prosenttia, eli tuon verran enemmän tavaraa valmistui tunnissa per tekijä.
Tuottavuuden kasvu on ainakin teoriassa hyväksi sekä palkansaajille että työnantajille. Se antaa enemmän palkanmaksuvaraa ja voitontekomahdollisuuksia ilman, että inflaatio kiihtyisi.
Teoria on kuitenkin teoriaa. Tuottavuushyödyt uudessa taloudessa eivät jakaudu kaikille enää tasapuolisesti niin että ostovoima kasvaisi tuotannon kasvun suhteessa.
Työntekijöiden reaaliansiot kasvoivat viime vuonna 1,5 prosenttia, teollisuudessa kaksi prosenttia. Tuottavuuden kasvu hipoi seitsemää prosenttia teollisuudessa. Näin katsottuna työnantajan työvoimakustannukset alenivat suhteellisesti melkoisesti. Myös tänä vuonna työntekijöiden reaaliansioiden kehitys jää vaatimattomaksi. Siitä pitää huolen lähes neljän prosentin vauhtia laukkaava inflaatio. Tuottavuuden kasvusta näyttääkin olleen viime vuosina enemmän iloa työnantajille kuin palkansaajille.
Suomennettuna se tarkoittaa, että kun teknologian “vapauttamasta” tavallisesta työvoimasta on jatkuvaa ylitarjontaa ja lopullista alikysyntää, se pitää palkat automaattisesti kontrollissa ja inflaatiopaineet kurissa. Nykyinen inflaatio ei johdu palkankorotuksista vaan Euron kurssin aliarvostuksesta ja öljyn hinnan kolminkertaistumisesta.
90-luvulla palkansaajien reaalinen ostovoima kasvoi vain 12 prosenttia. Kotitalouksien käytettävissä oleva tulo henkeä kohti kasvoi reaalisesti vaivaiset 5,8 prosenttia melkein kymmenessä vuodessa (v. 89-98). Ostovoima henkeä kohden kasvoi siis vuodessa runsas puoli prosenttia vaikka laskelmissa on jo huomioitu yhteiskunnan mittavat tulonsiirrot.
Jotta yrittäjyyden- ja uusien työpaikkojen kasvulle olisi edes teoreettiset kasvumahdollisuudet, ostovoiman vuosittainen kasvu pitäisi olla suurempi kuin tuottavuuden kasvu. Tuottavuuden keskimääräinen vuosikasvu on kuitenkin 90-luvulla on ollut melkein viisi prosenttia.
Ostovoiman olemattomasta kasvusta kertoo myös muutokset kansantulon jakaumassa. 90-luvulla (vv. 89-98) palkkojen osuus kansantulon jakaumasta on pienentynyt 55 prosentista 46,8 prosenttiin. Työnantajien maksamien sosiaalimaksujen osuus on myös pienentynyt 16 prosentista 12,6 prosenttiin.
Pääomatulot ja yritysten voitot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25,4 prosenttiin.
90- luvulla on siis tapahtunut Suomen historian suurin tulojen ja varallisuuden uusjako. Rikkaitten rikastuminen ei ole kanavoitunut kulutuksen lisääntymiseen vaan pääasiassa harvojen menestyjien pörssikeinottelupeliin ja sijoituksiin ulkomaille. Vuoden 1998 jälkeen kehitys on kiihtynyt entisestään. Vuosikymmenen lopussa pörssivallisuudesta 70 prosenttia oli kansalaisista vain puolen prosentin omistuksessa.
Duunari on menettänyt teknologisoituneessa uudessa taloudessa markkina-arvonsa. Tuotanto tarvitsee enää muutamia gaussin -käyrän oikean laidan huippuosaajia. Niistä käydään maailmanlaajuista kilpailua. Vähän kärjistetysti voidaan sanoa, että niistä on tullut monikansallisen pääoman tarvitsemia “palkkatappajia”. Heille pääoma on valmis maksamaan huippupalkkoja, bonuksia ja optioita sen mukaan, kuinka he pystyvät “eliminoimaan” rivimiehiä liukuhihnan äärestä tehokkaammilla tietokoneohjelmilla ja mahdollisimman vähän työvoimaa tarvitsevalla tuotanto- ja itsepalveluteknologialla. Rividuunarista on tullut sietämättömän kallis tuotannontekijä, koska pääosa kaikista veroista ja sosiaalimaksuista kohdistuu yhä pienenevään ihmistyöhön.
Globaali markkinatalous ja vapaaksi laskettu pääoma pakottaa valtiot, kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä, keventämään pääomaverotusta ja yhteiskunnan sosiaalipalveluja. Vaikka poliitikkojen pitäisi ohjata kehitystä päinvastaiseksi. Uudella taloudella on uudet uhkaavat kasvot.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi