keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Töihin mennään, vaikka sillä ei enää elä

(Lauri Helve)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 20.2. 2000, Vakuutusväki 1 / 2001.

Kauppalehden päätoimittaja Lauri Helve on usein kirjoituksissaan kritisoinut “ylimitoitettua” työttömyysturvaa, joka estää työttömiä hakeutumasta työhön. Viimeisin oli otsikoitu: “Kepillä töihin” (KL 1.12. 2000.). Siinä hän referoi Uppsalan yliopiston professori Bertil Holmlundin tutkimusta Ruotsissa. Siinä hän todistelee, että työttömyysturvan leikkauksilla on selviä vaikutuksia työllisyyteen.
Holmlund tutki kollegojensa kanssa Ruotsin vuoden 1996 työttömyysturvauudistusten vaikutuksia. Tuolloin ansiosidonnaisen työttömyysturvan korvaustaso pudotettiin 80 prosentista 75 prosenttiin. Tutkimuksen mukaan uudistus kasvatti virtaa työttömyydestä työllisiksi 10 prosentilla. Tulokset saivat Kauppalehdessä näyttävän, kuuden palstan jutun.

On huomioitava, että ansiosidonnaisten korvaustaso on huomattavasti korkeammalla tasolla kuin Suomessa. Kannustinloukkuja on käytetty usein hyvinvointivaltion alasajon perusteena uusliberaalien taloustieteilijöiden keskuudessa. Asiasta on kuitenkin tehty hiljattain tutkimus myös Suomessa. Sen tuloksia ei ole jostain syystä Kauppalehdessä esitelty.

Turun Yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Ervastin tutkimukset eivät oikein tue tätä julkisuudessa hellittyä uskomusta. Tutkimusten tulokset eivät tue sellaista käsitystä, että kannustinloukut olisivat meillä merkittävä työllistymisen este. Vain neljä prosenttia tutkituista ilmoitti, ettei töihin meneminen ole taloudellisesti kannattavaa. Heistäkin puolet pyrki työttömyyseläkeputkeen tai sai toimeentulotukea.

Ervasti on todennut, että Suomessa on esitetty lukuisia laskelmia siitä, miten korvausten vastaanottaminen on työssä käyntiä kannattavampaa. Hän korostaa, että kyse on ollut teoreettisista laskelmista. Kun esimerkiksi haetaan rakennelma, jossa tuet maksimoituvat, saadaan kovia lukuja. Mutta kuinka paljon esimerkkitapauksia tosiasiassa on, sitä ei ole tutkittu.

Ervastin tutkimuksen valossa työttömyyden haittapuolet nousevat merkittävästi hyötyjä suuremmiksi ja työhaluttomuutta esiintyy työttömien keskuudessa vähän. Haluttomuutta siintyi eniten työttömyyseläkkeelle pyrkijöiden ja sairaiden keskuudessa. Muissa ryhmissä se oli perin vähäistä.
Töihin halutaan tienaamaan rahaa, koska peräti 40 prosenttia työttömistä on joutunut tinkimään välttämättömistäkin menoista ja lähes puolella työttömistä on ollut vaikeuksia maksaa vuokraansa tai saada raha riittämään ruokaan. Työttömistä yli puolet koki elävänsä suoranaisessa köyhyydessä, kun valtaväestöstä näin koki alle viidennes.

Puolet suomalaisista työttömistä saa ansiosidonnaista työttömyyskorvausta. Korvausta maksetaan keskimäärin 4 800 markkaa kuukaudessa tuensaajaa kohti. Ansiosidonnainen korvaus on suhteutettu siten, että korvauksen taso suhteessa palkkaan laskee ansioiden noustessa.

Siten 10 000 markan palkkaa nauttinut saa työttömänä ansiosidonnaista 5 800 markkaa, josta käteen jää 4 300 markkaa. Koska toimeentulon minimi on n. 2 000 mk/kk, niin vuokraan jää 2 300 markkaa. Sillä summalla ei saa pääkaupunkiseudulla edes yksiötä, joten tälläkin ansiosidonnaisen päivärahan tasolla työtön on automaattisesti “köyhäinluukun” asiakas. Sailas ja Niinistö, jotka ovat usein puhuneet ylimitoitetusta sosiaaliturvasta, voisivat kokeilla kuinka “kannustavaa” on elää kituuttaa kahdella tonnilla nyky-Suomessa.

Ei ole kehumista edes 15 000 kuukausipalkkalaisella. Hän saa ansiosidonnaista 52 prosenttia eli 7 800 markkaa, josta käteen jää 5 500 mk/kk. Siitä jää juuri ja juuri vuokraraha markkinahintaiseen yksiöön pääkaupunkiseudulla.

Käytännössä työttömäksi joutuminen merkitsee ainakin kolmanneksen tulojen pudotusta, vaikka verojen keveneminenkin lasketaan mukaan.

Toinen puoli työttömistä joutuu tulemaan toimeen 2 700 markan kuukausittaisella peruspäivärahalla, josta käteen jää 2 100 markkaa. He ovat automaattisesti sosiaaliluukun asiakkaita.

Työttömyyskorvausten taso on 90-luvulla laskenut reaalisesti 28 prosenttia palkkatuloihin nähden. Veroratkaisut vielä kasvattavat eroa, joten työn vastaanoton kannustavuus sen kun vain paranee. Miksi Helve ei ihmettele, miksi 80-luvun lopussa ei esiintynyt massapakoa työelämästä, vaikka työttömyyskorvaukset olivat paljon korkeammalla tasolla kuin nyt?

On syytä muistaa, että palkan suuruus ei ole ainoa työnteon motiivi. Työelämästä poissaolo on jo sinänsä riski. On pakko ylläpitää ammattitaitoa jotta pysyisi markkinakelpoisena. Osalle työ merkitsee yhteiskunnan täysivaltaista jäsenyyttä. Mitä pitempään olet kortistossa, sitä suurempi riski on, että pysyt siellä lopullisesti.

Siksi ihmiset sinnittelevät ns. epätyypillisten työsuhteiden viidakossa. Pätkätyöläisille riitti vuoden aikana tehdyistä työtunneista laskettuna töitä ainoastaan neljäksi kuukaudeksi. Vuosiansioiksi tuli n. 30 000 markkaa. Näiden osuus oli melkein puolet kaikista työsuhteista vuonna 1999. Vuoden aikana jäätiin työttömäksi 910 000 kertaa ja uusia työsuhteita solmittiin 930 000 kertaa. On suorastaan käsittämätöntä, että melkein puolet työllisistä tyytyvät nöyrästi tällaiseen työelämän uuteen ja jatkuvaan “kepitykseen”.
Kansantaloustieteen professori Markus Jäntti on ollut huolissaan tästä kansalaisten kasvavista kahtiajaosta. Hän on kritisoinut vallitsevaa uusliberalistista näkemystä, että kansantalouden kasvu ja työllisyyden paraneminen edellyttävät, että tulokuilun annetaan levitä.

“Miten työttömyys hoidetaan näillä opeilla? Lasketaan työttömille maksettavat tuet alle toimeentulorajan ja poistetaan minimipalkat. Jos työtön joutuu kituuttamaan vaikkapa 500 markalla kuussa, ja hampurilaisbaarissa on tarjolla työtä 2 000 markan kuukausipalkalla, niin työ alkaa tuntua houkuttelevammalta.

Työvoimakustannukset laskevat, hampurilaisten hinta laskee, kauppa vilkastuu. Baarin omistaja rikastuu, perustaa toisen baarin ja työllistää lisää alipalkattuja pihvinpaistajia - tuloerot kasvavat ja systeemi toimii. Köyhistä työttömistä tulee köyhiä työllisiä, ja valtio ja kunnat voivat käyttää säästyneet sosiaalimarkat yritystoiminnan edistämiseen. Näin tehtiin USA:ssa, eikä siellä ole enää virallisesti työttömyyttä”.
Näitä työelämän joustotyöläisiä ja verkostotalouden alihankinnan uustorppareita on peräänkuulutettu koko 90-luvun kaunistamaan työttömyystilastoja. Joustojen perään vannotaan vaikka äskettäin julkaistiin Vatt:n erikoistutkija Roope Uusitalon tekemä tutkimus joka todistaa, että joustot eivät lisää työllisyyttä. Tutkimus todistaa, että jatkuvasti yleistyvä paikallinen sopiminen yrityksissä ei vaikuta työllisyyteen sitä eikä tätä.

Näiden uustorppareiden vastapainoksi meille on syntynyt 18 000 miljonääriä. Pörssin arvo on laman pohjalta parhaimmillaan yli 40-kertaistunut ja 25 000 rikkainta (0,5%) kansalaista omistaa yli 70 prosenttia kaikista pörssiosakkeista.

Kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen erossa on puheenjohtaja Tuire Santamäen mukaan palattu 1970-luvun alun tilanteeseen. “Tuloerot kasvoivat viime vuosikymmenellä noin 30 prosenttia. Yhteiskunnan ylimmän tulokymmeneksen käytettävissä olevat reaalitulot kasvoivat vuosina 1990-99 noin 25 prosenttia. Alimmassa kymmeneksessä tulot laskivat samaan aikaan viisi prosenttia”.
Helveltä on unohtunut pääasia. Sitkeä työttömyys ei ole niinkään kannustinongelma vaan kysyntäongelma, eli työpaikkoja on työttömiin nähden liian vähän. Lisäksi työpaikkoja ei kannata lisätä, kun markkinoilla ei ole kysyntää (ostovoimaa). Rakennemuutoksella leikattiin tuotannosta yli puoli miljoonaa henkilötyövuotta, eikä niitä ole saatu takaisin, vaikka tuotanto on kasvanut 90-luvulla neljä kertaa kovemmin kuin EU-maiden keskiarvo.

Edes työministeriössä ei uskota, että ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastus kannustaisi työttömiä työnhakuun. Työministeriön entinen kansliapäällikkö Pertti Sorsa on todennut julkisuudessa, että pääosa työttömistä on markkinatuella, eikä porrastus koskisi heitä lainkaan. Uudistuksen merkitys jäisi Sorsan mukaan pieneksi.

Valtionvarainministeri Niinistön esitykset ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastuksesta ovat työmarkkinaosapuolten selvitettävänä. Sorsan mielestä porrastuksia tärkeämpiä ovat veroratkaisut. Huomattava osa epätyypillisistä työpaikoista on jäämässä valtionverotuksen ulkopuolelle. Sillä tavalla työhön meno alkaa todellakin kannattaa ja lisää ahneutta työhön.

Kansantalouden professori Matti Tuomala Tampereen yliopistosta on todennut, että hyvinvointivaltion tuloja tasaava vaikutus on vähentynyt laman jälkeen. Hänen laskujensa mukaan pitkäaikaistyöttömät ovat köyhtyneet jatkuvasti laman jälkeen, vaikka kaikkien muiden ryhmien tulot ovat lisääntyneet. Tuomala pohtii ilkikurisesti, missä vaiheessa työttömien tulot putoavat niin paljon, että he valtionvarainministeriön odotusten mukaan “ymmärtäisivät” mennä töihin.

Helven kanssa jaan huolen siitä, että varsinkin nuortet tulisi saattaa työelämän piiriin, vaikka “kunnollista” työpaikkoja (jolla eläisi) ei enää ole tarjolla. Ihan vaan inhimillisistä syistä. Mutta mieluummin porkkanan kuin kepin avulla.

Tärkein huoli kuitenkin on työpaikkojen syntyminen. Siis sellaisten, jonka palkkataso ja tuntimäärä ovat sellaisia, jolla pysyy hengissä. Tästä epätyypillisten työsuhteitten eroosiosta pitäisi “kepittää” ennemmin työnantajia kuin työntekijöitä.

Tuottavuuden lisääntymisen johdosta vuosittain tehdyt työtunnit eivät ole, teollisuustuotannon ja viennin kaksinkertaistumisesta huolimatta, edes 80-luvun lopun tasolla.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä