keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Mikä on kohtuullinen palkka ja tuloero?

(Kokoomus)
JULKAISTU: Kansan Uutiset 6.2. 2003, Vakuutusväki nro 1 / 2003, Kunta ja Me Nro 2 / 2003 (Lyhennettynä)


Mikä on kohtuullinen palkka? Jokainen, jolta sitä kysytään, on omasta mielestään henkilökohtaisesti palkkakuopassa. Käsitys on myös täysin riippumaton toimialasta. Entä mikä on sitten kohtuullinen palkka- ja tuloero?

Tunnetuin tähänastisista rajoittamattoman voitontavoittelun vastustajista lienee filosofi Platon. Hänen mielestään kukaan ei saanut olla enempää kuin neljä kertaa rikkaampi kuin yhteiskunnan köyhin jäsen. Tätä suurempien tulo- ja varallisuuserojen antiikin Kreikan suurin ajattelija arveli vaarantavan yhteiskunnan vakauden.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että ahkeruudesta, koulutuksesta ja työn vastuullisuudesta pitää palkita. Olen jopa valmis hyväksymään hieman suuremmatkin tuloerot kuin Platon. Mutta en useampi satakertaista palkkahaitaria, joka on todellisuutta Yhdysvalloissa ja vielä vähemmän yli 1000-kertaisia tuloeroja, joita löytyy esimerkiksi Etelä-Afrikasta, Brasiliasta, Indonesiasta tai Intiasta.

Brasilia oli 1990-luvun tuloerotilastoissa aivan kärjessä ja Guatemala, Panama sekä Honduras seurasivat suhteellisen lähellä. Myös Chilessä, Meksikossa, Kolumbiassa ja Perussa tuloerot olivat häkellyttävän suuria. Latinalainen Amerikka on tuloeroilla mitattuna maailman epätasa-arvoisin osa maapallolla.

Jo Henry Ford ymmärsi, että markkinatalous ja massatuotanto eivät voi toimia, jos markkinoilla ei ole ostovoimaa. Siksi hän piti kunnia-asiana, että työntekijöille on maksettava kunnon palkka. Hänen työntekijänsä pystyi ostamaan kokoamansa auton neljän kuukauden palkalla. Kuka duunari pystyy tänään tekemään saman tempun?

Nyt on pikemminkin vallalla Ferdinand Lassallen rautainen palkkalaki: Työntekijöiden palkat saneerattaisiin työkyvyn ja nälän rajamaille, mikäli se riippuisi nykyistäkin enemmän yksin työnantajasta. Tämä näkyy valitettavasti markkinoiden ja ostovoiman jatkuvana hiipumisena.

Tuloerot ovat aina suuremmat maissa, joissa kauppa ja pääomat on vapautettu. Yhdysvaltoja on pidetty vapaan markkinatalouden ikonina. Siksi siellä tuloerot ovat päässeet karkaamaan todella suuriksi. Hurjat optio-ohjelmat ovat nostaneet huippujohtajien ansiot aivan eri tasolle kuin muiden palkansaajien.
Konsulttiyhtiö Towers Perrinin laskujen mukaan amerikkalaisjohtajat ansaitsevat 31 kertaa enemmän kuin teollisuustyöntekijät. Suomessa ero on vielä 13 -kertainen. Amerikassa kaikkein suurimpien yhtiöiden ylimpien johtajien palkat ovat karanneet vielä paljon kauemmaksi tavallisesta palkansaajasta. Business Week -lehti on laskenut, että rikkaimpien johtajien tulot ovat huikeat 475 kertaa suuremmat kuin työntekijöiden.

Tutkimuslaitos Census Bureaun tekemä palkansaajaryhmiä koskeva erillinen tutkimus kertoo, että amerikkalaisyritysten johdon palkat nousivat vuodesta 1990 vuoteen 1999 huimat 535 prosenttia. Yritysten voitot nousivat samassa ajassa 116 prosenttia, totesi yhtiön laskentajohtaja Daniel Weinberg.
Vuonna 1980 toimitusjohtaja sai keskimäärin 42 kertaa paremman korvauksen työstään kuin palkansaaja. Vuonna 1999 suhde oli 475 -kertainen.

Jos työntekijöiden palkat olisivat nousseet samaa tahtia kuin yritysjohdon, olisi duunarin keskimääräinen ansio ollut vuonna 1999 yli 114 000 dollaria. Se oli kuitenkin vain 23 750 dollaria, raportissa todetaan.
Painavimman ja erittäin harvinaisen puheenvuoron johtajien palkkauksesta on äskettäin käyttänut Yhdysvalloissa Keskuspankin eli Fedin kakkosmies William McDonough. “Johtajille maksetaan liikaa”, totesi keskuspankkijohtaja. Hänen mukaansa palkkojen huima nousu on osoitus “kauhean huonosta sosiaalipolitiikasta ja ehkä myös huonosta moraalista”.

Nyt myös eräät suursijoittajat hakevat tilanteeseen muutosta. Yhdysvaltalainen opettajien eläkesäätiö TIAA-Cref aikoo listata 50 yritystä, joiden johtajien palkat ovat liian korkeita, ja vaatia niiden alentamista.

Eläkesäätiö vaatii myös optiojärjestelyihin kolmea pääperiaatetta: niiden on oltava sidoksissa yhtiön menestykseen, optioilla saatavat osakkeet on pidettävä tietty aika ja optiot on rakennettava niin, että niihin liittyy myös osakkeen hinnan alentumisen aiheuttama riski.

Monessa tapauksessa on täysin katkennut se yhteys yrityksen menestymisen ja palkkojen välillä, joilla huippuansioita alun perin perusteltiin. Hyvä esimerkki on vaatefirma Warnaco. Se meni vuonna 2001 konkurssiin, jonka jälkeen sen johtaja alkoi oikeusteitse vaatia johtajasopimuksen mukaista 25 miljoonan dollarin korvausta työpaikkansa menettämisestä.

Palkkaero ylimmän johdon ja tuotantoväen välillä pienenee selvästi siirryttäessä Amerikan mantereelta itään. Kaikkein pienimmät erot ovat Japanissa. Siellä johtaja ansaitsee Tower Perrinin mukaan vain kymmenen kertaa niin paljon kuin alaisensa tuotantohallissa. Myös Saksassa johtajien palkkataso on on tavalliseen palkansaajaan verrattuna suhteessa pienempi kuin Suomessa.

Yhdysvaltojakin suurimmat palkkaerot ovat Meksikossa (45 kertainen) ja Brasiliassa (57 -kertainen). Niiden isot palkkaerot eivät välttämättä korreloi maiden taloudellista menestystä, kuten Etelärannasta aina väitetään.

Kasvatustieteen professori Kari Uusikylä on asettanut kyseenalaiseksi nykyiset yritysjohdon kannustelisät. Hän on esittänyt kysymyksen: “Onko palkitsemisessa ylipäänsä järkeä. Psykologisen tutkimuksen mukaan haitat ovat useimmiten hyötyä suuremmat.

Palkitseminen perustuu vanhaan behavioristisen psykologian periaatteeseen: tee kuten käsken, niin saat palkkiosi. Tämä on tehokas periaate, kun nälkäisiä rottia juoksee henkensä kaupalla labyrintissa ja tavoitteeseen päässeet palkitaan ruokapalkalla. Rotta juoksee, mutta kukaan ei kysy, miltä rotista tuntuu.
Mitä yksinkertaisempi työ on, sitä tehokkaammin palkkio toimii. Palkittu voi tilapäisesti tehostaa myyntityötään, ottaa vastaan useampia puheluita tai jakaa mainokset nopeammin. Mitään todella vaativaa työtä ei kuitenkaan voi tehdä hosuen tai pelkästään palkkion toivossa, ei varsinkaan luovaa työtä.

Ehkä tunnetuin luovien työympäristöjen tutkija Teresa M. Amabile toimii Harvardin Business Schoolissa. Laadukkainta tiedettä ja taidetta, nerokkaita keksintöjä ja bisnesideoita tai taitavia käsitöitä luodaan sisäisestä halusta, kiinnostuksesta omaan alaan, kun taas tulosvastuinen pakkotuottaminen on luovuuden vihollinen, Amabile korostaa.

Rahapalkkio ei korvaa hyvää johtajuutta eikä hyvää työilmapiiriä, esimiehen aitoa kiitosta, työmoraalia tai työtoveruutta.

Kannattaa muistaa, että palkkion kääntöpuoli on rangaistus. Kun parhaansa tehnyt työntekijä jää palkkiotta, hän kokee olevansa muita huonompi tai ajattelee että suosikkeja on palkittu. Palkkiotta jääneen työteho todennäköisimmin laskee, palkitut taas alkavat pian odottaa entistä suurempaa palkkiota.
Kaikki eivät tietenkään tee työtään yhtä hyvin. Järkevät esimiehet palkitsevat alaisensa yllättäen hyvistä työsuorituksista. Palkkion psykologinen merkitys on silloin koko työyhteisön kannalta parempi kuin työtovereiden voittamisesta ansaittu kannustin.

Uusikylä epäilee vahvasti nykyisten optioiden oikeudenmukaisuutta. “Jotkut ovat kannustelisiensä ja optioidensa perusteella kymmenen tai sata kertaa firmansa keskinkertaista palkansaajaa tehokkaampia” - ja jatkaa ironisoiden: “Asiakkaan parhaaksiko? Aika poikia, vai pitäisikö sanoa Elmoja”.

Palkan merkitystä porkkanana on suuresti liioiteltu talouslehdistössä. Kansainvälisiä uraohjuksia kiinnostaa eniten pääseminen mukaan päätöksentekoon. Motivoivina tekijöinä ovat myös tärkeysjärjestyksessä: tunne, että on mahdollisuus kehittää yhteiskuntaa, haasteet, joista on selvittävä, vastuut ja henkilökohtainen kehitys. Vain yhdeksälle prosentille taloudellinen porkkana tuli ensimmäiselle sijalle, ilmenee kansainvälisessä tutkimuksessa (Lähde: IFOP-A.T.Kerney).
Taloudellista kiihoketta ja ahneutta on pidetty työnantajapuolella työnteon motivaation tärkeimpänä kriteerinä. Niillähän optioita perustellaan. Raha ja tavara eivät olekaan enemmistön mielestä enää maailman tärkeimmät asiat.

Tilastokeskuksen tutkijat Juha Nurmela, Nelli Kiianmaa ja Eero Tanskanen ovat hiljattain selvittäneet palkansaajien suhtautumista aineelliseen ja aineettomaan hyvään. Tutkijat päättelivät, että suomalaiset ovat valmiita siirtämään kulutustaan vähemmän aineelliseen suuntaan.

Kaksi kolmesta ottaisi ennemmin lisää vapaa-aikaa kuin palkankorotuksen, jos saisi valita. Vastaajista 71 prosenttia oli saavuttanut itseään jotenkin tai täysin tyydyttävän elintason. Vain 27 prosenttia oli elintasoonsa tyytymättömiä.

Kuva kansalaisesta vain kylmiä taloudellisia päätöksiä tekevänä olentona kärsi kyselyn myötä uuden kolhun. “Politiikan tekijöiden ja suunnittelijoiden käsitykset mahdollisesta ja hyväksyttävästä taitavat syntyä kovin valikoidusti”, tutkijat piikittelevät.

Siis kansalaiset olisivat valmiita käyttämään enemmän aikaa parisuhteeseensa, hoitamaan lapsiaan ja lisäämään henkilökohtaista aineetonta hyvinvointiaan, jos työnantajat ja ahne pääoma antaisivat siihen mahdollisuuden. Suurin ahneus löytyy aivan muualta kuin keskivertopalkansaajalta.

Tuloerot lisäävät kansalaisten tyytymättömyyttä ja alentavat onnellisuuden tunnetta. Amerikkalainen taloustieteilijä Paul Krugman on kirjoittanut osuvasti köyhyydestä ja sen suhteellisuudesta kirjassaan “Satunnainen teoreetikko”.

“Vuonna 1950 Yhdysvallat oli keskiluokkainen yhteiskunta aivan toisin kuin nyt 1990-luvulla. Tulonjako oli silloin paljon tasaisempi, joten ihmiset kokivat paljon selvemmin olevansa mukana kansakunnan yhteisessä elämäntyylissä. Tuossa suhteellisen tasa-arvoisten amerikkalaisten maassa ihmiset arvioivat elävänsä hyvää elämää, vaikka olivat nykyisen mittapuun mukaan köyhiä. (...) Eikö tämä merkitse sitä, että kutakuinkin tasaisen tulonjaon vallitessa yhteiskunta on tyytyväisempi, vaikka tämä ei nosta kenenkään aineellista elintasoa?

Näin ollen sillä tosiasialla, etteivät ihmiset tunteneet itseään köyhiksi 1950-luvulla, voidaan perustella niinkin radikaalia tasa-arvon tavoittelua, etteivät useimmat Yhdysvaltain vasemmistolaisista ole valmiita siihen.

Voitaneen jopa väittää, että 1990-luvun amerikkalainen yhteiskunta on koneisto, joka maksimoi tuloksia, mutta minimoi tyydytystä. Yhteiskunnassa, jossa tulonjako on hyvin tasainen ja statuserot ovat vähäisiä, kukaan ei tunne jäävänsä sivulliseksi. (...).

Nykyajan Yhdysvaltain yhteiskunnassa taas eriarvoisuus on valtava, mutta kuka tahansa voi yltää valtavaan menestykseen, vaikka tämä käytännössä onnistuu vain harvoille. Niinpä monet - ehkä jopa useimmat - ihmiset tuntevat epäonnistuneensa siitä riippumatta, miten mukavasti he elävät”.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä