keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Globaalin kapitalismin kritiikki

JULKAISTU: Kansan Uutiset 3. 3. 2005, Salon Seudun Sanomat 17.2. 2004 otsikolla: “Toiveajattelua”. Ruotsalainen kansantalouden professori Johan Norberg on kirjoittanut kirjan “Globaalin kapitalismin puolustus”.


Kirja on uusliberalismin katekismus ja pyrkii todistelemaan, että kaikkinainen vapaus, myös kaupan on avain demokratiaan ja sitä kautta kaikille kohdistuvaan hyvinvointiin. Norberg antaa kirjan esipuheessa erityiskiitokset tuesta Saara ja Björn Wahlroosin säätiölle, joten teksti on luonnollisesti maksajansa ideologian mukaista.

Norberg keskittyy kirjassaan erityisesti kehitysmaiden mahdollisuuksiin päästä hyvinvoinnista osalliseksi ja päästä kehityksessä teollisuusmaiden tasolle. Globalisaatio on hänen mielestään paras tapa nostaa köyhien elintasoa.

Norberg on ihan oikeassa kun hän seikkaperäisesti todistelee, että suljetut diktatuurivaltiot eivät ole menestyneet köyhyyden poistossa ja bruttokansantuotteen kasvattamisessa. Sen sijaan ne maat, jotka ovat vapauttaneet kauppansa, ovat parhaiten nostaneet elintasoaan ja hyvinvointiaan.

Hän on kuitenkin unohtanut tarkastella lähemmin, miten globalisaatio on vaikuttanut näiden uusien kasvavien kehitysmaiden sisäiseen tulonjakoon, teollisuusmaiden työllisyyteen, ostovoimaan, tulonjakoon sekä kokonaismarkkinoiden kasvuun.

Koska teknologian kehitys on mahdollistanut tuotannon ja nykyisin myös palveluiden siirtämisen matalapalkkamaihin. Norberg pitää sitä toivottavana asiana ja yritysten kädenojennuksena köyhille. Ja toden totta, 20-40 sentin tuntiansio hikipajassa voi tuntua köyhälle kiinalaiselle hyvältä, jos vaihtoehtona on prostituutio tai kuokanvarsi kahden aarin peltotilkulla.

Yritykset eivät kuitenkaan ole siirtäneet tuotantoaan Itä-Aasiaan humaaneista tai kehitysapusyistä, vaan saadakseen pääomalleen maksimaalisen tuoton. Norberg ei kerro, että investoinnit sinne on tehty lähinnä verovapaille erityisalueille, jossa ne mahdollisimman vähän hyödyttävät ympäröivää yhteisöä.
Vielä 50-luvulla Yhdysvalloissa tehtiin maailman teollisuustuotannosta melkein 50 prosenttia, Euroopassa melkein 25 prosenttia ja Itä-Aasiassa alle 10 prosenttia. Vuonna 2000 Yhdysvaltojen osuus oli pudonnut noin 30 prosenttiin, Euroopan vajaaseen 15 prosenttiin, mutta Itä-Aasian tuotanto oli noussut jo yli 30 prosenttiin.

Norberg antaa ymmärtää, että kaikkialla hyvinvointi kasvaa kohisten kehitysmaitten avatessa tullimuurinsa ja päästäessä kansainvälisen pääoman vapaasti maahan.

Nyt lähinnä Japani, Korea, Taiwan ja pieni rannikkokaistale Kiinasta ovat pystyneet imemään 30 prosenttia maailman teollisesta tuotannosta. Teollisuusmaat edustavat noin miljardia ihmistä, mutta jäljelle jää vielä vajaa viisi miljardia työtä vailla olevaa käsiparia. Vaikka teollisuusmaiden koko teollinen tuotanto siirrettäisiin kehitysmaihin, siitä ei riitä työpaikkoja kuin miljardille käsiparille ja neljä miljardia jatkaisi edelleen peltotilkkunsa kuokkimista. Työvoimasta on valtava ylitarjonta joka johtaa “kilpajuoksuun pohjalle”, eikä kohoaviin palkkoihin kuten Norberg luulee.

Norberg kirjoitti, että kun maanviljelijät siirtyvät teollisuuden työpaikkoihin, he saavat uutta ostovoimaa, joka taas kasvattaa markkinoita. Hän unohti mainita, että kun perinteisen teollisuusmaan hyväpalkkainen työntekijä joutuu kortistoon, uutta ostovoimaa toki syntyy uuteen matalapalkkamaahan, mutta vain murto-osa aiemmasta. Samalla teollisuusmaissa kortistoon siirretty joutuu vielä työssäkäyvien elätettäväksi, jolloin heidänkin ostovoimansa hiipuu. Siksi tavaroiden tuotanto on maailmanlaajuisesti hyytynyt.

Vielä 60-luvulla teollisuustuotannon kasvuvauhti oli 6 prosenttia. 70-luvulla se oli vielä 4 prosenttia, mutta 80-luvulla enää 2 prosenttia. 90-luvulla kasvu oli vain yksi prosentti, joten käytännössä tavaratuotanto on hiipunut nollasummamarkkinoiksi. Markkinat eivät enää imekään tavaraa, vaikka Norberg niin luulee.

Koska monikansallinen pääoma on viime aikoina investoinut eniten Kiinaan, luulisi sinne syntyneen valtavasti uusia työpaikkoja. Tosiasiassa teolliset työpaikat ovat vähentyneet Kiinassa seitsemän viime vuoden aikana 15 prosenttia. Kiinassa on muutama kasvukeskus, muu maa elää nälkäkuoleman partaalla kehityksestä sata vuotta jäljessä.

Norberg ei kerro, että samanaikaisesti Kiinan oma teollisuus joutuu kilpailukyvyttömänä lopettamaan, jolloin miljoonia ihmisiä joutuu työttömäksi. Teollisuusmaiden sinne viemä moderni tuotantoteknologia on niin ylivoimaista, että esimerkiksi Nokian kiinalaisen kännykkätehtaan tehdashinnasta palkkakustannusten osuus on enää vain yksi prosentti. Länsimainen pääoma joko ostaa tai tappaa kiinalaisen tehtailijan.

Norberg ei ole myöskään selvillä tekniikan todellisista työllisyysvaikutuksista teollisuusmaissa, eikä niiden vaikutuksista kehitysmaiden tulevaan työllistävyyteen.

Vuoden 2004 lopulla eteläkorealainen elektroniikkajätti LG ilmoitti perustavansa matkapuhelintehtaan halvan kustannustason Brasiliaan. “Teemme siellä puhelimia paikallisille markkinoille, tullien ja muiden maksujen takia”, sanoo LG:n kehitysjohtaja Skott Ahn. Yhtiöllä on isoja tehtaita myös Kiinassa tullisuojan takia.

Ahnin mukaan LG:llä ei ole minkäänlaista aikomusta siirtää tuotantonsa painopistettä pois Etelä-Koreasta, vaikka maan elintaso ja palkat ovat Euroopan tasolla. “Tehtaat ovat jo niin automatisoituja”, totesi Ahn.

Norberg ei tiedosta, että nykyiset tehtaat eivät enää työllistä, eikä niiden sijainnilla ole palkkatasolla enää merkitystä. Hän päinvastoin usuttaa kehitysmaita teknologiakilpailuun kirjoittamalla, että “kilpailu, jota vapaakauppa stimuloi, auttaa myös kiihdyttämään uuden tekniikan käyttöönottoa”.

Sen sijaan Norberg vähättelee teollisuusmaissa tapahtunutta työpaikkojen häviämistä. Hän uusliberaalisesti uskoo, että teollisuusmaassa työpaikkansa menettänyt “mahdollistaa uusia toimialoja ja ihmiset saavat uusia ja parempia töitä”.

Norberg ei pahemmin erittele, mitä ne uudet ja paremmat työt ovat, eikä paljonko niitä ylipäätään voi olla. Hän uskoo fundamentalistisesti ns. “suhteellisen edun” periaatteeseen tuotantotoiminnassa.
Nobel palkittu MIT -eliittiyliopiston emeritusprofessori Paul Samuelson ei enää luota 1800-luvulla eläneen brittiläisen ekonomisti David Ricardon suhteelliseen kilpailuetu -teoriaan. Hän on alkanut julkisesti kysellä, onko yhä korkeammantasoisen tuotannon siirtyminen Kiinaan ja Intiaan enää Yhdysvaltain edun mukaista.

Tästä siirtymisestä kerrotaan amerikkalaisissa viestimissä yhä hälyttävämmässä sävyssä. Business Week -lehti on koonnut useita esimerkkejä “Kiinahinnoittelusta”, johon amerikkalaiset yritykset eivät millään pysty vastaamaan.

Se koskee perinteisen vesikelkkatuotannon lisäksi nyt myös huipputekniikkaa, jossa Yhdysvalloilla pitäisi olla suhteellinen kilpailuetu. Kiinassa syntyy mikropiirejä 40 prosenttia, reitittimiä ja muuta verkon rautatavaraa 25 prosenttia - ja myös animaatioelokuvia 75 prosenttia halvemmalla.

Ero vain kasvaa, kun yhä isompi osa insinööreistä siirtyy Kiinaan. Näin tapahtuu, koska kiinalaisista korkeakouluista valmistuu vuosittain yli 300 000 halpaa insinööriä. Niistäkin 20 prosenttia joutuu ylituotannon takia työttömäksi.

Firmoille ja Kiinalle tämä kaikki on hyväksi. Yritysten tuotantokustannukset alentuvat, tuottavuus parantuu ja kiinalaisille tulee lisää työtä. Muutkin kuin Samuelson ovat kuitenkin alkaneet ihmetellä, mitä amerikkalaiset jatkossa tekevät.

“On hyvinkin mahdollista, että työntekijät kokonaisuudessaan häviävät ja yritysten omistajat voittavat. Siitä on syytä olla todella huolissaan”, sanoi Harvardin yliopiston ekonomisti Dani Rodrik Business Week:lle.

Mikään Ricardon kaunis teoria ei riitä rauhoittamaan amerikkalaista poliitikkoa, jonka vaalipiirin tietokoneohjelmoijat kääntävät hampurilaisia Mäkkärissä tai ovat kokonaan työtä vailla. Amerikkalaisen keskiluokan ahdinko on vapaakaupalle suurempi uhka kuin köyhien hätä.

Norberg pitää luonnollisena, että matalapalkkamaiden kilpailupaine pakottaa teollisuusmaiden työntekijöitä alentamaan verotustaan, alentamaan palkkojaan Saksan malliin ja supistamaan hyvinvointipalvelujaan skandinaaviseen malliin, jotta kansainvälinen kilpailukyky säilyisi. Se on “kilpajuoksua pohjalle” vaikka Norberg verhoaa sen solidaarisuudeksi kehitysmaita kohtaan.

Norberg vähättelee ja vaikenee kehityksen lopullisista hyötyjistä eli monikansallisesta pääomasta. Hän myöntää, että rikkaat ovat ehkä vähän rikastuneet, mutta se ei ole hänestä vaarallista, koska hän uskoo ns. “trickle down” -ilmiöön, jossa rikkaitten pöydältä putoaa aina murusia myös köyhille.

Kaikissa teollisuusmaissa sekä myös kehitysmaiden sisällä on kuitenkin tapahtunut 90-luvulla ennennäkemätön varallisuuden siirtyminen köyhiltä rikkaille. Rikkain prosentti on kahminut melkein kokonaan tuotannon hedelmät niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa. 30 viime vuoden aikana amerikkalaisten keskimääräiset reaalipalkat ovat myös laskeneet.

Rikkailta voitot eivät enää ohjaudu investointeihin kotimaahan vaan kilpailijoiden ostamiseen markkinaosuuden nostamiseksi tai investointeina matalapalkkamaihin ostamalla sieltä parhaat yritykset. Suomessakin 70 prosenttia parhaista pörssiyhtiöistä on siirtynyt ulkomaisen pääoman omistukseen.
Pääosa voitoista kuitenkin ohjautuu pörsseissä tapahtuvaan maailmanlaajuiseen uhkapeliin heiluttamaan kokonaisia kansantalouksia, kun tuotannollisille investoinneille ei enää tahdo löytyä ostokykyisiä asiakkaita.

Norberg puolustelee rahan vapaata liikkuvuutta, jotta köyhille maille riittäisi rahaa investointeihin. Tosiasiassa maailmalla on liikaa rahaa, josta ainoastaan vain 5 prosentille löytyy järkevää käyttöä.

Norbergin teoretisoinnit menettävät uskottavuutensa kehityksessä, jota valtaosa taloustieteilijöistä eivät vieläkään tunnista. Taloustieteen nobelisti Joseph E. Stiglitz tyrmää kirjassaan “Globalisaation sivutuotteet”” tällaiset puhdasotsaiset vapaiden markkinoiden teoretisoinnit. Hänellä on mahtava sisäpiirikokemus toimiessaan Maailmanpankin pääekonomistina ja Clintonin hallinnon neuvonantajana.
Pääoma on saanut avukseen teknologiasta ylimääräisen “lottovoiton”. Se toimii samalla “markkinapiiskana” jolla pakotetaan poliitikot laskemaan veroja ja palkkoja sekä supistamaan sosiaalipalveluja kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Markkina-arvonsa menettänyt teollisuusmaiden työntekijä tarvitsee jatkossa entistä enemmän Jari Sarasvuon positiivisuus-kursseja. Kiihtyvällä vauhdilla pääoma voi korvata työntekijän yhä kehittyneemmällä teknologialla, automaatiolla, robotoinnilla, tietokonepohjaisilla asiantuntijajärjestelmillä sekä internet -pohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä.

Vaikka Norberg kirjoittaa rajattomasta tarpeiden ja markkinoiden kasvusta, hän ei puhu sanallakaan maailmanlaajuisen ostovoiman katoamisesta ja siitä, että teknologian kasvun avulla aikaansaadut massiviset voitot eivät ohjaudu kokonaiskulutuksen lisäämiseen. Norbergin malli johtaa ennen pitkään kestämättömään tilanteeseen, jossa markkinatalous syö omaa häntäänsä.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi

Luetuimmat

Kävijöitä