tiistai 26. toukokuuta 2009

Finanssikriisin ennustus, kirjassani: ”Ahneuden aika”.

Otteita kirjastani “Ahneuden Aika” (VS-Kustannus 2006), jotka koskevat ennakointia nykyisestä finanssiriisistä. Tämä ei ole jälkiviisautta.
Ari Ojapelto

Ennustus finanssikriisistä, sivu 393:
Pääomille ei enää löydy järkeviä investointikohteita.

Tuotannon ja kaupan hiipuessa sekä työttömyyden äkkinäisesti lisääntyessä kaikki Euroopan maat hakivat suhteellista kilpailuetua toisiinsa nähden devalvoimalla valuuttansa. Suomi aloitti 90-luvun alussa kierroksen. Kun kaikki devalvoivat, oltiin taas lähtöpisteessä.

Oli pakko aloittaa eurooppalaisen kurjistumiskierteen toinen kierros. Sitten melkein kaikki Euroopan valuutat laitettiin kellumaan. Toisin sanoen ne devalvoituivat. Kuluttajan ja palkansaajan kannalta devalvaatio merkitsee aina ostovoiman heikkenemistä eli käytännössä palkkojen ja ostovoiman pienenemistä. Suomalaisen palkansaajan ostovoima taantui jo tuolloin lähes portugalilaiselle tasolle.

Rahaa maailma on pullollaan. Tuotannollisiin investointeihin sitä ei kuitenkaan sijoiteta, koska tuotantokykyä on ennestäänkin liikaa eikä tuotteille ei ole näköpiirissä ostovoimaisia ostajia.


Esimerkiksi Suomessa makasi pankkien holveissa syksyllä 1994 noin 100 miljardia Suomen markkaa tuottamatta mitään. Se oli noin kaksi viidesosaa säästäjien ja sijoittajien tallettamasta pankkien ottolainauksesta. 90-luvun puolivälissä pankit eivät tienanneet lainaustoiminnalla, vaan tuotot osinkoihin saatiin pääasiassa myymällä pankin omaisuutta ja muilla rahoitusinstrumenteilla. Ne, joille pankit olisivat antaneet lainaa, eivät ottaneet sitä. Niille taas, jotka olisivat ottaneet lainaa, pankit eivät antaneet.

Nyt 2000-luvulla pankit ovat taas kasvattamassa asuntokuplaa, jopa niin, että Suomen Pankki on joutunut huomauttamaan pankkeja holtittomasta rahanjaosta. Ilman asuntoluottoja ne olisivatkin vaikeuksissa, sillä yritykset eivät enää investoi ja yritysostonsakin ne rahoittavat omista voitoistaan tai lainoina ulkomailta.

Isoillakin rahamarkkinoilla on sijoittajilla samoja ongelmia.

Japanin Nippon Lifen jeniluotoista vastaava johtaja Naoto Kojima on taannoin ollut huolissaan, kun ei edes Japanista löydy kyllin hyviä luotonhakijoita. Nippon Lifelle tuli joka kuukausi 1,7 miljardia jeniä uutta sijoitettavaa. ”Japanilaisilla yrityksillä ei ole investointitarpeita, osakemarkkinat näyttävät synkiltä eivätkä kiinteistömarkkinat näytä sen paremmilta. Meillä on vaikeuksia löytää paikkaa, mihin sijoitamme rahamme”, sanoi Naoto Kojima.

Koska suomalaisiin uusien työpaikkojen luomiseen ja tuotannollisiin investointeihin ei enää kannata sijoittaa rahaa, se pakenee maasta kiihtyvällä vauhdilla etsimään maailmalta jotain muuta spekulatiivista sijoituskohdetta. Ulkomaisiin arvopapereihin oli vuoden 2000 loppuun mennessä sijoitettu suomalaista rahaa 323 miljardia markkaa. Summa oli vuodessa melkein kaksinkertaistunut, sillä vuonna 1999 lopussa ulkomaisten arvopaperisijoitusten arvo oli 181 miljardia.

Raha on siirtynyt yhä kiihtyvällä vauhdilla myös erilaisiin ”rahapeleihin”.

Kuten optioihin, futuureihin, swappeihin, termiineihin ja muihin rahamaailman johdannaisiin. Johdannaisten ristiriita on siinä, että ne voivat luoda riskejä aivan yhtä paljon kuin poistaa niitä.
Alkuaanhan ne oli tarkoitettu suojaamaan osakekurssien, korkojen ja valuuttakurssien
heilahteluja. Käytännössä suuri osa kaupankäynnistä - erityisesti osakejohdannaisten kaupasta - käydään enemmän spekulaation vuoksi kuin riskien hallitsemiseksi. Lyhytaikaisten keinotteluvoittojen metsästäminen on tullut finanssimiesten ensisijaiseksi kohteeksi. Käytännössä siitä on tullut virallistettua uhkapeliä.

Keinotteluvoittoina pankkien diilerit ovat taikoneet yrittämisen nimikkeellä rahaa toimeksiantajiensa taskuun. Kansainväliset miljardöörit, kuten esimerkiksi amerikkalainen George Soros, pitivät pilkkanaan nykyisiä poliittisia päättäjiä.

Palkansaajat kuitenkin viime kädessä maksoivat nämä kasinopelin yhteydessä syntyneet voitot devalvaation kautta ostovoiman heikentymisenä. Ja edelleen työttömyytenä. Niin meillä kuin muualla. Vuosittain suomalainen veronmaksaja joutuu maksamaan lähemmäs 10 miljardia markkaa Kansainväliselle valuuttarahastolle, IMF:lle. Niillä miljardeilla taas on maksettu 90-luvulla kansainvälisten sijoittajien vastuuttomuuksia Meksikossa, Brasiliassa, Kaukoidässä, Venäjällä jne.

Finanssimaailma on irtautunut reaalimaailmasta.

Yhdeksi suurimmista ongelmista on muodostunut, että rahaa on rikkailla liikaa. Kansainväliset pääomamarkkinat ovat nyt noin 75 triljoonaa (triljoona=miljoona biljoonaa, biljoona=miljoona miljoonaa) dollaria vuodessa. Sille rahalle ei löydy enää mitään järkevää tuotannollista sijoituskohdetta.

Siitä osakemarkkinat ovat kasvaneet hurjasti. Osakemarkkinoiden kapitalisoitu arvo oli vielä vuonna 1990 noin 40 prosenttia maailman bruttokansantuotteen arvosta, mutta se moninkertaistui vuoteen 2000 mennessä 110 prosenttiin, eli noin 35 triljoonaan dollariin.

Joka ainut päivä näyttöpäätteellä vaihtaa noin 1 500- 2 000 miljardia dollaria omistajaa etsien jotain mielekästä sijoituskohdetta. Siitä tarvitaan vain 5 - 10 prosenttia maailmanlaajuisiin investointeihin ja maailmankauppaan. Loput ovat pelkkää spekulaatiorahaa, jolle ei enää löydy järkevää investointikohdetta.

Keinottelun ja teknologian syrjäyttämät työpaikat ovat luoneet maailmanlaajuiset ostovoimattomat markkinat.

Finanssitalous on erkaantunut reaalitaloudesta ja demokraattisesti valittujen poliittisten päättäjien kontrollista. Kaikki on nyt yhtä vuoristorataa ja rahamaailman lottopeliä. Kaikella keinotellaan: osakkeilla, valuutoilla, raaka-aineilla, ruualla ja jopa kehitysmaiden veloilla. Niiden arvojen vaihteluvälit voivat olla jopa kaksin-, kolmin-, 40 tai jopa 400-kertaisia hyvin lyhyen aikajakson sisällä.

Ylimääräinen raha etsii epätoivoisesti lyhytaikaisia sijoituskohteita jyrkentäen pörssiarvojen, valuuttojen, raaka-aineiden ja korkojen heilahtelujen vuoristorataa. Jos vuoden sisällä USA:n dollarin arvo voi heilahdella kaksinkertaisella vaihteluvälillä, sillä ei ole enää mitään tekemistä Yhdysvaltojen osaamisen, tuotantokyvyn ja reaalimaailman kanssa. Näin tapahtui 90-luvun alussa. Samoin on tuotteitten kohdalla. Vuonna -90 sellutonnin reaalihinta oli 1 000 dollaria. Parin vuoden kuluttua se oli enää 400 dollaria. On siinä paperialan yritysjohtajalle haastetta sopeuttaa palkat ja muut tuotantokustannukset vapaan keinottelun vuoristoradalla. Heikon taseen omaavat ja pienet yritykset joutuvat isojen syömiksi.

Esimerkiksi Euroopan paperi- ja kartonkiteollisuuden keskittyminen on ollut hurjaa. Vuonna 1980 kymmenen suurinta valmistajaa hallitsi markkinoista alle 20 prosenttia. Vuonna 1994 niiden osuus oli kasvanut jo 40 prosenttiin. Ja viime vuosien kaupoista päätellen vauhti on vain yltynyt. Samoin heilahtelu on kiihtynyt yritysten arvojen kohdalla. Esimerkiksi suomalaisten pörssiyhtiöiden yhteisarvo on vaihdellut 90-luvulla 59 - 2555 miljardin välillä. Vaihteluväli on ollut peräti 43 -kertainen. Kansa on kurjistunut, mutta rikkaat ovat entisestään rikastuneet. Kaksi kolmasosaa pörssiyhtiöiden arvonnoususta ja osingoista menee nykyään amerikkalaisille rikkaille.

Noin 65 prosenttia Suomen pörssiyhtiöiden arvosta on siirtynyt ulkomaiseen omistukseen.
Osakkeiden arvon holtittomasta vaihtelusta on ollut ikäviä seurauksia yrityksille. 90-luvun alussa niille tuli melkoisia vakuusongelmia lainojensa kanssa, kun osakkeiden arvot painuivat pohjalukemiin. Suomesta hävisi 49 000 yritystä. Sama ongelma saattaa odottaa uudelleen tulevaisuudessa suomalaisia yrityksiä, kun ulkomaiset sijoittajat alkavat taas kotiuttaa voittojaan. Suomelle voi käydä kuten Indonesialle, kun sijoittajat päättivät yhtäkkiä korjata rahansa parempaan talteen.

Suomalaisten yritysten pörssiarvo oli vain kolmannes niiden substanssiarvosta 1990-luvun alussa. Ne olivat melkein ilmaisia. Samaan aikaan eurooppalaisten yritysten pörssiarvo oli keskimäärin 100 - 200 prosenttia niiden substanssiarvosta. Amerikkalaisten yritysten vastaavasti yli 200 prosenttia. Japanilaisten melkein 300 prosenttia.

Harmaat eminenssit uskoivat tuolloin japanilaisten yritysten tulevaisuuteen voimakkaimmin. Sen jälkeen usko japanilaisten jatkuvaan markkinoiden valtaukseen on hiipunut ja pörssikurssit ovat sielläkin laskeneet. Ilmeisesti ne jäivät kuitenkin liian korkealle, koska Japani on ollut koko 90-luvun koomassa. Vahva jeni oli kuitenkin tuolloin merkki sijoittajien uskosta Japanin tulevaan menestykseen. Jenin arvo on ollut niin vahva, että se on nyt kääntynyt japanilaista vientiteollisuutta vastaan. Yritykset ja poliitikot ovat yhä enemmän sijoittajien armoilla. Esimerkiksi kansainvälinen suursijoittaja Soros tuli joitakin vuosia sitten näyttävästi suuromistajaksi eräisiin suuriin ruotsalaisiin suuryrityksiin. Silloin Soros vakuutti, että hän aikoo pysytellä pitkäaikaisena omistajana. Runsaan vuoden jälkeen hän 800 miljoonan kruunun sijoituksella kuittasi 500 miljoonan voiton. Myöhemmin jopa Soros on voimakkaasti kritisoinut sitä, että rahamarkkinat on päästetty liian vapaiksi.

Pörssimaailman järjettömyydestä oli hyvä esimerkki, kun Nokian pääjohtaja Jorma Ollila antoi vuotuisessa pörssianalyytikojen tapaamisessa luottamusta uhkuvan tulevaisuusvision ja kasvuennusteensa 3.12.1999. Nokian markkina-arvo nousi kolmessa tunnissa 87 miljardia markkaa kohoten 1 120 miljardiin. Yksi puhe nostatti Nokian arvoa lähes puolen valtion budjetin verran ja samalla siitä tuli maailman 11. arvokkain yritys. Sittemmin Nokiankin kupla on puhjennut.

Emeritusprofessori Jouko Paunio on niitä harvoja suomalaisia kansantaloustieteen professoreja, joka on uskaltautunut kritisoimaan vapaaksi päästettyjä pääomamarkkinoita. Hän on todennut, että pääomamarkkinoiden kautta onniiden ja reaalitalouden tapahtumien välillä syntynyt ennennäkymätön keskinäistenriippuvuuksien järjestelmä. Suhdanteiden siirtyminen maasta toiseen ei enäävälttämättä edellytä kansainvälisen kaupan välitystä.

Nykytilanteessa merkittävimmät suhdanneimpulssit ovat peräisin Yhdysvalloista, jossa tapahtumien päänäyttämönä on edelleen Wall Street. Kun pääomamarkkinoiden merkitys on kasvanut, niille ominainen keinottelu on alkanut hallita myös yleistä taloudellista kehitystä. Keinottelu käyttää hyväksi markkinoiden epävarmuutta, mutta samalla se synnyttää sitä. Siitä on esimerkkinä Wall Streetiltä muualle heijastunut, keinottelun voimistama osakekurssien heilahtelu, totesi Paunio. Hän jatkoi kritiikkiään: Keinottelu pääomamarkkinoilla on nähdäkseni uuden talousjärjestelmän perusheikkous vakaan kansainvälisen kehityksen kannalta.

Keinottelun torjunta on haaste sekä kansalliselle että kansainväliselle talouspolitiikalle. Muutenkaan ei ole teoreettisesti perusteltua uskoa pääomamarkkinoiden kohdentavan taloudellisia voimavaroja kovinkaan tehokkaasti. Talouspoliittisessa ajattelussa 1930-luvulla tapahtunut keynesiläinen vallankumous kohotti työttömyyden torjunnan keskeiseksi vakauttamispolitiikan tavoitteeksi.

Ennustan, että keinottelun torjunnasta tulee uusissa oloissa talouspolitiikan yhtä tärkeä tavoite kuin työttömyyden torjunta oli menneinä vuosikymmeninä. Koska keinottelulla oli tärkeä asema Keynesin ajattelussa, voidaan hiukan dramatisoiden odottaa keynesiläisen vallankumouksen jatkuvan vielä
2000-luvulla, visioi Paunio.

Pörssiromahdusta odotellessa.

Suomen pörssin arvosta suli puolet vuoden 2001 alkupuolella. Silloin vasta odoteltiin USA:n mahdollista pörssiromahdusta. Teknologia-yrityksiä edustavan Nasdaqin kurssit olivat romahtaneet ja it-yritysten arvot olivat pudonneet alle puoleen vuoden takaisista huippuluvuista.

Myös Nasdaq-pörssiyhtiön tulos on heikentynyt, koska listautumisten määrä on hiipunut. Sekin ilmoitti pörssiromahduksen jälkeen ensimmäisistä irtisanomisista. Väkeä sai lähteä 11 prosenttia sen 1 300 hengen työvoimasta, kertoi Wall Street Journal. Irtisanomiset olivat ensimmäiset 15 vuoteen. Yhdysvaltalainen tutkimuslaitos Financial Market Center varoitti amerikkalaisia osakesijoittajia velkarahan aiheuttamasta kuplasta. Osakesijoituksiin otettujen lainojen määrä on paisunut Yhdysvalloissa vuoden 2000 150 miljardista dollarista jo 265 miljardiin. Velkarahan osuus pörssin markkina-arvosta on kohonnut yhtä suureksi kuin vuoden 1987 pörssiromahduksen alla.

Tutkimuslaitos pelkää nyt uutta romahdusta, jos markkinat kääntyvät jostain syystä laskuun. Velkarahalla pelanneet osakesijoittajat joutuvat myymään arvopaperinsa laskeviin kursseihin, mikä ajaa helposti koko pörssin syöksykierteeseen.

Suuria riskejä ottaneiden kotitalouksien elintaso on silloin vaakalaudalla, sillä esimerkiksi asunnot on pantu varsin yleisesti velkojen vakuudeksi. Wall Streetin pörssiromahdus käynnistäisi vaarallisen ketjureaktion, varoittavat amerikkalaiset asiantuntijat. Pörssiromahdus iskisi kulutukseen, horjuttaisi dollaria, söisi budjetin perusteita ja pilaisi markkinatunnelmat. Amerikkalaisten kuluttajien optimismin varassa Yhdysvallat on porskuttanut koko 2000-luvun alun. Erittäin suuri paino on kulutuksen kasvussa. Kun osakemarkkinat laskevat, heikkenee kuluttajien luottamus talouteen ja varovaisuus lisääntyy, arvioi Bank Credit Analyst - yhtiön ekonomisti Mark McClellan.

Keskuspankin laskelmien mukaan viime vuosien keskimäärin yli neljän prosentin talouskasvusta noin neljännes on tullut osakemarkkinoiden kasvusta. Fedin mainostama ”Wealth effect” on talouden epävarma muuttuja. Romahduksen myös yhtiöiden voitot heikkenisivät, sillä ne ovat kirjanneet satojen miljoonien dollareiden voittoja esimerkiksi listatessaan internet-pajoja. Noidankehä pahenisi ja kasvu hidastuisi.

Voimakas kulutuksen kasvu on ollut talouden moottori, ja kulutusta ovat lietsoneet juuri voitot osakemarkkinoilla. Kuluttajien reaktio on arvaamaton siinä tilanteessa sanoo analyytikko Auwaerter.

Synkkä ennuste perustuu siihen, että taloutta voimakkaasti ruokkiva varallisuusvaikutus toimii yhtä liukkaasti toiseenkin suuntaan. Jos osakkeiden hinnat laskevat, amerikkalaiset tuntevat köyhtyvänsä ja vähentävät kulutustaan. Osakkeiden arvon kehitys vaikuttaa yksityiseen kulutukseen paljon voimakkaammin nyt kuin esimerkiksi vuonna 1929. Tuolloin 2,5 prosenttia amerikkalaisista omisti osakkeita.

Nyt osakkeita omistaa noin puolet amerikkalaisista.

Investointipankki Goldman Sachsin äskettäinen Eurooppa-analyysi osoittaa, että amerikkalaiset joutuvat leikkaamaan kulutustaan reilusti, jos pörssikurssit jatkavat laskuaan. Analyysin mukaan pörssilaskun vaikutus kulutukseen on kymmenen kertaa suurempi kuin euro-alueella.

Suorat ja epäsuorat osakesijoitukset ovat Emu-maissa suunnilleen yhtä suuret kuin puolen vuoden kulutettavissa olevat tulot. Yhdysvalloissa sijoitukset vastaavat kahden ja puolen vuoden kulutettavissa olevia tuloja.

Japanissa ja Euroopassa kotitalouksien kaikista varoista vain 42 prosenttia on finanssivarallisuudessa, eli rahana, osakkeina ja velkakirjoina. Yhdysvalloissa vastaava luku on 67 prosenttia.

Kotitalouksien pelkkien pörssiosakkeiden määrä on vieläkin eriytyneempi. Yhdysvalloissa on pörssiosakkeita kotitalouksien varallisuudesta 55 prosenttia, Japanissa 17 prosenttia ja EMU-maissa 32 prosenttia.

The Economist -lehti muistutti jokin aika sitten ikävistä makrotalouden tosiasioista: ”Amerikkalaiset kotitaloudet ja yritykset velkaantuvat kovaa vauhtia. Pörssikurssit leijuvat pilvissä, kun jättiyhtiöt ostavat velkarahalla omia osakkeitaan. Näin tehdään, jotta johtajat voivat vääntää optiovivuillaan satojen ja tuhansien miljoonien dollarien voittonsa”. Näin he maksattavat optionsa yrityksen eikä omistajien rahoista.

Useassa maassa toimivassa suuryrityksessä Yhdysvaltojen suhdannekäänteet tuntuvat heti, kun Yhdysvaltojen myyntikonttorissa huomataan, etteivät tuotteet mene kaupaksi entiseen malliin. Yrityksen Thaimaan-tehtaalla supistetaan tuotantoa, Suomen tuotekehitysyksikköön ei enää tule uusia projekteja ja Saksan pääkonttorissa ryhdytään miettimään, miten eri puolilla maailmaa toimivien alihankkijoiden kanssa tehtyjä sopimuksia voidaan muuttaa.

Mikään maa ei voi enää olla turvassa, jos USA:n talous romahtaa. Varsinkin kun Yhdysvaltojen osuus maailman kokonaiskysynnästä on kolmasosa. Verkottuneessa ja globalisoituneessa maailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kyseesä on niin sanottu ”perhosefekti”, jolla tarkoitetaan tilannetta, jossa yhden perhosen siivenisku voi tuntua toisella puolella maapalloa.

Myös rahoitusmarkkinat ovat muuttuneet. Yhdysvaltojen kasvua on siivittänyt ulkomainen raha. Ulkomaiset sijoittajat ja yritykset ovat syystäkin uskoneet maailman suurimman talouden voimaan. Ulkomaisten sijoittajien hallussa on nyt kymmenen prosenttia yhdysvaltalaisosakkeiden markkina-arvosta. Luku on korkeampi kuin koskaan.

Kiinalaiset ovat voitoillaan ostaneet Yhdysvaltojen valtion velkapapereita ja lisänneet näin Yhdysvaltojen velkataakkaa ja kuplaa. Kun uumoiltua pörssiromahdusta ei ollut 90-luvun lopussa tulla, jotkut ryhtyivät puhumaan uudesta taloudesta; perustavanlaatuisesta muutoksesta, jossa uusi informaatioteknologia on johtanut tuottavuuden, talouskasvun ja pörssikurssien ikuiselle kasvu-uralle.

Uuden talouden aikana totutut taloudelliset lainalaisuudet eivät heidän mielestään enää päde. Perinteisesti pörssiyhtiöiden arvo on määritelty diskonttaamalla sen tulevat kassavirrat nykyarvoon. Tämä tarkoittaa sitä, että yhtiön nykyhetkestä hamaan tulevaisuuteen keräämät vuotuiset tuotot muutetaan korkotekijällä tähän päivään.

Taannoin KHT-tilintarkastaja Pauli Vahtera teki hirtehisen laskelman pörssiarvojen kuplasta Arvopaperi-lehdessä. Hän laski, miten suureksi eräiden uuden teknologian yritysten tulisi kasvaa 20 vuodessa, jotta niiden silloinen kurssitaso olisi perusteltu. Korkotekijänä hän käyttää 15 prosentin tuottovaatimusta, mitä voi pitää osakesijoittamisessa nykyisin normaalina.

Vahteran laskelman mukaan markkinat odottavat, että Nokian liikevoitto kasvaa 30 prosenttia joka vuosi ja on 2 600 miljardia markkaa vuonna 2019. Jos Nokian voitto olisi samalla tasolla kuin 1999 eli 13 prosenttia liikevaihdosta, niin liikevaihdon tulisi olla tuolloin 20 000 miljardia markkaa.

Nokian liikevaihto olisi vuonna 2019 siis satakertainen Suomen valtion vuoden 2000 budjettiin verrattuna ja 30-kertainen Suomen silloiseen bruttokansantuotteeseen verrattuna. Vertailun vuoksi ohjelmistojätti Microsoftin silloinen liikevaihto oli noin 120 miljardia markkaa. Tällaiselle kasvulle koko maailma ei riitä, kirjoitti Vahtera.

Tällainen holtiton ja epätodellinen pörssimaailma ei voi olla heijastumatta alalla työskentelevien perhe-elämään. Julkisuudessa on kerrottu kuinka silloisen rahoitusyhtiön Conventumin toimitusjohtaja Vesa Puttosella ja hänen 4- ja 6- vuotiailla pojilla on yhteinen harrastus: ”Ne kysyvät kotiin mennessä, että nousiko pörssi vai laskiko. Isä on yleensä hyvällä tuulella silloin, kun nousee. Kun kurssit ovat nousseet, nelivuotias sanoo, että hyvä juttu”. Kun talous oli laskusuunnassa ja vienti tökki vuosituhannen alussa, niin kaikki ekonomistit huusivat kuluttajia pelastamaan Suomen taloutta. He vaativat kuorossa kansalaisia kuluttamaan. Osta, osta ja kuluta oli päivän mantra.

Vaikka ekonomistien jos keiden pitäisi olla selvillä siitä, että 90-luvulla oli palkkojen osuus pienentynyt kansantulosta dramaattisesti ja tuloerot levähtäneet, joten tavallisilla kuluttajilla ei ollut rahaa kuluttaa entiseen malliin. Tähän on kiinnittänyt huomiota jopa kokoomuksen ainoa ajattelija Raimo Ilaskivi.

Pörssidiilerit ovat vastuuttomia puoskareita.

Kun pörssikurssit olivat korkeimmillaan keväällä 2000, uusliberalistisimmat taloustieteilijätvakuuttelivat pörssin ja optioiden siunauksellisuutta. Näkyvin heistä oli Yhdysvalloissa MIT:n yliopistossa työskentelevä professori Bengt Holmström. Hän hehkutti Helsingin Sanomien kokosivun otsikoiden voimalla: ”Talouden muutos vaatii optioita. Resurssit pitää siirtää kasvaville aloille. Markkinat tekevät sen parhaiten”.

Informaatioteknologian pörssikurssien valtavasta noususta Holmströmillä oli vielä tuolloin vankka näkemys: ”Markkinat ovat vahvimmillaan, kun etsitään uutta. Ne ovat seuloneet miljoonien ideoiden joukosta täysin odottamattomia helmiä, kuten Netscape, Amazon, ja muut internet-menestyjät. Markkinoiden magiikka on kokeilun ja seulonnan tarjoamassa kollektiivisessa viisaudessa”.

Holmströmiä ei tuolloin huolettanut ollenkaan se tosiasia, että keväällä 2000 Forbesin netti-indeksin mukaan 273 amerikkalaisen internet-yhtiön osakkeen yhteenlaskettu arvo ylitti 1 000 miljardia dollaria. Se on valtava markkina-arvo firmoille, joiden yhteenlaskettu substanssiarvo oli vain joitain miljardeja.

Kun it-alan pörssikurssit romahtivat kymmenenteen osaan tuolloin olleista arvoistaan, Holmströmiä ei ole enää lennätetty Yhdysvalloista luennoitsijaksi TT:n järjestämiin tilaisuuksiin, kuten tuolloin.

Pörssikurssien nousut ja laskut ovat, professori Holmströmin vastakkaisista väitteistä huolimatta, täydellistä alkemiaa. Silti erilaiset pörssidiilerit ja sijoitusasiantuntijat antavat naama peruslukemilla ”asiantuntijalausuntoja” medialle jokaisen kurssinousun ja -laskun jälkeen. Lausuntojen perusteella poliittiset päättäjät yrittävät sitten tehdä vastuullisia päätöksiä.

Vastuukysymys ja ammattitaito ovat aika vekkuli asia myös kovapalkkaisten sijoitusasiantuntijoiden kohdalla. 90-luvun alkupuolella television A-Studion toimittajat tekivät oman sijoitussalkkunsa. Parin vuoden kuluttua he vertasivat salkkunsa tuottoa yli kahteenkymmeneen ns. ”ammattimaisen” sijoitusyhtiön salkkujen tuottoon.

Toimittajien salkun tuotto oli toiseksi paras kaikista.

Toimituksen salkun osakkeet oli valittu siten, että toimituksen takaseinälle oli laitettu sekaisin paperilappusia, joissa oli suomalaisten pörssiyhtiöiden nimiä. Jokainen toimittaja vuorollaan heitti tikan, ja se yhtiö johon tikka osui, valittiin salkkuun.

Näiden sijoitusasiantuntijoiden vastuullisuudesta on professori Robert J. Schiller Yalen yliopistosta on todennut, että sijoitusasiantuntijat Yhdysvalloissa antavat 99 prosentissa ostosuosituksia, koska se lisää heidän liiketoimintaansa.

Riippumatta siitä, onko pörssissä nousu- vai laskusuhdanne. Jokaisesta asiakkaan toimeksiannosta kun sujahtaa provisio omaan taskuun. Samanlaisista tuloksista kertoi Wall Street Journal -lehti, joka kertoi amerikkalaisen tulosennusteita keräävän Thomson Financial IBES -yhtiön selvityksestä. Vain kaksi prosenttia amerikkalaisanalyytikoista antoi vuonna 2000 jollekin osakkeelle myyntisuosituksen, vaikka maailman osakekurssit viipottivat alaspäin.

Vastaavasti 40 prosenttia analyytikkojen arvioista oli ostosuosituksia ja 31 prosenttia vahvoja ostosuosituksia. Wall Streetin analyytikoissa asuu pieni optimisti, sillä analyytikkojen mukaan enemmistö osakkeista on keskimääräistä parempia sijoituskohteita.

Myy-suosituksen välttelemiselle on Wall Street Journalin mukaan selvä syy. Myyntikehotus närästää sellaisen kohteeksi joutunutta yhtiötä eli investointipankin suurasiakasta, analyytikkojen kollegoita ja osaketta omistavaa sijoittajaa. Ei sovi ärsyttää asiakasta. Pidä-suositus onkin huomattavasti myy-kehoitusta suositumpi, ja toisaalta moni ammattilainen tulkitsee sen myyntikehoitukseksi.

Tällä tunnin tai päivän väliajoin tapahtuvalla osto- ja myyntikarusellilla sekä odotusarvojen lottopelillä he ovat irrottaneet pörssin täysin reaalimaailmasta.

Kaikki on yhtä vastuutonta vuoristorataa, ja pörssin uhkapeli on demokraattisesti valittujen poliitikkojen vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Maailmassa tehdään valuuttakauppoja noin 1 500-2 000 miljardilla dollarilla päivittäin. Niistä 80 prosenttia on alle viikon sijoituksia. Siis valtaosa sijoituksista on siis pelkkää lyhytaikaista moraalitonta uhkapeliä, jolla ei ole mitään tekemistä työpaikkoja lisäävän pitkäaikaisen sijoitus- ja investointitoiminnan kanssa. Esimerkiksi Helsingin Hexin indeksiluku oli korkeimmillaan 18 277 pistettä maaliskuussa 2000. Vuoden kuluttua pistemäärä oli enää 5 314 eli arvo oli enää vajaa kolmasosa.

IT-alan amerikkalaisen Nasdaqin (NDX) pistemäärärät vastaavina ajankohtina olivat 4 691 ja 870 eli pörssi laski enemmän kuin viidesosaan. Sama kehitys oli myös Euroopassa. Pariisissa (CAC) pörssin pisteet olivat 8 545 ja 1 103 eli pörssi laski melkein kahdeksanteen osaansa. Pääasiassa tämä ns. pörssianalyytikkojen joukko on nuoria, itsetietoisia, liituraitapukuisia finninaamoja, joilta puuttuu kaikki laajempi kansantaloudellinen ja yhteiskunnallinen ymmärrys. He pelaavat toisten rahoilla ja romahduksen koittaessa he levittelevät vain käsiään.

On heidän joukossaan sentään yksi selkärankainen yksilö. Ruotsalaisen Hagströmer & Qviberg -pankkiriliikkeen pääanalyytikko Odd Bolin pyysi pörssiromahduksen jälkeen asiakkailtaan anteeksi huonoja sijoitussuosituksia. Dagens Industri -lehden mukaan pankkiriliikkeen asiakkaat saivat juuri ennen vuodenvaihdetta anteeksipyynnön sähköpostin välityksellä. ”Asiakkaana olet varmasti huomannut, että olemme erehtyneet monissa teknologiayhtiöitä koskevissa suosituksissamme vuoden 2000 aikana”, anteeksipyyntö alkoi. Bolin selitti kirjeessä, että pankkiiriliikkeen analyytikot eivät täysin ymmärtäneet tekno-osakkeiden nopean nousun aikaansaaneita tekijöitä. Paljon rahaa virtasi tekno-osakkeisiin, kun liikkeellä oli vähän osakkeita ja kurssit nousivat kestämättömälle tasolle. Lopulta aloimme uskoa, että nousurallin aikana muodostuneet osakkeiden odotusarvot olivat realistisia.

Tästä pörssin joukkoreaktioiden vallasta on kokemuksia psykiatri Kari Pylkkäsellä. Hän on todennut, että ihmisen mielenterveydelle on tärkeää, että asiat ovat ennakoitavissa, ja tietty pörssin indeksiraja voi antaa sijoittajalle tunteen turvallisuudesta. ”Ehkä Dow Jonesin 10 000 pistettä ovat sietokyvyn raja. Kaikki riippuu siitä, paljonko ihmisen laskelmissa on irrationaalista ainesta; kuinka ultravahvoja toiveita tai kuinka irreaalisia pelkoja niihin liittyy”. Jos pudotus on kyllin monen ihmisen mielestä kyllin kauhea, käyttäytyminen voi saada joukkopsykoosin mitat. Pylkkänen ei sijoita itse. Pörssi-indeksejä hän on kuitenkin seurannut vuodesta 1987, jolloin suuri suomalainen skitsofreniaprojekti päättyi. Kymmenen vuoden työn jälkeen piti järjestettämän suuri tiedotustilaisuus, johon kaikki mediat olivat lupautuneet tulemaan paikalle. ”Aamulla telkkari soitti ja sanoi, että sori, ei me tullakaan, kun yöllä oli pörssiromahdus. Se ohitti kaiken, suomalaisen skitsofrenian hoidonkin”.

Onpa tähän uhkapelin järjettömyyteen etsitty jotain järjellistä selitystäkin. Pörssikeinottelun huikeaan 90-luvun nousukierteeseen on löytynyt Yhdysvalloissa selitys. Amerikkalaisen psykiatrian professorin Randolph M. Nessen mukaan pörssiin pumpataan vauhtia mielialalääkkeillä ja onnellisuuspillereillä.

Mielialalääkkeiden käyttö nostaa pörssikursseja, koska lääkkeet vähentävät sijoittajien pelon ja surun tunnetta. Osa pillerien popsijoista lakkaa välittämästä vaaroista. Heistä tuntuu hyvältä ottaa riskejä.

Professori epäilee, että joka neljäs sijoittaja nappailee mielialalääkkeitä - niitähän käyttävät Yhdysvalloissa erityisesti varakkaat, stressaantuneet kaupunkilaiset, jollaisia suuri osa sijoittajista on.

Pörssimarkkinoita eivät manipuloi enää pelkästään rahoitusalan ammattilaiset, vaan mukaan ovat tulleet internetin avulla myös koulupoika-nörtit. Esimerkiksi New Yorkin liepeillä asuva 15-vuotias Jonathan G. Lebed oli kirjoittautunut kahden välittäjäfirman asiakkaaksi isänsä nimellä.

Yhdysvaltain pörssikauppaa valvovan SEC:n mukaan hän osti osakkeita 11 kertaa vuoden 1999 elokuun jälkeen. Muutamia tunteja kaupanteon jälkeen poika lähetti Yahoon talousaiheisille
keskustelupalstoille ja muualle sadoittain harhaanjohtavia viestejä, joilla hän yritti nostaa osakkeiden arvoa.

Viesteissään Lebed vakuutti sijoittajille, että osakkeen arvo tulisi nousemaan jyrkästi ”lähiaikoina”. Poika lähetti sähköpostiviestejä eri nimillä, jotta näyttäisi siltä, että monet sijoittajat ajattelevat osakkeiden olevan lupaavia. Ostaessaan osakkeita Lebed usein jätti samalla myös myyntimääräyksen huomattavasti korkeammalla hinnalla. Näin hän pääsi rahastamaan äkkinousun, vaikka oli koulussa.

Koulupoika tienasi sijoituksillaan 273 000 dollaria eli lähes kaksi miljoonaa markkaa. Hän oli jo aikaisemmin osallistunut kilpailuun, jossa kolme koulupoikaa sai 10 000 dollarin leikkisumman sijoitettavakseen. Paikallislehti teki menestyksekkäästä lapsitiimistä jutun. Aivan kuten vanhempien maailmassa mediat tekevät sankaritarinoita oikeista pörssissä äkkirikastuneista.

Nyt nämä pörssianalyytikot ja -välittäjät ovat sotkeutumassa omiin lääkkeisiinsä. Hehän hääräävät useimpien fuusioiden ja yrityskauppojen takana. Pörssitoimintakin on keskittymässä ja yhä useammalta pörssivälittäjältä on katoamassa työpaikka. Suurin mullistus tapahtui syyskuussa 2000, kun Amsterdamin, Pariisin ja Brysselin pörssit fuusioituivat Euronextiksi. Mukaan tulossa oli myös Lissabon. Pahin vaihtoehto oli, että syntyisi europörssi, johon kaikki suuryritykset siirtyisivät, ja Suomeen jäisivät vain pienet yritykset. Pelkän Nokian osakkeiden vaihto oli yli puolet koko Suomen pörssin vaihdosta.

Helsingin pörssi surkastuisi tuolloin marginaaliseksi markkinapaikaksi, jossa kaupankäynnin kustannukset nousisivat. LTT-Tutkimuksen Mika Vaihekoski on muistuttanut julkisuudessa, että rahoitusala ja sen osaaminen ovat tärkeitä kansallisia menestystekijöitä. Niiden merkitystä ei ole vielä edes täysin ymmärretty Suomessa. Pörssikursseja voidaan manipuloida ja niitä ohjaillaan, koska sen todentaminen on äärimmäisen vaikeaa. Sisäpiiritietoa voidaan käyttää hyväksi myös oman osakesalkun tukevoittamiseksi. Näitä sisäpiiritietoja on helppo vaihtaa yritysten hallintoneuvostoissa sekä erilaisissa hyvä-veli järjestöissä.

Sisäpiirikauppojen kiinnijäämisriski on yhä verraten pieni, sanoo tutkija Janne Häyrynen väitöskirjassaan, joka valmistui alkuvuodesta 2006. Häyrysen mukaan kiinnijoutumisen todennäköisyys on verraten alhainen myös silloin, kun henkilö syyllistyy kurssimanipulaatioon eli kurssin vääristämiseen. Häyrynen on työskennellyt rahoitustarkastuksen (Rata) markkinavalvojana vuodesta 2002, joten hänellä on paljon kokemusta arvopaperimarkkinarikosten ja -epäilyjen käytännön selvittelystä. Häyrysen mukaan ongelmana on se, että hallintarekisterien suojassa tehtyjä sisäpiirikauppoja on vaikea selvittää. Koska tieto ei jätä jälkiä, sisäpiiriläinen voi myös kertoa sijoitusvinkkejä melko turvallisesti muille, jotka hyödyntävät niitä.

Hyvä veli-suhteet ja hallintoneuvosto- sekä hallituspaikat ovat poikaa. Koska kiinnijäämisen riski on pieni, pitäisi rangaistusten olla riittävän ankaria. Laki antaakin mahdollisuuden rankaista jopa neljän vuoden ehdottomalla vankeudella, mutta tuomitsemiskäytäntö on ollut Häyrysen mukaan toista. Suomessa on annettu tähän mennessä vain yksi vankeusrangaistus ja sekin vain ehdollisena. Lisäksi sakot ovat olleet asteikon alapäästä, Häyrynen katsoo.

”Monista kioskinäpistyksistä on annettu samantasoisia rangaistuksia. Sisäpiirikauppojen moitittavuus on kuitenkin aivan toista luokkaa, sillä ne heikentävät yleistä luottamusta markkinoiden toimintaa kohtaan”, Häyrynen sanoo ja jatkaa: ”Tuomioistuimilla on ollut varovainen linja verrattuna siihen, mitä laki sallisi”, hän muotoilee.

Pörssirikoksista on tuomittu kymmenessä vuodessa ainoastaan 21 henkilöä, mikä vaikuttaa alhaiselta luvulta. Rikostapauksia on käsitelty keskimäärin yksi vuodessa. ”Näytön riittävyys on merkittävin ongelma. Voidaan olettaa, että piilorikollisuuden määrä on suuri, koska kiinnijäämisriski on pieni”, Häyrynen toteaa.

Onko uhkapeli poliitikkojen erityissuojeluksessa?

Uhkapeliä pidetään suomalaisessa yhteiskunnassa moraalisesti arveluttavana asiana.
Siksi rahapelit on valtion toimesta monopolisoitu yhteiskunnan kontrolloimiin valtionyhtiöihin. Puolet niiden keräämistä rahoista jaetaan voittoina pelaajille ja toinen puoli jaetaan yhteiskunnan kannalta hyviin tarkoituksiin kuten kulttuurille, liikuntapalveluihin, koulutukseen, tieteisiin jne. Peliyhtiöt tulouttivat vuosituhannen vaihteessa noin neljä miljardia markkaa hyviin tarkoituksiin. Näin arveluttava toiminta saa moraalisen hyväksyttävyytensä yhteiskuntaa hyödyttävänä voitonjakona. Siksi uhkapelioikeutta ei ole vapautettu kaikkien halukkaiden kilpailtavaksi. Tosin EU yrittää saada senkin vapaaksi.

Kun pörssikurssit ampaisivat rajuun kasvuun 90-luvun lopulla, keskiluokkakin innostui pörssihuumaan. Kun omaa rahaa ei löytynyt omasta patjapussista, hankittiin lainarahaa.
Suunnittelija Pellervo Marja-aho Tilastokeskuksesta kertoi, että joulukuussa vuonna 1999 tapahtui selvä käänne. Osakesijoittaminen kääntyi joulukuussa jyrkkään nousuun. Elokuussa suomalaisista säästävistä kotitalouksista 20 prosenttia aikoi sijoittaa arvopapereihin lähimmän 12 kuukauden aikana. Alkuvuodesta 2000 luku oli noussut yli 40 prosenttiin. Se tarkoittaa, että 640 000 suomalaista kotitaloutta suunnitteli tuolloin arvopaperisijoittamista.

Vuodenvaihteessa 2000 suomalaisten kotitalouksien osakesijoitukset olivat ensimmäistä kertaa suuremmat kuin pankkitalletukset. Osakesijoitusten arvo oli 289 miljardia markkaa ja pankkitalletusten 247 miljardia markkaa. Vuosi aikaisemmin suomalaisten kotitalouksien osakesijoitusten arvo oli sata miljardia markkaa.

Osakesijoitusten osuus kotitalouksien kaikista rahoitusvaroista oli vuodenvaihteessa noin 45 prosenttia ja osuus on kovassa nousussa. Yksittäisten osakkeiden lisäksi suomalaisilla oli noin 20 miljardia markkaa sijoitusrahastoissa, 50 miljardia vakuutussäästöissä ja 30 miljardia joukkovelkakirjoissa.

Talouslehdistö pitää mielellään yllä mielikuvaa ”kansankapitalismista”, jotta todellinen pörssiomistuksen keskittyminen hämärtyisi. Pörssiosakkeiden omistus on näennäisesti levinnyt laajemminkin kansalaisille kun Sampo, HPY ja Sonera ovat muuttaneet osuustodistuksensa osakkeiksi.

Vuonna 2000 pörssiosakkeita ja rahastosijoituksia oli 604 000 kotitaloudella, kun vuoden -94 tutkimuksen vastaava luku oli 442 000. Kaikkia kotitalouksia kohti laskettuna sijoitukset olivat keskimäärin 24 000 markkaa. Sijoittajataloudella pörssiosakesalkun arvo oli keskimäärin 93 000 markkaa. Suurimmat pörssisijoitukset olivat yrittäjillä ja ylemmillä toimihenkilöillä.
Pörssistä ja pörssikeinottelusta on tullut uusi aikamme uhkapeli. Se on paljon vaarallisempi kuin perinteiset lotto, veikkaus, raviveto, ja muut onnenpelit.

Pörssipelin riskit eivät rajoitu pelkästään pelaajien kesken tapahtuvaan riskinottoon vaan vaikuttavat kaikkien yhteiskunnassa elävien kansalaisten elämään. Kun uuteen tuotantoon ja työpaikkoihin ei kannata investoida, ostetaan olemassa olevien yritysten osakkeita. Ja pörssin ”lottopotti” kasvaa entisestään. Jotta omistajien shareholder value saataisiin maksimoitua, minimoidaan työntekijät näissä yrityksissä kortistoon poliitikkojen murheeksi.

Esimerkiksi Nokian kohdalla osakkeiden arvo on kasvanut jopa yli 400- kertaiseksi. Nokia oli 90-luvun lopussa maailman 10:nneksi arvokkain yritys. Sen markkina-arvo on kolme kertaa suurempi kuin monikansallisen Fordin, jonka hallitukseen Jorma Ollila tuolloin valittiin. Siitä huolimatta Ford työllisti tuolloin lähemmäs 400 000 työntekijää. Nokia vain n. 55 000, joista Suomessa työskenteli reilusti alle puolet. Osakkeiden arvonnousulla ei ole enää mitään tekemistä reaalitalouden ja yhtiöiden substanssiarvojen kanssa. Siitä on tullut kansakunnan yhteinen riskipotti.

Tuosta arvonnoususta poliitikot eivät enää kykene jakamaan osinkoina puoltakaan (kuten Veikkaus Oy:n voitoista) yhteiskunnan hyväksi, lisäksi arvonnousun (lottopotin) korjaavat verovapaasti jo ennestään rikkaat amerikkalaiset eläkeläiset.

90-luvun lopussa koko Suomen 1 500 miljardiin paisunut ulkomainen omistus maksoi ostettaessa aikanaan vain 166 miljoonaa markkaa. Oli siis ostettu suomalaista kansallisvarallisuutta todelliseen ale-hintaan. Tällä keinotekoisella ja valtavalla arvonnousulla sitten nostettiin koko kansantalouden riskialttiutta. Jo kaksi kolmasosaa pörssin arvosta on ulkomaisessa omistuksessa. Sinne menevät myös suomalaisen työn hedelmät. Se on uutta modernia imperialismia. Suomeen toki saatiin muutama miljonääri, kun suomalaiset osakkeenomistajat rahastivat arvonnousun myymäällä osakkeensa amerikkalaisille. Pörssiromahduksessa mustapekka jäi lopulta amerikkalaiselle eläkeläiselle.

Meille on yritetty markkinoida ajatusta, että pörssin kautta yritykset ovat saaneet uutta riskirahaa. Ainakaan tuosta pörssin arvonnoususta, joka on yli 2 000 miljardia markkaa, ei ole herunut Suomeen juuri uutta investointirahaa, joka olisi luonut uusia kaivattuja työpaikkoja. Kun nämä ulkomaiset pelurit päättävät jonain päivänä kotiuttaa voittonsa, jäljelle jäävät vain suomalaiset työttömät.

Ulkomaisten sijoittajien osakesijoituksista suomalaisyrityksiin ei juuri ole kansantaloudellista hyötyä. Arvonnoususta kertyneet miljardit eivät päädy yritysten kassaan, eivätkä osakekaupoissa saatujen voittojen verotkaan päädy suomalaisen verottajan hyppysiin.

Tämän uhkapelin suuruuden voi hämärästi ymmärtää, kun yrittää suhteuttaa pörssin nykyistä arvoa joihonkin reaalitalouden mittareihin. Investointipankki Salomon Smith Barney on laskenut, että vuosituhannen viimeisenä vuotena maailman osakemarkkinoiden arvo oli ylittänyt eri maiden yhteenlasketun kokonaistuotannon.

Pörssikurssit olivat maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisen korkealla. Pörssien markkina-arvo oli 2000-luvun alussa 178 000 miljardia markkaa ja kokonaistuotanto on 177 000 miljardia. Suomessa tilanne on vieläkin riskialttiimpi. Pörssin kokonaisarvo (lottopotti) oli tuolloin kolme kertaa suurempi kuin Suomen kokonaistuotanto. Voisiko uhkapeli enää tästä parantua? Nyt mylly saa lisää vauhtia. SAK:n rahat ja yhä enemmän myös eläkerahastot sidotaan nyt lisääntyvien tuottovaatimusten siivittämänä osakkeisiin - tehostamaan kilometritehtaalle SAK:n jäseniä ja hiostamaan eläkkeensaajia, joille rahojen piti tuottaa vanhuuden turvaa.

Säännöstely on ollut kirosana. Se haisee sosialismille. Kun amerikkalainen taloustieteilijä Paul Krugman julkaisi Fortune -lehdessä säännöstelymyönteisen artikkelin, se herätti maailman talouslehdissä huomiota, koska näkemys oli ristiriidassa kaikkien ”virallisesti hyväksyttyjen” taloustieteilijöiden uskomusten kanssa.

Samoin Harvard-yliopiston tutkijan Dani Rodrikin tutkimus aiheesta julkaistiin 90-luvun lopussa. Rodrikin mukaan talouskasvu, investointien määrä ja inflaatio eivät riipukaan siitä, onko maassa voimassa valuuttasäännöstely vai ei. Koska muutkin uhka- ja lotto-pelit on laitettu yhteiskunnan kontrolliin, niin ihmetyttää, miksi poliitikot eivät puutu pörssikeinotteluun. Sehän on moraalisesti paljon arveluttavampaa, koska laskun maksavat myös muut kuin pelaajat.

Pankkitukia kansalaiset maksoivat näille pelimiehille 90-luvulla iloisesti 52 miljardia markkaa. IMF:lle on maksettu 10 miljardia, millä on paikkailtu pelureiden jättämiä savuavia raunioita kaikkialla maailmassa. Onko kansan edustajista tullut pääoman edustajia?


Ennustus myös USA:n romahduksesta sivulla 456:


Hyytyvätkö USA:n markkinat?

Entiset maailmantalouden veturit, Japani ja Saksa piiputtivat pahasti koko 90- luvun ajan. Euroopassakin kasvu on Irlantia ja Suomea lukuunottamatta ollut vaatimatonta. Ainoa kasvava markkina-alue on ollut Yhdysvalloissa. Siellä on ollut 80-luvun lopun romahduksen jälkeen poikkeuksellisen pitkä kasvukausi. Nyt USA:kin talous on alkanut piiputtaa. Yhdysvalloilla on kauppatase pahasti alijäämäinen ja velkataso korkea.¨

Yleisesti ajatellaan, että globalisaatioksi kutsuttu ilmiö syntyi ainoastaan uuden teknologian ja telekommunikaation kehityksen seurauksena. Tai siksi, että agressiiviset suuryritykset halusivat yhä laajempia markkinoita.

Voidaan kuitenkin osoittaa, että johtavana voimana talouden liberalisoinnissa ovat olleet länsimaiden hallitukset. Britannian ja Yhdysvaltain johtajat valitsivat tämän linjan jo 1960- ja 1970-luvulla.

Pääoman liikkeiden vapauttaminen johti talouden globalisaatioon, ja tärkein syy siihen oli Yhdysvaltojen kasvava budjettivaje. Vaje alkoi paisua 60- ja 70-luvulla Vietnamin sodan kiihdyttämänä. Yhdysvaltain johto ei ryhtynyt tarpeellisiin rakenteellisiin uudistuksiin, vaan täytti vajetta ulkomaalaisten säästöillä. Se kävi päinsä brittihallituksen avaamilla pääomamarkkinoilla.

Britannian hallituksen tuella Lontoon rahamaailma eli City pumppasi innolla täytettä Yhdysvaltain budjettivajeeseen eurodollarimarkkinoiden kautta.

Aivan samoin kuin Yhdysvallat rahoitti velkarahalla Hitlerin sotavarustelun Natsi-Saksassa. Yhdysvaltojen budjettivaje on ollut talouden globalisaation moottori 60-luvulta lähtien.
Amerikkalaiset ovat sittemmin synnyttäneet historian suurimman vajeen, joka oli vuonna 2002 jo 445 miljardia dollaria. Viime vuosina vaje on kasvanut ja Yhdysvalloista on tullut maailman velkaisin maa. Maailman rikkaimman maan yhteenlakettu ulkomaanvelka oli vuonna 2005 jo n. 2,2 biljoonaa dollaria.

Yhdysvaltain vaihtotaseen vaje kasvoi vuonna 2005 suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. Vaje syveni melkein 670 miljardiin euroon. Maan kauppaministeriön tilastojen mukaan vaihtotaseen vaje nousi samana vuonna 6,4 prosenttiin vuotuisesta bruttokansantuotteesta. Se on jo kaksinkertainen EU-maiden suosituksesta, jonka jälkeen EU kohdistaa sanktioitaan jäsenmaihinsa, jotta kolmen prosentin kattoa ei ylitettäisi.

Pohjimmiltaan vaihtotase kuvaa, kuinka omavarainen valtio on pääoman suhteen. Kun Yhdysvaltojen vaihtotase on voimakkaasti miinuksella, maahan tuodaan jatkuvasti pääomaa. Niillä rahoitetaan investointeja, kun Yhdysvalloissa ei säästetä riittävästi. Raha tulee pääasiasa alamaissa olevasta Japanista ja nousukierteessä olevasta Kiinasta.

Jotta Yhdysvaltojen investoinnit tulisivat rahoitetuksi, varoja tarvitaan ulkomailta jo miljardi dollaria päivässä, totesi 2000-luvun alkupuolella Aktian pääekonomisti Timo Tyrväinen. Hän muistutti, että summa merkitsee noin prosenttia maailman bruttokansantuotteesta. Tyrväinen heitti ikävän kysymyksen: ”Entä jos kansainväliset sijoittajat ovat valmiita viemään Yhdysvaltoihin enää vaikkapa vain 500 miljoonaa dollaria päivässä?”

Tyrväinen muistutti, että Yhdysvaltain kauppataseen vaje ei ole ”missään tapauksessa” ikiliikkuja. Hänen nähdäkseen dollarin jatkuva vahvistuminen luo mahdottoman tilanteen: lopulta muun maailman tuotteet olisivat amerikkalaisille niin halpoja, että Yhdysvalloissa ei kannattaisi tuottaa enää mitään.

Viime vuosien uutiset ovat kertoneet amerikkalaisten yritysten heikoista tuloksista, lomautuksista, masentavista pörssilukemista, analyytikkojen päivittäisistä hokemista taloutta uhkaavasta taantumasta. Pessimistien mukaan Yhdysvaltain kymmenkunta vuotta kestänyt ilmiömäinen talouskasvu on ohi.

Amerikanenglannissa on uusi kirosana: ”the R-word”, ”recression”, taantuma.

Perinteisesti taantumalla tarkoitetaan sitä, että talouskasvu kääntyy vähintään puoleksi vuodeksi miinukselle. Amerikkalaiskuluttajat ovat avainasemassa, sillä yksityinen kulutus pyörittää noin kahta kolmannesta Yhdysvaltain kansantaloudesta. Jos kansa uskoo kasvuun, se pitää talouden kasvussa, mikä taas ylläpitää kansan uskoa, ja niin edelleen.

Vuosikausia jatkunut ostovimma on kuitenkin synnyttänyt mahdollisen aikapommin: kotitalouksien velkataakan. SMR-tutkimuslaitoksen mukaan kulutusluottojen määrä kasvoi 34 prosenttia vuosina 1995-99. Amerikkalaisella perheellä oli keskimäärin 8 000 dollaria (yli 50 000 markkaa) pelkkää luottokorttivelkaa.

Varsinaiset kotitalouksien lainat ovat kasvaneet jo niiden vuosiansioita vastaavalle tasolle. Aivan kuten Suomessa 90-luvun alussa ennen lamaa. Velkataakka on jatkanut kasvuaan 2000-luvulla. Köyhyys on Yhdysvalloissa lisääntynyt ja työssäkäyvien tulot ovat pienentyneet. Vuonna 2001 peräti 33 miljoonaa amerikkalaista eli köyhyysrajan alapuolella.

Lisäksi ihmiset kuluttavat enemmän kuin ansaitsevat. Kova kulutus pitää sisällään inflaation siemenen. Vuonna 2000 kulutus sysäsi säästämisasteen alimmalle tasolleen 41 vuoteen. Säästämisaste oli tuolloin jo 0,4 prosenttia negatiivinen. Koska kuvitteellinen varallisuus oli osakekurssien kasvamisen myötä parantunut, ihmiset panivat rahaa iloisesti haisemaan.

Amerikkalaiset pankit kärsivät myös kuluttajien taloudellisen tilanteen heikkenemisestä. Kuluttajilla oli vuoden 2000 lopussa velkaa pankeille noin 7 500 miljardin dollarin arvosta, ja se oli yli kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 1990. Kuluttajat ovat viime vuosina päässeet tuhlaamaan rahaa, joka on elänyt vasta odotuksissa. Jos kuluttajien kyky hoitaa asuntoluottoja tai luottokorttivelkoja rapautuu, voivat pankkien pulmat vain syvetä.

Liiallisen rahapolitiikan kiristämisen vaarat ovat ilmeisiä velkaantuneessa kansantaloudessa. Amerikkalaisilla oli vuonna 2006 jo 800 miljardia dollaria luottokorttivelkaa ja yli 9 000 miljardia dollaria asuntovelkaa. Jos Yhdysvaltojen korkotaso kohoaa vuoden 2006 alun 4,75 prosentin tasosta vielä lisää, monet kuluttajat joutuvat ahtaalle, kun heitä puristaa jo ennestään öljyn ja bensiinin kallistuminen.

Pankkien ongelmaluotot ovat olleet kasvussa vuodesta 2000 lähtien. Pankit kirjaavat yhä suurempia luottotappioita ja samalla tuottojen kasvu hidastuu, alalla ennustetaan. Kun talouskasvu hyytyy, eivät kuluttajat ja yritykset pysty aiempaan tapaan hoitamaan luottojaan. Suurimmista pankeista Chase Manhattan, Bank of America, First Union, Bank One ja Wachovia ovat jo kertoneet vaikeuksista. Muiden suurpankkien pelätään tulevan perässä. Varsinkin Bank of American ilmoitus 1,2 miljardin dollarin luottotappioista järkytti markkinoita.

Washingtonilaisen Brooks-instituutin ekonomisti George Perryn mukaan kotitalouksien velkataakka ei ole tarpeeksi suuri laukaistakseen taantumaa, mutta saattaa pahentaa sitä. ”Monille tulee maksuvaikeuksia, jos työpaikka menee alta”. Pörssikurssien nousu yllytti pitkään kansaa kuluttamaan.

Koska Yhdysvalloissa ei ole pohjoismaista kattavaa eläkejärjestelmää, yli puolet amerikkalaisista kotitalouksista on suoraan tai rahastojen kautta mukana osakemarkkinoilla turvatakseensa perheenjäsenien vanhuuden.

Nyt kun osakkeiden arvo on romahtanut puoleen, monen vanhuksen on ollut pakko palata taas töihin. Useat arvioitsijat ovat katsoneet, että maailman talouskasvun hidastumisella on vain vähän vaikutusta Eurooppaan. Asiasta voi kuitenkin olla toista mieltä. Kasvun hidastuminen kiertää Yhdysvalloista Kaakkois-Aasiaan, sieltä Japaniin ja viiveellä Europpaan. Jo nyt hidastuminen näkyy euroalueella viennin kasvun hidastumisena.

Yhdysvaltain teknologiayritykset tuovat paljon tavaraa Kaakkois-Aasiasta. Kun kasvu hidastuu Yhdysvalloissa, se näkyy Kaakkois-Aasian viennissä. Esimerkiksi elektroniikkateollisuus on ottanut takapakkia USA:n kasvun hidastumisen takia.

Japanilaiset puolestaan vievät paljon tavaraa Kaakkois-Aasiaan. Kun Kaakkois-Aasian talouskasvu hidastuu, vaikutukset tulevat ketjun kautta Japaniin. Myös Japanissa viennin kasvu on hidastunut selvästi.

Näiden kahden tärkeän kauppa-alueen yhteisvaikutus heijastuu Europpaan.

Globaalissa maailmassa on vaikea kuvitella, että jokin talousalue olisi niin suljettu, että se säilyisi vahingoittumattomana. Tätä efektiä voimistaa yritysten verkottuminen maailmanlaajuiseksi.

Aikaisemmin yritysten suhdannevaihteluja tasasivat erilaiset tuotannon välivarastot. Nykyinen JOT-tuotanto toimii reaaliaikaisesti, joten verkostotalouden alihankkijat ja heidän työntekijänsä joutuvat kärsimään eniten suhdannevaihteluista.

Nokian taantumasta kärsivät sen alihankkijat ensin kuten Suomessa Elcoteq, Eimo, Perlos jne. Ulkomailla puolestaan Sanmina ja SCISystems. Niistä laitettiin tuhansittain väkeä pihalle ja loput siirretään vähitellen matalapalkkamaihin.

Yhdysvaltojen tulevasta taantumasta tai lamasta on esitetty lukuisia skenarioita. Aluksi lähes kaikki suomalaiset ns. ekonomistit ja taloustoimittajat olivat sitä mieltä, että se tulee olemaan vain lyhytaikainen pieni notkahdus.

Financial Timesin Martin Wolfin arvion mukaan Wall Streetin huuma tulevine seurauksineen jättää varjoonsa vastaavat tapahtumat 1920- ja 1960-luvulla. New Yorkin pörssissä listattujen osakkeiden arvo oli vuoden 2000 keväällä noin 30 kertaa suurempi kuin näiden yritysten yhteenlaskettu liikevoitto. Tämä buumi, jota oli siivittänyt sijoittajien luotonotto ja Yhdysvaltain poikkeuksellisen suuri vaihtotaseen vaje, voi hyvinkin päättyä Wolfin sanoja lainaten ”ei suureen ravistukseen vaan suureen romahdukseen”, toteaa Oxfordin yliopiston professori Karl Moore. Moore jatkoi synkistelyään sillä, että Yhdysvalloilla oli nyt kaikkein konservatiivisin hallinto sitten Herbert Hooverin kauden. Siksi se ei todennäköisesti kykene eikä halua elvyttää taloutta keynesiläisin keinoin.

Jos talous joutuu hätälaskuun, työttömyys voi nousta 10 prosenttiin ja dollarin heikkeneminen kiihtyy.

Martin Wolf muistutti, ettei osakkeiden painoarvo ole euroalueella samanlainen kuin Yhdysvalloissa, koska osakkeet ovat pankkien ja yritysten omistuksessa eivätkä yksin sijoittajilla.

Toisin sanoen Euroopan osakemarkkinoiden laskulla ei ole yhtä dramaattista vaikutusta kulutukseen kuin osakemarkkinoiden romahduksella on Yhdysvaltain kuluttajiin. Kulutus hyytyy, kun eläkepäivien säästöt hupenevat taivaan tuuliin. Jos tai kun USA luisuu taantumaan tai lamaan, kehittyneiden teollisuusmaiden ainoat vetovoimaiset markkinat tyrehtyvät.


Kirjan lopussa olen myös hahmotellut korjausehdotuksia finanssimaailman suisemiseksi, sivulla 643.

Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset.

Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat hidasteet eli leimaverot. Veroa ajaa voimakkaasti Attac-järjestö jonka näkyvänä hahmona on ollut kansantaloustieteen dosentti Jan Otto Andersson. Tobinin verossa jokaisen pörssikaupan yhteydessä peritään 0,1-1 prosentin transaktiovero.

Se tulisi toteuttaa maailmanlaajuisena, ensin se voitaisiin ottaa käyttöön EU:n piirissä ja sitten painostaa USA ja Japani samaan ruotuun uhkaamalla tuontitulleilla tai vapaakaupan purkamisella.

Mielestäni Tobinin-vero pitäisi ottaa käyttöön, mutta kuitenkin hieman
kovennettuna versiona. Mitä lyhytaikaisempi ”sijoitus” eli osakkeen hallussapito, sitä kovempi leimavero, esimerkiksi alle vuoden sijoituksesta 5 prosentin leimavero. Sijoituksen pidentyessä prosentti alenisi portaittain prosentti vuodessa, viiden vuoden jälkeen se jatkuisi prosentin transaktiona. Silloin sijoitustoiminta palaisi pitkäjänteiseksi investointitoiminnaksi, kuten se oli ennen.

Sijoitustoiminta on nyt muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi. Spekulanttien keskimääräinen sijoitusaika on enää noin kaksi viikkoa! Se on saanut suhdannevaihtelut yhä jyrkemmiksi, yhä nopeimmiksi ja kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolelle.

Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena markkinatalous on yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin-, 40-, tai jopa yli 400-kertaisilla vaihteluväleillä. Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Palkat esimerkiksi eivät kykene silloin joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.

Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n
on tarvittaessa pantava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet
niihin pitää katkaista.

Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit olisi kriminalisoitava. Pörssissä olevat nimettömät hallintarekisterit olisi lopetettava ja estettävä niiden avulla tapahtuva veronkierto.

Samoin veronkierrossa avustavat asianajajat ja tilitoimistot on asetettava yhtäläiseen oikeudelliseen vastuuseen kuin asiakkaansa. Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että rahan ”makuuttaminen” on tehty edullisemmaksi kuin työn tekeminen. Samoin varallisuusvero on palautettava takaisin. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva on voinut maata sohvalla ja yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla hän voi selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan. Pääomaverot ovat muutenkin Suomessa EU-maiden alhaisimmasta päästä. Omituista, että poliitikot ovat maailmanlaajuisesti hyväksyneet pääoman työtä alhaisemman verotuksen, vaikka pääomasta on maailmalla muutenkin liikatarjontaa.

Palkansaajien kokonaisveroaste on taas EU-maiden korkeimpien joukossa. Tavoite pitäisi olla täysin päinvastainen. Omalla selkänahalla ansaitusta tulosta ei pitäisi rangaista kuten nyt, vaan pääomaa, automaatiota, sijoitustoimintaa ja pääoman pyöritystä pitäisi verottaa huomattavasti enemmän.

Miljoonaomaisuuksissa perintöveroa olisi kiristettävä nykyisestä 2-3 kertaiseksi ja jotta yritystoiminta ei vaarantuisi, verot voisi maksaa yrityksen osakkeina valtiolle. Valtio voisi sitten myydä osuutensa markkinoille takaisin.

On aika epätasa-arvoista, että jotkut kansalaiset syntyvät ”kultalusikka suussa” ilman omaa ansiotaan. Pienet perinnöt, alle 200 000 euroa, voisivat pysyä nykyisellä perintöveron prosenttitasolla.

Poliittinen oikeisto yrittää siirtää verotusta tasa- ja arvonlisäveron suuntaan, jotta verotuksen painopiste siirtyisi tavallisille kansalaisille. Arvonlisäveroa pitäisi alentaa esimerkiksi ruoan kohdalla, koska sen hankinta rasittaa eniten pienituloista ja on välttämätön perushyödyke.

Pienten palveluyritysten työllisyyttä voitaisiin lisätä nykyisessä järjestelmässä seuraavasti: Niiden verotusta voitaisiin helpottaa siten, että yksityisen kuluttajan käyttämän palvelun arvonlisävero olisi puolet alhaisempi kuin yritysten käyttämien. Se olisi helposti toteutettavissa, koska yritykset tarvitsevat aina kuitin – ja siinä näkyy palvelun veroprosentti - koska yritykset panevat ne joka tapauksessa

vähennyksiin. Yritysten edustusmenoilla on jo nyt katto, mutta sitä voitaisiin vielä kiristää.
Muutenkin verotus kohtelee palveluelinkeinoja epäreilusti suuryrityksiä suosien. Esimerkiksi pääomavaltainen vientiteollisuus ei maksa juuri veroja Suomeen, koska verot maksetaan vientimaassa - jos edes siellä. Vientiteollisuus maksattaa jopa sosiaaliturvamaksunsa palvelualan yrityksillä, kuten aiemmin tuli jo tarkemmin kerrotuksi Jarmo Pellikkan suulla. Energiastakin yritykset maksavat puolta vähemmän kuin kuluttaja.

Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia verotuksellisia ”velvoitteita” kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa globalisoitumisen, joka puolestaan mahdollistaa yritysten fuusioitumisen ja keskittymisen yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi, lähes monopoliyrityksiksi.

Käytännössä valta on jo siirtynyt poliitikoilta näille monikansallisille jättiyhtiöille eli markkinavoimille. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa. Siksi niihinkin on alettava soveltaa progressivista verotusta. Mitä suurempi yritys, sitä kovempi veroprosentti. Jalostusarvon progression jyrkkyydellä säädeltäisiin kehityksen vauhtia.

Eurooppa amerikkalaistuu -ilmiö näkyy selvästi amerikkalaisten omistamien Euroopassa toimivien yritysten verotaakan kehityksessä. Se laski vuosina 1986-1992 eli hyvin lyhyessä ajassa, 38 prosentista 25 prosenttiin. Eurooppa amerikkalaistuu yritysten Euroopaksi, varoitti professori Sinn.

Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligopolistisessa tai monopoliasemassa ja pääsevät hinnoittelemaan tuotteensa ilman kilpailua, kuten esimerkiksi miljardööri Bill Gates. Kilpailun säilymiseksi niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista ”trustilainsäädäntöä”.

Yhdysvalloissa on jo toimiva, monopoleja ehkäisevä ”anti-trust” -laki, joka pitäisi ottaa maailmanlaajuisesti käyttöön, jotta tuotannon keskittyminen saataisiin hallintaan. Samoin yrityksiltä pitäisi poistaa oikeudellisesti niiden nauttima ”henkilösuoja”, jotta niiden veronkiertoon ja yhtiöiden harjoittamiin vääryyksiin päästäisiin tehokkaammin käsiksi. Megayhtiöiden kilpailuasemaa pitäisi tietoisesti ja suunnitelmallisesti huonontaa verotuksellisilla keinoilla, jotta uusille yrityksille ja kilpailulle syntyisi tilaa.

Suuryrityksiä pitäisi maailmanlaajuisesti verottaa progressiivisesti koon mukaan, jotta pienyrityksille syntyisi elintilaa ja niiden kilpailuasema ei olisi niin epätoivoinen kuin se nyt on. Pienyrityksiä tulisi taas tukea verohelpotuksin ja niiden kasvaessa verotusta voitaisiin vähitellen kiristää.

Kehittyneen tietotekniikan ansiosta suuryritykset pääsevät nykyään kiertämään veroja niin sanottujen veroparatiisien kautta, siirtämään tuotantoaan matalapalkkamaihin, jossa ei sallita ay-toimintaa, ei makseta veroa tai sosiaalimaksuja tai välitetä ympäristönormeista. Kehitysmaat pitäisi painostaa nostamaan verotustaan.

Tiedonvälitys on saatava myös demokratisoiduksi. Mainostuloista on tullut liian iso osa valtamedian tulonmuodostusta, jolloin mainosten maksajat eli yritysmaailman harmaat eminenssit pääsevät suoraan ja epäsuorasti määrittelemään mitä ja miten media uutisoi - ja erityisesti mistä pitää medioissa vaieta.

Siksi esimerkiksi YLE:n televisiomaksut tulisi poistaa ja siirtää kustannukset valtion budjettiin, jotta se säilyttäisi riippumattomuutensa eikä sen tarvitsisi apinoida mainostelevision hömppäohjelmia. Mainoskanavat tulisi ajaa tarkoituksella ahtaalle ja palauttaa sen maksamat entiset ”tukiaiset” Ylelle. Mainoskanavia tulisi rokottaa ylimäämääräisellä ”mainosverolla” ja vaatia niiltä enemmän kotimaista tuotantoa kanavaoikeuksien saamiseksi.

Tuntuva mainosvero tulisi ottaa käyttöön myös muussa mediamainonnassa.

Samoin lehdistötuki pitäisi poistaa niiltä valtamedioilta, jotka elävät pääosin mainostulojen varassa. Mainosvero tulisi ”korvamerkitä” niin, että sillä saatavilla verotuloilla tuettaisiin vaihtoehtoisia medioita ja niitä, jotka eivät saa ”jostakin syystä” mainostuloja. Tukijärjestelmän tulisi olla portaittainen siten, että mainostulojen laskiessa lehdistötuki kasvaisi.

Tällä järjestelmällä taattaisiin tasapuolinen kilpailutilanne mainostukiaisilla elävien medioiden kanssa. Tällöin poikkeavillekin näkemyksille syntyisi todellisia julkistusmahdollisuuksia. Nyt kansalaisten mielipidevapaus on täysin teoreettinen. Lisäksi mainonta tulisi kieltää verkosta kokonaan ja roskapostin levittäjiä tulisi maailmanlaajuisesti rangaista. Samoin puhelinmainonta tulisi kieltää kokonaan koska se on käytännössä kotirauhan rikkomista.

Teollisuustuotanto ei luo enää uusia hyväpalkkaisia keskivertotyöpaikkoja ja niiden tilalle ovat tulleet palvelualojen halpatyöpaikat. Siksi yhteiskunnan tulisi panostaa kasvukeskuksiin, rakentaa uudelleen halpoja aravavuokrataloja, jotta pienipalkkaiset palvelualan pätkätyöläiset kykenisivät myös asumaan siellä missä nämä palveluyritykset toimivat.

On jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa. Sähkön tuotanto tulisi palauttaa takaisin kansalliseen omistukseen ja hallintaan. Sähkö- ja energiamarkkinoiden vapautuksesta on surullisia kokemuksia Yhdysvalloista Enronin muodossa ja Suomessa Fortumin. Hyvinvointipalveluiden yksityistämisessä pitäisi olla erityisen varovainen. Tärkeimmät koulutus-, terveydenhoito- ja vanhustenhoitopalvelut on pidettävä yhteiskunnan tuottamina ja kontrollissa. Vain joitakin aputoimintoja voitaisiin yksityistää. Kehitysmaiden velat pitäisi pääosin antaa anteeksi, koska niitä on jo lypsetty lainamarkkinoilla tarpeeksi. Monet heistä ovat maksaneet velkansa 3-4 kertaan takaisin monikansallisille jättipankeille. Nämä ovat velkakierteessä olevien hädänalaista tilaa hyväksikäyttäen perineet kiskurimaisia noin 20 prosentin vuosittaisia korkoja. Pankit ovat yleensä tarkoituksella tyytyneet pelkkiin korkoihin ilman lyhennyksiä, joten velat jatkuvat hamaan tulevaisuuteen asti.

Amerikkalainen taloustieteilijä Jeffrey Sachs ehdotti muutama vuosi sitten, että valtiokin voisi tehdä konkurssin. Ajatuksena oli, että koska valtiot joutuvat yritysten tapaan entistä enemmän toimimaan rahoitusmarkkinoiden ehdoin, niiden pitäisi myös voida pelastautua rahoituskriisistä kuten yritysten Yhdysvalloissa. Kehitysmaiden vientituotteilta pitäisi länsimaissa poistaa tullit, mutta ei kehitysmaissa toimivilta monikansallisilta agroyrityksiltä, jotka ovat jo kahmineet kehitysmaista parhaat ja viljavimmat alueet toimintansa alustaksi. Tehotuotannon johdosta maailmalla on ylituotantoa kaikesta ruuasta. Ylijäämäviljaa syötetään eläimille ja viedään kaatopaikoille eikä nälkäisiin suihin. Viiniä kaadetaan viemäriin eikä janoisiin kurkkuihin. Suomessa herätti pientä pahennusta kun ylijäämäviljalla alettiin lämmittää lämpökeskuksia. Mitä sitten pitäisi tehdä, että maailman tärkein hyödyke hyödyttäisi myös kansalaisia, eikä vain sijoittajia. Ruoka on jokaisen maan kohdalla strateginen tuote, jonka tuotanto tulisi turvata kaikissa olosuhteissa, sillä 90 prosenttisesti ruoka tuotetaan vielä maakohtaisesti.

Ruoan tuotannossa viennin ja tehotuotannon rajoituksilla pitäisi puuttua radikaalisti markkinoiden vapauden ytimeen. Monikansallinen agrobisnes pitäisi kohtuuttoman verotuksen avulla tahallisesti ajaa konkurssiin suuntaamalla agrobisnekseen erityinen ”lahtaus- ja raippavero”. Jokainen valtio voisi sosialisoida, pakkolunastaa tai ostaa konkurssipesistä muodollista korvausta vastaan maat ja jakaa ne muodollista korvausta vastaan maattomille.

Kehitysmaissa tällainen maareformi on lähes ainoa keino lopettaa nälkä ja saada maat tulemaan toimeen omillaan. Ruoan tuotannon suhteen jokaisen maan tulisi pyrkiä mahdollisimman suureen omavaraisuuteen. Ruoan tuonnille pitäisi asettaa kaikkialla tullit, ja tuontitarpeen ilmaantuessa jokainen maa saisi itse päättää tulliensa alentamisesta.

Teollisuusmaissakin tämä tehdastuotannoksi paisunut agrobisnes pitäisi palauttaa perheviljelmien tasolle. Tilan maksimikoko voisi olla noin 50-100 hehtaaria, tai tilan koko saisi olla vain sellainen, että se ei voisi eikä saisi tukeutua ulkopuoliseen työvoimaan. Suomessa tämä ei juuri vaikuttaisi nykyiseen käytäntöön.

Teollisuusmaissakin ruoan tuottamisessa pitäisi verotuksella suosia paikallista pientuotantoa ja -jalostusta. Vähän kalliimmalla ruoan hinnalla säästetään pitemmällä aikavälillä nykyiset tehotalouden eläinten polttoroviot, jotka viime kädessä tulevat kuitenkin veronmaksajien ja kuluttajien maksettaviksi.

Tukiaisia maksettaisiin käänteisen progression mukaan pienille 20-50 hehtaarin tiloille. Sitä suuremmilta tiloilta otettaisiin tuet kokonaan pois. Luomutuotantoa pitäisi myös verotuksellisesti suosia. Suomessa vasta yksi prosentti ruoasta tuotetaan luomumenetelmällä.

Suomen ja kaikkien muiden tulisi korottaa kehitysapunsa YK:n suositukseen 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Osa siitä tulisi kohdistaa kehitysmaiden opiskelijoiden koulutukseen mieluiten kohdemaassa, jos siihen on reaalinen mahdollisuus.

Jos kohdemaasta ei löydy tarvittavaa koulutusta, heille tulisi suoda mahdollisuus opiskella suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa. Silloin heiltä tulisi vaatia kuitenkin kirjallinen sopimus, etteivät ne jää Suomeen tai siirry Yhdysvaltoihin tai muihin korkean elintason maihin. Tällöin varmistettaisiin, että heidän olisi pakko nostaa oman maansa elintasoa ja kehittää sitä demokraattisempaan ja oikeudenmukaisempaan suuntaan ilmaiseksi saamansa koulutuksen avulla. Nykyisin heistä vain puolet palaa alkuperämaahan. Jotta kehitysmaiden tilanne ei koko ajan pahenisi, kaikki mahdollinen tuki pitäisi ensisijaisesti kohdistaa syntyvyyden alentamiseen. Siihen pitäisi puuttua naisen aseman parantamisella antamalla heille yleistä peruskoulutusta, ehkäisyvalistusta ja antamalla erityisesti naisille pienyrityslainoja. Pienyritystoimintaa kehittämällä kehitysmaiden sosialiturvaa voitaisiin asteittain parantaa, jottei vanhuudenturva olisi kymmenen jälkeläisen varassa.

Alkuvaiheessa kehitysmailla tulee olla mahdollisuus suojata protektionistisilla toimilla orastavaa omaa tuotantoaan, ettei se heti joudu monikansallisten yritysten hallintaan.

Koska nykyiset ongelmat ovat seurausta globalisaatiosta, yhteisiä asioita tulisi hoitaa myös globaalisti. Siksi YK:n merkitystä tulisi nostaa ja tehostaa. Siellä voitaisiin painostaa jopa Yhdysvaltoja Kioton ja kansainvälisen tuomioistuimen sopimusten taakse. YK:n turvallisuusneuvoston ydinvaltioilta veto-oikeus tulisi poistaa, jotta siellä saataisiin demokraattisia ja ylipäätään jotakin päätöksiä.

Maailman sodat, kriisit ja terrorismi ovat pääosin seurausta taistelusta luonnonvaroista ja niiden omistuksesta ja hallinnasta. Siksi ne tulisi pitemmällä aikajänteellä ”sosialisoida” YK:n hallintaan. Öljyn, mineraalien ja puhtaan veden hallinta tulisi saada muutamalta amerikkalaiselta-, venäläiseltä- ja saudimiljardööriltä koko maailman yhteiseen omistukseen ja hallintaan, jolloin ne voitaisiin sieltä jakaa oikeudenmukaisemmin kaikille maailman kansalaisille.

Naton ja EU:n kriisinhallintajoukkojen sijaan YK:n alaisuuteen olisi perustettava monikansalliset kriisinhallintajoukot, jotka hoitaisivat Yhdysvaltojen sijasta tai avulla maailmanpoliisin tehtäviä. Nyt Yhdysvallat ajaa vain omia kaupallisia ja taloudellisia etujaan ”vapauden” ja ”demokratian” savuverhon suojassa.

Koska pääoma on saanut nykyisessä markkinataloudessa liian suuren vallan, tulisi poliitikkojen, ammattiyhdistysliikkeen ja vapaiden kansalaisjärjestöjen yhdistää voimansa ja suitsia markkinataloutta. Attacin lisäksi maailmalla on jo tuhansia eri asioihin painottuneita kansanliikkeitä, jotka ovat ottaneet ärhäkkäästi kantaa erilaisilla tempauksilla. Prekariaatit on Suomesssa hyvä esimerkki kansalaisjärjes

töstä, joka pyrkii parantamaan epätyypillisten työsuhteitten kanssa kamppailevien työntekijöitten asemaa, koska ammattiyhdistysliike ei heistä juuri huolehdi. Yksi merkittävimmistä kansalaisjärjestöistä on Maailman sosiaalifoorumi (WSF), joka pyrkii yhä lähemmäs niitä ihmisiä, jotka eniten kärsivät suuryritysten tilipusseja lihottavan globalisaation vaikutuksista. Kansalaisjärjestöjen järjestämillä maailmanlaajuisilla mielenosoituksilla on jo ollut merkittäviä vaikutuksia IMF:n, WTO:n ja Maailmanpankin erittäin uusliberalistisiin ja epädemokraattisiin toimiin.

Valta takaisin poliitikoille.

Jos nämä toimenpiteet toteutuisivat maailmanlaajuisesti olisi pientä toivoa, että työttömyys helpottuisi ja kehitys kääntyisi positiivisempaan suuntaan. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja poliittisia päätöksiä.

Kaikki tällaisten uudistusten esittäjät on maailman sivu leimattu populisteiksi ja tuulihatuiksi. Ongelmat vain alkavat olla sitä suuruusluokkaa, että kaikkia ratkaisumalleja ja ehdotuksia pitäisi ottaa ennakkoluulottomaan tarkasteluun. Tämän kirjan tarkoitus on todistaa, että nykyisillä ratkaisuilla ei ole saavutettu kovin kehuttavia tuloksia.

Näille ehdotuksille pitäisi kuitenkin olla jonkinasteisia edellytyksiä, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma. Lyhyellä aikavälillä työttömyyden torjunta tulee olemaan yhteiskunnallisesti huomattavasti tärkeämpää kuin ympäristöongelmat. Mitenkään vähättelemättä jälkimmäistä.

Toteutuessaan ehdotukset antaisivat kuitenkin kestävämmän ratkaisun työttömyyden ongelmaan kuin nämä Pekkasen, Sorsan, Sailaksen, Rehnin, Brunilan tai Skogin työryhmien pelkkään kasvuun perustuvat elvytysehdotukset.

Kaikkien maiden kouristuksenomainen kasvutavoite vain kiihdyttää kaikkia tässä kirjassa esille tuotuja ongelmia. Kasvun kiihdytyksen sijasta pitäisi pyrkiä rauhallisempaan ja tasaisempaan kasvuun. Pelkkä kasvu ei sinällään luo hyvinvointia kaikille, vaan sen tekee kasvun hedelmien tasaisempi ja oikeudenmukaisempi jako. Se vahvistaisi markkinatalouden toimintaedellytyksiä pitemmälläkin tähtäimellä. Ilman markkinoiden ostovoiman tasaista kehitystä eivät markkinat
eikä markkinatalous voi kehittyä.

Työttömyys on samanlainen maailmanlaajuinen ongelma kuin asevarustelu, huumekauppa, rikollisuus ja ympäristöongelmat. Yksi maa ei voi hoitaa niitä yksinään, vaan niille kaikille tarvitaan yhteiset pelisäännöt. Nyt työttömyyden ongelmaa yritetään ratkaista vanhoilla ja epärealistisilla lääkkeillä, utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla, työntekijöitten loputtomilla joustovaatimuksilla sekä määrä- ja osa-aikaisilla työsuhteilla. Köyhyyden, ostovoiman katoamisen, markkinoiden- ja työpaikkojen katoamisen kierre on kaikissa teollisuusmaissa karmeaa todellisuutta.

Sitä eivät tulevaisuustyöryhmien visionäärit ymmärrä. Markkinamekanismin vaikutukset he kyllä ymmärtävät mutta eivät sosiaalisia vaikutuksia. Ymmärtäminen ja korjaaminen edellyttää poliitikkojen sekä ay-liikkeen maailmanlaajuista terästäytymistä. Vaikka poliitikot ovat ymmärtämättömyyttään päästäneet markkinat vapautumaan, on heidän velvollisuutensa myös korjata tekemänsä virheet.

Minäkin tunnustaudun periaatteessa markkinatalouden kannattajaksi. En kuitenkaan nykyisen, lähes täysin vapaaksi päästetyn markkinatalouden vaan huomattavasti säännellymmän.

Vaikka en erityisemmin arvosta nykyisiä poliittisia päättäjiä (Tuomiojaa, Soininvaaraa ja Hautalaa lukuunottamatta), luotan kuitenkin tyhmimpäänkin poliitikkoon monin verroin enemmän kuin älykkäimpään finanssineroon tai pääoman edustajaan. Älykkyys ja viisaus korreloivat markkinataloudessa harvoin keskenään.

Juuri kun on iloittu sosialismin romahtamisesta ja on opittu vannomaan markkinatalouden ja kaikenlaisen vapautumisen nimeen, pitäisi markkinatalous sitoa uudelleen liekanaruun. Aluksi EU:n puitteissa täytyisi pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii. EU olisi teoriassa hyvä mahdollisuus siihen. Sitäkään ei ole rakennettu vapauden ideologian pohjalta, vaan suojaamaan eurooppalaista terästeollisuuta amerikkalaisia yrityksiä vastaan. Valitettavasti EU:ssa harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu harmonisoimalla niiden etuudet ja helpotukset. Kaiken kukkuraksi EU on lähtenyt järjettömään verokilpailuun.

Tähän automaattiseen kurjistumismekanismiin eivät poliitikotkaan ole vielä puuttuneet. Monikansallinen pääoma ei edes halua, että siihen puututtaisiin. Itse asiassa se on ollut vuosikymmenien ajan WTO:n ja IMF:n perimmäinen tarkoitus, kun ne ovat ajaneet vapauden ideologian alla pidäkkeetöntä maailmankauppaa. Poliittiset päätöksentekijät ovat vapauden ideologian nimissä menneet asetettuun ansaan ymmärtämättä, mikä on ns. ”vapauden” tarkoitus.


Mikäli olette kiinnostunut kirjasta, voitte ostaa sen netistä osoitteesta:
VS-Kustannus.com

Luetuimmat

Kävijöitä