tiistai 26. toukokuuta 2009

Ahneudesta on tullut aikamme uskonto

JULKAISTU: Kansan Uutiset 2.3. 2004

Nykyään lehdet pursuvat kirjoituksia lasten pahoinvoinnista. Lapset ja nuoret tekevät Suomessakin murhia ja räjäyttelevät ostoskeskuksia Amerikan malliin. Lastenpsykiatrit ihmettelevät miksi.

Siksi, koska parisuhteet voivat huonosti ja jo joka toinen avioliitto päättyy eroon, vaikka Jumala on useimpien avioliiton siunannut. Perheterapeutit ja papit voivottelevat, miksi parisuhteet voivat huonosti.

Työelämä nykyisessä globalisoituneessa ja teknologisoituneessa maailmassa on muuttunut rajusti ja osalta kansalaisista on mennyt markkina-arvo työntekijänä. Ihmisarvolla ei ole kysyntää, ja työntekijän korvaa tuotantoprosessissa yhä useammin kone ja/tai tietokonepohjainen itsepalvelujärjestelmä. Yhä harvemmaksi käyvistä työpaikoista taistellaan verisesti ja yhä useimpien koulutustaso, resurssit ja voimat eivät enää riitä yhä kovenevassa kilpailussa.

Jäljelle jää vain toivottomuus ja pelko. - Miksi sitten työelämä on kiristynyt?


Pääoman vapauttamisen myötä se sanelee työelämän eettiset ehdot. Pääoma on tullut globaalien markkinoiden myötä entistä ahneemmaksi. Kun se on irtaantunut paikallisista ja yhteisöllisistä kahleista, siltä on kadonnut moraalinen ja eettinen velvollisuus hyödyttää myös toimintaympäristöään ja työntekijöitään.

Tilalle on tullut työntekijöiden minimointi eli automatisointi ja verotuksen minimointi, jossa tuotanto siirretään matalapalkkamaihin ja pääkonttorit verokeitaisiin. Ainoa moraalinen ohjenuora on osakkeenomistajien osakkeiden arvon nousun maksimointi sekä osinkojen optimaalinen kasvattaminen. Monikansallisilta, globaalisti toimivilta yhtiöiltä katoaa kaikkinainen työllistämis- ja yhteiskunnallinen vastuu.

Kuka on ahne, kysyi kirkkoisä Basileios Suuri 300-luvulla ja vastasi: “Se, joka ei tyydy paljouteenkaan. Kuka on riistäjä? Se, joka pitää itsellään yhteisen omaisuuden. Etkö ole ahne, etkö riistä, vaikka pidät itselläsi sen mikä annettiin vain antamista varten? Sitä, joka varastaa toisen vaatteet, sanotaan varkaaksi, eikö olisi kutsuttava samalla tavalla sitä, joka voisi vaatettaa alastoman, mutta ei niin tee?

Leipä laatikostasi kuuluu nälkäiselle, käyttämätön takki naulakostasi kuuluu sitä tarvitsevalle, komerossasi pyörivät kengät niitä tarvitsevalle, pankkiin talletettu raha kuuluu köyhille. Aina on vääryyttä, jos voi auttaa, mutta ei tee niin.

Köyhät työläiset louhivat kullan kaivoksista. Vaikka he eivät saa sitä itse, heidät pakotetaan työskentelemään sellaisen puolesta, jota he eivät saa pitää itse”, totesi Basileios Suuri.

Myös filosofi Aristoteles käsitteli ahneutta näytelmässään “Vauraus”. Hän havaitsi, että aina on ihmisiä, jotka eivät koskaan saa mielestään tarpeeksi rahaa ja ovat valmiita käyttämään arveluttaviakin keinoja pääomansa kasvattamiseen. Silloin jo markkinoita säädeltiin yhteiskunnan toimesta, jotta ne pysyisivät vakaina. Kalakauppiaat esimerkiksi eivät saaneet nostaa kalatorilla päivittäin kalan hintaa, jos edellisen yön saalis oli jäänyt huonoksi.

Noista päivistä Aristoteleen opit ovat unohtuneet täysin. Pikemminkin ahneudesta on tehty hyve. Kun it-alan ihmemiehet listautuivat pörssiin, valehtelivat kurssit pilviin, myivät kaiken ja pakenivat rikospaikalta italialaisilla urheiluautoilla, taloustoimittajat ihastelivat, että vihdoinkin bisneselämä saa toimia vapaasti ilman sääntelyä ja että rikastumisesta on tullut moraalisesti hyväksyttävää.

Huolimatta Ranskan suuresta vallankumouksesta, demokratian kehityksestä ja ennennäkemättömästä materiaalisesta hyvinvoinnista, olemme edelleenkin kasvavasti eriarvoisia. Mistä tämä johtuu? Eikö tästä kaikesta pitänyt seurata jotakin ihan muuta, ihana yhteiskunta jossa aamulla tehdään vähän töitä, päivällä kalastellaan ja illalla luetaan runoja ja henkistytään?

Ahneus liitetään useimmiten rahaan ja maallisen mammonan haalintaan. Periytyykö kiihkeä kiinnostus rahan keräämiseen geeneissä vai onko se pelkästään kotona opittu käyttäytymisen muoto samaan tapaan kuin rikkauden kadehtiminenkin? Onko vaatimattomuus ja vähään tyytyminen pelkkää saamattomuutta vai silkkaa lahjattomuutta?

Uskonnotkin jakelevat aiheesta pyöreitä ja yleisiä elämänohjeita esihistoriallisilla vertauskuvilla. Valitettavasti Jeesuskin jätti tarkemmin määrittelemättä, mikä voisi olla rahanahneuden normi. Aldous Huxley arvioi osuvasti rahanahneutta vuonna 1928 ilmestyneessä romaanissaan “Elämän kontrapunkti”. Ahneuden viettiin liittyy Huxleyn mielestä enemmän luonnottomuutta ja perverssiyttä kuin seksuaaliviettiin. Ihmiset suhtautuvat omituisemmin rahaan kuin rakkausjuttuihinsa.

Eniten saituutta ja tuhlaavaisuutta tapaakin rikkaiden keskuudessa, usein samassa henkilössä. Kitupiikit ja työmyyrät ajattelevat vain rahaa. Sukupuoliasioita kukaan ei ajattele sillä tavoin yhtä mittaa kuin rahaa.

Seksuaalinen tarve on fysiologisesti tyydytettävissä, kun taas rahanhimo on tyydyttämätön. Ruumiin tultua tyydytetyksi ajatus lakkaa askaroimasta ruoassa ja sukupuoliasioissa. Mutta rahan ja omaisuuden nälkä on puhtaasti henkinen seikka, eikä sitä voi tyydyttää fyysisesti. Tämä aiheuttaa kohtuutonta ja kieroutunutta omanvoitonpyyntiä. Rahanhimoa ei säätele ruumis, vaan se on kätketty ahkeruuden, yrittäjyyden ja muiden sosiaalisesti hyväksyttyjen nimikkeiden taakse.

Tämä 90-luvulla Suomessa ja muissakin teollisuusmaissa tapahtunut valtava tulojen ja omaisuuden uusjako ei taida oikein istua filosofi John Rawlsin moraalinäkemyksiin. Hän on todennut: “On oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita, niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät”.

Materialismista on tullut nykyään erityisesti lännessä todellinen uskonto. Ei ole suurta merkitystä, tunnustautuuko ihminen evankeliumin, tooran vaiko koraanin lukijaksi, jos hän todellisuudessa uskoo vain markkinatalouden ja vapaan kilpailun voimiin.

Useimmille taas elämän tärkeimpiä asioita ovat omaisuus, kunnia, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, seksi, perhe, hyvät harrastukset kuten kulttuuri, urheilu, muoti. Ne saavat kaiken huomion.

Kirkko on kautta historian varoitellut meitä kansalaisia seitsemästä kuolemansynnistä kuten ylpeys, ahneus, siveettömyys, kateus, kohtuuttomuus ruuan ja juoman käytössä, viha, laiskuus. Vähemmän on puhuttu seitsemästä hyveestä kuten nöyryys, anteliaisuus, siveellisyys, ilo toisen onnesta, kohtuullisuus ruuan ja juoman käytössä, rakkaus, ahkeruus.

Kuitenkin koko uusliberalistinen markkinatalous perustuu pääosin uskomukseen ahneuden kannustavasta ja eteenpäin vievästä voimasta. Nyt puhutaan, että markkinatalous on siirtynyt ns. tietoyhteiskuntaan. Sekin on harhainen nimitys yhteiskunnan nykyisestä kehitysvaiheesta. Voidaan sanoa ainoastaan, että olemme siirtyneet informaatioyhteiskuntaan. Tyhjänpäiväisestä informaatiosta on pitkä matka jalostettuun tietoon. Valikoidun tiedon hyödyntämisestä on vielä pitkä matka viisauteen. Harvemmin muistetaan, että ahneuden vastapoolina ei ole saituus, vaan viisaus.

Nykyinen markkinaliberalismi lupaa kaikkien pääsevän taivaaseen, hyvän ja pahan tuolle puolen, tilaan johon meidät johtavat ja johdattavat teknisyys ja tehokkuus, mutta tähänkään oppiin eivät kaikki usko.

Nobel-kirjailija Albert Camus kirjoitti vuonna 1951: “Kun mikään ei ole oikein eikä väärin, ei hyvää eikä huonoa, niin sääntönä on vain, että on oltava mahdollisimman tehokas, toisin sanoen vahvempi. Silloin maailma ei enää jakaannukaan oikeisiin ja vääriin, vaan herroihin ja orjiin”.

Moraalia on peräänkuulutettu rahan sijaan, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus tuntea itsensä onnelliseksi. Raha ei tee onnelliseksi, vaikkakin se helpottaa elämää, väittää sananlasku. Rahaa ja työtä tärkeämpiä asioita elämässä ovat muun muassa terveys ja rakkaus, sanovat humanistit.

Kansalaisten onnellisuus ei siis ole riippuvainen pelkästään rahasta. Jos perustarpeet on turvattu, yhteiskunnassa on toimiva demokratia ja ympäristön kansalaisten elintaso on suurin piirtein naapurin tasolla, ihmiset ovat kohtalaisen onnellisia. Mitä suurempi eriarvoisuus yhteiskunnassa vallitsee, sitä tyytymättömämpiä ihmiset ovat. Kansainvälinen terrorismikin saa käyttövoimansa eriarvoisuudesta. Uskonsotienkin takana on ollut useimmiten sosiaalinen eriarvoisuus ja köyhyys.

Laman aikana 90-luvulla kirkonisät aktivoituivat Suomessakin. Arkkipiispa John Vikström otti ensimmäisenä kantaa työttömien ja köyhien puolesta. Kirkon sosiaalityöntekijät alkoivat jakaa ruoka-apua ja pyörittää soppatykkejä.

Yhä useampi piispa on uskaltautunut ottamaan kantaa maallisiin ongelmiin, siitä huolimatta, että talouslehtien päätoimittajat käskevät heitä kolumneissaan pysymään vain hengellisissä asioissa.

Tampereen piispa Juha Pihkala vaati vähän aikaa sitten piispainkokouksen avajaispuheenvuorossa kirkolta selvää toisinajattelua ja yhteisöllisen vastuun etsimistä maailmassa, jossa korostetaan yksilön mahdollisuuksia valita elämänsä arvot ja sisällöt.

Hänen mukaansa holhoavasta tasapäistämisestä on luovuttu, nyt vannotaan geenien nimeen: ihmiset ovat ennalta osaansa määrätyt. Jokainen on oman onnensa seppä. Ja onni mitataan markoissa ja tavaroissa.

Sosiaalisen vastuun painopistettä siirretään yhteisöltä yksilölle, koska näin voidaan keventää verotusta ja antaa voittajien voittaa enemmän. Häviäjiä on Pihkalan mukaan kuitenkin enemmän, kuin miltä aluksi näyttää. Pitkäaikaistyöttömien perheissä kasaantuu vaikeuksia, jotka ajavat perheet ja heidän lapsensa syrjäytymisen kierteeseen, nyt jo toisessa ja pian kolmannessa sukupolvessa. Yhteiskunnan kannalta kehitys on vaarallinen.

Menestyneiden joukossa pysyminen vaatii työelämässä olevilta yhä totaalisempaa sitoutumista, heidänkin mahdollisuutensa panostaa lapsiin ja nuoriin ovat heikentyneet. Lapset ovat tuuliajolla, koska vaativaan vanhemmuuteen ei ole enää aikaa. “Laatua ei vanhemmuudessa ole ilman melkoista määrää”, ripittää Pihkala.

Verotuksen rikkaita suosivaan epäoikeudenmukaisuuteen on puuttunut jopa arkkipiispa Jukka Paarma. Hän on ehdottanut, että kirkollisvero muutettaisiin progressiviseksi eli rikkaammat maksaisivat tuloihinsa suhteutettuna enemmän kuin köyhät. - Aika rohkea veto arkkipiispalta.

Ehdotus kannattaa ehdottomasti toteuttaa. Silloin nähtäisiin, kuinka paljon kirkon helmoissa on kokoomuslaisia fariseuksia. Samoin se myös helpottaisi rikkaitten pääsyä “neulan silmän läpi” taivasten valtakuntaan.

Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi

Luetuimmat

Kävijöitä