Tutkija Otto Kanervon kirja-arvostelu
12 2016 / Ristipaine-blogilla
https://ristipaine.wordpress.com/
Kirja-arvostelu: Ari Ojapelto: Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua
Tietokirjailija Ari Ojapelto on kirjoittanut työtä, taloutta ja ympäristöä ruotivan kirjajärkäleen: ”Kasvun loppu! -ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.
Kirjan läpikulkeva teesi on, että Suomessa talouseliitit ja poliitikot eivät ymmärrä mihin suuntaan työmarkkinat, rahoitusjärjestelmä ja ympäristö ovat kehittymässä tai jos ymmärtävät niin tarkoituksellisesti vaikenevat ja ohipuhuvat kaikkein tärkeimmistä prosesseista, jotka parhaillaan tuhoavat yhteiskunnan kannalta keskeisiä rakenteita. Näitä kehityskulkuja ovat:
1.Työtä ja työmarkkinoita myllertävä digitalisaatio,
2. Pankki- ja rahoitusjärjestelmää kriisiyttävät johdannaismarkkinat ja rahan synnyttäminen tyhjästä
3. Ympäristön tilaan vaikuttava ilmastonmuutos.
Käyn seuraavassa läpi digitalisaatioon ja teknologiseen työttömyyteen liittyvän osuuden, joka mielestäni on kirjan keskeisintä antia. Pankki- ja ympäristöosiot kukin voi lukea itse kirjasta.
Esimerkiksi kuvaus siitä miten pankit synnyttävät lainanannon kautta rahaa tyhjästä ja kuinka johdannaismarkkinat sekä varjopankkitoiminta ovat kasvaneet käsittämättömiin mittoihin, on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa varsinkin, jos on ennen uskonut, että keskuspankit kykenisivät säätelemään rahaan määrää ja syntyä taloudessa, kuten meille yleisesti selitetään.
Ojapellon lähtökohta on, että suomalaiset poliitikot, taloustieteilijät ja työmarkkinaosapuolet eivät kerro meille koko tarinaa digitalisaation aiheuttamasta työttömyydestä ja työpaikkojen menetyksistä.
He ovat hirttäytyneet näkemykseen, että menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy automaattisesti uusia, vaikka kukaan heistä ei pysty kertomaan mekanismia miten näin tapahtuisi saati minne, kuinka paljon ja millaisiin ammatteihin ja tehtäviin oletetut uudet entistä paremmat työpaikat syntyvät.
Talous- ja politiikkaeliitit eivät siis uskalla avata suutaan uhkaavasta suuresta massatyöttömyydestä, koska heillä ei ole antaa vastauksia saati ratkaisua vaikeaan tulevaisuuden näkymään.
Ojapelto osoittaa tilastoin kuinka tehdyt työtunnit suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat laskeneet kaikkialla länsimaissa viimeiset kolmekymmentä vuotta digitalisaation ja automatisaation ihmistyötä syrjäyttävästä vaikutuksen johdosta.
Teknologian avulla tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat, joka synnyttää ongelmia. Yritykset ja yhteiskunnat joutuvat kilpailemaan globaalisti digitalisaation mahdollistamalla kilpailukyvyllä markkinaosuuksista, koska markkinat ovat pysähdyksen tilassa. Uutta ihmistyötä kyseisen kaltainen kasvu ei juurikaan kykene synnyttämään.
Samalla digitalisaatio- ja globalisaatiokehitys on halvaannuttanut julkisen talouden ja hyvinvointivaltion, koska verotettavaa ei ole entiseen malliin, sillä yritysten verotusta on järjestelmällisesti supistettu ja verotettavaa ihmistyötä on entistä vähemmän. Lisäksi veronkevennykset on kohdistettu erityisesti suurituloisiin, joiden kulutusalttius on matalampi kuin pienituloisilla.
Talouden pyörät eivät pyöri, koska suurella osalla ihmistä ei ole varaa kuluttaa. Ostovoima on kadonnut. Ilman ostovoimaa ei ole kasvua, kuten Ojapelto jo korostaa kirjansa otsikossa: kasvun loppu!
Jotta yhteiskunta ja hyvinvointivaltio kyettäisiin pelastamaan Ojapellon mukaan olisikin siirryttävä ihmistyön verotuksesta jalostusarvon verotukseen eli verotettava sitä arvonnousua, jota ihminen koneiden avulla saa aikaan.
Näin tuottavuuden hyödyt eivät karkaisi suuryritysten taskuista veroparatiiseihin, vaan jäisivät siihen maahan, jossa tuotanto tapahtuu. Tuottavuuden kasvun hyödyt jakautuisivat tasaisemmin ja kulutus voisi elpyä.
Ojapellolla on muitakin ehdotuksia siitä miten tervehdyttää taloutta ja hillitä ekologisia katastrofeja. Isot yritysryppäät pitää paloitella ja ajaa alas, saastuttajille kovempia veroja, energiayhtiöt poliittiseen hallintaan, sotilasmenot alas, osakkeille ja johdannaisille maailmanlaajuinen transaktiovero, veroparatiisit ja harmaa talous kuriin.
Nämä kaikki ovat kannatettavia ehdotuksia, mutta edes osan toteutuminen voi kestää vuosia, sillä pääoma on ottanut poliitikoista ja taloustieteilijöistä niskalenkin eikä ole aikeissa hellittää helpolla otettaan, kuten Ojapeltokin toteaa.
Tästä kertoo esimerkiksi uunituore Helsingin yliopiston tutkimus, jonka mukaan pääoman edustajat pääsevät muita toimijoita enemmän vaikuttamaan suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon.
Kirja on hyvin kirjoitettu ja oikoluettu. Se ei vilise kirjoitus- ja asiavirheitä. Ojapelto on siis tehnyt tarkkaa ja perinpohjaista työtä. Tilastot ja kuviot tosin olisivat kaivanneet monilta osin päivitystä, joka tietysti on iso ja osittain mahdotonkin työ, koska ne ovat suurelta osin muista kirjoista lainattuja.
Kokonaisuutena punainen lanka pysyy hyvin kirjoittajan näpeissä, vaikka ajatus rönsyileekin ajoittain moneen suuntaan. Tästä kertoo jo se, että kirjan pelkkä sisällysluettelo on neljä ja puoli sivua pitkä. Kaikkiaan opuksella on mittaa kunnioitettavat 521 sivua.
Tyylillisesti kirja on hieman hankala pala. Ojapelto jatkaa vanhemmista kirjoistaan (Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? (1989) ja (Ahneuden aika – Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi (2006)) tutuksi tulleella tyylillään, jossa politikoista ja tutkijoista puhutaan suorasanaisesti nimillä: toisia heistä moittien ja toisia kehuen riippuen miten kunkin ajatukset sopivat yhteen kirjoittajan järjenjuoksun kanssa.
Tästä tyylistä joko pitää tai sitten ei. Lainattujen ajatusten joukossa on paljon tuoreita sitaatteja, mutta myös otteita monilta unholaan painuneilta taloustutkijoilta ja politiikoilta. Siinä mielessä kirja on myös katsaus suomalaisen taloustieteen ja politiikan lähihistoriaan. Itse pidin tyylistä juuri siteerauksien laajuuden ja historiallisuuden vuoksi.
Toisaalta näkökulmavalinta politiikan ja talouden arkipäivään ja historiaan syö tilaa varsinaisilta akateemisilta tutkimuksilta, joihin Ojapelto viittaa niukasti. Mutta Ojapelto on selvästi valinnut kenen kanssa haluaa keskustelunsa käydä.
Rasittavaksi kirja käy pidemmän päälle siinä vaiheessa, jos kyllästyy Ojapellon valitsemaan tyylikeinoon lainata virkkeitä vanhoista ennustuksistaan 30 vuoden takaa, joiden oikeaan osumista hän todistelee pitkin matkaa nykyisyyden valossa.
Ihan piristävää olisi ollut ottaa myös muutama esimerkki ennustuksista, jotka eivät ole osuneet maaliinsa. Se olisi saattanut hieman padota nyt kirjasta välittyvää jälkiviistastelun makua. Kirja olisi myös napakoitunut, jos rakennetta olisi mietitty tältä osin toisella tapaa. Nyt asiaa ja myös tyhjäkäyntiä on hieman liikaa.
Ojapelto näyttää nauttivan roolistaan taloustieteen valtavirran, eliittien ja poliitikkojen räksyttävänä vahtikoirana. Kirjan loppupuoli onkin suurelta osin omistettu kuvaukselle kirjoittajatutkijan palstamillimetritaistelusta median kentällä sekä arvostuksen kalastelusta taloustutkijapiireissä, jossa taloustieteilijöille tyypilliseen tapaan ylenkatsotaan yhteiskunnallista keskustelua käyviä Ojapellon kaltaisia yksityisajattelijoita.
Kirjoittaja ruotii taloustieteen lisäksi muun muassa media- ja työelämäntutkimuksen tasoa. Esimerkiksi työelämäntutkimuksen kohdalla Ojapelto osuu oikeaan.
Monet työelämäntutkijat puuhastelevat pienten sektoriongelmien parissa ja jättävät suuret työmarkkinakysymykset, kuten työttömyyden, suosiolla taloustieteilijöiden armoille. Työttömyyden ja työmarkkinoiden tutkimus kaipaisi kuitenkin muitakin näkökulmia kuin ekonomistien viljelemää tasapaino- ja kannustinmallinnusta.
Selvää on, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu, jota on syytetty yhden totuuden toistamiseksi, kaipaa Ojapellon kaltaista ääntä, joka tarkastelee asioita valtavirtaisesta talouspoliittisesta poikkeavasta näkökulmasta tuoden esiin taloustieteellisen keskustelun heikkouksia ja taloustieteen kyvyttömyyden ennustaa ja nähdä pidempiä kehityskaaria.
Kirja on puutteistaan ja tyylillisistä karikoistaan huolimatta ehdottomasti suositeltavaa luettavaa yhteiskunnasta kiinnostuneelle lukijalle. Ari Ojapellolle hatun nosto suuresta ja pyyteettömästä työstä, sillä kiitosta ainakaan median, poliitikkojen ja tutkijoiden suunnalta on tuskin odotettavissa. Siksi kierossa valossa monet portinvartijan kirjassa näyttäytyvät.
Kirjoittanut: Otto Kanervo
Lähteet: Ari Ojapelto. 2016. Kasvun loppu! -Ilman ostovoimaa ei ole kasvua. VS-kustannus.
https://ristipaine.wordpress.com/
Kirja-arvostelu: Ari Ojapelto: Kasvun loppu! – Ilman ostovoimaa ei ole kasvua
Tietokirjailija Ari Ojapelto on kirjoittanut työtä, taloutta ja ympäristöä ruotivan kirjajärkäleen: ”Kasvun loppu! -ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.
Kirjan läpikulkeva teesi on, että Suomessa talouseliitit ja poliitikot eivät ymmärrä mihin suuntaan työmarkkinat, rahoitusjärjestelmä ja ympäristö ovat kehittymässä tai jos ymmärtävät niin tarkoituksellisesti vaikenevat ja ohipuhuvat kaikkein tärkeimmistä prosesseista, jotka parhaillaan tuhoavat yhteiskunnan kannalta keskeisiä rakenteita. Näitä kehityskulkuja ovat:
1.Työtä ja työmarkkinoita myllertävä digitalisaatio,
2. Pankki- ja rahoitusjärjestelmää kriisiyttävät johdannaismarkkinat ja rahan synnyttäminen tyhjästä
3. Ympäristön tilaan vaikuttava ilmastonmuutos.
Käyn seuraavassa läpi digitalisaatioon ja teknologiseen työttömyyteen liittyvän osuuden, joka mielestäni on kirjan keskeisintä antia. Pankki- ja ympäristöosiot kukin voi lukea itse kirjasta.
Esimerkiksi kuvaus siitä miten pankit synnyttävät lainanannon kautta rahaa tyhjästä ja kuinka johdannaismarkkinat sekä varjopankkitoiminta ovat kasvaneet käsittämättömiin mittoihin, on kiinnostavaa ja hyödyllistä luettavaa varsinkin, jos on ennen uskonut, että keskuspankit kykenisivät säätelemään rahaan määrää ja syntyä taloudessa, kuten meille yleisesti selitetään.
Ojapellon lähtökohta on, että suomalaiset poliitikot, taloustieteilijät ja työmarkkinaosapuolet eivät kerro meille koko tarinaa digitalisaation aiheuttamasta työttömyydestä ja työpaikkojen menetyksistä.
He ovat hirttäytyneet näkemykseen, että menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy automaattisesti uusia, vaikka kukaan heistä ei pysty kertomaan mekanismia miten näin tapahtuisi saati minne, kuinka paljon ja millaisiin ammatteihin ja tehtäviin oletetut uudet entistä paremmat työpaikat syntyvät.
Talous- ja politiikkaeliitit eivät siis uskalla avata suutaan uhkaavasta suuresta massatyöttömyydestä, koska heillä ei ole antaa vastauksia saati ratkaisua vaikeaan tulevaisuuden näkymään.
Ojapelto osoittaa tilastoin kuinka tehdyt työtunnit suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat laskeneet kaikkialla länsimaissa viimeiset kolmekymmentä vuotta digitalisaation ja automatisaation ihmistyötä syrjäyttävästä vaikutuksen johdosta.
Teknologian avulla tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat, joka synnyttää ongelmia. Yritykset ja yhteiskunnat joutuvat kilpailemaan globaalisti digitalisaation mahdollistamalla kilpailukyvyllä markkinaosuuksista, koska markkinat ovat pysähdyksen tilassa. Uutta ihmistyötä kyseisen kaltainen kasvu ei juurikaan kykene synnyttämään.
Samalla digitalisaatio- ja globalisaatiokehitys on halvaannuttanut julkisen talouden ja hyvinvointivaltion, koska verotettavaa ei ole entiseen malliin, sillä yritysten verotusta on järjestelmällisesti supistettu ja verotettavaa ihmistyötä on entistä vähemmän. Lisäksi veronkevennykset on kohdistettu erityisesti suurituloisiin, joiden kulutusalttius on matalampi kuin pienituloisilla.
Talouden pyörät eivät pyöri, koska suurella osalla ihmistä ei ole varaa kuluttaa. Ostovoima on kadonnut. Ilman ostovoimaa ei ole kasvua, kuten Ojapelto jo korostaa kirjansa otsikossa: kasvun loppu!
Jotta yhteiskunta ja hyvinvointivaltio kyettäisiin pelastamaan Ojapellon mukaan olisikin siirryttävä ihmistyön verotuksesta jalostusarvon verotukseen eli verotettava sitä arvonnousua, jota ihminen koneiden avulla saa aikaan.
Näin tuottavuuden hyödyt eivät karkaisi suuryritysten taskuista veroparatiiseihin, vaan jäisivät siihen maahan, jossa tuotanto tapahtuu. Tuottavuuden kasvun hyödyt jakautuisivat tasaisemmin ja kulutus voisi elpyä.
Ojapellolla on muitakin ehdotuksia siitä miten tervehdyttää taloutta ja hillitä ekologisia katastrofeja. Isot yritysryppäät pitää paloitella ja ajaa alas, saastuttajille kovempia veroja, energiayhtiöt poliittiseen hallintaan, sotilasmenot alas, osakkeille ja johdannaisille maailmanlaajuinen transaktiovero, veroparatiisit ja harmaa talous kuriin.
Nämä kaikki ovat kannatettavia ehdotuksia, mutta edes osan toteutuminen voi kestää vuosia, sillä pääoma on ottanut poliitikoista ja taloustieteilijöistä niskalenkin eikä ole aikeissa hellittää helpolla otettaan, kuten Ojapeltokin toteaa.
Tästä kertoo esimerkiksi uunituore Helsingin yliopiston tutkimus, jonka mukaan pääoman edustajat pääsevät muita toimijoita enemmän vaikuttamaan suomalaiseen poliittiseen päätöksentekoon.
Kirja on hyvin kirjoitettu ja oikoluettu. Se ei vilise kirjoitus- ja asiavirheitä. Ojapelto on siis tehnyt tarkkaa ja perinpohjaista työtä. Tilastot ja kuviot tosin olisivat kaivanneet monilta osin päivitystä, joka tietysti on iso ja osittain mahdotonkin työ, koska ne ovat suurelta osin muista kirjoista lainattuja.
Kokonaisuutena punainen lanka pysyy hyvin kirjoittajan näpeissä, vaikka ajatus rönsyileekin ajoittain moneen suuntaan. Tästä kertoo jo se, että kirjan pelkkä sisällysluettelo on neljä ja puoli sivua pitkä. Kaikkiaan opuksella on mittaa kunnioitettavat 521 sivua.
Tyylillisesti kirja on hieman hankala pala. Ojapelto jatkaa vanhemmista kirjoistaan (Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? (1989) ja (Ahneuden aika – Kuinka pääoman ahneus tekee teknologian avulla ihmisen tarpeettomaksi (2006)) tutuksi tulleella tyylillään, jossa politikoista ja tutkijoista puhutaan suorasanaisesti nimillä: toisia heistä moittien ja toisia kehuen riippuen miten kunkin ajatukset sopivat yhteen kirjoittajan järjenjuoksun kanssa.
Tästä tyylistä joko pitää tai sitten ei. Lainattujen ajatusten joukossa on paljon tuoreita sitaatteja, mutta myös otteita monilta unholaan painuneilta taloustutkijoilta ja politiikoilta. Siinä mielessä kirja on myös katsaus suomalaisen taloustieteen ja politiikan lähihistoriaan. Itse pidin tyylistä juuri siteerauksien laajuuden ja historiallisuuden vuoksi.
Toisaalta näkökulmavalinta politiikan ja talouden arkipäivään ja historiaan syö tilaa varsinaisilta akateemisilta tutkimuksilta, joihin Ojapelto viittaa niukasti. Mutta Ojapelto on selvästi valinnut kenen kanssa haluaa keskustelunsa käydä.
Rasittavaksi kirja käy pidemmän päälle siinä vaiheessa, jos kyllästyy Ojapellon valitsemaan tyylikeinoon lainata virkkeitä vanhoista ennustuksistaan 30 vuoden takaa, joiden oikeaan osumista hän todistelee pitkin matkaa nykyisyyden valossa.
Ihan piristävää olisi ollut ottaa myös muutama esimerkki ennustuksista, jotka eivät ole osuneet maaliinsa. Se olisi saattanut hieman padota nyt kirjasta välittyvää jälkiviistastelun makua. Kirja olisi myös napakoitunut, jos rakennetta olisi mietitty tältä osin toisella tapaa. Nyt asiaa ja myös tyhjäkäyntiä on hieman liikaa.
Ojapelto näyttää nauttivan roolistaan taloustieteen valtavirran, eliittien ja poliitikkojen räksyttävänä vahtikoirana. Kirjan loppupuoli onkin suurelta osin omistettu kuvaukselle kirjoittajatutkijan palstamillimetritaistelusta median kentällä sekä arvostuksen kalastelusta taloustutkijapiireissä, jossa taloustieteilijöille tyypilliseen tapaan ylenkatsotaan yhteiskunnallista keskustelua käyviä Ojapellon kaltaisia yksityisajattelijoita.
Kirjoittaja ruotii taloustieteen lisäksi muun muassa media- ja työelämäntutkimuksen tasoa. Esimerkiksi työelämäntutkimuksen kohdalla Ojapelto osuu oikeaan.
Monet työelämäntutkijat puuhastelevat pienten sektoriongelmien parissa ja jättävät suuret työmarkkinakysymykset, kuten työttömyyden, suosiolla taloustieteilijöiden armoille. Työttömyyden ja työmarkkinoiden tutkimus kaipaisi kuitenkin muitakin näkökulmia kuin ekonomistien viljelemää tasapaino- ja kannustinmallinnusta.
Selvää on, että suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu, jota on syytetty yhden totuuden toistamiseksi, kaipaa Ojapellon kaltaista ääntä, joka tarkastelee asioita valtavirtaisesta talouspoliittisesta poikkeavasta näkökulmasta tuoden esiin taloustieteellisen keskustelun heikkouksia ja taloustieteen kyvyttömyyden ennustaa ja nähdä pidempiä kehityskaaria.
Kirja on puutteistaan ja tyylillisistä karikoistaan huolimatta ehdottomasti suositeltavaa luettavaa yhteiskunnasta kiinnostuneelle lukijalle. Ari Ojapellolle hatun nosto suuresta ja pyyteettömästä työstä, sillä kiitosta ainakaan median, poliitikkojen ja tutkijoiden suunnalta on tuskin odotettavissa. Siksi kierossa valossa monet portinvartijan kirjassa näyttäytyvät.
Kirjoittanut: Otto Kanervo
Lähteet: Ari Ojapelto. 2016. Kasvun loppu! -Ilman ostovoimaa ei ole kasvua. VS-kustannus.