Uusliberalistille taloustieteilijöille isku palleaan.
JULKAISTU: Verkkomedia 25.5. 2014
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=8&id=10739
Suomessa vielä 1990-luvulla lähes kaikki talousprofessorit vannoivat vapaiden markkinoiden ja uusliberalismin nimeen. Monetarismi ja Friedmanin koulukunta valloitti niin yliopistojen, valtionvarainministeriön, EU:n IMF:n kuin WTO:n korkeimmat vakanssit. Se oli ainoa totuus. Taistelin tuolloin aika kiivaasti talousprofessorien kanssa Yliopisto-lehden sivuilla.
(http://ariojapelto.blogspot.fi/2010/08/debatit-lehdet.html )
Kun pääomat näiden talousoppien mukaan vapautettiin, talouden piti jatkua loputtomaan kasvuun, työpaikkoja piti syntyä miljoonittain ja hyvinvoinnin levitä tasaisesti kaikkialle.
Nyt kun näihin uskomuksiin ei luota enää kukaan, kaikki nämä talousprofessorit ovat pitäneet aika matalaa profiilia.
Nyt on ”isompi nyrkki” tullut avukseni. Talousprofessorit vähättelivät, kun minulla ei ollut akateemista statusta. Tällä ”nyrkillä” on kiistämätön taloustieteellinen status, joten professorit ja kokoomus, nyt on syytä kavahtaa.
Yrjö Janssonin säätiö palkitsi viime vuonna (2013) taloustiedepalkinnolla ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn kirjan ”Capital in the 21st Century” (Pääoma 21. Vuosisadalla).
Graafi 1 / Kirjan kuva / Capital in the Twenty-First Century
Siinä asetetaan nykyisen neoklassisen talousopin lähes kaikki teoriat kyseenalaiseksi ja päälaelleen. Pikettyn mukaan 1980-luvun talousteoriat perustuvat yksinkertaisiin oletuksiin taloudesta. Kyseiset teoriat kääntyvät päälaelleen, jos vaurauden ydin onkin jatkossa työnteon sijaan pääomien omistaminen.
Piketty tarkastelee vähän pitemmän ajanjakson kehitystä. Sadan vuoden aika (1913-2013) oli ihmiskunnan historiassa poikkeuksellinen jakso, jolloin keskiluokka rikastui työtä tekemällä. Vain tuolloin talouskasvu ja palkkatulot olivat pääomien tuottoja nopeampaa.
Nykyään ollaan taas palaamassa perijöiden ja koroilla eläjien yhteiskuntaan, jossa varallisuus keskittyy entisestään, ennustaa palkittu taloustieteilijä.
Piketty väittää, että länsimaiset yhteiskunnat ovat kierteessä, jossa varallisuus kasaantuu. Vuodesta 1914 lähtien tuloerot pienenivät 1970-luvulle saakka, jonka jälkeen ne ovat kasvaneet.
Ranskassa perintöjen arvo oli 1950-luvulla viisi prosenttia bkt:sta, nyt se on 15 prosenttia.
Tavallisten työntekijöiden reaaliansiot ovat jääneet vuoden 1980 tasolle, ja vain ylimpien ryhmien ansiot ovat nousseet, kaikkein ylimmän ryhmän – sen kuuluisan yhden prosentin – huomattavastikin. Ylimmät ryhmät eivät kuluta suhteellisesti yhtä paljon kuin köyhemmät, joten kysyntä on jäänyt pienemmäksi kuin jos tulonjako olisi tasaisempi.
Piketty näkee eriarvoisuuden kasvussa talouskasvua heikentäviä elementtejä. Hän toteaa, että pääoman neuvotteluvoima työntekijöitä ja ay-liikettä vastaan kasvaa, kun työvoimaa voidaan korvata automaatiolla.
Neoklassinen talousoppi uskottelee, että aikanaan työnteolla kertyneen varallisuuden verottaminen uudestaan ja uudestaan johtaa verokiilaan eli saman työllä tehdyn tuloksen moninkertaiseen verottamiseen.
Kuusi vuotta finanssikriisin jälkeen ihmiset etsivät jonkinlaista raamattua. Piketty on vastaus kansalaisten keskuudessa vallitsevaan todelliseen tunteeseen, että kaikkea ei ole hoidettu, että meidän pitää arvioida tilannetta, että tarvitsemme uusia ideoita, suuria ehdotuksia, suuria globaaleja ratkaisuja.
Piketty kyseenalaistaa amerikkalaisen elämän sisimmässä ytimessä olevan myytin siitä, että kapitalismi parantaa jokaisen elämänlaatua. Hän riistää sädekehän kaikelta siltä, mitä kapitalistit uskovat rikastumisen eettisyydestä.
Piketty kumoaa lähes kaikkien merkittävien taloustieteilijöiden uskomukset alkaen Karl Marxista. Marx uskoi kapitalismin tuhoavan itse itsensä sen tavoitellessa jatkuvasti kutistuvia voittoja.
Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi. Piketty sanoo, ettei kumpikaan näistä argumenteista vastaa hänen keräämäänsä aineistoa. Pikettyn mukaan kapitalisteilla on fundamentalistinen usko siihen, että pääoma pelastaa maailman.
Vuoden 2008 pankkikriisistä vuoden 2011 Occupy -liikkeeseen tämän ovat vaistonneet tavallisetkin ihmiset. Pikettyn kirjan poikkeuksellinen merkitys on siinä, että se ”tieteellisesti” todistaa tämän intuition pitävän paikkansa.
Piketty kiinnostui taloustieteestä kun hän huomasi, että melkein kaikki olemassa oleva data on ristiriidassa lähes kaikkien teorioiden kanssa, Marx ja Ricardo mukaan lukien.
Sitten hän huomasi säännönmukaisuuden, että pääoma ja sen tuoma raha kasaantuvat nopeammin kuin talouskasvu kapitalistisissa maissa. Kehitys kiihtyi 1980-luvulta lähtien, kun pääomien kontrolloimisesta luovuttiin.
Graafi 2 Pääoman tuotto ylittää BKT:n kasvun
Piketty puhuu progressiivisen veron puolesta, globaalin veron, sellaisen joka perustuu yksityisomaisuuden verottamiselle. Tämä on hänen mielestään ainoa sivistynyt ratkaisu.
Muut ovat hänen mielestä paljon barbaarisempia – niillä hän tarkoittaa Venäjän oligarkkijärjestelmää (joka on hänen mielestä gangsterismin muoto). Siihenkään Piketty ei usko, ei myöskään inflaatioon, joka tosiasiassa on vain köyhille asetettu vero.
Pikettyllä onkin konkreettisia ehdotuksia. Eurooppaan tulisi luoda progressiivinen varallisuusvero, jonka suuruus voisi olla 0,5 ja 10 prosentin välillä. Veroparatiisit pitäisi panna kuriin, varallisuustiedot pitäisi saada julkisiksi ja veroparatiiseja voisi painostaa vaikkapa säätämällä niiden vientituotteille 30 prosentin veron.
Euroopan velkaongelmaan hän ehdottaa yhteistä velkapoolia, joka maksettaisiin kertaluonteisella progressiivisella omaisuusverolla. Euroopan paradoksi on, että se on yhtä aikaa erittäin rikas ja erittäin velkainen.
Lisäksi Piketty kritisoi talouselämän huippujohtajia, joiden palkkiot eivät näytä korreloivan tuottavuuden kanssa. Kovimpia palkkioita maksavat firmat eivät erotu tulokseltaan muista saman toimialan yrityksistä.
Finanssieliitti kiikuttaa omaisuuksiaan veroparatiiseihin ja messuaa mennessään madonlukuja yhteiskunnalle verotsunamista ja hyvinvointiholismista.
Pikettyn viesti on, että he ovat vapaamatkustajia, jotka imevät hyödyn pääomien vapauttamisesta, eivätkä he epäröi puolustaa asemiaan. Näitä rikkaita verotetaan keveämmin kuin palkansaajia.
Piketty kannattaa progressiivista verotusta ja ottaa esimerkiksi Yhdysvallat. Vuosina 1932-1980 siellä veroprosentti ylimmässä tuloluokassa oli keskimäärin 81 prosenttia. Myös kiinteistö- ja perintöverossa vastaava luku oli 70 ja 80 prosentin välissä.
Suurin syyllinen tähän kehitykseen oli markkinoiden ja erityisesti pääomien vapauttaminen. Se teki veroista kirosanan. Ensi alkuun Piketty on ehdottanut yhteistä verotusjärjestelmää Euroopan unioniin.
Yksi hänen terävimmistä huomioistaan koskee johtajien , tai ”superjohtajien” nousua, niiden jotka eivät tuota varallisuutta, mutta saavat palkkansa siitä. Tämä on hänen mukaansa käytännössä yksi varastamisen muoto – mutta se ei ole superjohtajien pahin rikos.
Tuhoisinta on se, miten he ovat heittäytyneet kilpailuun miljardöörien kanssa, joiden talouskasvua nopeammin kasvava vauraus tulee aina olemaan tavoittamattomissa. Näillä pääoman palkkarengeillä hän tarkoittaa, pääjohtajia ja Wall Streetin susia, joita tulisi halveksia.
Kirjansa tässä osassa Piketty käytännössä repii kappaleiksi yhden 21. Vuosisadan suurista valheista – sen että johtajat ansaitsevat rahansa, koska heillä on samalla tavalla kuin jalkapalloilijoilla erityiskykyjä, jotka kuuluvat miltei yli-inhimilliselle eliitille.
Vielä pahempaa on se, että he kilpailevat keskenään kasvattaakseen varallisuuttaan. Pahin skenaario on se, että superjohtajat, joiden tulot käytännössä perustuvat ahneuteen, jatkavat palkkojensa hilaamista ylöspäin riippumatta markkinoiden todellisuudesta. Näin tapahtui esimerkiksi pankeissa vuonna 2008.
Toisin kuin monet taloustieteilijät, Piketty on ehdottomasti sitä mieltä, ettei talousajattelua voi erottaa historiasta ja politiikasta; tämä antaa hänen kirjalleen ulottuvuudet, joita Nobel-palkittu amerikkalainen talousguru Paul Krugman on kuvannut ”historiallisiksi” ja ”syvällisiksi näkemyksiksi”.
Pikettyn vaikutus on kasvamassa kauas akateemisten ekonomistien pienen suljetun mikroyhteisön ulkopuolelle.
Pikettyn analyysi yhteiskunnan tilasta ja veroratkaisuista eivät ole kovin kaukana niistä, joita ehdotin jo kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani: ”Ahneuden aika”. (http://www.vs-kustannus.kotisivukone.com/6 )
Pikettyn kirja on sen verran tärkeä, että sen pitäisi kulua hiirenkorvalle jokaisen kansanedustajan, AY-liikkeen edustajan, talousprofessorin ja tavallisen kansalaisen käsissä. Toivottavasti siitä tulee nopeasti suomennos. Amazonin hyllyiltä on jo 200 000 kappaleen painos loppunut.
Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Ari.ojapelto@taloverkot.fi
Tampere
http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=8&id=10739
Suomessa vielä 1990-luvulla lähes kaikki talousprofessorit vannoivat vapaiden markkinoiden ja uusliberalismin nimeen. Monetarismi ja Friedmanin koulukunta valloitti niin yliopistojen, valtionvarainministeriön, EU:n IMF:n kuin WTO:n korkeimmat vakanssit. Se oli ainoa totuus. Taistelin tuolloin aika kiivaasti talousprofessorien kanssa Yliopisto-lehden sivuilla.
(http://ariojapelto.blogspot.fi/2010/08/debatit-lehdet.html )
Kun pääomat näiden talousoppien mukaan vapautettiin, talouden piti jatkua loputtomaan kasvuun, työpaikkoja piti syntyä miljoonittain ja hyvinvoinnin levitä tasaisesti kaikkialle.
Nyt kun näihin uskomuksiin ei luota enää kukaan, kaikki nämä talousprofessorit ovat pitäneet aika matalaa profiilia.
Nyt on ”isompi nyrkki” tullut avukseni. Talousprofessorit vähättelivät, kun minulla ei ollut akateemista statusta. Tällä ”nyrkillä” on kiistämätön taloustieteellinen status, joten professorit ja kokoomus, nyt on syytä kavahtaa.
Yrjö Janssonin säätiö palkitsi viime vuonna (2013) taloustiedepalkinnolla ranskalaisen taloustieteilijä Thomas Pikettyn kirjan ”Capital in the 21st Century” (Pääoma 21. Vuosisadalla).
Graafi 1 / Kirjan kuva / Capital in the Twenty-First Century
Siinä asetetaan nykyisen neoklassisen talousopin lähes kaikki teoriat kyseenalaiseksi ja päälaelleen. Pikettyn mukaan 1980-luvun talousteoriat perustuvat yksinkertaisiin oletuksiin taloudesta. Kyseiset teoriat kääntyvät päälaelleen, jos vaurauden ydin onkin jatkossa työnteon sijaan pääomien omistaminen.
Piketty tarkastelee vähän pitemmän ajanjakson kehitystä. Sadan vuoden aika (1913-2013) oli ihmiskunnan historiassa poikkeuksellinen jakso, jolloin keskiluokka rikastui työtä tekemällä. Vain tuolloin talouskasvu ja palkkatulot olivat pääomien tuottoja nopeampaa.
Nykyään ollaan taas palaamassa perijöiden ja koroilla eläjien yhteiskuntaan, jossa varallisuus keskittyy entisestään, ennustaa palkittu taloustieteilijä.
Piketty väittää, että länsimaiset yhteiskunnat ovat kierteessä, jossa varallisuus kasaantuu. Vuodesta 1914 lähtien tuloerot pienenivät 1970-luvulle saakka, jonka jälkeen ne ovat kasvaneet.
Ranskassa perintöjen arvo oli 1950-luvulla viisi prosenttia bkt:sta, nyt se on 15 prosenttia.
Tavallisten työntekijöiden reaaliansiot ovat jääneet vuoden 1980 tasolle, ja vain ylimpien ryhmien ansiot ovat nousseet, kaikkein ylimmän ryhmän – sen kuuluisan yhden prosentin – huomattavastikin. Ylimmät ryhmät eivät kuluta suhteellisesti yhtä paljon kuin köyhemmät, joten kysyntä on jäänyt pienemmäksi kuin jos tulonjako olisi tasaisempi.
Piketty näkee eriarvoisuuden kasvussa talouskasvua heikentäviä elementtejä. Hän toteaa, että pääoman neuvotteluvoima työntekijöitä ja ay-liikettä vastaan kasvaa, kun työvoimaa voidaan korvata automaatiolla.
Neoklassinen talousoppi uskottelee, että aikanaan työnteolla kertyneen varallisuuden verottaminen uudestaan ja uudestaan johtaa verokiilaan eli saman työllä tehdyn tuloksen moninkertaiseen verottamiseen.
Kuusi vuotta finanssikriisin jälkeen ihmiset etsivät jonkinlaista raamattua. Piketty on vastaus kansalaisten keskuudessa vallitsevaan todelliseen tunteeseen, että kaikkea ei ole hoidettu, että meidän pitää arvioida tilannetta, että tarvitsemme uusia ideoita, suuria ehdotuksia, suuria globaaleja ratkaisuja.
Piketty kyseenalaistaa amerikkalaisen elämän sisimmässä ytimessä olevan myytin siitä, että kapitalismi parantaa jokaisen elämänlaatua. Hän riistää sädekehän kaikelta siltä, mitä kapitalistit uskovat rikastumisen eettisyydestä.
Piketty kumoaa lähes kaikkien merkittävien taloustieteilijöiden uskomukset alkaen Karl Marxista. Marx uskoi kapitalismin tuhoavan itse itsensä sen tavoitellessa jatkuvasti kutistuvia voittoja.
Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi. Piketty sanoo, ettei kumpikaan näistä argumenteista vastaa hänen keräämäänsä aineistoa. Pikettyn mukaan kapitalisteilla on fundamentalistinen usko siihen, että pääoma pelastaa maailman.
Vuoden 2008 pankkikriisistä vuoden 2011 Occupy -liikkeeseen tämän ovat vaistonneet tavallisetkin ihmiset. Pikettyn kirjan poikkeuksellinen merkitys on siinä, että se ”tieteellisesti” todistaa tämän intuition pitävän paikkansa.
Piketty kiinnostui taloustieteestä kun hän huomasi, että melkein kaikki olemassa oleva data on ristiriidassa lähes kaikkien teorioiden kanssa, Marx ja Ricardo mukaan lukien.
Sitten hän huomasi säännönmukaisuuden, että pääoma ja sen tuoma raha kasaantuvat nopeammin kuin talouskasvu kapitalistisissa maissa. Kehitys kiihtyi 1980-luvulta lähtien, kun pääomien kontrolloimisesta luovuttiin.
Graafi 2 Pääoman tuotto ylittää BKT:n kasvun
Piketty puhuu progressiivisen veron puolesta, globaalin veron, sellaisen joka perustuu yksityisomaisuuden verottamiselle. Tämä on hänen mielestään ainoa sivistynyt ratkaisu.
Muut ovat hänen mielestä paljon barbaarisempia – niillä hän tarkoittaa Venäjän oligarkkijärjestelmää (joka on hänen mielestä gangsterismin muoto). Siihenkään Piketty ei usko, ei myöskään inflaatioon, joka tosiasiassa on vain köyhille asetettu vero.
Pikettyllä onkin konkreettisia ehdotuksia. Eurooppaan tulisi luoda progressiivinen varallisuusvero, jonka suuruus voisi olla 0,5 ja 10 prosentin välillä. Veroparatiisit pitäisi panna kuriin, varallisuustiedot pitäisi saada julkisiksi ja veroparatiiseja voisi painostaa vaikkapa säätämällä niiden vientituotteille 30 prosentin veron.
Euroopan velkaongelmaan hän ehdottaa yhteistä velkapoolia, joka maksettaisiin kertaluonteisella progressiivisella omaisuusverolla. Euroopan paradoksi on, että se on yhtä aikaa erittäin rikas ja erittäin velkainen.
Lisäksi Piketty kritisoi talouselämän huippujohtajia, joiden palkkiot eivät näytä korreloivan tuottavuuden kanssa. Kovimpia palkkioita maksavat firmat eivät erotu tulokseltaan muista saman toimialan yrityksistä.
Finanssieliitti kiikuttaa omaisuuksiaan veroparatiiseihin ja messuaa mennessään madonlukuja yhteiskunnalle verotsunamista ja hyvinvointiholismista.
Pikettyn viesti on, että he ovat vapaamatkustajia, jotka imevät hyödyn pääomien vapauttamisesta, eivätkä he epäröi puolustaa asemiaan. Näitä rikkaita verotetaan keveämmin kuin palkansaajia.
Piketty kannattaa progressiivista verotusta ja ottaa esimerkiksi Yhdysvallat. Vuosina 1932-1980 siellä veroprosentti ylimmässä tuloluokassa oli keskimäärin 81 prosenttia. Myös kiinteistö- ja perintöverossa vastaava luku oli 70 ja 80 prosentin välissä.
Suurin syyllinen tähän kehitykseen oli markkinoiden ja erityisesti pääomien vapauttaminen. Se teki veroista kirosanan. Ensi alkuun Piketty on ehdottanut yhteistä verotusjärjestelmää Euroopan unioniin.
Yksi hänen terävimmistä huomioistaan koskee johtajien , tai ”superjohtajien” nousua, niiden jotka eivät tuota varallisuutta, mutta saavat palkkansa siitä. Tämä on hänen mukaansa käytännössä yksi varastamisen muoto – mutta se ei ole superjohtajien pahin rikos.
Tuhoisinta on se, miten he ovat heittäytyneet kilpailuun miljardöörien kanssa, joiden talouskasvua nopeammin kasvava vauraus tulee aina olemaan tavoittamattomissa. Näillä pääoman palkkarengeillä hän tarkoittaa, pääjohtajia ja Wall Streetin susia, joita tulisi halveksia.
Kirjansa tässä osassa Piketty käytännössä repii kappaleiksi yhden 21. Vuosisadan suurista valheista – sen että johtajat ansaitsevat rahansa, koska heillä on samalla tavalla kuin jalkapalloilijoilla erityiskykyjä, jotka kuuluvat miltei yli-inhimilliselle eliitille.
Vielä pahempaa on se, että he kilpailevat keskenään kasvattaakseen varallisuuttaan. Pahin skenaario on se, että superjohtajat, joiden tulot käytännössä perustuvat ahneuteen, jatkavat palkkojensa hilaamista ylöspäin riippumatta markkinoiden todellisuudesta. Näin tapahtui esimerkiksi pankeissa vuonna 2008.
Toisin kuin monet taloustieteilijät, Piketty on ehdottomasti sitä mieltä, ettei talousajattelua voi erottaa historiasta ja politiikasta; tämä antaa hänen kirjalleen ulottuvuudet, joita Nobel-palkittu amerikkalainen talousguru Paul Krugman on kuvannut ”historiallisiksi” ja ”syvällisiksi näkemyksiksi”.
Pikettyn vaikutus on kasvamassa kauas akateemisten ekonomistien pienen suljetun mikroyhteisön ulkopuolelle.
Pikettyn analyysi yhteiskunnan tilasta ja veroratkaisuista eivät ole kovin kaukana niistä, joita ehdotin jo kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassani: ”Ahneuden aika”. (http://www.vs-kustannus.kotisivukone.com/6 )
Pikettyn kirja on sen verran tärkeä, että sen pitäisi kulua hiirenkorvalle jokaisen kansanedustajan, AY-liikkeen edustajan, talousprofessorin ja tavallisen kansalaisen käsissä. Toivottavasti siitä tulee nopeasti suomennos. Amazonin hyllyiltä on jo 200 000 kappaleen painos loppunut.
Ari Ojapelto
Tietokirjailija
Ari.ojapelto@taloverkot.fi
Tampere