Ahneuden moraali
(Björn Wahlroos)
JULKAISTU: Kauppalehti 11. 1. 2000.
Kauppalehden vuoden viimeisessä juhlanumerossa “Kauppalehti 2000” oli Mandatum-pankin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroosin aukeaman haastattelu. Se oli harvinaisen paljastava aikamme arvoista ja moraalista.
Haastattelija luonnehtii haastateltavaa: “Wahlroosissa yhdistyvät äly, tyylitaju ja röyhkeys”. Tietynlaista älyä (joka ei tarkoita välttämättä viisautta) ja varsinkin röyhkeyttä hänellä varmaankin on. Tyylitajusta voi sitten olla montaa mieltä. Tähän asti avointa ahneutta ja omanvoiton pyyntiä ei ole tavattu pitää tyylikkyytenä. Ainahan niitä on esiintynyt, mutta asianosaiset ovat olleet hiljaa. Tai yrittäneet perustella rikastumistaan ns. trickle down -ilmiöllä, jossa rikkaan pöydältä tippuvat muruset hyödyttävät myös köyhiä.
Wahlroos sanoo suhtautuvansa Suomen näkymiin luottavaisemmin ja innostuneemmin kuin pitkään aikaan. “Maata on päättyvällä vuosikymmenellä kohdannut satumainen onni”. Erityisesti hän iloitsee rikkaitten rikastumisesta. “Vaikka iltapäivälehdet eivät ole sitä huomanneet, miljonäärejä alkaa olla aika paljon muuallakin kuin Nokian liepeillä”.
Wahlroos iloitsee myös siitä, että eurooppalaisessa integraatioprosessissa kansallisvaltion rooli heikkenee ja “mielestäni on hävytöntä väittää, että kaikilla kulttuureilla on henkiinjäämisedellytykset tai -oikeus.
Kansallisen demokratian ja -edun tilalle Wahlroos perää osakkeen omistajan ja -edun Shareholder value - ajattelua. “Hyvä insinööri toimii avoimilla rahoitusmarkkinoilla ja joutuu koko ajan ottamaan huomioon osakemarkkinoiden vaatimukset”.
Wahlroosilla onkin syytä iloon. 90-luvulla on tapahtunut Suomen historian suurin tulojen- ja varallisuuden uusjako. Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että Wahlroos, taloustieteilijät, poliitikot, tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Pörssin osakkeitten arvo ovat sitä vastoin kasvaneet laman pohjalta 59 miljardista yli 2000 miljardiin. Osinkoja jaetaan rikkaille jo yli 30 miljardia ja bonuksia ja optioita miljoonakaupalla.
Wahlroos kyllä tietää, että rikkaitten rikastumisen seurauksena meillä suuri osa kansalaisista on osakkeen omistajien edun nimissä saneerattu yhteiskunnan elätettäväksi. Melkein puolet työntekijöistä on samasta syystä pakotettu ns. “uusyrittäjiksi” tai “joustotyöläisiksi” verkostotalouteen.
Vuonna 1998 10.5 prosentin työttömyys merkitsi 285 000 työtöntä. Heistä 130 000 oli yli vuoden ilman töitä. Sen mukaan vuoden aikana oli töissä 2 570 000. Tästä joukosta vakinaisissa täyspäiväisissä töissä (yrittäjät mukaan lukien) oli 1 484 000 henkeä. Erilaisissa osa-aika- ja pätkätöihin joutui tyytymään 1 086 000 henkeä.
Joten tälle jatkuvassa työnhaussa ja työttömyyskierteessä olevalle porukalle riitti vuoden aikana tehdyistä työtunneista laskettuna töitä ainoastaan viideksi kuukaudeksi. Markoiksi muutettuna vuosiansioiksi tulee 32 400 markkaa!
Suomennettuna se tarkoittaa, että nämä joustavat osa- ja määräaikaiset työntekijät eivät enää tule ansioillaan toimeen. Suomessa 45 prosenttia työvoimasta on pysyvässä työttömyyskierteessä ja potentiaalisia köyhäinluukun asiakkaita.
Loistavasta bruttokansantuotteen kasvusta ja viennin kaksinkertaistumisesta huolimatta Suomessa n. 600 000 ihmistä saa toimeentulotukea (v.98). 400 000 ihmistä oli luottokelvottomia. 200 000 ihmistä on ylivelkaisia ja 70 000 ihmistä on velkajärjestelyssä. 100 000 ihmistä on vuosittain leipäjonossa. Psyykelääkkeitä käyttää lähes 200 000 kansalaista. Tällaisia ilmiöitä ei esiintynyt 60-, 70, eikä 80-luvulla.
Syrjäytyneiden keskuudessa kasvavat mielenterveys- päihde- rikollisuus- ja muutkin ongelmat. Työelämässä olevat sinnittelevät sitten mielialapillerien avulla kasvavien tuottovaatimusten paineessa välttääkseen lopullista burn out’ ia.
Wahlroos sentään myöntää yhteiskunnassa tapahtuneen kahtiajaon A ja B luokan kansalaisiin. Älystään huolimatta “hänellä ei ole pulmaan merkittävää uutta lääkettä”. Tuskin se edes häntä kiinnostaa.
Wahlroos on mielipiteissään kuitenkin johdonmukainen. Jo 80-luvun lopulla kasinotalouden yhtenä pääarkkitehtina toimiessaan, hän markkinointiväen Idea-päivillä Dipolissa hehkutti samalla tavalla kun nyt. Hän messusi täydelle salille: “Kansantalouden kannalta poliitikkojen ei pitäisi sotkeentua talousasioihin koska he eivät niistä mitään ymmärrä”. Finanssiasiat piti Wahlroosin mukaan jättää ‘ammattilaisten’ huoleksi”.
Wahlroos oli jo tuolloin SYP:n (tuhottu) pääarkkitehti KOP:n (tuhottu) ja SKOP:n (tuhottu) välisissä valtaus-, nurkkaus- ja fuusio-operaatioissa. Hänen, ja muiden pankinjohtajien, ahneuden, vastuuttomuuden ja ammattitaidottomuuden jälkilaskuja veronmaksajat ovat sitten saaneet iloisesti maksella 52 miljardilla markalla. Samalla miljardimäärällä on sitten jouduttu 90-luvulla vähentämään kansalaisten sosiaalimenoja. Kaiken kukkuraksi pankinjohtajat lahtasivat melkein 50 000 yritystä, kun valtio piti pankeille “avointa piikkiä”.
Vaikka kaikki meni pieleen, niin silti Wahlroos totesi haastattelussa silmää räpäyttämättä “Kaikki olisi voinut mennä pieleen, ellei Suomi olisi 80-luvun lopulla purkanut ulkomaankaupan ja ennen kaikkea finanssimarkkinoiden sääntelyä”.
Jo tuolloin Wahlroos totesi, että pankkibisneksen kannalta pankin kannattaa palvella vain 20 000 rikasta, muut asiakkaat ovat pankille pelkkä turha kuluerä. Nyt Mandatumissa hän sitten on voinut keskittyä toteuttamaan ideologiaansa.
Jo SYP:ssä Wahlroos erikoistui yritysjärjestelyihin ja yritysfuusioihin. Haastattelussa hän puhuu keskittymisen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Se onkin ymmärrettävää, koska se lisää Mandatumin liikevaihtoa, bisnestä ja hänen henkilökohtaista rikastumistaan. Haastattelussa Wahlroos visioi: “Tulevasta on nähty vasta Merita-Nordbanken, joka ei ehkä mennyt suomalaisittain katsoen ihan parhain päin”.
Hän ei kertonut, että näissä fuusioissa tahtoo käydä pienen maan yrityksille yleensä huonosti. Kun seuraavan taantuman tai laman jälkeen aletaan järkeistää Ruotsin ja Suomen tuotantokapasiteetin päällekkäisyyksiä, niin Meritan Vesa Vainiolta ei enää paljon kysellä, kummasta maasta tehdas lopetetaan ja väki laitetaan työttömäksi. Molempien pankkien johtajat toimivat merkittävinä omistajina ja pankkiensa edustajana yritysten hallituksissa ja hallintoneuvostoissa kyseisissä maissa. Käy kuten ICL:n Kilon tehtaalle, kun tuotanto siirretään Saksaan Siemensin ja Fujitsun toimintojen “järkeistämisessä”.
Wahlroos uskoo ja luottaa ihmispääomaan ja varallisuus- ja tuloerojen innostavan luomaan uusia työpaikkoja. Tutkimukset puhuvat kuitenkin toista. Kirjassa “Suomalainen työttömyys” Jaakko Kiander toteaa: “Palkkaerojen suuruus ei näytä indikoivan alhaista työttömyyttä. Suurten palkkaerojen maissa (Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Kanada) vuosien 1983 - 1996 keskimääräinen työttömyysaste oli 9.1%, kun pienten palkkaerojen maiden (Italia, Australia, Belgia, Hollanti ja Ruotsi) keskiarvo oli vain 6.5%.
Vieläkin pankinjohtajille tuntuu olevan vieraita sellaiset käsitteet kuten moraali tai yhteiskunnallinen vastuu.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Kauppalehti 11. 1. 2000.
Kauppalehden vuoden viimeisessä juhlanumerossa “Kauppalehti 2000” oli Mandatum-pankin hallituksen puheenjohtaja Björn Wahlroosin aukeaman haastattelu. Se oli harvinaisen paljastava aikamme arvoista ja moraalista.
Haastattelija luonnehtii haastateltavaa: “Wahlroosissa yhdistyvät äly, tyylitaju ja röyhkeys”. Tietynlaista älyä (joka ei tarkoita välttämättä viisautta) ja varsinkin röyhkeyttä hänellä varmaankin on. Tyylitajusta voi sitten olla montaa mieltä. Tähän asti avointa ahneutta ja omanvoiton pyyntiä ei ole tavattu pitää tyylikkyytenä. Ainahan niitä on esiintynyt, mutta asianosaiset ovat olleet hiljaa. Tai yrittäneet perustella rikastumistaan ns. trickle down -ilmiöllä, jossa rikkaan pöydältä tippuvat muruset hyödyttävät myös köyhiä.
Wahlroos sanoo suhtautuvansa Suomen näkymiin luottavaisemmin ja innostuneemmin kuin pitkään aikaan. “Maata on päättyvällä vuosikymmenellä kohdannut satumainen onni”. Erityisesti hän iloitsee rikkaitten rikastumisesta. “Vaikka iltapäivälehdet eivät ole sitä huomanneet, miljonäärejä alkaa olla aika paljon muuallakin kuin Nokian liepeillä”.
Wahlroos iloitsee myös siitä, että eurooppalaisessa integraatioprosessissa kansallisvaltion rooli heikkenee ja “mielestäni on hävytöntä väittää, että kaikilla kulttuureilla on henkiinjäämisedellytykset tai -oikeus.
Kansallisen demokratian ja -edun tilalle Wahlroos perää osakkeen omistajan ja -edun Shareholder value - ajattelua. “Hyvä insinööri toimii avoimilla rahoitusmarkkinoilla ja joutuu koko ajan ottamaan huomioon osakemarkkinoiden vaatimukset”.
Wahlroosilla onkin syytä iloon. 90-luvulla on tapahtunut Suomen historian suurin tulojen- ja varallisuuden uusjako. Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että Wahlroos, taloustieteilijät, poliitikot, tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Pörssin osakkeitten arvo ovat sitä vastoin kasvaneet laman pohjalta 59 miljardista yli 2000 miljardiin. Osinkoja jaetaan rikkaille jo yli 30 miljardia ja bonuksia ja optioita miljoonakaupalla.
Wahlroos kyllä tietää, että rikkaitten rikastumisen seurauksena meillä suuri osa kansalaisista on osakkeen omistajien edun nimissä saneerattu yhteiskunnan elätettäväksi. Melkein puolet työntekijöistä on samasta syystä pakotettu ns. “uusyrittäjiksi” tai “joustotyöläisiksi” verkostotalouteen.
Vuonna 1998 10.5 prosentin työttömyys merkitsi 285 000 työtöntä. Heistä 130 000 oli yli vuoden ilman töitä. Sen mukaan vuoden aikana oli töissä 2 570 000. Tästä joukosta vakinaisissa täyspäiväisissä töissä (yrittäjät mukaan lukien) oli 1 484 000 henkeä. Erilaisissa osa-aika- ja pätkätöihin joutui tyytymään 1 086 000 henkeä.
Joten tälle jatkuvassa työnhaussa ja työttömyyskierteessä olevalle porukalle riitti vuoden aikana tehdyistä työtunneista laskettuna töitä ainoastaan viideksi kuukaudeksi. Markoiksi muutettuna vuosiansioiksi tulee 32 400 markkaa!
Suomennettuna se tarkoittaa, että nämä joustavat osa- ja määräaikaiset työntekijät eivät enää tule ansioillaan toimeen. Suomessa 45 prosenttia työvoimasta on pysyvässä työttömyyskierteessä ja potentiaalisia köyhäinluukun asiakkaita.
Loistavasta bruttokansantuotteen kasvusta ja viennin kaksinkertaistumisesta huolimatta Suomessa n. 600 000 ihmistä saa toimeentulotukea (v.98). 400 000 ihmistä oli luottokelvottomia. 200 000 ihmistä on ylivelkaisia ja 70 000 ihmistä on velkajärjestelyssä. 100 000 ihmistä on vuosittain leipäjonossa. Psyykelääkkeitä käyttää lähes 200 000 kansalaista. Tällaisia ilmiöitä ei esiintynyt 60-, 70, eikä 80-luvulla.
Syrjäytyneiden keskuudessa kasvavat mielenterveys- päihde- rikollisuus- ja muutkin ongelmat. Työelämässä olevat sinnittelevät sitten mielialapillerien avulla kasvavien tuottovaatimusten paineessa välttääkseen lopullista burn out’ ia.
Wahlroos sentään myöntää yhteiskunnassa tapahtuneen kahtiajaon A ja B luokan kansalaisiin. Älystään huolimatta “hänellä ei ole pulmaan merkittävää uutta lääkettä”. Tuskin se edes häntä kiinnostaa.
Wahlroos on mielipiteissään kuitenkin johdonmukainen. Jo 80-luvun lopulla kasinotalouden yhtenä pääarkkitehtina toimiessaan, hän markkinointiväen Idea-päivillä Dipolissa hehkutti samalla tavalla kun nyt. Hän messusi täydelle salille: “Kansantalouden kannalta poliitikkojen ei pitäisi sotkeentua talousasioihin koska he eivät niistä mitään ymmärrä”. Finanssiasiat piti Wahlroosin mukaan jättää ‘ammattilaisten’ huoleksi”.
Wahlroos oli jo tuolloin SYP:n (tuhottu) pääarkkitehti KOP:n (tuhottu) ja SKOP:n (tuhottu) välisissä valtaus-, nurkkaus- ja fuusio-operaatioissa. Hänen, ja muiden pankinjohtajien, ahneuden, vastuuttomuuden ja ammattitaidottomuuden jälkilaskuja veronmaksajat ovat sitten saaneet iloisesti maksella 52 miljardilla markalla. Samalla miljardimäärällä on sitten jouduttu 90-luvulla vähentämään kansalaisten sosiaalimenoja. Kaiken kukkuraksi pankinjohtajat lahtasivat melkein 50 000 yritystä, kun valtio piti pankeille “avointa piikkiä”.
Vaikka kaikki meni pieleen, niin silti Wahlroos totesi haastattelussa silmää räpäyttämättä “Kaikki olisi voinut mennä pieleen, ellei Suomi olisi 80-luvun lopulla purkanut ulkomaankaupan ja ennen kaikkea finanssimarkkinoiden sääntelyä”.
Jo tuolloin Wahlroos totesi, että pankkibisneksen kannalta pankin kannattaa palvella vain 20 000 rikasta, muut asiakkaat ovat pankille pelkkä turha kuluerä. Nyt Mandatumissa hän sitten on voinut keskittyä toteuttamaan ideologiaansa.
Jo SYP:ssä Wahlroos erikoistui yritysjärjestelyihin ja yritysfuusioihin. Haastattelussa hän puhuu keskittymisen tarpeellisuudesta ja välttämättömyydestä. Se onkin ymmärrettävää, koska se lisää Mandatumin liikevaihtoa, bisnestä ja hänen henkilökohtaista rikastumistaan. Haastattelussa Wahlroos visioi: “Tulevasta on nähty vasta Merita-Nordbanken, joka ei ehkä mennyt suomalaisittain katsoen ihan parhain päin”.
Hän ei kertonut, että näissä fuusioissa tahtoo käydä pienen maan yrityksille yleensä huonosti. Kun seuraavan taantuman tai laman jälkeen aletaan järkeistää Ruotsin ja Suomen tuotantokapasiteetin päällekkäisyyksiä, niin Meritan Vesa Vainiolta ei enää paljon kysellä, kummasta maasta tehdas lopetetaan ja väki laitetaan työttömäksi. Molempien pankkien johtajat toimivat merkittävinä omistajina ja pankkiensa edustajana yritysten hallituksissa ja hallintoneuvostoissa kyseisissä maissa. Käy kuten ICL:n Kilon tehtaalle, kun tuotanto siirretään Saksaan Siemensin ja Fujitsun toimintojen “järkeistämisessä”.
Wahlroos uskoo ja luottaa ihmispääomaan ja varallisuus- ja tuloerojen innostavan luomaan uusia työpaikkoja. Tutkimukset puhuvat kuitenkin toista. Kirjassa “Suomalainen työttömyys” Jaakko Kiander toteaa: “Palkkaerojen suuruus ei näytä indikoivan alhaista työttömyyttä. Suurten palkkaerojen maissa (Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Kanada) vuosien 1983 - 1996 keskimääräinen työttömyysaste oli 9.1%, kun pienten palkkaerojen maiden (Italia, Australia, Belgia, Hollanti ja Ruotsi) keskiarvo oli vain 6.5%.
Vieläkin pankinjohtajille tuntuu olevan vieraita sellaiset käsitteet kuten moraali tai yhteiskunnallinen vastuu.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi