Onko Suomessa maailman ammattitaidottomimmat (talous)toimittajat?
JULKAISTU: Kansan Uutiset/Verkkolehti/Horisonttipalsta 30.12. 2011
otsikolla: Näistä asioista valtamediat vaikenevat (lyhennettynä). sekä
Verkkomediat 30.12. 2011. http://www.verkkomedia.org/news.asp?mode=5&id=2159
Meillä Suomessa rivikansalaisten keskuudessa on vallalla käsitys, että Suomi on vapaan tiedonvälityksen mallimaa. Tiedotusvälineet ja toimittajat kuorossa paheksuvat Venäjän, Kiinan ja muiden diktatuurimaiden mielipidevapautta. Millaista on sitten journalistinen vapaus Suomessa?
Olen harrastanut yhteiskunnallista talouskirjoittelua jo noin 30 vuotta. Siinä sivussa kirjoittanut muutaman kirjan. Tänä aikana olen törmännyt useasti tähän ”journalistiseen vapauteen”.
Olen tullut siihen tulokseen, että ”tietyistä asioista” ei saa kirjoittaa Suomessa kriittisesti. Tai tietysti jokainen saa kirjoittaa pöytälaatikkoonsa mitä haluaa, mutta niitä ei julkaista – ainakaan valtalehdistössä.
Toisinajattelijalle ei anneta palstatilaa. Jos kirjoittaa täysin perättömiä, isoilla valtamedioilla pitäisi olla ammattitaitoisia toimittajia, jotka voivat ”ampua alas” perättömät väitteet ja näkemykset. Jos toimituskunnasta ei löydy asiantuntemusta, iso valtalehti voi aina tilata ulkopuoliselta asiantuntijalta vastakirjoituksen.
Mitä sitten ovat ne asiat, joista valtalehdet vaikenevat? 30 vuoden kokemuksella kiteyttäisin sen seuraavaan: Jos Kansan Uutiset tekee jostakin aiheesta tai tutkimustuloksesta aukeaman jutun, Hesari tekee siitä yhden palstan kirjoituksen, jonka se piilottaa mainosten tai kuolinilmoitusten joukkoon. Kauppalehti ja Nykypäivä vaikenevat siitä kokonaan.
Siis tiedonvälityksessä ei ole olennaista mistä kirjoitetaan vaan mistä vaietaan. Mistä sitten vaietaan. Voisin konkretisoida sen pähkinänkuoressa siten, että kaikki sellainen tieto, joka horjuttaa vapaan markkinatalouden ideologiaa, on pannassa. Mitä tehokkaammin uusi tieto sitä horjuttaa, sitä varmemmin sitä ei julkaista.
Otan muutaman esimerkin. Nykyisen finanssikriisin yhteydessä olen yrittänyt saada Kansainvälisen järjestelypankki BIS:n tilastotietoja esille Hesarissa, Aamulehdessä, Suomen Kuvalehdessä ja YLE:ssä vain muutaman mainitakseni.
Valtamedioissa ei sovi pohtia, kuinka pitkälle näitä EU-valtioiden pelastusoperaatioita on järkevää jatkaa (Islanti, Kreikka, Irlanti ja nyt Portugali), kun niiden loppumisesta ei ole mitään varmuutta (seuraavaksi Espanja, Italia, Belgia?). Ongelmanahan eivät ole ylivelkaantuneet valtiot, vaan niitä väkisin ja vastuuttomasti lainoittaneet pankit.
Jo nyt finanssikriisin hoitoon maailmanlaajuisesti on laitettu veronmaksajien rahoja yli 20 000 miljardia dollaria (lähes puolet koko maailman BKT:sta), jotta pankit pysyisivät pystyssä. Ne miljardit ovat pois kansalaisten hyvinvointipalveluista ja ostovoimasta.
Loppua ei näy, eivätkä poliitikot ole edes pankkien todellisesta tilanteesta tietoisia. Tuki- ja elvytysrahat ovat kuitenkin jo ”kankkulan kaivossa” ja niillä on ainoastaan hieman voitettu aikaa pankkien ongelmien piilottamisessa.
Tästä pankkien vastuuttomuudesta ja niiden järjettömästä virtuaalirahan ”taikomisesta” saa pienen aavistuksen, kun vertaa parin vuoden takaisia lukuja (jolloin finanssikriisi alkoi) reaalimaailman ja virtuaalimaailman välillä.
Kun koko maailman BKT oli tuolloin 43 biljoonaa dollaria, oli johdannaistuotteitten velkasaatavien arvo 676 biljoonaa eli 13 -kertainen! (lähde: Kansainvälinen järjestelypankki BIS v. 2008).
Pienellä laskutoimituksella selviää, että jos maailman kaikkien valtioiden koko budjetti laitettaisiin vain ja pelkästään pankkien johdannaisten arvonalennuksiin ja kirjanpitoarvot varovaisesti vain puolitettaisiin (50%), kestäisi pelkästään niiden maksaminen maailman kaikilta valtioilta neljännesvuosisadan!
Sekin on aika varovainen arvio, sillä esimerkiksi Islannin pankkien romahduksessa 94 prosenttia velkapaperien arvosta hävisi taivaan tuuliin.
Kukaan valtamedioiden toimittaja ei ole kaivanut näitä BIS:n tietoja julkisuuteen, saati julkistanut pankkikuplan suuruudesta edes tällaisia karkeita laskelmia.
EU:n rahamarkkinoiden ”vapauden” -ideologia on tärkeämpi, joten tämän ”vapauden” ikävistä kääntöpuolesta on parempi vaieta – Muidenkaan ei sovi kaivella ikäviä asioita, koska sillä voi olla poliittisia vaikutuksia.
Toinen malliesimerkki valtamedioiden harhaisesta tiedonvälityksestä on käsitykset työllisyydestä. Valtamediat, kuten Hesari, Aamulehti, kaikki talouslehdet , YLE:n taloustoimittajat jne. ovat vuosikausia toistaneet kritiikittä poliitikkojen ylläpitämää valhetta, että "kasvu luo työpaikkoja".
Valtamediat ovat pönkittäneet täystyöllisyyden illuusiota, vaikka jo yli 20 vuotta sitten kirjassani ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” (Tammi 1989) totesin sen olevan mahdotonta.
Kasvun pitäisi olla moninkertainen maailman BKT:n kokonaiskasvuun nähden, jotta se enää työllistäisi. Teollisuustyöntekijöiden tuotannon ja työntekijöiden kasvukäyrät erkanivat jo 70-luvulla lopullisesti toisistaan.
Suomi on hyvä esimerkki käsitteestä ”Jobbles growth”. Jo 80-luvulla (Ilman EU:ta) Suomi oli ”Euroopan Japani”. 90-luvun alun laman jälkeen Suomen talouskasvu oli EU-maiden paras (tuotanto kaksinkertaistunut, vienti kolminkertaistunut), mutta siitä huolimatta kaikki valtakunnassa tehdyt työtunnit ovat samalla tasolla kuin 90-luvun alussa.
Okunin -laki keksittiin jo yli 40 vuotta sitten. Se tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu.
Työllisyysasteen tilastoja on saatu keinotekoisesti kaunistelluksi kepulikonsteilla (työttömien määrittelyillä). Kokoaikaisten teollisuustyöpaikkojen (25 €/h) siirryttyä Kiinaan, tilalle on tullut palvelualojen epätyypillisiä ns. ”paskatyöpaikkoja” (alle 10 €/h), joilla ei enää elä.
Siitä kertoo tuore Etlan tutkijan Timo Nikinmaan selvitys: "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Siis tämän uuden ”puskurityövoiman” osuus on jo 40 prosenttia ja sen ostovoima ja verojenmaksukyky on olematon. Siitä on osin tullut tulonsiirtojen kohde. Silti toimittajat ja poliitikot peräänkuuluttavat työttömistä uusia yrittäjiä työttömyyden nujertamiseksi.
Kolmas esimerkki asiasta, jolle ei saa palstatilaa valtamedioista ja jota toimittajat eivät käsittele, ovat verotulot. Koko 90-luvun valtion budjetti oli 200 miljardin markan (35 mrd€) tuntumassa. Jos valtio ja Martti Hetemäki perisi verotuloja tuotannon kasvun suhteessa, verotulojen pitäisi nykyisen 50 miljardin euron sijasta olla 70 miljardia. Ei olisi mitään kestävyysvajetta.
Kokoomuksen toimesta kokonaisveroaste on 2000-luvulla vähentynyt 48 prosentista 42 prosenttiin. Progressiivisen veron osuus kerätyistä tuloveroista oli vuonna 1988 peräti 45 prosenttia. Nyt hädin tuskin 20%.
Jos tarkastelun kohteeksi otetaan kaikki työnantajien maksamat palkkaperusteiset työnantajamaksut (sotu-, eläke, ym. maksut) progressiivisen tuloveron osuus on enää seitsemän (7%) prosenttia! Erityisesti on kevennetty pääomatuloja, yritysverotusta ja työnantajamaksuja. Silti valtamediat ovat farisealaisesti äimistelleet tuloerojen syntyä.
Kaikki valtamediat ovat kritiikittä levittäneet kokoomuksen ja EK:n markkinoimaa ns. ”työllistävää verouudistusta”.
Sen mukaan jos yritys saa lievemmällä verotuksella kerätyksi enemmän voittoja, sillä on mahdollisuus investoida ja luoda uusia työpaikkoja. Taloustieteilijöiden teoriat näin väittävät, mutta toimittajat eivät ihmettele miten ne toimivat tosielämässä?
2000-luvulla yritysten taseet ovat kohentuneet tuntuvasti.
Kuluneiden 10 vuoden aikana veronalaisia osinkotuloja on Suomessa jaettu luonnollisille henkilöille 32,4 miljardia euroa ja veronalaisia luovutus- eli myyntivoittoja osin samoille henkilöille 28,5 miljardia. Lisäksi yritysjohtajille on maksettu nelisen miljardia euroa ”työsuhdeoptioina”.
Koska puolet pörssin osakkeista on ulkomaisten spekulanttien omistuksessa, suomalaisten työntekijäin hedelmät (osingot) menevät verottomasti hallintarekisterien avulla Suomesta pois. Niilläkin verorahoilla paikattaisiin valtion kestävyysvajetta melkoisesti.
Pörssiyritykset ovat myös ostaneet miljardikaupalla omia osakkeitaan eivätkä investoineet, jotta johtajien optiot toteutuisivat,. Esimerkiksi pelkästään Nokia on 2000-luvulla ostanut omia osakkeitaan yli 18 miljardilla ja mitätöinyt ne.
Myös pörssin ulkopuolella olevat yrittäjät kuittasivat 12 miljardia euroa täysin verottomasti vuosien 2005-2011 välillä.
Kotimaisiin investointeihin on mennyt vähemmän kuin yritysten vuosittaiset poistot (koneiden ja rakennusten kuluma). Jos on investoitu, on ostettu kilpailevia yrityksiä tai investoitu ulkomaille. Sinne on luotu jo yli 300 000 uutta työpaikkaa.
Enää ei edes tiedetä, mikä yhtiö on ”suomalainen” ja mikä on tilastoissa ”Suomen” vientiä. Kymmenen vuotta sitten ulkomaisten konsernien osuus Suomen viennistä oli 10 prosenttia. Nyt se on jo kolminkertainen. Niinpä suurin Suomesta vientiä harjoittava vieras maa on Yhdysvallat. Sikäläisten yhtiöiden osuus Suomen viennistä on 5,6 prosenttia.
Ulkomaankaupastamme kotimaisten konsernien osuus (tosin osakkeiden enemmistö voi olla rajojemme ulkopuolella) on sentään vielä 60 prosenttia.
Ja vielä yksi esimerkki taloustoimittajien henkisestä laiskuudesta. Kaikki tutkimuslaitokset, poliitikot ja jopa AY -johto vakuuttaa kuin yhdestä suusta, että tuottavuuden kasvattaminen on Suomen talouden pelastus. Kaikki mediat toistavat samaa mantraa kuin yhdestä suusta.
Yksikään taloustoimittaja Suomessa ei ole uskaltautunut tutkimaan asian kääntöpuolta. Ei vaikka olen sähköpostitse lähettänyt heille kaikille aiheesta dataa ja graafia pilvin pimein. Yksikään taloustoimittaja ei ole voinut jäädä siitä osattomaksi. Kukaan ei ole uskaltautunut aiheen kimppuun. Onko se luikuruutta vai ammattitaidottomuutta?
Valtamediat eivät ole myöskään kertoneet, että maailmanlaajuisesti BKT:n kasvu on jostakin käsittämättömästä syystä hyytynyt (kymmenvuotisjaksoilla tarkasteltuna). 60-luvulla kasvu oli vajaa 4%, 70-luvulla runsas 2%, 80-luvulla reilu 1%, 90-luvulla 1%.
Nyt 2000 on ollut pientä parin prosentin keinotekoista ja väliaikaista kasvua, koska kaikki ovat eläneet velaksi, niin valtiot, yritykset kuin yksityiset kansalaisetkin. Teollisuusmaiden kokonaisvelan kasvu vuosina 2000-2008 oli 40 000 miljardia dollaria! Velkojen takaisinmaksu ja tulevien konkurssikypsien pankkien pääomittaminen eivät tiedä hyvää tulevalle BKT:n kasvulle, josta taitaa tulla tulevina vuosina minuusmerkkisiä.
Tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finananssisektorin pelastamiseksi on käytetty veronmaksajien rahaa jo n. 10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Sen jälkeenkin niitä on käytetty edelleen ja uusia (tilapäisia ja pysyviä) vakuusrahastoja on perustettu. Niiden pääoma- ja takaussummat vain ovat pennosia tuleviin tarpeisiin nähden.
Työllisyyden kannalta tämäkin 2000-luvun pieni velkavetoinen (2%) BKT:n kasvu pyyhkiytyy pois, koska tuottavuuden kasvu (automaatio, tietokonepohjaiset itsepalvelujärjestelmät ja matalapalkkatuotanto) hävittää lisätyövoiman tarpeen.
Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi, vienti kolminkertaistunut ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras. Kukaan taloustoimittaja ei ole ihmetellyt, mitenkä pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisäys luo uusia työpaikkoja?
Tässä vain muutama yhteiskunnallisesti “vähäpätöinen” asia, joista suomalaisissa valtamedioissa ei saa puhua. Ei se ainakaan osoita hyvää ja kriittistä journalismia, jonka peruspiirteitä ovat haastaminen ja vallitsevien totuuksien kyseenalaistaminen.
En millään voi uskoa, että kaikki taloustoimittajat olisivat niin selkärangattomia ja ammattitaidottomia, etteivät ymmärtäisi mistä on kysymys. He ovat vain pelkureita, jotka eivät työpaikkansa menettämisen pelossa uskalla avata sanaista arkkuaan.
Koska valtamediat ovat kaupallisia ja “omistajan ohjauksessa” vapaaksi päästetyn markkinaideologian toimimattomuutta ei sovi epäillä. Kokemukseni mukaan mielipiteiden vapaudesta päätettäessä avainasemissa ovat medioitten päätoimittajat ja toimituksen esimiehet. Käytännössä he ovat omistajien intressien valvojia.
Kaupallisen lehdistön sensuroinnin vielä voi jotenkin ymmärtää, mutta YLE:n toimituksen sensurointi herättää kyllä kummastusta. Onko “Reporadion” tilalle noussut nyt “S(t)asistudio”, kun YLE:n hallintoneuvosto ja johtoporras on miehitetty kokoomuslaisilla poliitikoilla?
YLE:n ansiokkain toimittaja Ari Korvola siirrettiin ajankohtaisohjelmien tuottajan vakanssilta MOT-ohjelman toimittajaksi, kun hän erehtyi penkomaan Matti Vanhasen “lautakasa” -jupakkaa. Hänen aiheesta tekemänsä jatko-ohjelmakin on hyllytetty ja hän sai johdolta “varoituksen”, kun kertoi ohjelman hyllytyksestä toisessa mediassa.
Printtimedian puolelta nostaisin toisenkin ansiokkaan ja ammattitaitoisen toimittajan esiin. Talous-Sanomien Jan Hurri on ainut toimittaja Suomessa, joka on jaksanut kaivella pankkien ja finanssikriisin syitä ja seurauksia esille. Kaikkien taloustoimittajien kannattaisi lukea netistä hänen kirjoituksensa kahdelta viime vuodelta oman ammattitaitonsa kohentamiseksi.
Medioiden päätoimittajat esiintyvät mielellään puolueettomina, itsenäisinä toimijoina ja avoimen journalismin esitaistelijoina. Kuitenkin monet heistä osallistuvat talouselämän päättäjien salaseurojen kokouksiin. Esimerkiksi Bildenbergin kokoukseen on vuosi toisensa jälkeen osallistunut eri maiden - myös Suomen - valtamedioiden johtoporrasta. Osallistujilta velvoitetaan vaitiolovala.
Näistä epädemokraattisista kokouksista ja niissä käsiteltävistä asioista ja osallistujista valtamediat ovat ”jostakin syystä” hiirenhiljaa. Heiltä on unohtunut yksi journalismin perusperiaatteista: journalismin tulisi olla riippumaton valtaeliitistä. Medioiden tulisi olla neljäs riippumaton valtiomahti ja vallan vahtikoira, eikä salaliittolainen valtiomahtien kanssa.
Tällaisesta salaisesta veljeilystä valtaapitävien kanssa Ylen Ulkolinja esitti (18.5 2011) karmaisevan esimerkin: ”Berlusconi,Italian ihme”. Berlusconin auttoi valtaan Vapaamuurarien salaseura (Loosi P2). Berlusconi hankki salaseuran jäsenten pankinjohtajien ja valtaapitävien hyväveliverkoston (lähes 1 000 jäsentä) sekä mafian yhteistyön avulla Italian mediamonopolin. Tiedotusmonopolilla hän korruptoi ja lobotoi koko Italian kansan ja sen journalismin.
Olen useita kertoja esittänyt median tutkijoille, että he ottaisivat selvää, miten paljon päätoimittajat säätelevät ja rajoittavat toimittajien ilmaisuvapautta Suomessa. Tutkimuksen kohteena voisi olla myös, minkä “uskontokunnan” ns. “talousasiantuntijat” saavat valtamedioissa palstatilaa. Televisiossa haastateltavina on pääasiassa ollut ns. uusliberalistisia taloustieteilijöitä ja pankinjohtajia jotka selittelevät asioita parhain päin oman intressiryhmänsä mukaan.
Kyselytutkimuksessa yritettiin kartoittaa erityisesti toimittajien mahdollisuuksia valita aiheensa ja näkökulmansa sekä tutkia toimituksen sisäistä sensuuria. Valtalehtien päätoimittajat eivät tulleet edes haastateltavaksi ohjelmaan. Siinä kuitenkin puhelinhaastateltiin silloista Hesarin päätoimittaja Janne Virkkusta.
Hän suivaantui haastattelusta niin, että ensin yritti savustaa toimittajat ohjelmasta ulos. Kun se ei onnistunut, hän junaili niin, että koko ohjelma lakkautettiin. Sanoma Osakeyhtiö kun omisti TV-Nelosen. Päätoimittaja ei käyttänyt sanan säilää, vaan valta-asemaansa.
Jatkotutkimuksia aiheesta ei ole vieläkään ilmaantunut. Minulla ainakin on runsaasti aineistoa aiheesta ja se on tutkijoiden vapaasti käytettävissä.
Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi