Bruttokansantuote ei ole hyvinvoinnin mittari.
(Pertti Haaparanta)
(JULKAISTU: IPU Nro 3-4 2012, Hesari ei julkaissut)
Taloustieteilijät käyttävät erheellisesti bruttokansantuotetta (BKT) kehityksen ja hyvinvoinnin mittarina. Esimerkiksi professori Pertti Haaparanta Akateemisella talousblogilla.
BKT mittaa tavaroiden ja palveluiden kokonaisarvoa (markkinahintaan, rahan määrällä mitattuna). Vaikka BKT on monin tavoin käyttökelpoinen mittari, sillä on rajoitukset, jotka on syytä tunnistaa. Kuten kaikki mittarit, BKT kertoo vain siitä mitä mitataan. BKT ei ota huomioon esimerkiksi talkoo- ja kotityötä.
Maailman BKT:n kasvuluvut ovat työllisyyden kannalta huolestuttavia. Maailmanpankin vuosikymmenten keskiarvoluvut ovat 1960-luku: 3,29%, 1970-luku: 1,90 %, 1980-luku: 1,38%, 1990-luku: 1,39 %, 2000-luku (vuoteen 2009 asti: 1,17 %. Se kertoo karua kieltä siitä, että talouskasvu on pitkässä juoksussa hiipunut tai hiipumassa.
Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat yrittäneet häivyttää tätä ikävää kehitystä ottamalla rinnalle ns. ostovoimapariteeteillä korjattuja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvulukuja. Näin saadaan kasvutilastot näyttämään varsinkin köyhien kehitysmaiden kohdalla hieman lohdullisimmilta. Se mittaa toki paremmin paikallista ostovoimaa, mutta on vain laskennallinen suure.
Tätä “kikkaa” hyödynsi ruotsalainen taloustieteilijä Johan Nordberg kirjassaan “Globaalin kapitalismin puolustus” (2004).
Kun käytetään näitä ostovoimakorjattuja BKT/capita -lukuja, vertailukelpoisia Maailmanpankin tilastoja löytyy vasta 80-luvulta. Ne ovat 1980-luku: 1,38 %, 1990-luku: 1,47 %, ja 2000-luku vuoteen 2009 asti: 2,12 %. 2000-luvun kasvuluku näyttäisi poikkeavan yleisestä hiipuvasta trendistä. Tästä 2000-luvun kasvusta Haaparanta on ollut innoissaan ja päätellyt, että trendi ei olekaan laskeva.
Yllättävälle kasvulle löytyy kuitenkin luonnollinen selitys. Kasvu on saatu keinotekoisesti aikaiseksi pelkästään velkavetoisesti. Kaikki valtiot, osavaltiot, kunnat, yritykset, yksittäiset kansalaiset ja erityisesti pankit kaikkialla maailmassa ovat eläneet ja kuluttaneet 2000-luvulla velkaantumalla maksu- ja velanhoitokykynsä ylärajoille asti.
Suurimpien markkina-alueiden velkataakka on murskaava. Yhdysvaltojen budjetin alijäämä BKT:sta on yli 100%. USA:n yksityinen ja julkinen velka yhteensä on yli kolme kertaa maan BKT. EU:n kokonaisvelka on vielä pahempi eli 4,7 kertainen maiden BKT:hen nähden.
2000-luvun BKT:n kasvu on ollut siis keinotekoista ja saatu aikaiseksi vain kuluttamalla velaksi. Ilman sitä kasvu olisi ollut miinusmerkkistä. Siis BKT ei ole edes kasvun mittarina luotettava.
Finanssikriisin pääsyylliset eli pankit ovat rakentaneet järjettömän suuren velkataakan, jonka arvonalennuksia maailman kaikki veronmaksajat on pantu maksamaan ja samanaikaisesti säästämään hyvinvointipalveluista.
Investointipankkiirien innovoimien johdannais -velkakirjojen kirjanpitoarvo oli kriisin alkaessa Järjestelypankki BIS:n mukaan 676 000 miljardin suuruinen, eli 13 kertaa koko maailman silloisen vuotuisen BKT:n suuruinen! Niiden alaskirjaaminen ja pääomittaminen veronmaksajien rahoilla taitaa viedä BKT:n kasvun tulevina vuosina reilusti miinuksen puolelle.
Tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finananssisektorin pelastamiseksi on käytetty veronmaksajien rahaa jo n.10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Sen jälkeenkin niitä on käytetty edelleen, mutta tarkkoja lukuja poliitikot piilottelevat.
Siis lähes puolet maailman BKT:sta (n.50 000 mrd$) on käytetty keinotekoisen kasvun ylläpitämiseen. Sillä on saatu 2000-luvulla vain parin prosentin keskimääräinen (ostovoimalla korjattu) BKT:n kasvu aikaiseksi.
Työllisyyden kannalta tämäkin pieni kasvu pyyhkiytyy pois, koska tuottavuuden kasvu (automaatio, tietokonepohjaiset itsepalvelujärjestelmät ja matalapalkkatuotanto) hävittää lisätyövoiman tarpeen.
Professori Matti Pohjolan mukaan Suomessa tuottavuus on kasvanut viime vuosikymmeninä keskimäärin n. 3%. Muissa teollisuusmaissa 1-2%. Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras.
Lisäksi Etla on julkaissut juuri projektijohtaja Timo Nikinmaan tutkielman: "Antaa valojen palaa", joka painottaa, että "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Nämä epätyypilliset palvelualojen työpaikat ovat ostovoimaltaan huonompia (alle 10€/h) kuin matalapalkkamaihin menneet teollisuustyöpaikat (25€/h).
Ostovoimaa ja yrittäjyyttä on nakertanut kansantulon sisällä myös toinen ikävä muutos. Palkkojen osuus BKT:sta on viimeisten kymmenen vuoden aikana vähentynyt 55 prosentista 45 prosenttiin.
Suomi on hyvä esimerkki “jobless growth” -ilmiöstä ja Okunin -laista. Suomennettuna laki tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu. Okun julkaisi sen jo vuonna 1962, jolloin automaatio ja tietokoneet olivat vasta tuotekehittelykammioissa.
Näitä ostovoimakorjattuja BKT-lukuja Haaparanta on käyttänyt todistellessaan Afrikassa tapahtunutta “hyvinvoinnin” kasvua. Hän saanut tulokseksi, että henkeä kohden laskettuna BKT on kasvanut Afrikan köyhimmissä maissa (ilman Etelä-Afrikkaa) peräti neljä prosenttia.
Uusliberalistiset talousgurut väittävät, että verot ja säännöstely alas, kaikki rikastuvat rikkaitten rikastuessa. BKT:n käyttäminen hyvinvoinnin mittarina on erittäin harhaista erityisesti köyhissä kehitysmaissa. Se ei mittaa lainkaan maan sisäistä tulonjakoa.
Tulonjaon tasa-arvoisuutta kuvataan ns. Gini-kertoimella, joka mittaa taloudellista tasa-arvoisuutta. Gini-kertoimen raja-arvoja 0 ja 100. Täydellisen tasaisessa tulonjaossa arvo on 0, kun taas maksimaalisen epätasaisen tulonjaon toteutuessa arvo on 100, jolloin yksi henkilö saa kaiken tulon.
Kansainvälisissä tutkimuksissa tuloeroja pidetään suurina, kun Gini kerroin on yli 30 ja pieninä, kun kerroin on alle 25. Yleinen harhaluulo on, että tuloerojen kasvu kiihdyttää talouskasvua. Tilastojen valossa näin ei ole. Mitä suuremmat tuloerot, sitä köyhempi valtio. Kertoo kansainvälinen CIA Factbook -vertailu.
Yhdysvalloissa muutos on varsin selvä: vuonna 1968 kerroin oli 36,8 mutta vuonna 2006 jo 47. Suomessa bruttotulojen erot pienenivät vuodesta 1966, jolloin kerroin oli 30. Kehitys jatkui suotuisana vuoteen 1992 jolloin kerroin oli 20. Tuolloin tuloerot alkoivat jälleen kasvaa (nyt 28) kun uusliberalistiset opit otettiin käyttöön.
Erityisen korkeat Gini-kertoimet ovat tutkimuksen mukaan köyhissä Afrikan maissa. Esimerkiksi Namibiassa 70, Etelä-Afrikassa 65 jne.
Pienimmät gini-kertoimet ovat pohjoismaissa ja Japanissa. Japanin tuloerot ovat maailman kolmanneksi pienimmät (24). Edelle menevät ainoastaan Tanska ja Slovenia.
Maailmanpankki julkaisi alkuvuodesta 2012 lukuja maailman köyhyyden kehityksestä vuosien 1990- 2008 välisenä aikana.
Tutkimuksen yhteydessä oli kaksi graafia. Toinen käyrä näytti kehityksen köyhistä joiden tulot olivat alle 1,25 dollaria päivässä ja toinen tulot olivat alle 2,00 dollaria päivässä.
Maailmanlaajuisesti näyttäisi köyhyys hieman helpottaneen lähinnä Kiinan ansiosta, mutta ei Saharan eteläpuolisen Afrikan alueella. Vuonna 1990 vain 1,25 dollaria ansaitsi siellä 289,7 miljoonaa köyhää, mutta vuonna 2008 jo 386 miljoonaa. Vastaavasti vain 2,00 dollaria ansaitsevia oli vuonna 389,2 miljoonaa, mutta vuonna 2008 jo peräti 562,3 miljoonaa köyhää.
Molemmilla tavoilla mitattuna köyhien määrä Afrikassa on kasvanut, eikä vähentynyt, kuten Haaparanta on väittänyt ja todistellut sitä huterasti BKT:n (ostovoimakorjatulla) kasvulla.
Amerikkalaiset professorit Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat kirjoittaneet kirjan: ”Tasa-arvo ja Hyvinvointi”, jossa tutkitaan tuloerojen ja hyvinvoinnin välisiä suhteita. Kirjan keskeinen viesti on, että mitä pienemmät tuloerot yhteiskunnassa on, sitä vähäisempiä ovat monet sosiaaliset ongelmat.
Afrikassa köyhien maiden ostovoimakorjattu BKT:n kasvu ei kerro mitään sen kansalaisten hyvinvoinnista. Siellä köyhien ja rikkaitten kuilu on kaikkein suurinta. BKT:n kasvu (myös ostovoimakorjattu) koituu hyvin pienen eliitin taskuun eli niiden jotka ovat yhteistyössä monikansallisten firmojen juoksupoikina. Niiden hallussa on jo Afrikan lähes kaikki luonnonvarat.
Maan ystävät ja La Via Campesina ovat tuominneet Maailmanpankin julkistaman uuden RAI (“vastuullisen maatalousinvestointien periaatteet”) –sopimuksen, 130 kansalaisjärjestöä tuomitsi hankkeen. Niiden mukaan RAI pyrkii oikeuttamaan maiden anastamisen pikalliselta väestöltä monikansallisille yhtiöille.
Kansalaisjärjestö Global Land Projectin mukaan pelkästään vuonna 2009 Afrikassa maata ostettiin 63 miljoonaa hehtaaria (suurempi alue kuin Ruotsin pinta-ala). Lisäksi maata pakkolunastetaan ja ostetaan paikallisesta pienviljelystä tehdasmaiseen biopolttoainetuotantoon. Usein korruptoituneen paikallishallinnon ja armeijan tukemana.
Uusina tulokkaaia Kiina, Saudi-Arabia, Etelä-Korea, jotka ovat varmistamassa elintarvike- ja öljytarpeitaan ostamalla valuuttavarannoillaan maata, kaivoksia ja öljylähteitä Afrikasta. Niistäkään paikalliset asukkaat eivät juuri hyödy, kun esimerkiksi Kiina tuo työvoimankin Kiinasta.
Pieni eliitti imee tavalliselta kansalta sen pienen tilastollisen (ostovoimalla korjatun) BKT:n kasvun jo pelkästään eliitille maksamiensa korruptiokustannusten muodossa. Korruptiotilastoisa Afrikan maat ovat mustinta aluetta. Jopa länsimaiden maksama kehitysapu menee osin vallassa olevan eliitin taskuun ja sitäkautta veroparatiiseihin.
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on kirjoittanut havainnoistaan korruptiosta ja pääomapaosta. Global Financial Integrity -järjestön laskelmien mukaan kehitysmaista pakenee vuosittain laittomasti pääomia ainakin noin 1 200 miljardia euroa. Tämä on kymmenen kertaa enemmän kuin koko vuosittain annettava kehitysapu.
Valtaosa eli 64 prosenttia pääomapaosta muodostuu pääosin veroparatiiseja ja muita keinoja käyttävien yritysten veronkierrosta. Kansainvälinen rikollisuus, kuten huume- ja ihmiskauppa vastaa noin kolmasosaa rahaliikenteestä ja korruption osuus on vain noin 3-5 prosenttia.
Kääriäinen kirjoitti: Korruptiota ruokkii omalta osaltaan moni asia, kuten yritysten haluttomuus avoimuuteen omassa rahaliikenteessään, rikkaiden maiden pankkien haluttomuus murtaa pankkisalaisuutta, kansainvälisten yhteisöjen kyvyttömyys tehdä jotain veroparatiiseille ja globaali kilpailu, joka ajaa yrityksiä alempien verojen ja kustannusten maihin”.
Tällainen toiminta kasvattaa tietenkin Afrikan maitten BKT:n kasvua, mutta ei tavallisen kansalaisen hyvinvointia.
Pankit harjoittavat nyt EU-maissa samanlaista riistoa kuin ne ovat harrastaneet jo vuosikymmeniä Afrikan maissa. Riskikohteina kehitysmaat (kuten Kreikka nyt 16%) ovat joutuneet maksamaan lähes 20 prosentin korkoa, joten ne ovat olleet vuosikymmeniä pankkien ”rahastusautomaatteja”.
Jo 5 - 6 vuodessa ne ovat maksaneet alkuperäisen velkapääoman ylisuurina korkoina. Kun ne eivät pysty lyhentämään entisiä lainojaan, pankit ovat auliisti antaneet lisää lainoja koronmaksuun, jotta saisivat jatkettua köyhien valtioiden lypsämistä ja pitämään lainat ”hengissä”.
Kun tätä velkojen ”kirnuamista” on jatkettu vuosikymmeniä, kehitysmaat ovat yhä syvemmässä ahdingossa. Kun pankit ovat saaneet lainapääomansa moninkertaisesti takaisin, lainat myydään ale-hintaan keinottelijoille, jotka jatkavat velallisten lypsämistä, kuten perintäfirmat Suomessa, joille pankit ovat myynyt alehintaan toivottomat saatavansa.
Mitenkä tämä ”ostovoimakorjattu” BKT on saatu aikaiseksi? Kehittyneessä länsimaassa tehdashinta pitää kertoa vähintään kymmenellä, jotta brändituoteesta saataisiin ylläpidetyksi Haaparannan peräänkuuluttama palveluarmeija teollisuustuotannon siirryttyä Kiinaan.
Kehittyneissä maissa kuluttajahinnasta ottavat siivunsa palveluelinkeinojen ns. “turha joukko“ eli tukkuporras, jakeluketjut, brändioikeuksien omistaja, mainos ja markkinointi-ihmiset, pankki- luototus- ja vakuutuslaitokset ja tietenkin verottaja.
Niitä ei ole afrikkalaisella torikauppiaalla, joten sinne ei synny myöskään tuotannolle alisteisia ostovoimaisia palvelutyöpaikkoja ja ns. “palveluyhteiskuntaa“.
Haaparanta on kirjoittanut innostuneesti kehitysmaiden köyhyydestä: "Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna". Hän ei puhu mitään suhteellisesta köyhyydestä.
Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa (pääosin Afikassa) keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin.
Niinkuin Haaparanta todisti, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! (kasvua 55 dollaria).Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (kasvua 20 922 dollaria). (Lähde: ILO:n raportti: A Fair Globalization: Creating Opportunies for all).
Afrikan köyhiä koettelee vielä finanssikriisin johdosta tapahtunut ruoan hinnan äkillinen nousu. FAO:n mukaan ruoan hintaindeksi nousi äkisti 215 pisteeseen. Ei ihme, että Afrikan pohjoisosan kehittyneimmissäkin valtioissa kansa nousi kapinaan, koska siellä ennen kriisiä ruoan osuus perheen kulutusmenoista oli n. puolet. Hyvinkoulutettu nuoriso alkoi kapinoida, kun lähes puolet hestä on työttöminä. Sielläkin on jo ylikoulutusongelma.
Kiina on malliesimerkki, miten eriarvoiseksi kansalaiset voivat tulla valtavasta BKT:n kasvusta huolimatta. “Kommunistisessa paratiisissa” elää nyt 87 500 dollarimiljonääriä. Miljardöörejä on noin 130. Kiinan 1,3 miljardin kansasta 0,4 prosenttia omistaa 70 prosenttia kaikesta vauraudesta.
Lopuksi pari viihteellisempää kommenttia alkuperäiseen keskusteluun BKT:n edustavuudesta hyvinvoinnin ja edistyksen mittarina. BKT kasvaa myös seuraavissa olosuhteissa: Terminaalivaiheessa oleva syöpäpotilas makaa kuolinvuoteellaan ja aloittaa avioeroprosessin vaimonsa kanssa. Samanaikaisesti ympärillä riehuu hirmumysky ja lähellä oleva tulivuori purkautuu.
Tapahtumat saavat aikaiseksi toimintaa, joka kasvattaa tilastollisesti BKT:ta, mutta tuskin lisää kansalaisten hyvinvointia. Jälleenrakentaminen on yleensä pois muista taloudellisista aktiviteeteista ja hyvinvointipalveluista, koska maksajaksi luonnonkatastrofeissa huudetaan yleensä valtiota.
Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella: Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on kohdallaan, mutta vain uusliberalistinen talousprofessori voi pitää keskimääräistä BKT:n kasvua keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.
Lisäksi näihin Maailmanpankin ja Conference Boardin kehitysmaita koskeviin kasvu- ja tuottavuustilastoihin ei kaikilta osin ole luottamista. Esimerkiksi Intian työn vuosittaiseksi tuottavuudeksi esitetään 4.2% vaikka siellä työikäisestä väestöstä vain 10 prosenttia on työntekijätilastoissa mukana!
Onneksi valistuneemmat tutkijat ovat alkaneet kehitellä uusia hyvinvoinnin mittareita. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén ja tutkimusjohtaja Jari Kaivo-oja julkaisivat vuonna 2010 kaksi uutta hyvinvoinnin mittaria. ISEW:in l. ”kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin” ja GPI:n l. ”aidon kehityksen indikaattorin”.
Nämä uudet mittarit laittavat BKT:n käytön ”hyvinvoinnin” mittarina omaan arvoonsa. Vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta ISEW:in ja GPI:n arvot olivat Suomessa vuonna 2005 alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Hyvinvoinnista kertovat BKT -lukuja paremmin tuloero-, köyhyys-, mielenterveys-, lääkkeiden väärinkäyttö-, huume- ja alkoholinkulutus tilastot sekä leipäjonot. Näitä talousprofessorit eivät havaitse norsunluutorneistaan.
Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi
(JULKAISTU: IPU Nro 3-4 2012, Hesari ei julkaissut)
Taloustieteilijät käyttävät erheellisesti bruttokansantuotetta (BKT) kehityksen ja hyvinvoinnin mittarina. Esimerkiksi professori Pertti Haaparanta Akateemisella talousblogilla.
BKT mittaa tavaroiden ja palveluiden kokonaisarvoa (markkinahintaan, rahan määrällä mitattuna). Vaikka BKT on monin tavoin käyttökelpoinen mittari, sillä on rajoitukset, jotka on syytä tunnistaa. Kuten kaikki mittarit, BKT kertoo vain siitä mitä mitataan. BKT ei ota huomioon esimerkiksi talkoo- ja kotityötä.
Maailman BKT:n kasvuluvut ovat työllisyyden kannalta huolestuttavia. Maailmanpankin vuosikymmenten keskiarvoluvut ovat 1960-luku: 3,29%, 1970-luku: 1,90 %, 1980-luku: 1,38%, 1990-luku: 1,39 %, 2000-luku (vuoteen 2009 asti: 1,17 %. Se kertoo karua kieltä siitä, että talouskasvu on pitkässä juoksussa hiipunut tai hiipumassa.
Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat yrittäneet häivyttää tätä ikävää kehitystä ottamalla rinnalle ns. ostovoimapariteeteillä korjattuja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvulukuja. Näin saadaan kasvutilastot näyttämään varsinkin köyhien kehitysmaiden kohdalla hieman lohdullisimmilta. Se mittaa toki paremmin paikallista ostovoimaa, mutta on vain laskennallinen suure.
Tätä “kikkaa” hyödynsi ruotsalainen taloustieteilijä Johan Nordberg kirjassaan “Globaalin kapitalismin puolustus” (2004).
Kun käytetään näitä ostovoimakorjattuja BKT/capita -lukuja, vertailukelpoisia Maailmanpankin tilastoja löytyy vasta 80-luvulta. Ne ovat 1980-luku: 1,38 %, 1990-luku: 1,47 %, ja 2000-luku vuoteen 2009 asti: 2,12 %. 2000-luvun kasvuluku näyttäisi poikkeavan yleisestä hiipuvasta trendistä. Tästä 2000-luvun kasvusta Haaparanta on ollut innoissaan ja päätellyt, että trendi ei olekaan laskeva.
Yllättävälle kasvulle löytyy kuitenkin luonnollinen selitys. Kasvu on saatu keinotekoisesti aikaiseksi pelkästään velkavetoisesti. Kaikki valtiot, osavaltiot, kunnat, yritykset, yksittäiset kansalaiset ja erityisesti pankit kaikkialla maailmassa ovat eläneet ja kuluttaneet 2000-luvulla velkaantumalla maksu- ja velanhoitokykynsä ylärajoille asti.
Suurimpien markkina-alueiden velkataakka on murskaava. Yhdysvaltojen budjetin alijäämä BKT:sta on yli 100%. USA:n yksityinen ja julkinen velka yhteensä on yli kolme kertaa maan BKT. EU:n kokonaisvelka on vielä pahempi eli 4,7 kertainen maiden BKT:hen nähden.
2000-luvun BKT:n kasvu on ollut siis keinotekoista ja saatu aikaiseksi vain kuluttamalla velaksi. Ilman sitä kasvu olisi ollut miinusmerkkistä. Siis BKT ei ole edes kasvun mittarina luotettava.
Finanssikriisin pääsyylliset eli pankit ovat rakentaneet järjettömän suuren velkataakan, jonka arvonalennuksia maailman kaikki veronmaksajat on pantu maksamaan ja samanaikaisesti säästämään hyvinvointipalveluista.
Investointipankkiirien innovoimien johdannais -velkakirjojen kirjanpitoarvo oli kriisin alkaessa Järjestelypankki BIS:n mukaan 676 000 miljardin suuruinen, eli 13 kertaa koko maailman silloisen vuotuisen BKT:n suuruinen! Niiden alaskirjaaminen ja pääomittaminen veronmaksajien rahoilla taitaa viedä BKT:n kasvun tulevina vuosina reilusti miinuksen puolelle.
Tutkimuslaitos Grail Research laski syyskuussa 2009, että finananssisektorin pelastamiseksi on käytetty veronmaksajien rahaa jo n.10 600 miljardia dollaria ja valtioiden elvytyspaketteihin n. 9 500 miljardia dollaria. Sen jälkeenkin niitä on käytetty edelleen, mutta tarkkoja lukuja poliitikot piilottelevat.
Siis lähes puolet maailman BKT:sta (n.50 000 mrd$) on käytetty keinotekoisen kasvun ylläpitämiseen. Sillä on saatu 2000-luvulla vain parin prosentin keskimääräinen (ostovoimalla korjattu) BKT:n kasvu aikaiseksi.
Työllisyyden kannalta tämäkin pieni kasvu pyyhkiytyy pois, koska tuottavuuden kasvu (automaatio, tietokonepohjaiset itsepalvelujärjestelmät ja matalapalkkatuotanto) hävittää lisätyövoiman tarpeen.
Professori Matti Pohjolan mukaan Suomessa tuottavuus on kasvanut viime vuosikymmeninä keskimäärin n. 3%. Muissa teollisuusmaissa 1-2%. Tuottavuuden nousun seurauksena Suomen markkinaehtoiset työtunnit ovat samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten, vaikka BKT on kasvanut kaksinkertaiseksi ja kasvuvauhti on ollut EU-maiden paras.
Lisäksi Etla on julkaissut juuri projektijohtaja Timo Nikinmaan tutkielman: "Antaa valojen palaa", joka painottaa, että "Uusista työpaikoista 80 prosenttia on syntynyt aloille, joilla keskimääräinen tuntipalkka on pienempi kuin teollisuudessa". Nämä epätyypilliset palvelualojen työpaikat ovat ostovoimaltaan huonompia (alle 10€/h) kuin matalapalkkamaihin menneet teollisuustyöpaikat (25€/h).
Ostovoimaa ja yrittäjyyttä on nakertanut kansantulon sisällä myös toinen ikävä muutos. Palkkojen osuus BKT:sta on viimeisten kymmenen vuoden aikana vähentynyt 55 prosentista 45 prosenttiin.
Suomi on hyvä esimerkki “jobless growth” -ilmiöstä ja Okunin -laista. Suomennettuna laki tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu. Okun julkaisi sen jo vuonna 1962, jolloin automaatio ja tietokoneet olivat vasta tuotekehittelykammioissa.
Näitä ostovoimakorjattuja BKT-lukuja Haaparanta on käyttänyt todistellessaan Afrikassa tapahtunutta “hyvinvoinnin” kasvua. Hän saanut tulokseksi, että henkeä kohden laskettuna BKT on kasvanut Afrikan köyhimmissä maissa (ilman Etelä-Afrikkaa) peräti neljä prosenttia.
Uusliberalistiset talousgurut väittävät, että verot ja säännöstely alas, kaikki rikastuvat rikkaitten rikastuessa. BKT:n käyttäminen hyvinvoinnin mittarina on erittäin harhaista erityisesti köyhissä kehitysmaissa. Se ei mittaa lainkaan maan sisäistä tulonjakoa.
Tulonjaon tasa-arvoisuutta kuvataan ns. Gini-kertoimella, joka mittaa taloudellista tasa-arvoisuutta. Gini-kertoimen raja-arvoja 0 ja 100. Täydellisen tasaisessa tulonjaossa arvo on 0, kun taas maksimaalisen epätasaisen tulonjaon toteutuessa arvo on 100, jolloin yksi henkilö saa kaiken tulon.
Kansainvälisissä tutkimuksissa tuloeroja pidetään suurina, kun Gini kerroin on yli 30 ja pieninä, kun kerroin on alle 25. Yleinen harhaluulo on, että tuloerojen kasvu kiihdyttää talouskasvua. Tilastojen valossa näin ei ole. Mitä suuremmat tuloerot, sitä köyhempi valtio. Kertoo kansainvälinen CIA Factbook -vertailu.
Yhdysvalloissa muutos on varsin selvä: vuonna 1968 kerroin oli 36,8 mutta vuonna 2006 jo 47. Suomessa bruttotulojen erot pienenivät vuodesta 1966, jolloin kerroin oli 30. Kehitys jatkui suotuisana vuoteen 1992 jolloin kerroin oli 20. Tuolloin tuloerot alkoivat jälleen kasvaa (nyt 28) kun uusliberalistiset opit otettiin käyttöön.
Erityisen korkeat Gini-kertoimet ovat tutkimuksen mukaan köyhissä Afrikan maissa. Esimerkiksi Namibiassa 70, Etelä-Afrikassa 65 jne.
Pienimmät gini-kertoimet ovat pohjoismaissa ja Japanissa. Japanin tuloerot ovat maailman kolmanneksi pienimmät (24). Edelle menevät ainoastaan Tanska ja Slovenia.
Maailmanpankki julkaisi alkuvuodesta 2012 lukuja maailman köyhyyden kehityksestä vuosien 1990- 2008 välisenä aikana.
Tutkimuksen yhteydessä oli kaksi graafia. Toinen käyrä näytti kehityksen köyhistä joiden tulot olivat alle 1,25 dollaria päivässä ja toinen tulot olivat alle 2,00 dollaria päivässä.
Maailmanlaajuisesti näyttäisi köyhyys hieman helpottaneen lähinnä Kiinan ansiosta, mutta ei Saharan eteläpuolisen Afrikan alueella. Vuonna 1990 vain 1,25 dollaria ansaitsi siellä 289,7 miljoonaa köyhää, mutta vuonna 2008 jo 386 miljoonaa. Vastaavasti vain 2,00 dollaria ansaitsevia oli vuonna 389,2 miljoonaa, mutta vuonna 2008 jo peräti 562,3 miljoonaa köyhää.
Molemmilla tavoilla mitattuna köyhien määrä Afrikassa on kasvanut, eikä vähentynyt, kuten Haaparanta on väittänyt ja todistellut sitä huterasti BKT:n (ostovoimakorjatulla) kasvulla.
Amerikkalaiset professorit Richard Wilkinson ja Kate Pickett ovat kirjoittaneet kirjan: ”Tasa-arvo ja Hyvinvointi”, jossa tutkitaan tuloerojen ja hyvinvoinnin välisiä suhteita. Kirjan keskeinen viesti on, että mitä pienemmät tuloerot yhteiskunnassa on, sitä vähäisempiä ovat monet sosiaaliset ongelmat.
Afrikassa köyhien maiden ostovoimakorjattu BKT:n kasvu ei kerro mitään sen kansalaisten hyvinvoinnista. Siellä köyhien ja rikkaitten kuilu on kaikkein suurinta. BKT:n kasvu (myös ostovoimakorjattu) koituu hyvin pienen eliitin taskuun eli niiden jotka ovat yhteistyössä monikansallisten firmojen juoksupoikina. Niiden hallussa on jo Afrikan lähes kaikki luonnonvarat.
Maan ystävät ja La Via Campesina ovat tuominneet Maailmanpankin julkistaman uuden RAI (“vastuullisen maatalousinvestointien periaatteet”) –sopimuksen, 130 kansalaisjärjestöä tuomitsi hankkeen. Niiden mukaan RAI pyrkii oikeuttamaan maiden anastamisen pikalliselta väestöltä monikansallisille yhtiöille.
Kansalaisjärjestö Global Land Projectin mukaan pelkästään vuonna 2009 Afrikassa maata ostettiin 63 miljoonaa hehtaaria (suurempi alue kuin Ruotsin pinta-ala). Lisäksi maata pakkolunastetaan ja ostetaan paikallisesta pienviljelystä tehdasmaiseen biopolttoainetuotantoon. Usein korruptoituneen paikallishallinnon ja armeijan tukemana.
Uusina tulokkaaia Kiina, Saudi-Arabia, Etelä-Korea, jotka ovat varmistamassa elintarvike- ja öljytarpeitaan ostamalla valuuttavarannoillaan maata, kaivoksia ja öljylähteitä Afrikasta. Niistäkään paikalliset asukkaat eivät juuri hyödy, kun esimerkiksi Kiina tuo työvoimankin Kiinasta.
Pieni eliitti imee tavalliselta kansalta sen pienen tilastollisen (ostovoimalla korjatun) BKT:n kasvun jo pelkästään eliitille maksamiensa korruptiokustannusten muodossa. Korruptiotilastoisa Afrikan maat ovat mustinta aluetta. Jopa länsimaiden maksama kehitysapu menee osin vallassa olevan eliitin taskuun ja sitäkautta veroparatiiseihin.
Ulkoasiainneuvos Matti Kääriäinen on kirjoittanut havainnoistaan korruptiosta ja pääomapaosta. Global Financial Integrity -järjestön laskelmien mukaan kehitysmaista pakenee vuosittain laittomasti pääomia ainakin noin 1 200 miljardia euroa. Tämä on kymmenen kertaa enemmän kuin koko vuosittain annettava kehitysapu.
Valtaosa eli 64 prosenttia pääomapaosta muodostuu pääosin veroparatiiseja ja muita keinoja käyttävien yritysten veronkierrosta. Kansainvälinen rikollisuus, kuten huume- ja ihmiskauppa vastaa noin kolmasosaa rahaliikenteestä ja korruption osuus on vain noin 3-5 prosenttia.
Kääriäinen kirjoitti: Korruptiota ruokkii omalta osaltaan moni asia, kuten yritysten haluttomuus avoimuuteen omassa rahaliikenteessään, rikkaiden maiden pankkien haluttomuus murtaa pankkisalaisuutta, kansainvälisten yhteisöjen kyvyttömyys tehdä jotain veroparatiiseille ja globaali kilpailu, joka ajaa yrityksiä alempien verojen ja kustannusten maihin”.
Tällainen toiminta kasvattaa tietenkin Afrikan maitten BKT:n kasvua, mutta ei tavallisen kansalaisen hyvinvointia.
Pankit harjoittavat nyt EU-maissa samanlaista riistoa kuin ne ovat harrastaneet jo vuosikymmeniä Afrikan maissa. Riskikohteina kehitysmaat (kuten Kreikka nyt 16%) ovat joutuneet maksamaan lähes 20 prosentin korkoa, joten ne ovat olleet vuosikymmeniä pankkien ”rahastusautomaatteja”.
Jo 5 - 6 vuodessa ne ovat maksaneet alkuperäisen velkapääoman ylisuurina korkoina. Kun ne eivät pysty lyhentämään entisiä lainojaan, pankit ovat auliisti antaneet lisää lainoja koronmaksuun, jotta saisivat jatkettua köyhien valtioiden lypsämistä ja pitämään lainat ”hengissä”.
Kun tätä velkojen ”kirnuamista” on jatkettu vuosikymmeniä, kehitysmaat ovat yhä syvemmässä ahdingossa. Kun pankit ovat saaneet lainapääomansa moninkertaisesti takaisin, lainat myydään ale-hintaan keinottelijoille, jotka jatkavat velallisten lypsämistä, kuten perintäfirmat Suomessa, joille pankit ovat myynyt alehintaan toivottomat saatavansa.
Mitenkä tämä ”ostovoimakorjattu” BKT on saatu aikaiseksi? Kehittyneessä länsimaassa tehdashinta pitää kertoa vähintään kymmenellä, jotta brändituoteesta saataisiin ylläpidetyksi Haaparannan peräänkuuluttama palveluarmeija teollisuustuotannon siirryttyä Kiinaan.
Kehittyneissä maissa kuluttajahinnasta ottavat siivunsa palveluelinkeinojen ns. “turha joukko“ eli tukkuporras, jakeluketjut, brändioikeuksien omistaja, mainos ja markkinointi-ihmiset, pankki- luototus- ja vakuutuslaitokset ja tietenkin verottaja.
Niitä ei ole afrikkalaisella torikauppiaalla, joten sinne ei synny myöskään tuotannolle alisteisia ostovoimaisia palvelutyöpaikkoja ja ns. “palveluyhteiskuntaa“.
Haaparanta on kirjoittanut innostuneesti kehitysmaiden köyhyydestä: "Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna". Hän ei puhu mitään suhteellisesta köyhyydestä.
Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa (pääosin Afikassa) keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin.
Niinkuin Haaparanta todisti, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! (kasvua 55 dollaria).Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (kasvua 20 922 dollaria). (Lähde: ILO:n raportti: A Fair Globalization: Creating Opportunies for all).
Afrikan köyhiä koettelee vielä finanssikriisin johdosta tapahtunut ruoan hinnan äkillinen nousu. FAO:n mukaan ruoan hintaindeksi nousi äkisti 215 pisteeseen. Ei ihme, että Afrikan pohjoisosan kehittyneimmissäkin valtioissa kansa nousi kapinaan, koska siellä ennen kriisiä ruoan osuus perheen kulutusmenoista oli n. puolet. Hyvinkoulutettu nuoriso alkoi kapinoida, kun lähes puolet hestä on työttöminä. Sielläkin on jo ylikoulutusongelma.
Kiina on malliesimerkki, miten eriarvoiseksi kansalaiset voivat tulla valtavasta BKT:n kasvusta huolimatta. “Kommunistisessa paratiisissa” elää nyt 87 500 dollarimiljonääriä. Miljardöörejä on noin 130. Kiinan 1,3 miljardin kansasta 0,4 prosenttia omistaa 70 prosenttia kaikesta vauraudesta.
Lopuksi pari viihteellisempää kommenttia alkuperäiseen keskusteluun BKT:n edustavuudesta hyvinvoinnin ja edistyksen mittarina. BKT kasvaa myös seuraavissa olosuhteissa: Terminaalivaiheessa oleva syöpäpotilas makaa kuolinvuoteellaan ja aloittaa avioeroprosessin vaimonsa kanssa. Samanaikaisesti ympärillä riehuu hirmumysky ja lähellä oleva tulivuori purkautuu.
Tapahtumat saavat aikaiseksi toimintaa, joka kasvattaa tilastollisesti BKT:ta, mutta tuskin lisää kansalaisten hyvinvointia. Jälleenrakentaminen on yleensä pois muista taloudellisista aktiviteeteista ja hyvinvointipalveluista, koska maksajaksi luonnonkatastrofeissa huudetaan yleensä valtiota.
Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella: Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on kohdallaan, mutta vain uusliberalistinen talousprofessori voi pitää keskimääräistä BKT:n kasvua keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.
Lisäksi näihin Maailmanpankin ja Conference Boardin kehitysmaita koskeviin kasvu- ja tuottavuustilastoihin ei kaikilta osin ole luottamista. Esimerkiksi Intian työn vuosittaiseksi tuottavuudeksi esitetään 4.2% vaikka siellä työikäisestä väestöstä vain 10 prosenttia on työntekijätilastoissa mukana!
Onneksi valistuneemmat tutkijat ovat alkaneet kehitellä uusia hyvinvoinnin mittareita. Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén ja tutkimusjohtaja Jari Kaivo-oja julkaisivat vuonna 2010 kaksi uutta hyvinvoinnin mittaria. ISEW:in l. ”kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin” ja GPI:n l. ”aidon kehityksen indikaattorin”.
Nämä uudet mittarit laittavat BKT:n käytön ”hyvinvoinnin” mittarina omaan arvoonsa. Vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta ISEW:in ja GPI:n arvot olivat Suomessa vuonna 2005 alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin.
Hyvinvoinnista kertovat BKT -lukuja paremmin tuloero-, köyhyys-, mielenterveys-, lääkkeiden väärinkäyttö-, huume- ja alkoholinkulutus tilastot sekä leipäjonot. Näitä talousprofessorit eivät havaitse norsunluutorneistaan.
Ari Ojapelto
tietokirjailija
ari.ojapelto@taloverkot.fi