Mitä on Suomen Pankin asiantuntijuus?
(Matti Vanhala)
JULKAISTU: Tiedonantaja 30.11.20001 (lyhennetty), Kansan Uutiset 13.12.2001, Yliopisto 20 / 2001(lyhennetty).
Olemme juuri saaneet seurata hupaisaa farssia Suomen Pankin uudesta johtokunnan jäsenyydestä. Valinnan yhteydessä on puhuttanut ehdokkaiden asiantuntijuus. Presidentti Tarja Halonenkin perusteli valintojaan asiantuntijuudella. Siksi on tarpeellista tarkastella mitä se “asiantuntijuus” oikein on.
Kun Suomi on liittynyt nyt Euroopan keskuspankin jäseneksi, Suomen Pankin finanssipoliittinen merkitys ja mahdollisuudet vaikuttaa Suomen taloudelliseen kehitykseen ovat lähes olemattomat. Sen ainoa tehtävä on yrittää pitää inflaatio kurissa ohjauskoron määrityksellä ja tämän päämäärän saavuttamiseksi se on valmis uhraamaan kaikki muut talouspoliittiset ja yhteiskuntapoliittiset tavoitteet. Suomen Pankista on tullut yhden asian liike. Siis eräänlaisia “kettutyttöjä”. Silti sinne oltiin hankkimassa lisää johtajia oikein kaksin kappalein.
Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara uskaltautui arvostelemaan Suomen Pankin johtajanimityksiä. Hänen mielestään nimitykset eivät ole perusteltuja, koska pankissa ei enää nykyään tarvita laajaa yhteiskunnallista näkemystä.
“Suomen Pankin ainoa tarkoitus on esittää kerran kuussa mielipide eurooppalaisesta korkotasosta. Mielipiteen muodostamiseen tarvitaan 700 virkamiestä”, ihmetteli Soininvaara. “On kyse täysin pöhöttyneestä organisaatiosta”, hän lisäsi. Vihreiden johtaja kutsuu Suomen Pankin johtajakuvioita räikeiksi. Hän huomautti, että se aika on kaukana takanapäin, jolloin Suomen Pankissa päätettiin, mitä saa investoida ja mitä ei. Silloin yhteiskunnallisen näkemyksen mukanaolo pankin johdossa oli perusteltua.
Hän vertasi pankin henkilömäärää oman ministeriönsä, sosiaali-, ja terveysministeriön (stm) päälukuun, joka on vain runsaat 400. Soininvaara arveli, että stm:n tehtäväkenttä saattaa olla hieman laajempi.
Yhteiskunnallisten näkemysten sijasta Suomen Pankissa pitäisi olla taloustieteilijöiden mielestä talloustieteellistä osaamista. Professori Vesa Kanniaisen näkemysten mukaan johtokunnan jäsenten tulisi olla perillä mm. seuraavista rahapolitiikan mekanismeista: transmissiomekanismi, inflaationormi, rahapolitiikan aikakonsistenssiongelma, lyhyen aikavälin Philips-käyrä ja Fisher-yhtälö.
Vaikka nämä talousopin hienoudet omaisikin, ei tulokset ole olleet kovin kehuttavia näiden rahapolitiikan ammattilaistenkaan osalta. Suomen Pankin ammattijohtajienkin näkemykset (talossa noin 30 taloustieteen tohtoria) ja kyky ennakoida tulevaa taloudellista kehitystä on yhtä olematonta kuin muidenkin pankkien ennusteosastojen ja taloudellisten tutkimuslaitosten vastaavat ennustukset. Niitä korjataan aina jälkeenpäin silloin kun tavallinen kadunihminenkin jo näkee asian.
Vaikka Suomen Pankin tulevaisuuden ennustekyky on olematon, sen selittelykyky ja sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin on uskomatonta. Siitä kirjoitti hiljattain (HS 7.7. 2001) osuvasti toimittaja Jyri Raivio seuraavasti:
Suomessa ja muuallakin Euroopassa vaikutti pitkään viime kevääseen (2001) saakka eräänlainen impivaaralaisten poliitikkojen, ekonomistien ja muiden talousviisaiden koulukunta. Sen jäseniä löytyi viljalti niin EU:n päämajakaupungista Brysselistä, Euroopan Keskuspankin kotikaupungista Frankfurtista ja monien EU-maiden pääkaupungeista.
Koulukunnan teesi oli se, että EU ja etenkin sen taloudellinen ydinalue Emu muodostavat niin vahvan, itsellisen taloustoimijan, ettei Yhdysvaltain selvästi nähtävissä olevilla talousvaikeuksilla ole siihen merkittävää vaikutusta.
Nyt tämän koulukunnan rivit ovat huomattavasti harvenneet. Todella viisas ei roiku kiinni näkemyksissä, jotka nopeasti muuttuva maailma osoittaa virheelliseksi, ironisoi Raivio.
Ja Raivio jatkaa: hyvä esimerkki tällaisesta viisaasta on suomen Pankin pääjohtaja ja EKP:n neuvoston jäsen, taloustieteen tohtori Matti Vanhala. Hänen ajattelunsa ja suhdannekuvansa kehittymisestä saa hyvän kuvan lukemalla hänen lausuntojaan viimeisen puolen vuoden ajalta sellaisina kun ne on kirjattu Helsingin Sanomien juttuihin.
Viime joulun alla (18.12.) kaikki näytti ruusuiselta. Vanhala uskoi Yhdysvaltain kasvun “hidastuvan maltillisesti, mikä on vain hyväksi”. Keskuspankin arvio Suomen talouskasvuksi vuodelle 2001 oli 4,9 prosenttia.
Vanhala piti suurimpana riskinä tulosopimusten indeksiehdon laukeamista, joka “käynnistäisi talouden romurallin”. Laukeaminen on nykynäkymien valossa hyvinkin mahdollista toteaa Raivio.
Vanhala ei ollut kovin huolissaan Yhdysvaltain talouden kehittymisestä vielä tammikuussakaan (11.1.). “Aika moni näyttää kuitenkin uskovan, että Yhdysvalloissa nähtäisiin toisen vuosineljänneksen aikana selvää toipumista oletetusta notkahduksesta”, Vanhala sanoi. Taloustilanteessa Atlantin eri rannoilla oli hänen mukaansa selviä eroja.
Sävy alkoi muuttua hyvin pian. “On kuitenkin luontevaa olettaa, että kasvu jatkuu laimeampana kuin loppusyksyn tiedot viittasivat”, Vanhala sanoi Arvopaperi Onlinen haastattelussa 23. tammikuuta.
Vähän yli viikkoa myöhemmin (1.3.) pääjohtaja nosti esille Yhdysvaltain talouden heijastusvaikutukset. Ne ovat “yhä kysymysmerkki” ja USA:n kasvun hidastuminen saattaa kestää ennakoitua kauemmin.
Tiettyä impivaaralaisuuden taipumusta on Raivion mielestä vielä tuolloin. Vanhala arveli 12.3, että Suomen taloudessa voidaan päästä vähällä, jos Yhdysvaltain talous ei sukella pitkäksi ajaksi ja jos sukellus ei heiluta Euroopan talousoloja.
Tilanne oli kuitenkin kirkastunut jo 20. toukokuuta. Tuolloin Vanhala varoitti Turun Sanomien ja Aamulehden haastattelussa, että Yhdysvaltain talouskasvu on heijastunut Eurooppaan “odotettua enemmän”. Amerikkalaiset yritykset ja kotitaloudet ovat hyvin velkaisia ja molempien ryhmien kasvu-usko on huvennut.
“Kaikki nämä vaikuttavat hyvin voimakkaasti Eurooppaan. Luultavasti enemmän kuin useimmissa ennusteissa on oletettu”, Vanhala sanoi.
Kesäkuun puolivälissä (14.6.) Yhdysvaltain vaikeuksien paino on edelleen kasvanut. “Ilmassa on valtavasti epävarmuutta. USA:n talouskasvun hidastuminen on suurin yksittäinen riski”, Vanhala sanoi.
Viime torstaina (5.7.) Frankfurtissa Vanhala lasketti sitten suoraa tekstiä: “Semmoista mielikuvaa ei pitäisi viljellä Euroopan kohdalla eikä Suomen kohdalla erikseen, että Yhdysvallat ja Japani hidastuvat mutta Suomi ei. Se on täysi illuusio”, Vanhala totesi.
Hänen mukaansa Euroopan talous hidastuu Yhdysvaltain ja Japanin suorien ja välillisten impulssien kautta. Suomi seuraa mukana, toteaa Raivio.
Tämä Raivion jälkikäteen tekemä poiminta Vanhalan lausunnoista on tietysti Vanhalalle hieman kiusallinen. Nauttiihan hän Suomen virkamieskunnan suurinta palkkaa, joten häneltä voisi “alan merkittävimpänä ammattilaisena” kohtuudella odottaa jonkin asteita talouden ennakointia omasta erikoisalastaan.
Pankinjohtajat haluavat pitää poliitikot päätöksenteon ulkopuolella vetoamalla omaavansa poliitikkoja paremman ns. “asiantuntijuuden”. Kuitenkin EKP:n tärkeimmän tehtävän, hintatason ja inflaation ennakoinnissa he ovat olleet täysin kyvyttömiä. 90-luvulla he ovat nostaneet ja laskeneet keskuspankin korkotasoa lukuisia kertoja. Aina kuitenkin reilusti myöhässä, jolloin niiden vaikutukset ovat usein olleet päinvastaisia, koska korkotason vaikutuksilla on noin 18 kuukauden viive. Näin on kritisoinut ruotsalainen taloustieteen professori Harry Flam.
Euroopan keskuspankki on täynnä ns. uusliberalistisia ja monetaristisia talousoppineita. Suomellakin on EKP:ssä omakin uusliberalistinen haukka. Sirkka Hämäläinen markkinoi Suomen Pankin pääjohtajana ollessaan vuonna 1996 Suomen talousongelmiin ns. Uuden-Seelannin mallia, jossa parannusehdotukset lähtivät yhteiskunnan palvelujen minimoimisesta ja palkansaajien aseman heikentämisestä.
Kaksi vuotta myöhemmin Uuden-Seelannin talouskasvu oli pari prosenttia, Suomen noin viisi. Uuden-Seelannin ulkomaanvelka oli noin 80 prosenttia BKT:sta, Suomen alle 60 prosenttia. Lyhyet korot olivat Hämäläisen suosittelemassa mallissa 7,7 prosenttia, Suomessa 3,2 prosenttia. Seurauksena oli myös raju kansalaisten kahtiajakautuminen. Sittemmin Uuden-Seelannin mallista on oltu aivan hiljaa.
Siis tällaisella “asiantuntijuudella” ja monetaristisilla talousopeilla ilman demokraattista kontrollia johdetaan Euroopan keskuspankkia. Heidän näkemyksistään on tullut poliitikoille laki.
Euroopan Keskuspankki (EKP) on myös yksi epädemokraattisimmista instituutioista. Johtokuntaa valvoo neuvosto, jossa täysvaltaisia jäseniä ovat myös valvonnan kohteena olevat johtokunnan jäsenet. Hallintomalli on saatu Euroopan investointipankin (EIP) vastaavasta järjestelystä: pankin johtokunnan jäsenet ovat myös itseään valvovan hallintoneuvoston jäseniä.
“No niin, hyvät herrat”, sanoi Jacques Chirac 2. 5. 1998. “Tämä tapahtuma on historiallinen, me olemme päättäneet lakkauttaa demokratian. Olemme siirtyneet keskuspankkien pääjohtajien aikakauteen”. Wim Duisenberg oli tuskin päässyt istumaan pääjohtajan tuoliinsa Frankfurtissa, kun hän jo ryhtyi haukkumaan Euroopan hallituksia niiden löysäkätisestä finanssipolitiikasta. Tulevina vuosina hän tilaa Suomen valtionvarainministeriltä listoja budjetin leikkauksista. Eivätkä ne ole ihmisiä pelastavia Schindlerin listoja. Ne muistuttavat pikemmin “Liisan ja Sailaksen listoja”, koska poliitikot eivät uskalla laittaa asioita järjestykseen.
Kun EKP jakaa lähivuosina 150 miljardia markkaa itse valitsemiinsa tarkoituksiin, se ei suostu kertomaan takaajille (EU-parlamentaarikoille), millaisin kriteerein luottoja myönnetään. Parlamentin mielestä EU:n antamaa apua myönnetään aivan liikaa Maailmanpankin ja IMF:n kovilla uusliberaaleilla ehdoilla.
Mutta tasapuolisuuden nimissä, samanlainen lausuntojen kehitystarina voitaisiin kerätä melkein kaikilta talouselämän “ennusteautomaateilta”, joita löytyy pankkien- ja taloudellisten tutkimuslaitosten palkkalistoilta. Ennusteet ovat aina sitä positiivisempia, mitä lähempänä ne ovat vallassa olevia poliittisia päättäjiä. Esimerkkinä vaikka taloustieteen professori Jukka Pekkarinen, jonka on ollut presidenttien taloudellinen luottomies pitkään. Hänen positiiviset lausunnot myötäilevät aina poliitikkojen toiveita.
Pankkimiesten ja taloustieteilijöiden ja -professorien kykenemättömyys tehdä edes puolen vuoden mittaisia talouskehityksen ennakointeja osoittaa vaan sen, että myös heitä on kadonnut oman osaamisalueensa hallinta ja ennakointi nykyisessä teknologisoituneessa ja globalisoituneessa maailmassa.
Meille kansalaisille on julkisessa mediassa uskoteltu ja annettu se mielikuva, että taloustiede olisi verrattuna esimerkiksi uskontotieteisiin, jotenkin eksaktimpaa ja siis oikeaa tiedettä.
Joka päivä saamme kuulla kuitenkin mediasta tohtoreita vilisevien ennustelaitosten, taloustieteen professorien ja ns. pörssianalyytikkojen viisaita mielipiteitä, jotka poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Kansa, poliitikot ja sijoitusmaailman toimijat kuuntelevat heitä henkeään pidätellen.
Nämä ns. viralliset ennustelaitokset ja pankkien tutkimus- ja ennustelaitokset ovat täynnä näitä uusliberalistisia ja monetaristisen uskontokunnan uskovaisia joihin esimerkiksi Kanniainenkin kuuluu.
Onneksi taloustieteilijöidenkin joukossa on toisinajattelijoita ja he tunnustavat pikemminkin keynesiläistä talousoppia.. Heidän kohdallaan voi uskoa todeksi professori Markus Jäntin toteaman väittämän, että oikeudenmukaisuus on taloustieteessä aivan olennainen tavoite. Hänen lisäkseen näihin taloustieteilijöiden vastuullisiin “kyyhkyihin” kuuluvat mm. professorit: Jouko Paunio, Pertti Haaparanta, Matti Tuomela, Pekka Sauramo, Pentti Malaska, Jan Andersson, Heikki Patomäki jne. Lista on paljon lyhyempi kuin uusliberalististen “haukkojen”, eikä tällä ryhmällä ole omia kolumnipalstoja talouslehdissä. Kun lukee heidän kirjoituksiaan ja vertaa niitä “haukkojen” näkemyksiin, ei hevillä usko, että he ovat saaneet saman taloustieteellisen peruskoulutuksen.
Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1994 kuolemattomat sanansa 90-luvun alun kokemuksistaan viisastuneena: “Maassamme on lukuisia taloudellisia tutkimuslaitoksia, jotka julkaisevat ennusteita, joiden joukossa suhdanne-ennusteita, kymmenesosa prosenttiyksikön tarkkuudella.
Nämä ennustukset menivät metsään kuin porsaat toinen toisiaan hampaillaan hännästä pitäen, niin etteivät ainoastaan desimaalit, vaan kokonaisluvut, ja joskus etumerkkikin oli väärän sorttinen”.
Nyt tilanne on taas täysin sama. Ennustelaitokset korjaavat kilvan ennusteitaan alaspäin. Vielä vuoden 2000 puolella kaikki tutkimuslaitokset odottivat seuraavan vuoden talouskasvuksi yli neljää prosenttia. Kun vuotta 2001 oli enää kolme kuukautta jäljellä, kasvuennusteet olivat painuneet prosentin kieppeille. Pohjat teki Sampo, joka odottaa Suomen bkt:n kasvua enää 0,4 prosenttia.
Näihinkään ennusteisiin ei kannata vielä luottaa. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (Etla) odotti lamaa edeltävänä vuonna 1990 vielä saman vuoden syksynä maan talouden kasvavan pari prosenttia. Toteutunut kasvu oli nolla. Seuraavalle vuodelle Etla odotti vähän varovaisemmin prosentin kasvua. Todellisuudessa bkt supistui yli seitsemän prosenttia.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
Japanin alhon jälkeen sekä Meksikon- Venäjän-, Brasilian, ja Kaukoidän “Tiikereiden” -romahduksen jälkeen pääomat ovat ohjautuneet 90-luvulla Yhdysvaltoihin ja nostaneet siellä pörssikuplaa. Nyt viimeinenkin kasvava ja ostovoimainen markkina-alue on hyytymässä ja USA:n tulevan talousromahduksen ensimerkit ovat vasta näkyvissä.
Vuoden kuluttua se tulee näkymään USA:n työttömyysluvuissa ja vasta sen jälkeen viiveellä eurooppalaisen viennin tyrehtymisenä sekä Suomen viennin tyrehtymisenä edelleen päämarkkina-alueellemme sekä massatyöttömyytenä Suomessakin - sanoivatpa “ammattitaitoiset” ennustelaitokset, Suomen Pankin tohtorit ja taloustieteen professorit mitä tahansa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi
JULKAISTU: Tiedonantaja 30.11.20001 (lyhennetty), Kansan Uutiset 13.12.2001, Yliopisto 20 / 2001(lyhennetty).
Olemme juuri saaneet seurata hupaisaa farssia Suomen Pankin uudesta johtokunnan jäsenyydestä. Valinnan yhteydessä on puhuttanut ehdokkaiden asiantuntijuus. Presidentti Tarja Halonenkin perusteli valintojaan asiantuntijuudella. Siksi on tarpeellista tarkastella mitä se “asiantuntijuus” oikein on.
Kun Suomi on liittynyt nyt Euroopan keskuspankin jäseneksi, Suomen Pankin finanssipoliittinen merkitys ja mahdollisuudet vaikuttaa Suomen taloudelliseen kehitykseen ovat lähes olemattomat. Sen ainoa tehtävä on yrittää pitää inflaatio kurissa ohjauskoron määrityksellä ja tämän päämäärän saavuttamiseksi se on valmis uhraamaan kaikki muut talouspoliittiset ja yhteiskuntapoliittiset tavoitteet. Suomen Pankista on tullut yhden asian liike. Siis eräänlaisia “kettutyttöjä”. Silti sinne oltiin hankkimassa lisää johtajia oikein kaksin kappalein.
Peruspalveluministeri Osmo Soininvaara uskaltautui arvostelemaan Suomen Pankin johtajanimityksiä. Hänen mielestään nimitykset eivät ole perusteltuja, koska pankissa ei enää nykyään tarvita laajaa yhteiskunnallista näkemystä.
“Suomen Pankin ainoa tarkoitus on esittää kerran kuussa mielipide eurooppalaisesta korkotasosta. Mielipiteen muodostamiseen tarvitaan 700 virkamiestä”, ihmetteli Soininvaara. “On kyse täysin pöhöttyneestä organisaatiosta”, hän lisäsi. Vihreiden johtaja kutsuu Suomen Pankin johtajakuvioita räikeiksi. Hän huomautti, että se aika on kaukana takanapäin, jolloin Suomen Pankissa päätettiin, mitä saa investoida ja mitä ei. Silloin yhteiskunnallisen näkemyksen mukanaolo pankin johdossa oli perusteltua.
Hän vertasi pankin henkilömäärää oman ministeriönsä, sosiaali-, ja terveysministeriön (stm) päälukuun, joka on vain runsaat 400. Soininvaara arveli, että stm:n tehtäväkenttä saattaa olla hieman laajempi.
Yhteiskunnallisten näkemysten sijasta Suomen Pankissa pitäisi olla taloustieteilijöiden mielestä talloustieteellistä osaamista. Professori Vesa Kanniaisen näkemysten mukaan johtokunnan jäsenten tulisi olla perillä mm. seuraavista rahapolitiikan mekanismeista: transmissiomekanismi, inflaationormi, rahapolitiikan aikakonsistenssiongelma, lyhyen aikavälin Philips-käyrä ja Fisher-yhtälö.
Vaikka nämä talousopin hienoudet omaisikin, ei tulokset ole olleet kovin kehuttavia näiden rahapolitiikan ammattilaistenkaan osalta. Suomen Pankin ammattijohtajienkin näkemykset (talossa noin 30 taloustieteen tohtoria) ja kyky ennakoida tulevaa taloudellista kehitystä on yhtä olematonta kuin muidenkin pankkien ennusteosastojen ja taloudellisten tutkimuslaitosten vastaavat ennustukset. Niitä korjataan aina jälkeenpäin silloin kun tavallinen kadunihminenkin jo näkee asian.
Vaikka Suomen Pankin tulevaisuuden ennustekyky on olematon, sen selittelykyky ja sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin on uskomatonta. Siitä kirjoitti hiljattain (HS 7.7. 2001) osuvasti toimittaja Jyri Raivio seuraavasti:
Suomessa ja muuallakin Euroopassa vaikutti pitkään viime kevääseen (2001) saakka eräänlainen impivaaralaisten poliitikkojen, ekonomistien ja muiden talousviisaiden koulukunta. Sen jäseniä löytyi viljalti niin EU:n päämajakaupungista Brysselistä, Euroopan Keskuspankin kotikaupungista Frankfurtista ja monien EU-maiden pääkaupungeista.
Koulukunnan teesi oli se, että EU ja etenkin sen taloudellinen ydinalue Emu muodostavat niin vahvan, itsellisen taloustoimijan, ettei Yhdysvaltain selvästi nähtävissä olevilla talousvaikeuksilla ole siihen merkittävää vaikutusta.
Nyt tämän koulukunnan rivit ovat huomattavasti harvenneet. Todella viisas ei roiku kiinni näkemyksissä, jotka nopeasti muuttuva maailma osoittaa virheelliseksi, ironisoi Raivio.
Ja Raivio jatkaa: hyvä esimerkki tällaisesta viisaasta on suomen Pankin pääjohtaja ja EKP:n neuvoston jäsen, taloustieteen tohtori Matti Vanhala. Hänen ajattelunsa ja suhdannekuvansa kehittymisestä saa hyvän kuvan lukemalla hänen lausuntojaan viimeisen puolen vuoden ajalta sellaisina kun ne on kirjattu Helsingin Sanomien juttuihin.
Viime joulun alla (18.12.) kaikki näytti ruusuiselta. Vanhala uskoi Yhdysvaltain kasvun “hidastuvan maltillisesti, mikä on vain hyväksi”. Keskuspankin arvio Suomen talouskasvuksi vuodelle 2001 oli 4,9 prosenttia.
Vanhala piti suurimpana riskinä tulosopimusten indeksiehdon laukeamista, joka “käynnistäisi talouden romurallin”. Laukeaminen on nykynäkymien valossa hyvinkin mahdollista toteaa Raivio.
Vanhala ei ollut kovin huolissaan Yhdysvaltain talouden kehittymisestä vielä tammikuussakaan (11.1.). “Aika moni näyttää kuitenkin uskovan, että Yhdysvalloissa nähtäisiin toisen vuosineljänneksen aikana selvää toipumista oletetusta notkahduksesta”, Vanhala sanoi. Taloustilanteessa Atlantin eri rannoilla oli hänen mukaansa selviä eroja.
Sävy alkoi muuttua hyvin pian. “On kuitenkin luontevaa olettaa, että kasvu jatkuu laimeampana kuin loppusyksyn tiedot viittasivat”, Vanhala sanoi Arvopaperi Onlinen haastattelussa 23. tammikuuta.
Vähän yli viikkoa myöhemmin (1.3.) pääjohtaja nosti esille Yhdysvaltain talouden heijastusvaikutukset. Ne ovat “yhä kysymysmerkki” ja USA:n kasvun hidastuminen saattaa kestää ennakoitua kauemmin.
Tiettyä impivaaralaisuuden taipumusta on Raivion mielestä vielä tuolloin. Vanhala arveli 12.3, että Suomen taloudessa voidaan päästä vähällä, jos Yhdysvaltain talous ei sukella pitkäksi ajaksi ja jos sukellus ei heiluta Euroopan talousoloja.
Tilanne oli kuitenkin kirkastunut jo 20. toukokuuta. Tuolloin Vanhala varoitti Turun Sanomien ja Aamulehden haastattelussa, että Yhdysvaltain talouskasvu on heijastunut Eurooppaan “odotettua enemmän”. Amerikkalaiset yritykset ja kotitaloudet ovat hyvin velkaisia ja molempien ryhmien kasvu-usko on huvennut.
“Kaikki nämä vaikuttavat hyvin voimakkaasti Eurooppaan. Luultavasti enemmän kuin useimmissa ennusteissa on oletettu”, Vanhala sanoi.
Kesäkuun puolivälissä (14.6.) Yhdysvaltain vaikeuksien paino on edelleen kasvanut. “Ilmassa on valtavasti epävarmuutta. USA:n talouskasvun hidastuminen on suurin yksittäinen riski”, Vanhala sanoi.
Viime torstaina (5.7.) Frankfurtissa Vanhala lasketti sitten suoraa tekstiä: “Semmoista mielikuvaa ei pitäisi viljellä Euroopan kohdalla eikä Suomen kohdalla erikseen, että Yhdysvallat ja Japani hidastuvat mutta Suomi ei. Se on täysi illuusio”, Vanhala totesi.
Hänen mukaansa Euroopan talous hidastuu Yhdysvaltain ja Japanin suorien ja välillisten impulssien kautta. Suomi seuraa mukana, toteaa Raivio.
Tämä Raivion jälkikäteen tekemä poiminta Vanhalan lausunnoista on tietysti Vanhalalle hieman kiusallinen. Nauttiihan hän Suomen virkamieskunnan suurinta palkkaa, joten häneltä voisi “alan merkittävimpänä ammattilaisena” kohtuudella odottaa jonkin asteita talouden ennakointia omasta erikoisalastaan.
Pankinjohtajat haluavat pitää poliitikot päätöksenteon ulkopuolella vetoamalla omaavansa poliitikkoja paremman ns. “asiantuntijuuden”. Kuitenkin EKP:n tärkeimmän tehtävän, hintatason ja inflaation ennakoinnissa he ovat olleet täysin kyvyttömiä. 90-luvulla he ovat nostaneet ja laskeneet keskuspankin korkotasoa lukuisia kertoja. Aina kuitenkin reilusti myöhässä, jolloin niiden vaikutukset ovat usein olleet päinvastaisia, koska korkotason vaikutuksilla on noin 18 kuukauden viive. Näin on kritisoinut ruotsalainen taloustieteen professori Harry Flam.
Euroopan keskuspankki on täynnä ns. uusliberalistisia ja monetaristisia talousoppineita. Suomellakin on EKP:ssä omakin uusliberalistinen haukka. Sirkka Hämäläinen markkinoi Suomen Pankin pääjohtajana ollessaan vuonna 1996 Suomen talousongelmiin ns. Uuden-Seelannin mallia, jossa parannusehdotukset lähtivät yhteiskunnan palvelujen minimoimisesta ja palkansaajien aseman heikentämisestä.
Kaksi vuotta myöhemmin Uuden-Seelannin talouskasvu oli pari prosenttia, Suomen noin viisi. Uuden-Seelannin ulkomaanvelka oli noin 80 prosenttia BKT:sta, Suomen alle 60 prosenttia. Lyhyet korot olivat Hämäläisen suosittelemassa mallissa 7,7 prosenttia, Suomessa 3,2 prosenttia. Seurauksena oli myös raju kansalaisten kahtiajakautuminen. Sittemmin Uuden-Seelannin mallista on oltu aivan hiljaa.
Siis tällaisella “asiantuntijuudella” ja monetaristisilla talousopeilla ilman demokraattista kontrollia johdetaan Euroopan keskuspankkia. Heidän näkemyksistään on tullut poliitikoille laki.
Euroopan Keskuspankki (EKP) on myös yksi epädemokraattisimmista instituutioista. Johtokuntaa valvoo neuvosto, jossa täysvaltaisia jäseniä ovat myös valvonnan kohteena olevat johtokunnan jäsenet. Hallintomalli on saatu Euroopan investointipankin (EIP) vastaavasta järjestelystä: pankin johtokunnan jäsenet ovat myös itseään valvovan hallintoneuvoston jäseniä.
“No niin, hyvät herrat”, sanoi Jacques Chirac 2. 5. 1998. “Tämä tapahtuma on historiallinen, me olemme päättäneet lakkauttaa demokratian. Olemme siirtyneet keskuspankkien pääjohtajien aikakauteen”. Wim Duisenberg oli tuskin päässyt istumaan pääjohtajan tuoliinsa Frankfurtissa, kun hän jo ryhtyi haukkumaan Euroopan hallituksia niiden löysäkätisestä finanssipolitiikasta. Tulevina vuosina hän tilaa Suomen valtionvarainministeriltä listoja budjetin leikkauksista. Eivätkä ne ole ihmisiä pelastavia Schindlerin listoja. Ne muistuttavat pikemmin “Liisan ja Sailaksen listoja”, koska poliitikot eivät uskalla laittaa asioita järjestykseen.
Kun EKP jakaa lähivuosina 150 miljardia markkaa itse valitsemiinsa tarkoituksiin, se ei suostu kertomaan takaajille (EU-parlamentaarikoille), millaisin kriteerein luottoja myönnetään. Parlamentin mielestä EU:n antamaa apua myönnetään aivan liikaa Maailmanpankin ja IMF:n kovilla uusliberaaleilla ehdoilla.
Mutta tasapuolisuuden nimissä, samanlainen lausuntojen kehitystarina voitaisiin kerätä melkein kaikilta talouselämän “ennusteautomaateilta”, joita löytyy pankkien- ja taloudellisten tutkimuslaitosten palkkalistoilta. Ennusteet ovat aina sitä positiivisempia, mitä lähempänä ne ovat vallassa olevia poliittisia päättäjiä. Esimerkkinä vaikka taloustieteen professori Jukka Pekkarinen, jonka on ollut presidenttien taloudellinen luottomies pitkään. Hänen positiiviset lausunnot myötäilevät aina poliitikkojen toiveita.
Pankkimiesten ja taloustieteilijöiden ja -professorien kykenemättömyys tehdä edes puolen vuoden mittaisia talouskehityksen ennakointeja osoittaa vaan sen, että myös heitä on kadonnut oman osaamisalueensa hallinta ja ennakointi nykyisessä teknologisoituneessa ja globalisoituneessa maailmassa.
Meille kansalaisille on julkisessa mediassa uskoteltu ja annettu se mielikuva, että taloustiede olisi verrattuna esimerkiksi uskontotieteisiin, jotenkin eksaktimpaa ja siis oikeaa tiedettä.
Joka päivä saamme kuulla kuitenkin mediasta tohtoreita vilisevien ennustelaitosten, taloustieteen professorien ja ns. pörssianalyytikkojen viisaita mielipiteitä, jotka poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Kansa, poliitikot ja sijoitusmaailman toimijat kuuntelevat heitä henkeään pidätellen.
Nämä ns. viralliset ennustelaitokset ja pankkien tutkimus- ja ennustelaitokset ovat täynnä näitä uusliberalistisia ja monetaristisen uskontokunnan uskovaisia joihin esimerkiksi Kanniainenkin kuuluu.
Onneksi taloustieteilijöidenkin joukossa on toisinajattelijoita ja he tunnustavat pikemminkin keynesiläistä talousoppia.. Heidän kohdallaan voi uskoa todeksi professori Markus Jäntin toteaman väittämän, että oikeudenmukaisuus on taloustieteessä aivan olennainen tavoite. Hänen lisäkseen näihin taloustieteilijöiden vastuullisiin “kyyhkyihin” kuuluvat mm. professorit: Jouko Paunio, Pertti Haaparanta, Matti Tuomela, Pekka Sauramo, Pentti Malaska, Jan Andersson, Heikki Patomäki jne. Lista on paljon lyhyempi kuin uusliberalististen “haukkojen”, eikä tällä ryhmällä ole omia kolumnipalstoja talouslehdissä. Kun lukee heidän kirjoituksiaan ja vertaa niitä “haukkojen” näkemyksiin, ei hevillä usko, että he ovat saaneet saman taloustieteellisen peruskoulutuksen.
Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1994 kuolemattomat sanansa 90-luvun alun kokemuksistaan viisastuneena: “Maassamme on lukuisia taloudellisia tutkimuslaitoksia, jotka julkaisevat ennusteita, joiden joukossa suhdanne-ennusteita, kymmenesosa prosenttiyksikön tarkkuudella.
Nämä ennustukset menivät metsään kuin porsaat toinen toisiaan hampaillaan hännästä pitäen, niin etteivät ainoastaan desimaalit, vaan kokonaisluvut, ja joskus etumerkkikin oli väärän sorttinen”.
Nyt tilanne on taas täysin sama. Ennustelaitokset korjaavat kilvan ennusteitaan alaspäin. Vielä vuoden 2000 puolella kaikki tutkimuslaitokset odottivat seuraavan vuoden talouskasvuksi yli neljää prosenttia. Kun vuotta 2001 oli enää kolme kuukautta jäljellä, kasvuennusteet olivat painuneet prosentin kieppeille. Pohjat teki Sampo, joka odottaa Suomen bkt:n kasvua enää 0,4 prosenttia.
Näihinkään ennusteisiin ei kannata vielä luottaa. Esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (Etla) odotti lamaa edeltävänä vuonna 1990 vielä saman vuoden syksynä maan talouden kasvavan pari prosenttia. Toteutunut kasvu oli nolla. Seuraavalle vuodelle Etla odotti vähän varovaisemmin prosentin kasvua. Todellisuudessa bkt supistui yli seitsemän prosenttia.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
Japanin alhon jälkeen sekä Meksikon- Venäjän-, Brasilian, ja Kaukoidän “Tiikereiden” -romahduksen jälkeen pääomat ovat ohjautuneet 90-luvulla Yhdysvaltoihin ja nostaneet siellä pörssikuplaa. Nyt viimeinenkin kasvava ja ostovoimainen markkina-alue on hyytymässä ja USA:n tulevan talousromahduksen ensimerkit ovat vasta näkyvissä.
Vuoden kuluttua se tulee näkymään USA:n työttömyysluvuissa ja vasta sen jälkeen viiveellä eurooppalaisen viennin tyrehtymisenä sekä Suomen viennin tyrehtymisenä edelleen päämarkkina-alueellemme sekä massatyöttömyytenä Suomessakin - sanoivatpa “ammattitaitoiset” ennustelaitokset, Suomen Pankin tohtorit ja taloustieteen professorit mitä tahansa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi