Polttakaa taloustieteen oppikirjat
JULKAISTU: Ilta-Sanomat 28.12 1999, Kansan Uutiset 10.5. 2000.
Taloustiedettä on totuttu pitämään eksaktina tieteenalana. Siksi taloustieteilijät ovat nauttineet yhteiskunnassa kohtuuttoman suurta arvostusta. Valistuneimpia kansalaisia on tosin ihmetyttänyt eri taloustieteilijöiden täysin vastakkaiset selitykset yhteiskunnassa vallitseviin taloudellisiin ongelmiin.
Tämän taloustieteilijöiden arvostuksen illuusion särki “pörssihuijari” George Soros hiljattain ilmestyneessä kirjassaan “Kansainvälisen kapitalismin kriisi - avoin yhteiskunta uhattuna”.
Hän romuttaa armottomasti klassisen talousteorian pääuskomukset ja tuo tilalle omansa. Niitä ei ole synnytetty teoretisoimalla taloustieteilijöiden yksinäisissä kammioissa, vaan käytännön elävässä elämässä. Sorosin kahmimasta miljardiomaisuudesta päätellen teoriat ovat toimineet kohtalaisen hyvin, vaikka niillä ei olekaan voitettu Nobelin palkintoa.
Tänä syksynä ilmestyi sitten suomalainen taloustieteen kritiikki. Per-Erik Lönnfors kirjoitti kirjan “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”. Teos on täynnä hersyvää ja perusteltua tuuletusta taloustieteen “tieteellisyydestä” ja yhteiskunnallisesta painoarvosta.
Jo esipuheessaan Lönnfors perustelee kirjan tarpeellisuutta ja oman taloustieteellisen ajattelunsa muuttumista.
“Kirjoitin 1960-luvun lopussa ihmistä yhteiskunnassa ja taloudessa käsittelevän kirjan Människan i samhällsekonomin, jonka julkaisemista Ekonomiska Samfundet tuki. Kirjassa hahmoteltiin pitkälle yksinkertaistettu kuva siitä, miten yhteiskunta kansantaloustieteen mukaan toimii.
40 vuoden kokemus on opettanut minulle, että talousteoriat ovat suureksi osaksi pelkkiä myyttejä. Ne hallitsevat silti yhä maailmaa, koska johtavassa asemassa olevilla ihmisillä on pää täynnä vanhoja harhaoppeja.
Nyt olen kypsä korjaamaan omaa vuoden 1967 kirjaani melkeinpä kokonaan toisenlaiseksi. Se sisälsi vainajien kuolleita teorioita - jotka ovat 33 vuotta myöhemmin vieläkin kuolleempia”.
Kirja poikkeaa täysin perinteisestä taloustieteellisestä julkaisusta. Se on hauska ja ymmärrettävä jopa maallikollekin. Lönnfors arvosteleekin voimakkaasti taloustieteen professorien tapaa kirjoittaa talousasioista.
“Professorit löytävät aina - jossakin vaiheessa - kielenkäytön tavan, joka saa heidät vaikuttamaan oppineemmilta kuin he ovat.
Tämä on täysin tarpeetonta. Ensinnäkin taloustiede tutkii käytännöllisiä ja arkipäiväisiä asioita. Toiseksi sen käsitteiden ymmärtäminen on helppoa, niille on vain annettu mutkikkaita nimiä. Galbraith (amerikkalainen taloustieteilijä) on sanonut, ettei raha-asioissa ole mitään sellaista, mitä kohtuullisen tiedonhaluinen, ahkera ja älykäs ihminen ei pysty ymmärtämään.
Miksi siis käytetään tuommoista sisäpiirin salakieltä? Galbraithin mukaan siksi, että rahaan kohdistuva tutkimus on se kansantaloustieteen ala, jolla monimutkaista kieltä eniten käytetään, ei totuuden paljastamiseksi, vaan sen salaamiseksi tai väistämiseksi”.
Lönnfors kritisoi taloustieteilijöiden pakonomaista tarvetta selittää kaikkea monimutkaisilla kaavoilla ja numeroiden pyörityksellä, siteeraamalla opiskeluaikaista opettajaansa professori Gösta Mickwitziä.
“Kansantaloustieteen johtopäätökset ja normatiiviset säännöt on useimmiten johdettu loogisesti laadituista osateorioista, hypoteeseistä ja malleista. Nämä kehittelyt ovat täynnä parametrejä, kertoimia, joustoja ja yhtälöitä, joiden yhteys todellisuuteen on etäinen. Silti niitä käytetään, kun pankeille ja hallituksille annetaan käytännön neuvoja. Onko siis ihme, että asiat menevät päin prinkkalaa.
Jos jokin taloudellisten seikkojen välinen yhteys on niin epävarma, että se on todistettava monimutkaisilla ekonometrisillä laskelmilla, se ei ole todistamisen arvoinen. Ainakaan se ei kelpaa suurten, koko yhteiskuntaa vaikuttavien taloudellisten päätösten pohjaksi. Jokainen taloustieteen professori keksii, ennemmin tai myöhemmin, teorian joka siunaa hänen oman ideologiansa”.
Lönnfors peräänkuuluttaa taloustieteilijöiltä nöyryyttä, eikä pyrkimystä joka paikan yhteiskuntainsinööreiksi tai yhteiskuntamatemaatikoiksi.
“Taloustieteilijöiden on voitettava ihastuksensa omaan älyynsä, kaavoihinsa, yhtälöihinsä ja abstraktioihinsa. Heidän on sen sijaan opittava tarkkailemaan todellista elämää. Taloustieteilijöiden tärkein ominaisuus ovat pitkät jalat. Niin pitkät, että ne ulottuvat maahan saakka”.
Lönnfors kritisoi perustellusti “taloudellisten asioiden asiantuntijoita”, pankinjohtajia, heidän ammattitaidottomuuttaan sekä moraaliaan ja rahamarkkinoiden vapauttamista.
“Vakavimmat häiriöt eivät maailman 80-luvulla vakiintuneessa uudessa taloudellisessa epäjärjestyksessä ole enää aiheutuneet valtioiden taloudesta, työmarkkinoista eivätkä suhdanteista. Ne on aiheuttanut pankkijärjestelmä. Tämä on nähty sekä Yhdysvaltain paikallisten säästöpankkien kriisissä että Norjan, Suomen ja Ruotsin pohjoismaisissa pankkikriiseissä samoin kuin Meksikon, Aasian ja Brasilian talouskriiseissä. Näimme sen 80-luvulla, kun rahojen lainaaminen ulkomailta vapautettiin. Asiat menivät päin helvettiä. Se maksoi meille veronmaksajille ison summan rahaa pankkitukena (52 miljardia)... Tässä sosialismissa yhteiskunta sosialisoi yksityisen elinkeinoelämän tappiot... Taloustieteilijät eivät silti ole jälkikäteenkään samaa mieltä sen syistä eivätkä seurauksista”.
Lönnfors jatkaa tykitystään. “Vapaakauppa on taloustieteilijöille rakkain kaikista niistä opinkappaleista, joita he rakastavat”. Toinen on vapaa kilpailu ja markkinoiden “kaikille” hyvinvointia jakava näkymätön käsi. Lönnfors suhtautuu kuitenkin melko skeptisesti näihin uskomuksiin. “Uskon kuitenkin, että tuon näkymättömän käden ytimenä on ahne nyrkki”.
Lönnfors ironisoi taloustieteen nauttimaa ansiotonta statusta. “Kansantaloustiede on ainut tieteenala, jolla kaksi asioista täysin eri mieltä olevaa tutkijaa on voinut saada Nobelin palkinnon”. Ja hän ottaa surkuhupaiseksi esimerkiksi kaksi Nobel-voittajaa ja seuraa, kuinka he ovat soveltaneet teorioitaan elävässä elämässä.
“Amerikkalainen sijoitusrahasto Long-Term Capital Management romahti syksyllä 1998 päädyttyään 3,7 miljardin dollarin - yli 20 miljardin Suomen markan - tappioon. Se veti mukanaan konkurssiin useita muita pankkeja, koska se oli ottanut lainoja yli 600 miljardin markan arvosta. Rahaston johdossa oli kaksi Nobelin taloustieteen palkinnon saajaa, Myron Scholes ja Robert Merton. He olivat keksineet matemaattisesti vuorenvarman keinon rahan ansaitsemiseen”. Lindfors toteaa näistä pörssikaupan johdannaisten teoreetikoista sarkastisesti: “Keinottelu on keinottelua, vaikka johdannaisissa paistettuna”.
Lönnfors haluaa pudottaa taloustieteilijät jalustaltaan ja saada tarkoituksellisen provosoivalla kirjallaan uutta yhteiskunnallista arvokeskustelua. Hän peräänkuuluttaa myös moraalin ja etiikan ottamista taloustieteilijöiden ja poliitikkojen väliseen keskusteluun. Nykyisestä talouskeskustelusta Lönnforsilla ei ole kovin korkeaa kuvaa.
“Millaisia virheitä poliitikot ja taloustieteilijät ovat tehneet? Ensinnäkään he eivät tunnista syitä, ja toiseksi he eivät ymmärrä ongelmaa, kolmanneksi he tarjoavat väärää ratkaisua ja neljänneksi he ovat haluttomia toimimaan. On kuitenkin saatava aikaan hyvin tuntuva muutos vallitsevassa taloustieteellisessä ajattelussa. Sen aikaansaamiseksi tarvitaan taloustieteilijöiden ja johtavien instituutioiden piirissä pitkä surutyö”.
Toivottavasti Lönnforsin ansiokas keskustelunavaus johtaa taloustieteilijöiden keskuudessa muuhunkin kuin täydelliseen vaikenemiseen.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Taloustiedettä on totuttu pitämään eksaktina tieteenalana. Siksi taloustieteilijät ovat nauttineet yhteiskunnassa kohtuuttoman suurta arvostusta. Valistuneimpia kansalaisia on tosin ihmetyttänyt eri taloustieteilijöiden täysin vastakkaiset selitykset yhteiskunnassa vallitseviin taloudellisiin ongelmiin.
Tämän taloustieteilijöiden arvostuksen illuusion särki “pörssihuijari” George Soros hiljattain ilmestyneessä kirjassaan “Kansainvälisen kapitalismin kriisi - avoin yhteiskunta uhattuna”.
Hän romuttaa armottomasti klassisen talousteorian pääuskomukset ja tuo tilalle omansa. Niitä ei ole synnytetty teoretisoimalla taloustieteilijöiden yksinäisissä kammioissa, vaan käytännön elävässä elämässä. Sorosin kahmimasta miljardiomaisuudesta päätellen teoriat ovat toimineet kohtalaisen hyvin, vaikka niillä ei olekaan voitettu Nobelin palkintoa.
Tänä syksynä ilmestyi sitten suomalainen taloustieteen kritiikki. Per-Erik Lönnfors kirjoitti kirjan “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”. Teos on täynnä hersyvää ja perusteltua tuuletusta taloustieteen “tieteellisyydestä” ja yhteiskunnallisesta painoarvosta.
Jo esipuheessaan Lönnfors perustelee kirjan tarpeellisuutta ja oman taloustieteellisen ajattelunsa muuttumista.
“Kirjoitin 1960-luvun lopussa ihmistä yhteiskunnassa ja taloudessa käsittelevän kirjan Människan i samhällsekonomin, jonka julkaisemista Ekonomiska Samfundet tuki. Kirjassa hahmoteltiin pitkälle yksinkertaistettu kuva siitä, miten yhteiskunta kansantaloustieteen mukaan toimii.
40 vuoden kokemus on opettanut minulle, että talousteoriat ovat suureksi osaksi pelkkiä myyttejä. Ne hallitsevat silti yhä maailmaa, koska johtavassa asemassa olevilla ihmisillä on pää täynnä vanhoja harhaoppeja.
Nyt olen kypsä korjaamaan omaa vuoden 1967 kirjaani melkeinpä kokonaan toisenlaiseksi. Se sisälsi vainajien kuolleita teorioita - jotka ovat 33 vuotta myöhemmin vieläkin kuolleempia”.
Kirja poikkeaa täysin perinteisestä taloustieteellisestä julkaisusta. Se on hauska ja ymmärrettävä jopa maallikollekin. Lönnfors arvosteleekin voimakkaasti taloustieteen professorien tapaa kirjoittaa talousasioista.
“Professorit löytävät aina - jossakin vaiheessa - kielenkäytön tavan, joka saa heidät vaikuttamaan oppineemmilta kuin he ovat.
Tämä on täysin tarpeetonta. Ensinnäkin taloustiede tutkii käytännöllisiä ja arkipäiväisiä asioita. Toiseksi sen käsitteiden ymmärtäminen on helppoa, niille on vain annettu mutkikkaita nimiä. Galbraith (amerikkalainen taloustieteilijä) on sanonut, ettei raha-asioissa ole mitään sellaista, mitä kohtuullisen tiedonhaluinen, ahkera ja älykäs ihminen ei pysty ymmärtämään.
Miksi siis käytetään tuommoista sisäpiirin salakieltä? Galbraithin mukaan siksi, että rahaan kohdistuva tutkimus on se kansantaloustieteen ala, jolla monimutkaista kieltä eniten käytetään, ei totuuden paljastamiseksi, vaan sen salaamiseksi tai väistämiseksi”.
Lönnfors kritisoi taloustieteilijöiden pakonomaista tarvetta selittää kaikkea monimutkaisilla kaavoilla ja numeroiden pyörityksellä, siteeraamalla opiskeluaikaista opettajaansa professori Gösta Mickwitziä.
“Kansantaloustieteen johtopäätökset ja normatiiviset säännöt on useimmiten johdettu loogisesti laadituista osateorioista, hypoteeseistä ja malleista. Nämä kehittelyt ovat täynnä parametrejä, kertoimia, joustoja ja yhtälöitä, joiden yhteys todellisuuteen on etäinen. Silti niitä käytetään, kun pankeille ja hallituksille annetaan käytännön neuvoja. Onko siis ihme, että asiat menevät päin prinkkalaa.
Jos jokin taloudellisten seikkojen välinen yhteys on niin epävarma, että se on todistettava monimutkaisilla ekonometrisillä laskelmilla, se ei ole todistamisen arvoinen. Ainakaan se ei kelpaa suurten, koko yhteiskuntaa vaikuttavien taloudellisten päätösten pohjaksi. Jokainen taloustieteen professori keksii, ennemmin tai myöhemmin, teorian joka siunaa hänen oman ideologiansa”.
Lönnfors peräänkuuluttaa taloustieteilijöiltä nöyryyttä, eikä pyrkimystä joka paikan yhteiskuntainsinööreiksi tai yhteiskuntamatemaatikoiksi.
“Taloustieteilijöiden on voitettava ihastuksensa omaan älyynsä, kaavoihinsa, yhtälöihinsä ja abstraktioihinsa. Heidän on sen sijaan opittava tarkkailemaan todellista elämää. Taloustieteilijöiden tärkein ominaisuus ovat pitkät jalat. Niin pitkät, että ne ulottuvat maahan saakka”.
Lönnfors kritisoi perustellusti “taloudellisten asioiden asiantuntijoita”, pankinjohtajia, heidän ammattitaidottomuuttaan sekä moraaliaan ja rahamarkkinoiden vapauttamista.
“Vakavimmat häiriöt eivät maailman 80-luvulla vakiintuneessa uudessa taloudellisessa epäjärjestyksessä ole enää aiheutuneet valtioiden taloudesta, työmarkkinoista eivätkä suhdanteista. Ne on aiheuttanut pankkijärjestelmä. Tämä on nähty sekä Yhdysvaltain paikallisten säästöpankkien kriisissä että Norjan, Suomen ja Ruotsin pohjoismaisissa pankkikriiseissä samoin kuin Meksikon, Aasian ja Brasilian talouskriiseissä. Näimme sen 80-luvulla, kun rahojen lainaaminen ulkomailta vapautettiin. Asiat menivät päin helvettiä. Se maksoi meille veronmaksajille ison summan rahaa pankkitukena (52 miljardia)... Tässä sosialismissa yhteiskunta sosialisoi yksityisen elinkeinoelämän tappiot... Taloustieteilijät eivät silti ole jälkikäteenkään samaa mieltä sen syistä eivätkä seurauksista”.
Lönnfors jatkaa tykitystään. “Vapaakauppa on taloustieteilijöille rakkain kaikista niistä opinkappaleista, joita he rakastavat”. Toinen on vapaa kilpailu ja markkinoiden “kaikille” hyvinvointia jakava näkymätön käsi. Lönnfors suhtautuu kuitenkin melko skeptisesti näihin uskomuksiin. “Uskon kuitenkin, että tuon näkymättömän käden ytimenä on ahne nyrkki”.
Lönnfors ironisoi taloustieteen nauttimaa ansiotonta statusta. “Kansantaloustiede on ainut tieteenala, jolla kaksi asioista täysin eri mieltä olevaa tutkijaa on voinut saada Nobelin palkinnon”. Ja hän ottaa surkuhupaiseksi esimerkiksi kaksi Nobel-voittajaa ja seuraa, kuinka he ovat soveltaneet teorioitaan elävässä elämässä.
“Amerikkalainen sijoitusrahasto Long-Term Capital Management romahti syksyllä 1998 päädyttyään 3,7 miljardin dollarin - yli 20 miljardin Suomen markan - tappioon. Se veti mukanaan konkurssiin useita muita pankkeja, koska se oli ottanut lainoja yli 600 miljardin markan arvosta. Rahaston johdossa oli kaksi Nobelin taloustieteen palkinnon saajaa, Myron Scholes ja Robert Merton. He olivat keksineet matemaattisesti vuorenvarman keinon rahan ansaitsemiseen”. Lindfors toteaa näistä pörssikaupan johdannaisten teoreetikoista sarkastisesti: “Keinottelu on keinottelua, vaikka johdannaisissa paistettuna”.
Lönnfors haluaa pudottaa taloustieteilijät jalustaltaan ja saada tarkoituksellisen provosoivalla kirjallaan uutta yhteiskunnallista arvokeskustelua. Hän peräänkuuluttaa myös moraalin ja etiikan ottamista taloustieteilijöiden ja poliitikkojen väliseen keskusteluun. Nykyisestä talouskeskustelusta Lönnforsilla ei ole kovin korkeaa kuvaa.
“Millaisia virheitä poliitikot ja taloustieteilijät ovat tehneet? Ensinnäkään he eivät tunnista syitä, ja toiseksi he eivät ymmärrä ongelmaa, kolmanneksi he tarjoavat väärää ratkaisua ja neljänneksi he ovat haluttomia toimimaan. On kuitenkin saatava aikaan hyvin tuntuva muutos vallitsevassa taloustieteellisessä ajattelussa. Sen aikaansaamiseksi tarvitaan taloustieteilijöiden ja johtavien instituutioiden piirissä pitkä surutyö”.
Toivottavasti Lönnforsin ansiokas keskustelunavaus johtaa taloustieteilijöiden keskuudessa muuhunkin kuin täydelliseen vaikenemiseen.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi