Missä on taloustieteilijöiden moraali?
(Kanniainen, Wiberg, Pohjola)JULKAISTU: Kansan Uutiset 7.2. 2000
Valtiotieteen tohtori Seppo Ruotsalainen herätteli äskettäin ansiokkaasti keskustelua taloudellisista arvokysymyksistä. Hän kirjoitti (HS 6. 7. 99.) seuraavasti: “Mahtava tietotekninen kehitys kätkee ehkä sen tosiasian, että yhteiskuntatiede ja ajattelutiede (filosofia) eivät ole niin korkealla tasolla kuin oletetaan. Saatamme olla jopa pysähtyneisyyden tilassa. Esimerkiksi taloudellinen arvokysymys on nykyisessä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa taka-alalla”.
Ruotsalainen kohdistaa kirjoituksensa taloustieteilijöille: “Kuitenkin ns. klassisen taloustieteen edustajien mielestä oppi arvosta oli se tutkimusalue, jonka avulla yksin voitiin selittää tieteen muut osat (...) Karl Marx pohjasi arvoteoriansa Adam Smithin ja Ricardon näkemyksiin, joiden mukaan taloudellinen arvo jakautuu eri yhteiskuntaluokkien kesken. Arvokysymys on keskeinen siksi, että sen myötä ratkeaa myös yhteiskuntaa kohtaan tunnettu arvostus”.
Ruotsalainen ottaa kantaa myös nykypäivään: “Eikö meidän tulisi Eurooppaa vaivaavan massiivisen nuorisotyöttömyyden ja kaikenkarvaisen “pätkätyöllistämisen” ja “joustojen” olosuhteissa reagoida edes jollakin tavoin nuoren Marxin arvioon palkkatyöläisen asemasta kapitalismissa”.
Ruotsalainen peräänkuuluttaa taloustieteilijöiltä taaksepäin katsomisen lisäksi myös tulevaisuudennäkemyksiä: “Elämme suurten ennennäkemättömien muutosten ja murroksen aikaa. Kolmannelle vuosituhannelle suunnattavien visioiden pitäisi olla sellaisia, että ne eivät lopu alkuunsa. Tehtäväksi tulee tavallaan koko tähänastisen inhimillisen tietämisen esiintuominen”.
Kuinka sitten on käynyt nykytodellisuudessa. Onko julkisuudessa näkynyt taloustieteilijöiden tulevaisuuden visioita? Laman aikana ja sen jälkeen on taloustieteilijöiden toimesta julkaistu lukuisia kirjoja, joissa on annettu toinen toistaan erilaisempia laman ja työttömyyden selityksiä. Ainoa yhteinen nimittäjä niille valitettavasti on, että selityksille ei tahdo löytyä yhteistä näkemystä. Tulevaisuuden visioihin niissä ei ole uskaltauduttu yhdessäkään.
Vallassa oleva uusliberalistinen talousoppi saarnaa vain palkkamalttia, työehtosopimusten yleissitovuuden poistoa, joustoja, minimipalkkojen poistoa, osa- ja määräaikaisten työpaikkojen lisäämistä, verkottumista, itsensä työllistämistä, työttömyysturvan heikentämistä ja ylimalkaan palkansaajien ja työelämästä pudonneiden aseman huonontamista. Vaikka Suomessa vähäosaisilta on leikattu laman aikana jo 60 miljardia. Summa on samaa suuruusluokkaa kuin pankkituki (52 miljardia), jolla on tuettu veronmaksajien rahoilla pääoman edustajia.
Lisäksi nämä uusliberalistiset taloustieteilijät saarnaavat palkkaerojen, suurituloisten verotuksen ja yritysverotuksen keventämistä ja liputtavat johtotason bonusten ja optioiden puolesta, jotta ne kannustaisivat parempaan tulokseen, investointeihin ja sitä kautta työllistämään.
Palkansaajien kurjistaminen ja rikkaiden rikastuminen on näiden talousoppineiden moraalinen prinsiippi. Tuntuu ihan siltä, kuin he siunaisivat Ferdinand Lassallen rautaisen palkkalain. Siinä työntekijöiden palkat saneerattaisiin työkyvyn ja nälän rajamaille, mikäli se riippuisi nykyistäkin enemmän yksin työnantajasta. Laki on melkein toteutunut Suomessa, jos sitä tarkastelee viimeaikaisessa työntekijöitten kehityksen valossa.
Palkat ovat kasvaneet 90-luvulla nimellisesti 43 prosenttia (vv. 1989 - 99). Kahden devalvaation johdosta niiden ostovoima tosin pieneni alimmillaan lähes portugalilaiselle tasolle (n. -40%). Palkansaajien reaalinen ostovoima kasvoi vain 12 prosenttia. Kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo henkeä kohden kasvoi vain 5,8 prosenttia vaikka siinä on mukana yhteiskunnan tulonsiirrot. Ostovoima henkeä kohden kasvoi vuosittain runsas puoli prosenttia!
Lähes puolet työvoimasta (45%) on jatkuvassa pätkätyö-, osa-aika- ja työttömyyskierteessä, niin että he saavat palkkaa vuodessa vain keskimäärin n. viideltä kuukaudelta. Seitsemän kuukautta he etsivät töitä ja elävät omalla tai yhteiskunnan kustannuksella.
Valtakunnan koko palkkapotti saavutti vasta vuonna 96 saman tason kun se oli jo vuonna 90. Samoin kävi myös valtion verotulojen, vaikka verotusta oli jouduttu kiristämään kuusi prosenttiyksikköä. Vuoteen 98 mennessä koko palkkapotti oli kasvanut vain 13 prosenttia.
Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että taloustieteilijät, poliitikot, tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen julkisuudessa tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Kaikki tämä on tapahtunut siitä huolimatta, vaikka teollisuustuotanto on kasvanut kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Jos työpaikat olisivat kasvaneet 90-luvulla, kuten menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nyt armoton työvoimapula!
Niinpä yritykset ovat lihottaneet taseensa kaksinkertaisiksi, jakaneet osinkoja viime vuosina n. 30 - 40 miljardia, pörssin arvo on kasvanut melkein 35-kertaiseksi ja yritysjohtajat jakavat toisilleen miljoonakaupalla optioita. “Keinottelu on keinottelua, vaikka johdannaisia paistettuna”, toteaa nykyisestä pörssivillityksestä Per-Erik Lönnfors kirjassaan “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”.
Hän kertoo kirjassaan, että jo taloustieteen isä Adam Smith oli moraalifilosofi. Hän piti oman edun tavoittelua talouden moottorina. Yhteiskunnan moraalin piti estää itsekkyyttä kasvamasta liian suureksi. Ihmisen piti olla juuri niin itsekäs, että hän lisää tuotantoa, mutta niin moraalinen, että hän lakkaa hyötymästä muiden kustannuksella kohtuuttomasti, kun hän saa tarpeeksi rahaa. Valitettavasti ahneus on pääsääntöisesti kasvanut sitä suuremmaksi, mitä enemmän ihminen on rahaa saanut. Klassisen taloustieteen isät olivat idealisteja. Viime vuosina ei ole kuitenkaan juuri nähty siitä moraalista, jonka piti pysäyttää saalistus, pikemminkin päinvastoin.
Suurin osa taloustieteilijöistä liputtavat nykyään avoimesti pääoman puolesta. He pitävät itsestäänselvyytenä, että USA:sta Suomeenkin pesiytynyt osakkeenomistajan “shareholder value” pitää kritiikittömästi hyväksyä. Siinä osakkeenomistajan etu asetetaan kilpailukyvyn säilymisen nimissä kaikkien muiden yhteiskunnan intressiryhmien edelle.
Jotkut poliitikotkin ovat uskaltaneet sanoa ääneen sen, mitä taloustieteilijät eivät. Die Zeit -lehti valitsi hiljattain yhdeksi “vuoden painavaksi sanaksi” CDU/CSU-poliitikko Heiner Geisslerin lausahduksen yritysten shareholder valuesta: “Kun yritys tuottaa voittoa 2,5 miljardia ja irtisanoo 5.000 ihmistä, ollaan kieroutuneessa talousjärjestelmässä”.
Tämä 90-luvulla tapahtunut valtava tulojen ja omaisuuden uusjako ei taida oikein istua filosofi John Rawlsin moraalinäkemyksiin: “On oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita, niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät”.
Taloustieteilijät voisivat kaivaa esille Karl Marxin visiot tulevaisuudesta. Maailma muuttuu, mutta monet yhteiskunnalliset perusasiat pysyvät ennallaan. Taloudellisista mahdollisuuksista johtuva eriarvoisuus ei muutu; taloussuhteet määräävät edelleenkin yhteiskuntasuhteet, niin kuin Marx jo totesi. Suurin osa maapallon väestöstä elää edelleenkin puutteellisissa, suuri osa puutteellisissa ja vain pieni osa kylläisyyden ja vielä vähäisempi osa yltäkylläisyyden oloissa.
Akateemikko Erik Allardt on kiinnittänyt myös huomiota tähän eriarvoisuuden lisääntymiseen. Hän kirjoitti (sosiologia 4/97): “Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena”.
Allardt jatkaa: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu”.
Taloustieteilijät uskovat vapaiden markkinoiden kaikille tasapuolisesti mannaa jakavan “näkymättömän käden” ohjaavaan vaikutukseen. Kilpailu ja kilpailuttaminen on kuitenkin viety yhteiskunnan kaikilla tasoilla melkein sodan asteelle. Nykyisten kilpailuhenkisten taloustieteilijöiden keskuudessa sodan ihannointia ja dialektiikkaa edusti Joseph Schumpeter. Hän loi käsitteen “luova tuhoaminen”. Luova tuhoaminen vie vanhoja ja honoja yrityksiä konkurssiin, jonka jälkeen uudet menestyksekkäät yritykset syntyvät tuhkasta feeniks -linnun lailla. Vahvemman oikeus on siinä voittajan moraali.
Eksistentialismin kultainen sääntö sanoo, että ihmisen on tehtävä muille sitä, mitä hän haluaa itselleen tehtävän. Professori John Rawls on antanut myös kultaiselle säännölle hahmotuksen, joka sopii moraalipohdintojen alustukseksi meidänkin taloustieteilijöille. Sen mukaan pitää tehdä työtä sellaisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi, jossa haluaisit elää, ellet etukäteen tietäisi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, rotua ja älykkyysosamäärää, jonka syntymälahjaksi saat.
Siltä pohjalta voisivat myös suomalaiset taloustieteilijät alkaa ottaa moraalin mukaan talouden pohdintoihin. Se mahdollistaisi silloin poliitikotkin oikeudenmukaisempiin yhteiskunnallisiin päätöksiin. Tämä koskee erityisesti suomalaisia taloustieteilijöitä, kuten Vesa Kanniaista, Matti Wibergiä, Jouko Ylä-Liedenpohjaa, Matti Virèniä, Pauli Lillrankia, Tauno Tiusasta, Risto Harisaloa, Matti Pohjolaa, Pentti Vartiaa jne. ihan vaan muutamia nimiä mainitakseni. Se ei kuitenkaan koske kaikkia. Esimerkiksi Jouko Paunio on niitä harvoja kansantaloustieteilijöitä, joka on ottanut erittäin ansiokkaasti kantaa nykyiseen epätoivottavaan kehitykseen sanomalehti Kalevassa ( 8. 2. 99.).
Nyt on talouselämässä vallalla suden moraali. Markkinat määräävät kaiken, eikä niille enää mitään voi, eikä pidäkään voida, toteavat useimmat uusliberalistiset taloustieteilijät. Niiden sääntely ja poliittinen ohjailemisen pohtiminenkin on heidän mielestään vain joutavaa populistista haihattelua.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Valtiotieteen tohtori Seppo Ruotsalainen herätteli äskettäin ansiokkaasti keskustelua taloudellisista arvokysymyksistä. Hän kirjoitti (HS 6. 7. 99.) seuraavasti: “Mahtava tietotekninen kehitys kätkee ehkä sen tosiasian, että yhteiskuntatiede ja ajattelutiede (filosofia) eivät ole niin korkealla tasolla kuin oletetaan. Saatamme olla jopa pysähtyneisyyden tilassa. Esimerkiksi taloudellinen arvokysymys on nykyisessä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa taka-alalla”.
Ruotsalainen kohdistaa kirjoituksensa taloustieteilijöille: “Kuitenkin ns. klassisen taloustieteen edustajien mielestä oppi arvosta oli se tutkimusalue, jonka avulla yksin voitiin selittää tieteen muut osat (...) Karl Marx pohjasi arvoteoriansa Adam Smithin ja Ricardon näkemyksiin, joiden mukaan taloudellinen arvo jakautuu eri yhteiskuntaluokkien kesken. Arvokysymys on keskeinen siksi, että sen myötä ratkeaa myös yhteiskuntaa kohtaan tunnettu arvostus”.
Ruotsalainen ottaa kantaa myös nykypäivään: “Eikö meidän tulisi Eurooppaa vaivaavan massiivisen nuorisotyöttömyyden ja kaikenkarvaisen “pätkätyöllistämisen” ja “joustojen” olosuhteissa reagoida edes jollakin tavoin nuoren Marxin arvioon palkkatyöläisen asemasta kapitalismissa”.
Ruotsalainen peräänkuuluttaa taloustieteilijöiltä taaksepäin katsomisen lisäksi myös tulevaisuudennäkemyksiä: “Elämme suurten ennennäkemättömien muutosten ja murroksen aikaa. Kolmannelle vuosituhannelle suunnattavien visioiden pitäisi olla sellaisia, että ne eivät lopu alkuunsa. Tehtäväksi tulee tavallaan koko tähänastisen inhimillisen tietämisen esiintuominen”.
Kuinka sitten on käynyt nykytodellisuudessa. Onko julkisuudessa näkynyt taloustieteilijöiden tulevaisuuden visioita? Laman aikana ja sen jälkeen on taloustieteilijöiden toimesta julkaistu lukuisia kirjoja, joissa on annettu toinen toistaan erilaisempia laman ja työttömyyden selityksiä. Ainoa yhteinen nimittäjä niille valitettavasti on, että selityksille ei tahdo löytyä yhteistä näkemystä. Tulevaisuuden visioihin niissä ei ole uskaltauduttu yhdessäkään.
Vallassa oleva uusliberalistinen talousoppi saarnaa vain palkkamalttia, työehtosopimusten yleissitovuuden poistoa, joustoja, minimipalkkojen poistoa, osa- ja määräaikaisten työpaikkojen lisäämistä, verkottumista, itsensä työllistämistä, työttömyysturvan heikentämistä ja ylimalkaan palkansaajien ja työelämästä pudonneiden aseman huonontamista. Vaikka Suomessa vähäosaisilta on leikattu laman aikana jo 60 miljardia. Summa on samaa suuruusluokkaa kuin pankkituki (52 miljardia), jolla on tuettu veronmaksajien rahoilla pääoman edustajia.
Lisäksi nämä uusliberalistiset taloustieteilijät saarnaavat palkkaerojen, suurituloisten verotuksen ja yritysverotuksen keventämistä ja liputtavat johtotason bonusten ja optioiden puolesta, jotta ne kannustaisivat parempaan tulokseen, investointeihin ja sitä kautta työllistämään.
Palkansaajien kurjistaminen ja rikkaiden rikastuminen on näiden talousoppineiden moraalinen prinsiippi. Tuntuu ihan siltä, kuin he siunaisivat Ferdinand Lassallen rautaisen palkkalain. Siinä työntekijöiden palkat saneerattaisiin työkyvyn ja nälän rajamaille, mikäli se riippuisi nykyistäkin enemmän yksin työnantajasta. Laki on melkein toteutunut Suomessa, jos sitä tarkastelee viimeaikaisessa työntekijöitten kehityksen valossa.
Palkat ovat kasvaneet 90-luvulla nimellisesti 43 prosenttia (vv. 1989 - 99). Kahden devalvaation johdosta niiden ostovoima tosin pieneni alimmillaan lähes portugalilaiselle tasolle (n. -40%). Palkansaajien reaalinen ostovoima kasvoi vain 12 prosenttia. Kotitalouksien käytettävissä oleva reaalitulo henkeä kohden kasvoi vain 5,8 prosenttia vaikka siinä on mukana yhteiskunnan tulonsiirrot. Ostovoima henkeä kohden kasvoi vuosittain runsas puoli prosenttia!
Lähes puolet työvoimasta (45%) on jatkuvassa pätkätyö-, osa-aika- ja työttömyyskierteessä, niin että he saavat palkkaa vuodessa vain keskimäärin n. viideltä kuukaudelta. Seitsemän kuukautta he etsivät töitä ja elävät omalla tai yhteiskunnan kustannuksella.
Valtakunnan koko palkkapotti saavutti vasta vuonna 96 saman tason kun se oli jo vuonna 90. Samoin kävi myös valtion verotulojen, vaikka verotusta oli jouduttu kiristämään kuusi prosenttiyksikköä. Vuoteen 98 mennessä koko palkkapotti oli kasvanut vain 13 prosenttia.
Palkkojen osuus on Suomen kansantulosta on pienentynyt vuosien 90-97 välillä 55 prosentista 47 prosenttiin. Työnantajien maksamien Sotu-maksujen osuus on myös vähentynyt 14 prosentista 13 prosenttiin. Omaisuus ja yrittäjätulot ovat sitä vastoin kasvaneet 16 prosentista 25 prosenttiin. Ilman, että taloustieteilijät, poliitikot, tai edes AY -liike olisi ihmetellyt ääneen julkisuudessa tätä valtavaa muutosta tulonjaossa.
Kaikki tämä on tapahtunut siitä huolimatta, vaikka teollisuustuotanto on kasvanut kaksi kertaa nopeammin kuin EU:n keskiarvo. Jos työpaikat olisivat kasvaneet 90-luvulla, kuten menneinä vuosikymmeninä, meillä olisi nyt armoton työvoimapula!
Niinpä yritykset ovat lihottaneet taseensa kaksinkertaisiksi, jakaneet osinkoja viime vuosina n. 30 - 40 miljardia, pörssin arvo on kasvanut melkein 35-kertaiseksi ja yritysjohtajat jakavat toisilleen miljoonakaupalla optioita. “Keinottelu on keinottelua, vaikka johdannaisia paistettuna”, toteaa nykyisestä pörssivillityksestä Per-Erik Lönnfors kirjassaan “Pelastakaa maailma - polttakaa taloustieteen oppikirjat”.
Hän kertoo kirjassaan, että jo taloustieteen isä Adam Smith oli moraalifilosofi. Hän piti oman edun tavoittelua talouden moottorina. Yhteiskunnan moraalin piti estää itsekkyyttä kasvamasta liian suureksi. Ihmisen piti olla juuri niin itsekäs, että hän lisää tuotantoa, mutta niin moraalinen, että hän lakkaa hyötymästä muiden kustannuksella kohtuuttomasti, kun hän saa tarpeeksi rahaa. Valitettavasti ahneus on pääsääntöisesti kasvanut sitä suuremmaksi, mitä enemmän ihminen on rahaa saanut. Klassisen taloustieteen isät olivat idealisteja. Viime vuosina ei ole kuitenkaan juuri nähty siitä moraalista, jonka piti pysäyttää saalistus, pikemminkin päinvastoin.
Suurin osa taloustieteilijöistä liputtavat nykyään avoimesti pääoman puolesta. He pitävät itsestäänselvyytenä, että USA:sta Suomeenkin pesiytynyt osakkeenomistajan “shareholder value” pitää kritiikittömästi hyväksyä. Siinä osakkeenomistajan etu asetetaan kilpailukyvyn säilymisen nimissä kaikkien muiden yhteiskunnan intressiryhmien edelle.
Jotkut poliitikotkin ovat uskaltaneet sanoa ääneen sen, mitä taloustieteilijät eivät. Die Zeit -lehti valitsi hiljattain yhdeksi “vuoden painavaksi sanaksi” CDU/CSU-poliitikko Heiner Geisslerin lausahduksen yritysten shareholder valuesta: “Kun yritys tuottaa voittoa 2,5 miljardia ja irtisanoo 5.000 ihmistä, ollaan kieroutuneessa talousjärjestelmässä”.
Tämä 90-luvulla tapahtunut valtava tulojen ja omaisuuden uusjako ei taida oikein istua filosofi John Rawlsin moraalinäkemyksiin: “On oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita, niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät”.
Taloustieteilijät voisivat kaivaa esille Karl Marxin visiot tulevaisuudesta. Maailma muuttuu, mutta monet yhteiskunnalliset perusasiat pysyvät ennallaan. Taloudellisista mahdollisuuksista johtuva eriarvoisuus ei muutu; taloussuhteet määräävät edelleenkin yhteiskuntasuhteet, niin kuin Marx jo totesi. Suurin osa maapallon väestöstä elää edelleenkin puutteellisissa, suuri osa puutteellisissa ja vain pieni osa kylläisyyden ja vielä vähäisempi osa yltäkylläisyyden oloissa.
Akateemikko Erik Allardt on kiinnittänyt myös huomiota tähän eriarvoisuuden lisääntymiseen. Hän kirjoitti (sosiologia 4/97): “Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena”.
Allardt jatkaa: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu”.
Taloustieteilijät uskovat vapaiden markkinoiden kaikille tasapuolisesti mannaa jakavan “näkymättömän käden” ohjaavaan vaikutukseen. Kilpailu ja kilpailuttaminen on kuitenkin viety yhteiskunnan kaikilla tasoilla melkein sodan asteelle. Nykyisten kilpailuhenkisten taloustieteilijöiden keskuudessa sodan ihannointia ja dialektiikkaa edusti Joseph Schumpeter. Hän loi käsitteen “luova tuhoaminen”. Luova tuhoaminen vie vanhoja ja honoja yrityksiä konkurssiin, jonka jälkeen uudet menestyksekkäät yritykset syntyvät tuhkasta feeniks -linnun lailla. Vahvemman oikeus on siinä voittajan moraali.
Eksistentialismin kultainen sääntö sanoo, että ihmisen on tehtävä muille sitä, mitä hän haluaa itselleen tehtävän. Professori John Rawls on antanut myös kultaiselle säännölle hahmotuksen, joka sopii moraalipohdintojen alustukseksi meidänkin taloustieteilijöille. Sen mukaan pitää tehdä työtä sellaisen yhteiskunnan aikaansaamiseksi, jossa haluaisit elää, ellet etukäteen tietäisi sukupuolta, yhteiskuntaluokkaa, rotua ja älykkyysosamäärää, jonka syntymälahjaksi saat.
Siltä pohjalta voisivat myös suomalaiset taloustieteilijät alkaa ottaa moraalin mukaan talouden pohdintoihin. Se mahdollistaisi silloin poliitikotkin oikeudenmukaisempiin yhteiskunnallisiin päätöksiin. Tämä koskee erityisesti suomalaisia taloustieteilijöitä, kuten Vesa Kanniaista, Matti Wibergiä, Jouko Ylä-Liedenpohjaa, Matti Virèniä, Pauli Lillrankia, Tauno Tiusasta, Risto Harisaloa, Matti Pohjolaa, Pentti Vartiaa jne. ihan vaan muutamia nimiä mainitakseni. Se ei kuitenkaan koske kaikkia. Esimerkiksi Jouko Paunio on niitä harvoja kansantaloustieteilijöitä, joka on ottanut erittäin ansiokkaasti kantaa nykyiseen epätoivottavaan kehitykseen sanomalehti Kalevassa ( 8. 2. 99.).
Nyt on talouselämässä vallalla suden moraali. Markkinat määräävät kaiken, eikä niille enää mitään voi, eikä pidäkään voida, toteavat useimmat uusliberalistiset taloustieteilijät. Niiden sääntely ja poliittinen ohjailemisen pohtiminenkin on heidän mielestään vain joutavaa populistista haihattelua.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi