Globalisaation uhrit, Argentiina ja Suomi
(Olli Kivinen)
JULKAISTU: Kansan Uutiset / Horisontti-palsta: 13.3. 2002.
Itseään puolueettomana lehtenä mainostavan lehden päätoimittaja-kolumnisti Olli Kivinen kirjoitti (HS 7.2.2002) otsikolla: “Argentiina opettaa” seuraavasti.
“Argentiinan tärkein opetus on politiikan merkitys...Väärällä politiikalla saadaan helposti aikaan kansallisia katastrofeja, joita on turha yrittää kaataa globalisaation tai muiden ulkopuolisten syiden päälle. Argentiinan sodanjälkeinen historia on tulvillaan vääriä päätöksiä, olivatpa vallassa peronistit tai sotilasdiktaattorit. Keskeinen syy jatkuvaan taantumiseen oli jatkuva yli varojen eläminen. Maahan tuotiin eurooppalaistyylinen hyvinvointirakennelma, jonka maksamiseen ei ollut varaa”.
Heti perään televisiosta tuli toimittaja Vesa Toijosen toimittama Ulkolinja-ohjelma (YLE1, 20.2.), jossa hän oli paikan päällä haastatellut sikäläisiä asiantuntijoita. Heidän näkemyksensä poikkesivat täysin Kivisen Argentiina-analyysistä ja varsinkin globalisaation vaikutuksista.
Nykyinen kapinoiva keskiluokka on siirtolaisten lapsia, jotka tulivat Argentiinaan viime vuosisadan alkupuolella pääosin Espanjasta ja Italiasta. Silloin argentiinalaisten keskipalkka oli korkeampi kuin Ranskassa ja Saksassa. Nyt se on enää puolet ranskalaisten keskipalkasta.
Argentiinan räjähdys purkautui ns. “kattilavallankumouksena”. Eikä mielenosoituksissa olleet mukana ainoastaan köyhät vaan myös kauppiaat ja pienyrittäjät.
Argentiinalainen taloustieteen professori Jorge Schwarzer totesi ohjelmassa: “Argentiinassa oli aiemmin koko latinalaisen Amerikan suurin keskiluokka. Maassa oli hyvä sosiaalinen integraatio ja köyhiä vähän. Kymmenen viime vuoden aikana köyhtymisen myötä keskiluokan asema heikkeni. Monet jäivät työttömiksi ja ilman tuloja. Ensin meni auto ja sitten asunto.
Buenos Airesissa on tuhansia ihmisiä, jotka nukkuvat kadulla, puistojen penkeillä ja jotka kerjäävät ja anovat almuja. Tänä vuonna 30 prosenttia argentiinalaisista, yli 10 miljoonaa ihmistä, elää köyhyydessä ja näkee nälkää”.
Professori Schwarzerilla oli täysin toisenlainen näkemys globalisaation siunauksellisuudesta kuin Kivisellä. Hän totesi: “Kymmenen vuotta sitten (kuten Suomessa) käyttöön otettiin uusi taloudellinen malli, joka tuhosi suuren osan Argentiinan taloudesta. Maahan tuotiin ulkomailta tuotteita polkuhinnalla. Teollisuuden vaikeudet loivat valtaisan työttömyyden. Tällä hetkellä työttömyysprosentti on yli 18 prosenttia. Argentiinassa työttömät eivät saa minkäänlaista korvausta”, joten sosiaaliturva ei ole ylimitoitettua kuten Kivinen uskoo.
Kysyttäessä ketkä ovat syyllisiä kriisiin, professori vastasi: “Monetaristit ja poliitikot jotka hoitivat talouspolitiikkaa - samalla logiikalla kuin talibanit Afganistanissa. He ovat onnistuneet tuhoamaan tuotantosektorin ja sosiaalisen rakenteen Argentiinassa. - Samalla massiivisella voimalla, jolla terroristit iskivät syyskuussa New Yorkissa. Olemme menettäneet paljon enemmän teollisuutta, kuin WTC:n tornit edustivat USA:n talouspolitiikassa.
Jos uusliberaalit ekonomistit ovat talibaaneja, niin kymmenen vuotta (1989-99) vallassa ollut presidentti Carlos Menem on sitten Bin Laden , sillä hänen presidenttikaudellaan yksityistettyjen ja ulkomaille myytyjen yritysten lista on pitkä”.
Menemin uusliberalistisen politiikan seurauksena talous kasvoi vauhdilla, mutta samalla paisuivat tuloerot. Argentiinassa rikkain kymmenesosa tienaa 26 kertaa enemmän kuin köyhin kymmenes. Tämän politiikan seurauksena työttömyysaste on noussut pilviin.
Argentiinan vaikeudet alkoivat jo vuonna 1998, kun Venäjän kriisistä liikkeelle lähtenyt “flunssa” levisi nopeasti myös Aasian ja Latinalaisen Amerikan kehittyviin maihin ja heilutteli valuuttakursseja rajusti. Argentiina piti sitkeästi kiinni valuuttakurssijärjestelmästään, jossa peso on liikkunut käsi kädessä Yhdysvaltain dollarin kanssa (kuten Suomen “kova markka” 90-luvun alussa). Maa luopui näin lähes kokonaan omasta rahapolitiikastaan.
Argentiinan teollisuus alkoi kukoistaa toisen maailmansodan jälkeen, kun köyhien sankariksi noussut Juan Domingo Peron muutti kaiken. Hän vahvisti työväen liikkeen asemaa ja tuki kotimaista teollisuutta lukuisin tuontirajoituksin. Peronin politiikan tulokset olivat menestykselliset, koska kansan elintaso 1940-luvun lopulla muutamassa vuodessa nousi 40 prosenttia.
90-luvulla sitten lukuisat tekstiili- ja autotehtaat kaatuivat yksi toisensa jälkeen, kun samaisen peronistipuolueen presidentti Carlos Menem uudisti uusliberalistisilla opeilla talouden, avasi rajat kansainväliselle kilpailulle ja yksityisti valtionyhtiöt viimeistä myöten (Suomessakin jo puolet yksityistetty).
Taantuma on jatkunut Argentiinassa jo 3 vuotta. Julkinen velka on jo 142 miljardia dollaria. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF piiskaa leikkaamaan julkisia menoja. Ongelma ei ollut velan määrä vaan korkokulut, jotka nousivat sitä mukaa kuin usko maan maksukykyyn romahti.
Argentiinan rikkaudet ovat markkinoiden vapautumisen seurauksena valuneet ulkomaalaisille yrityksille ja niiden sikäläisille kumppaneille. Silloinen valtionvarainministeri Cavallo ja presidentti Menem yksityistivät koko kansallisen omaisuuden, kuten öljyn, mineraalivarat ja kalastuksen tuotot. Kaikki Argentiinan tulolähteet on yksityistetty (Suomessakin 70 prosenttia pörssin osakkeista on siirtynyt pääosin amerikkalaiseen omistukseen).
Heinäkuussa vuonna 2001 valtio leikkasi julkisen sektorin palkkoja ja eläkkeitä 13 prosenttia. Joulukuussa hallitus sulki pankkitilit estääkseen koko pankkijärjestelmän kaatumisen. Rahaa sai nostaa kuukaudessa vain 250 euroa.
Pääministeri Jorge Capitanich totesi ohjelmassa: “Argentiinassa pankkien tileiltä on nyt nostettu 24 prosenttia talletusten kokonaissummasta, eli enemmän kuin Yhdysvalloissa suuren laman aikaan 1929-30, tai pohjoismaissa teidän kriisinne aikana. Ymmärrämme kyllä, että Argentiinan tilanne on kriittinen. Emme saa luottoja ulkomailta emmekä kotimaasta. Argentiinan pankkijärjestelmä on luhistunut”.
Argentiinalainen sosiologi Attilio Boron kritisoi maan verotuksen lepsua ja rikkaita suosivaa linjaa: “Maan rikkaimman viiden prosentin väestönosan ja suurimpien, enimmäkseen ulkomaisten yritysten ja kotimaisten suuryritysten pitäisi maksaa veroja noin 25 miljardia dollaria vuodessa. Ne maksavat kuitenkin vain 7 miljardia. Ne jotka ansaitsevat eniten jättävät joka vuosi “laillisesti” 18 miljardia dollaria veroja maksamatta (Suomessakin sadalla suurituloisimmalla yli puolella kokonaisveroprosentti on 30 prosentin tuntumassa).
Tämän kriisin sysäsi liikkeelle se, että valtion kassasta puuttui 6 miljardia dollaria. Tämän seurauksena silloinen talousministeri Cavallo päätti pankkisulusta, vaikka hänen olisi pitänyt pyytää rikkaita maksamaan veronsa niin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdään. Argentiina olisi helposti päässyt ulos kriisistä eikä olisi ajautunut tähän sairaaseen ja säälittävään tilaan”.
Kriisi kärjistyi ja joulun alla tilanne karkasi lopullisesti Argentiinan hallitukselta. Ihmiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja alkoivat hillittömästi ryöstellä kauppoja ja tavarataloja (Suomessa onneksi selvittiin ruokajonoilla ja soppatykeillä).
Sosiologi Boron analysoi mellakoiden syitä: “Talouselämästä katosi tyystin yksi merkittävä työllistäjä. Ne, jotka eivät olleet pysyvässä työsuhteessa vaan tekivät pätkätöitä (Suomessakin jo 45 prosenttia työllisistä sinnittelee epätyypillisissä töissä), menettivät työnsä. Nyt ihmiset ovat työttömiä, koska yritykset ovat maksuvaikeuksissa. Rahat ovat pankkitileillä, joilta niitä ei voi nostaa. Maksiminosto n. 250-300 pesoa kuussa on vähän maassa, jossa elämä on yhtä kallista kuin Skandinaviassa.
Harmaa talous jäi tällöin ilman rahaa ja työt loppuivat pätkätyöläisiltä. Nyt nähdään televisiosta kuvia, kun kauppoja ryöstetään. Asialla ovat köyhät jotka jäivät ilman työtä ja joilla on nälkä. Se on seurausta Fernando de Rúan politiikasta. Kyseiset ihmiset tekivät satunnaisia töitä ja palkkaa maksettiin käteisenä päivän tai viikon päätteeksi. Koko tämä toiminta loppui, koska rahaa palkkoihin ei nyt saa pankista”.
Sekasorto on niin suuri, että vuodenvaihteessa Argentiina teki yhden maailmanennätyksen. Se vaihtoi kahden viikon aikana neljä kertaa presidentin. Yleensähän kaikkialla on tunkua valtaan ja hallitsemaan, mutta Argentiinassa kukaan ei halua enää hallita.
Kansa on kaatunut jo kaksi hallitusta, De la Rúan ja Saan hallitukset. Jos tämä Duhaden hallitus ei ryhdy nopeasti merkittäviin toimiin, se jakaa edeltäjänsä kohtalon.
Se lupasi lainaa ottaneille kansalaisille, että lainoja ei tarvitsisi maksaa dollareissa. Kansalaisten armahtaminen sysäsi pankit kriisiin - lainat pysyivät sidoksissa dollariin. Erotus, joka pankkien pitäisi maksaa oli, laskutavasta riippuen, 6:sta 15:teen miljardiin dollariin (suomalaisetkin joutuivat maksamaan pankkitukea lähes 50 miljardia).
Uusi pääministeri Jorge Capitanich ei luvannut hyvää pankkijärjestelmälle: “Uskoaksemme vaikeuksissa olevat pankit joutuvat kärsimään uudelleenjärjestelyistä. Ne pankit, jotka eivät selviä vakavaraisuusongelmistaan fuusioidaan terveempiin. Tai niin kuin aina käy, osa pankeista lakkautetaan”.
Professori Schwarzer kritisoi rajusti IMF:n toimintaa: “Viime vuonna (2001) kun alijäämä oli 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, hallitus lupasi IMF:lle, että muutamassa kuukaudessa saavutettaisiin tasapaino. Eli että julkisia menoja vähennettäisiin muutamassa kuukaudessa kolmen prosentin verran bkt:sta. Sehän on sulaa hulluutta. Ei missään muualla edes haaveilla sellaisesta. Kyseinen politiikka aiheutti sen sosiaalisen räjähdyksen joka nähtiin joulukuussa (Suomessa media väittää sen olevan huonoa politiikkaa ja kansalaisten eläneen vain yli varojen).
Yhdessä viikossa Buenos Aires ja Argentiina vajosivat tilaan, jota 10 miljoonaa köyhyydessä elävää ei voinut hyväksyä. Se mikä tuli yllätyksenä eurooppalaisille, on kuitenkin johdonmukaista seurausta harjoitetusta talouspolitiikasta. Olimme huomauttaneet, että se oli sosiaalisesti, taloudellisesti, eettisesti, ja poliittisesti kestämätöntä ja että siitä seurasi räjähdys. Silti se oli monille yllätys.
Schwarzer kertoi räjähdyksen seurauksia: “Ihmiset rakentelevat hökkelikyliä joutomaalle, kun eivät pystyneet maksamaan asunnoistaan vuokria. Heille tuli tietysti yhteenottoja maanomistajien kanssa.
Monet maanomistajatkin ovat joutuneet konkurssin, jolloin heidän tilansa menee polkuhintaan liikemiehille, pankinjohtajille ja rikastuneille poliitikoille” (Suomessakin tapahtui 90-luvulla historiansa suurin tulonjako rikkaitten hyväksi).
Kansalaisten viha kohdistui pankkeihin, joista suuri osa on ulkomaisessa omistuksessa. Esimerkiksi kahden espanjalaisen pankin tileillä on 15 prosenttia kaikista argentiinalaisten talletuksista.
Kauppiaiden puheenjohtaja Eduordo Slutski oli erityisen katkera pakkien ja IMF:n toiminnasta: “Miksi vihan kohteena oli pankit? - Koska erityisesti ulkomaisten pankkien päämajat ovat ulkomailla. Niiden on palautettava argentiinalaisille heidän säästönsä”.
Ja Slutski jatkoi: “Talouselämän on mahdotonta kehittyä tilanteessa, jossa oikeus ei toteudu, jossa tuotanto on tuhottu globalisaation nimissä. Kaikki argentiinalaiset tietävät, että IMF on ollut uskollinen salaliittolainen kaikessa tässä”.
On mahdotonta käsittää, miten niin rikas maa kuin Argentiina on voinut velkaantua ilman IMF:n ja sen liittolaisten myötävaikutusta. IMF:aa kiinostaa vain korkojen kerääminen tästä maasta. Se takaa sen johtajille hyvän elämän. Sotilasjuntasta lähtien vuodesta 1976 kaikki puolueet ovat olleet salaliitossa toteuttamassa uusliberalismia”.
Pitkälti kädestä suuhun eläneessä Argentiinassa kotitalouksien kulutus on muodostanut 80 prosenttia bruttokansantuotteesta. Peson 40 prosentin devalvaatio ajaa miljoonat argentiinalaiset henkilökohtaiseen konkurssiin. Samoin Argentiinalaiset pankit ja sinne sijoittaneet ulkomaiset pankit saavat sieltä jättimäisiä luottotappioita (90-luvun alussa Suomessakin lähes 50 000 yritystä joutui lopettamaan tai ajautui konkurssiin) .
Latinalaisen Amerikan alho heijastuu muualle maailmaan. Amerikkalaiset ja saksalaiset ovat olleet siellä suurimpia sijoittajia. Myös Espanjalla ja Portugalilla on runsaasti yhteistoimintaa. Kehittyvien maiden velkakirjamarkkinoilla Argentiina on ylivoimaisesti suurin maa. Sen osuus koko markkinasta on vajaa neljännes.
Entistä niukempiin eläkkeisiin ja palkkoihin tyytyvien argentiinalaisten lisäksi kriisi vaikuttaa Argentiinaa luotottaneiden espanjalaisten pankkien kautta Espanjan tulevaan kehitykseen. Espanjasta Argentiinaan tehtyjen bruttoinvestointien ilmoitetaan kymmenen viime vuoden aikana olleen 40-25 miljardia euroa (238-368 miljardia markkaa). Siten espanjalaisten pankkien ja yritysten luottotappiot ja konkurssit vaikuttavat myös välillisesti EU:n ja jopa Suomen työllisyyteen, koska EU on Suomen tärkein vientialue. Globalisaatiossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja entistä lyhyemmällä viiveellä.
Kun yrityksen Argentiinan-tehdas alkaa tuottaa tappiota, se näkyy kulujen karsimisena Espanjan-pääkonttorissa. Asuntolainaa ottava espanjalainen saattaa joutua pulittamaan lainastaan aiempaa isompaa marginaalia, kun espanjalaispankki varautuu Latinalaisesta Amerikasta tuleviin luottotappioihin.
Ajatusleikkiä voi jatkaa vielä siten, että kun espanjalaisen kuluttajan palkasta menee aiempaa suurempi osa korkoihin, hänelle ei jää enää rahaa vaihtaa vanhaa Nokian kännykkää uudempaan malliin. Joten vaikutukset voivat pitemmän ketjun kautta tuntua myös Suomessa.
Tätä merkitsee globalisaatio, jota Kivinen kolumnissaan ihastelee.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
JULKAISTU: Kansan Uutiset / Horisontti-palsta: 13.3. 2002.
Itseään puolueettomana lehtenä mainostavan lehden päätoimittaja-kolumnisti Olli Kivinen kirjoitti (HS 7.2.2002) otsikolla: “Argentiina opettaa” seuraavasti.
“Argentiinan tärkein opetus on politiikan merkitys...Väärällä politiikalla saadaan helposti aikaan kansallisia katastrofeja, joita on turha yrittää kaataa globalisaation tai muiden ulkopuolisten syiden päälle. Argentiinan sodanjälkeinen historia on tulvillaan vääriä päätöksiä, olivatpa vallassa peronistit tai sotilasdiktaattorit. Keskeinen syy jatkuvaan taantumiseen oli jatkuva yli varojen eläminen. Maahan tuotiin eurooppalaistyylinen hyvinvointirakennelma, jonka maksamiseen ei ollut varaa”.
Heti perään televisiosta tuli toimittaja Vesa Toijosen toimittama Ulkolinja-ohjelma (YLE1, 20.2.), jossa hän oli paikan päällä haastatellut sikäläisiä asiantuntijoita. Heidän näkemyksensä poikkesivat täysin Kivisen Argentiina-analyysistä ja varsinkin globalisaation vaikutuksista.
Nykyinen kapinoiva keskiluokka on siirtolaisten lapsia, jotka tulivat Argentiinaan viime vuosisadan alkupuolella pääosin Espanjasta ja Italiasta. Silloin argentiinalaisten keskipalkka oli korkeampi kuin Ranskassa ja Saksassa. Nyt se on enää puolet ranskalaisten keskipalkasta.
Argentiinan räjähdys purkautui ns. “kattilavallankumouksena”. Eikä mielenosoituksissa olleet mukana ainoastaan köyhät vaan myös kauppiaat ja pienyrittäjät.
Argentiinalainen taloustieteen professori Jorge Schwarzer totesi ohjelmassa: “Argentiinassa oli aiemmin koko latinalaisen Amerikan suurin keskiluokka. Maassa oli hyvä sosiaalinen integraatio ja köyhiä vähän. Kymmenen viime vuoden aikana köyhtymisen myötä keskiluokan asema heikkeni. Monet jäivät työttömiksi ja ilman tuloja. Ensin meni auto ja sitten asunto.
Buenos Airesissa on tuhansia ihmisiä, jotka nukkuvat kadulla, puistojen penkeillä ja jotka kerjäävät ja anovat almuja. Tänä vuonna 30 prosenttia argentiinalaisista, yli 10 miljoonaa ihmistä, elää köyhyydessä ja näkee nälkää”.
Professori Schwarzerilla oli täysin toisenlainen näkemys globalisaation siunauksellisuudesta kuin Kivisellä. Hän totesi: “Kymmenen vuotta sitten (kuten Suomessa) käyttöön otettiin uusi taloudellinen malli, joka tuhosi suuren osan Argentiinan taloudesta. Maahan tuotiin ulkomailta tuotteita polkuhinnalla. Teollisuuden vaikeudet loivat valtaisan työttömyyden. Tällä hetkellä työttömyysprosentti on yli 18 prosenttia. Argentiinassa työttömät eivät saa minkäänlaista korvausta”, joten sosiaaliturva ei ole ylimitoitettua kuten Kivinen uskoo.
Kysyttäessä ketkä ovat syyllisiä kriisiin, professori vastasi: “Monetaristit ja poliitikot jotka hoitivat talouspolitiikkaa - samalla logiikalla kuin talibanit Afganistanissa. He ovat onnistuneet tuhoamaan tuotantosektorin ja sosiaalisen rakenteen Argentiinassa. - Samalla massiivisella voimalla, jolla terroristit iskivät syyskuussa New Yorkissa. Olemme menettäneet paljon enemmän teollisuutta, kuin WTC:n tornit edustivat USA:n talouspolitiikassa.
Jos uusliberaalit ekonomistit ovat talibaaneja, niin kymmenen vuotta (1989-99) vallassa ollut presidentti Carlos Menem on sitten Bin Laden , sillä hänen presidenttikaudellaan yksityistettyjen ja ulkomaille myytyjen yritysten lista on pitkä”.
Menemin uusliberalistisen politiikan seurauksena talous kasvoi vauhdilla, mutta samalla paisuivat tuloerot. Argentiinassa rikkain kymmenesosa tienaa 26 kertaa enemmän kuin köyhin kymmenes. Tämän politiikan seurauksena työttömyysaste on noussut pilviin.
Argentiinan vaikeudet alkoivat jo vuonna 1998, kun Venäjän kriisistä liikkeelle lähtenyt “flunssa” levisi nopeasti myös Aasian ja Latinalaisen Amerikan kehittyviin maihin ja heilutteli valuuttakursseja rajusti. Argentiina piti sitkeästi kiinni valuuttakurssijärjestelmästään, jossa peso on liikkunut käsi kädessä Yhdysvaltain dollarin kanssa (kuten Suomen “kova markka” 90-luvun alussa). Maa luopui näin lähes kokonaan omasta rahapolitiikastaan.
Argentiinan teollisuus alkoi kukoistaa toisen maailmansodan jälkeen, kun köyhien sankariksi noussut Juan Domingo Peron muutti kaiken. Hän vahvisti työväen liikkeen asemaa ja tuki kotimaista teollisuutta lukuisin tuontirajoituksin. Peronin politiikan tulokset olivat menestykselliset, koska kansan elintaso 1940-luvun lopulla muutamassa vuodessa nousi 40 prosenttia.
90-luvulla sitten lukuisat tekstiili- ja autotehtaat kaatuivat yksi toisensa jälkeen, kun samaisen peronistipuolueen presidentti Carlos Menem uudisti uusliberalistisilla opeilla talouden, avasi rajat kansainväliselle kilpailulle ja yksityisti valtionyhtiöt viimeistä myöten (Suomessakin jo puolet yksityistetty).
Taantuma on jatkunut Argentiinassa jo 3 vuotta. Julkinen velka on jo 142 miljardia dollaria. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF piiskaa leikkaamaan julkisia menoja. Ongelma ei ollut velan määrä vaan korkokulut, jotka nousivat sitä mukaa kuin usko maan maksukykyyn romahti.
Argentiinan rikkaudet ovat markkinoiden vapautumisen seurauksena valuneet ulkomaalaisille yrityksille ja niiden sikäläisille kumppaneille. Silloinen valtionvarainministeri Cavallo ja presidentti Menem yksityistivät koko kansallisen omaisuuden, kuten öljyn, mineraalivarat ja kalastuksen tuotot. Kaikki Argentiinan tulolähteet on yksityistetty (Suomessakin 70 prosenttia pörssin osakkeista on siirtynyt pääosin amerikkalaiseen omistukseen).
Heinäkuussa vuonna 2001 valtio leikkasi julkisen sektorin palkkoja ja eläkkeitä 13 prosenttia. Joulukuussa hallitus sulki pankkitilit estääkseen koko pankkijärjestelmän kaatumisen. Rahaa sai nostaa kuukaudessa vain 250 euroa.
Pääministeri Jorge Capitanich totesi ohjelmassa: “Argentiinassa pankkien tileiltä on nyt nostettu 24 prosenttia talletusten kokonaissummasta, eli enemmän kuin Yhdysvalloissa suuren laman aikaan 1929-30, tai pohjoismaissa teidän kriisinne aikana. Ymmärrämme kyllä, että Argentiinan tilanne on kriittinen. Emme saa luottoja ulkomailta emmekä kotimaasta. Argentiinan pankkijärjestelmä on luhistunut”.
Argentiinalainen sosiologi Attilio Boron kritisoi maan verotuksen lepsua ja rikkaita suosivaa linjaa: “Maan rikkaimman viiden prosentin väestönosan ja suurimpien, enimmäkseen ulkomaisten yritysten ja kotimaisten suuryritysten pitäisi maksaa veroja noin 25 miljardia dollaria vuodessa. Ne maksavat kuitenkin vain 7 miljardia. Ne jotka ansaitsevat eniten jättävät joka vuosi “laillisesti” 18 miljardia dollaria veroja maksamatta (Suomessakin sadalla suurituloisimmalla yli puolella kokonaisveroprosentti on 30 prosentin tuntumassa).
Tämän kriisin sysäsi liikkeelle se, että valtion kassasta puuttui 6 miljardia dollaria. Tämän seurauksena silloinen talousministeri Cavallo päätti pankkisulusta, vaikka hänen olisi pitänyt pyytää rikkaita maksamaan veronsa niin kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdään. Argentiina olisi helposti päässyt ulos kriisistä eikä olisi ajautunut tähän sairaaseen ja säälittävään tilaan”.
Kriisi kärjistyi ja joulun alla tilanne karkasi lopullisesti Argentiinan hallitukselta. Ihmiset ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja alkoivat hillittömästi ryöstellä kauppoja ja tavarataloja (Suomessa onneksi selvittiin ruokajonoilla ja soppatykeillä).
Sosiologi Boron analysoi mellakoiden syitä: “Talouselämästä katosi tyystin yksi merkittävä työllistäjä. Ne, jotka eivät olleet pysyvässä työsuhteessa vaan tekivät pätkätöitä (Suomessakin jo 45 prosenttia työllisistä sinnittelee epätyypillisissä töissä), menettivät työnsä. Nyt ihmiset ovat työttömiä, koska yritykset ovat maksuvaikeuksissa. Rahat ovat pankkitileillä, joilta niitä ei voi nostaa. Maksiminosto n. 250-300 pesoa kuussa on vähän maassa, jossa elämä on yhtä kallista kuin Skandinaviassa.
Harmaa talous jäi tällöin ilman rahaa ja työt loppuivat pätkätyöläisiltä. Nyt nähdään televisiosta kuvia, kun kauppoja ryöstetään. Asialla ovat köyhät jotka jäivät ilman työtä ja joilla on nälkä. Se on seurausta Fernando de Rúan politiikasta. Kyseiset ihmiset tekivät satunnaisia töitä ja palkkaa maksettiin käteisenä päivän tai viikon päätteeksi. Koko tämä toiminta loppui, koska rahaa palkkoihin ei nyt saa pankista”.
Sekasorto on niin suuri, että vuodenvaihteessa Argentiina teki yhden maailmanennätyksen. Se vaihtoi kahden viikon aikana neljä kertaa presidentin. Yleensähän kaikkialla on tunkua valtaan ja hallitsemaan, mutta Argentiinassa kukaan ei halua enää hallita.
Kansa on kaatunut jo kaksi hallitusta, De la Rúan ja Saan hallitukset. Jos tämä Duhaden hallitus ei ryhdy nopeasti merkittäviin toimiin, se jakaa edeltäjänsä kohtalon.
Se lupasi lainaa ottaneille kansalaisille, että lainoja ei tarvitsisi maksaa dollareissa. Kansalaisten armahtaminen sysäsi pankit kriisiin - lainat pysyivät sidoksissa dollariin. Erotus, joka pankkien pitäisi maksaa oli, laskutavasta riippuen, 6:sta 15:teen miljardiin dollariin (suomalaisetkin joutuivat maksamaan pankkitukea lähes 50 miljardia).
Uusi pääministeri Jorge Capitanich ei luvannut hyvää pankkijärjestelmälle: “Uskoaksemme vaikeuksissa olevat pankit joutuvat kärsimään uudelleenjärjestelyistä. Ne pankit, jotka eivät selviä vakavaraisuusongelmistaan fuusioidaan terveempiin. Tai niin kuin aina käy, osa pankeista lakkautetaan”.
Professori Schwarzer kritisoi rajusti IMF:n toimintaa: “Viime vuonna (2001) kun alijäämä oli 3 prosenttia bruttokansantuotteesta, hallitus lupasi IMF:lle, että muutamassa kuukaudessa saavutettaisiin tasapaino. Eli että julkisia menoja vähennettäisiin muutamassa kuukaudessa kolmen prosentin verran bkt:sta. Sehän on sulaa hulluutta. Ei missään muualla edes haaveilla sellaisesta. Kyseinen politiikka aiheutti sen sosiaalisen räjähdyksen joka nähtiin joulukuussa (Suomessa media väittää sen olevan huonoa politiikkaa ja kansalaisten eläneen vain yli varojen).
Yhdessä viikossa Buenos Aires ja Argentiina vajosivat tilaan, jota 10 miljoonaa köyhyydessä elävää ei voinut hyväksyä. Se mikä tuli yllätyksenä eurooppalaisille, on kuitenkin johdonmukaista seurausta harjoitetusta talouspolitiikasta. Olimme huomauttaneet, että se oli sosiaalisesti, taloudellisesti, eettisesti, ja poliittisesti kestämätöntä ja että siitä seurasi räjähdys. Silti se oli monille yllätys.
Schwarzer kertoi räjähdyksen seurauksia: “Ihmiset rakentelevat hökkelikyliä joutomaalle, kun eivät pystyneet maksamaan asunnoistaan vuokria. Heille tuli tietysti yhteenottoja maanomistajien kanssa.
Monet maanomistajatkin ovat joutuneet konkurssin, jolloin heidän tilansa menee polkuhintaan liikemiehille, pankinjohtajille ja rikastuneille poliitikoille” (Suomessakin tapahtui 90-luvulla historiansa suurin tulonjako rikkaitten hyväksi).
Kansalaisten viha kohdistui pankkeihin, joista suuri osa on ulkomaisessa omistuksessa. Esimerkiksi kahden espanjalaisen pankin tileillä on 15 prosenttia kaikista argentiinalaisten talletuksista.
Kauppiaiden puheenjohtaja Eduordo Slutski oli erityisen katkera pakkien ja IMF:n toiminnasta: “Miksi vihan kohteena oli pankit? - Koska erityisesti ulkomaisten pankkien päämajat ovat ulkomailla. Niiden on palautettava argentiinalaisille heidän säästönsä”.
Ja Slutski jatkoi: “Talouselämän on mahdotonta kehittyä tilanteessa, jossa oikeus ei toteudu, jossa tuotanto on tuhottu globalisaation nimissä. Kaikki argentiinalaiset tietävät, että IMF on ollut uskollinen salaliittolainen kaikessa tässä”.
On mahdotonta käsittää, miten niin rikas maa kuin Argentiina on voinut velkaantua ilman IMF:n ja sen liittolaisten myötävaikutusta. IMF:aa kiinostaa vain korkojen kerääminen tästä maasta. Se takaa sen johtajille hyvän elämän. Sotilasjuntasta lähtien vuodesta 1976 kaikki puolueet ovat olleet salaliitossa toteuttamassa uusliberalismia”.
Pitkälti kädestä suuhun eläneessä Argentiinassa kotitalouksien kulutus on muodostanut 80 prosenttia bruttokansantuotteesta. Peson 40 prosentin devalvaatio ajaa miljoonat argentiinalaiset henkilökohtaiseen konkurssiin. Samoin Argentiinalaiset pankit ja sinne sijoittaneet ulkomaiset pankit saavat sieltä jättimäisiä luottotappioita (90-luvun alussa Suomessakin lähes 50 000 yritystä joutui lopettamaan tai ajautui konkurssiin) .
Latinalaisen Amerikan alho heijastuu muualle maailmaan. Amerikkalaiset ja saksalaiset ovat olleet siellä suurimpia sijoittajia. Myös Espanjalla ja Portugalilla on runsaasti yhteistoimintaa. Kehittyvien maiden velkakirjamarkkinoilla Argentiina on ylivoimaisesti suurin maa. Sen osuus koko markkinasta on vajaa neljännes.
Entistä niukempiin eläkkeisiin ja palkkoihin tyytyvien argentiinalaisten lisäksi kriisi vaikuttaa Argentiinaa luotottaneiden espanjalaisten pankkien kautta Espanjan tulevaan kehitykseen. Espanjasta Argentiinaan tehtyjen bruttoinvestointien ilmoitetaan kymmenen viime vuoden aikana olleen 40-25 miljardia euroa (238-368 miljardia markkaa). Siten espanjalaisten pankkien ja yritysten luottotappiot ja konkurssit vaikuttavat myös välillisesti EU:n ja jopa Suomen työllisyyteen, koska EU on Suomen tärkein vientialue. Globalisaatiossa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja entistä lyhyemmällä viiveellä.
Kun yrityksen Argentiinan-tehdas alkaa tuottaa tappiota, se näkyy kulujen karsimisena Espanjan-pääkonttorissa. Asuntolainaa ottava espanjalainen saattaa joutua pulittamaan lainastaan aiempaa isompaa marginaalia, kun espanjalaispankki varautuu Latinalaisesta Amerikasta tuleviin luottotappioihin.
Ajatusleikkiä voi jatkaa vielä siten, että kun espanjalaisen kuluttajan palkasta menee aiempaa suurempi osa korkoihin, hänelle ei jää enää rahaa vaihtaa vanhaa Nokian kännykkää uudempaan malliin. Joten vaikutukset voivat pitemmän ketjun kautta tuntua myös Suomessa.
Tätä merkitsee globalisaatio, jota Kivinen kolumnissaan ihastelee.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi