Onko taloustiede tiedettä vai uskontoa?
JULKAISTU: Ilta-Sanomat 8.10.1999, Kansan Uutiset 18.7. 2000, Yliopisto-lehti Nro 15/2000
Meille kansalaisille on julkisissa medioissa uskoteltu ja annettu se mielikuva, että taloustiede olisi verrattuna esimerkiksi uskontotieteisiin, jotenkin eksaktimpaa ja siis oikeaa tiedettä.
Joka päivä saamme kuulla kuitenkin medioista taloustieteen professorien ja ns. pörssianalyytikkojen viisaita mielipiteitä, jotka poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Kansa, poliitikot ja sijoitusmaailman toimijat kuuntelevat heitä henkeään pidätellen.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
30-luvun pörssiromahduksen jälkeen Keynesin opit olivat silloisten taloustieteilijöiden pääuskonkappaleita. Niiden oppien mukaan yhteiskunnan tuli osallistua taloudellisella sääntelyllä ja velkaelvytyksellä tasoittamaan markkinasyklien vaihtelua. Tämän uskontokunnan papisto oli vallalla siihen asti kunnes Reagan ja Thacher alkoivat levittää monetaristista talousoppia. Sen uskontokunnan pääpapiksi tuli nobelisti Milton Friedman, jonka mukaan poliitikkojen pitäisi pitää näppinsä pois rahamarkkinoilta. Vapaat markkinat taas jauhaisivat silloin hyvinvointia ja vaurautta kaikille tasapuolisesti.
Tämän uskontokunnan taloustieteilijät ovat nyt vallassa kaikissa teollisuusmaissa, niin meillä kuin muualla. Nämä uusliberalistiset taloustieteilijät on kutsuttu sitten julistamaan vallitsevaa talousoppia televisioon, valtion talouskomiteoihin, talouslehtien kolumnisteiksi, heitä haastatellaan medioissa ja muutenkin heitä pidetään viisaina miehinä. Hehän edistävät markkinavoimia.
Näiden klassisten taloustieteilijöiden pääuskonkappaleisiin kuuluu Adam Smithin usko talouden “näkymättömän käden” - nykyisin sanottaisiin “markkinavoimien” kaikkitietävään talouden ohjailuun. Pitkällä aikavälillä markkinoiden uskotaan hakeutuvan tasapainoon, jossa kaikki tuotannolliset resurssit ovat täyskäytössä.
Näitä yliopistojen tutkijakammioissa teoretisoituja nerokkaita monetarismin teorioita on sitten käytännössä testannut ja hyödyntänyt suursijoittaja ja miljardööri George Soros. Hän kyseenalaistaa koko nykyisen vallassa olevan ekonomistikunnan ja heidän klassiset talousteoriansa keväällä ilmestyneessä kirjassaan “Kansainvälisen kapitalismin kriisi - avoin yhteiskunta uhattuna”.
Hänen mielestään klassisen talousteorian suurimpia heikkouksia on sokea usko siihen, että kehitys lopulta aina johtaa tasapainoon eli arvio yhtiön, toimialan tai markkinoiden kehityksestä osuu lopulta pitkällä tähtäyksellä yhteen todellisuuden kanssa.
Kun perinteiset talousteoriat uskovat ja väittävät, että arviot perustuvat vain tosiasioihin, Soros väittää, että kaiken aikaa muuttuvat arviot muokkaavat myös tosiasioita, jotka edelleen muokkaavat arvioita. Tästä alkaa kiertyä menestyksen tai tappion itse itseään ruokkiva kierre. Vasta reaalitalouden tarkastelu tuo tuloksia.
Siksi meidän taloustieteen tohtoreita vilisevät viralliset tutkimuslaitoksemme ovat niin kykenemättömiä ja ammattitaidottomia antamaan pidemmän aikavälin taloudellisia ennusteita. Vuodenkin ennusteet menivät heiltä 90-luvun alussa pahasti pieleen. Viiden tai kymmenen vuoden talousennusteista nämä taloustieteen tohtorit ovat yhtä päteviä antamaan kuin piispat ennustamaan maailmanlopun tapahtumavuotta. Joskus tulee mieleen, saisiko samat ennusteet paremmalla kustannusvastaavuudella mustalaiseukolta?
Nykyistä vallassa olevaa talouspapistoa Soros ampuu kirjassaan täyslaidallisella: “Nykyajan taloustieteilijöiden arvostus varsinkin politiikassa ja rahamarkkinoilla osoittaa, että keskiaikaiset alkemistit ovat väärällä alalla. Arvottomia metalleja ei voi muuttaa kullaksi loitsuilla, mutta ihmiset voivat rikastua rahamarkkinoilla, ja tulla vaikutusvaltaisiksi politiikassa esittämällä vääriä teorioita tai itseään toteuttavia ennusteita. Heidän mahdollisuutensa menestyä ovat vielä paremmat, mikäli he voivat esiintyä tieteen valepuvussa”.
Soros torjuu laajasti perustellen nykyisten uusliberalististen talousprofessorien uskomukset tasapainoteorian toimivuudesta ja toteaa lopuksi: “Sen tähden rahamarkkinoiden käyttäytymisen ja makroekonomististen kehityssuuntien selittäminen tasapainoteorian avulla ei tunnu perustellulta. Ja kuitenkin juuri näin talousteoria on yrittänyt tehdä selittämällä kaikki epätasapainon ilmentymät niin kutsutuilla ulkoisilla shokeilla. Se tuo mieleen Ptolemaioksen yritykset selittää taivaankappaleiden liikkeitä piirtämällä ylimääräisiä kehiä aina kun planeetat eivät seuranneetkaan niiden laskettua reittiä”.
Soros ei paljon arvosta edes Nobel-palkinnon saaneita taloustieteilijöitä ja tunnustaa: “että ei tunne nykyään vallitsevia teorioita tehokkaista markkinoista ja rationaaleista odotuksista. Minä pidän niitä epäolennaisina, enkä koskaan vaivautunut tutustumaan niihin, koska tunnuin pärjäävän aivan hyvin ilmankin - mikä oli kai hyväkin, kun otetaan huomioon, kuinka huonosti juuri äskettäin kävi Long-Term Capital Managementille, riskirahastolle, jonka hoitajat sovelsivat modernia tasapainoteoriaa markkinoille ja jonka arbitraasistrategiat perustuivat osittain vuoden 1997 Nobelin taloustieteen palkinnon voittajien teorioihin. Konkurssiin menneen yhtiön taseen loppusumma oli yli 100 miljardia dollaria, josta omaa pääomaa oli alle 5 miljardia. Lisäksi sillä oli taseen ulkopuolisia vastuita yli biljoonan dollarin arvosta”.
Rahamarkkinoiden villiksi mennyt tilanne suorastaan vaatii Soroksen mielestä sääntelyä ja poliittista valvontaa markkinoille. Erityisesti hän kritisoi riskirahastoja ja pankkien välittämiä johdannaisia kuten optioita, swappeja ja futuureita. “Nämä instrumentit ovat kehittyneet aikana, jolloin ihmiset uskoivat tehokkaisiin markkinoihin, järkeviin odotuksiin ja rahamarkkinoiden kykyyn korjata itse itseään”.
Soros on huolissaan demokratian ja kansalaisten hyvinvoinnin säilymisestä. “Nykyisin valtion kyky huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista on pahasti kärsinyt pääoman kyetessä pakenemaan verotusta ja raskaita palkkausolosuhteita muuttamalla muualle. Sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmiään kiristäneet maat - Yhdysvallat ja Iso-Britannia etummaisina - ovat menestyneet, mutta ne jotka ovat pyrkineet säilyttämään edut - esimerkkeinä Ranska ja Saksa - ovat jääneet jälkeen”.
Verotuksen painopisteen muutosta Soros kritisoi ironisesti: “Sen sijaan pääoman ja työn verotus ovat laskeneet kun taas verotuksen muut muodot, varsinkin kulutuksen verotus, ovat kasvaneet. Toisin sanoen, verotuksen painopiste on siirtynyt pääomalta kansalaisille. Se ei kaiketi ollut tarkoituksena, mutta ei oikein voi puhua odottamattomasta seurauksesta, koska tulos on juuri sellainen kuin vapaiden markkinoiden kannattajat halusivat”.
Rahamarkkinoiden moraalista Soroksella on selkeä näkemys. Ei voida edes asettaa kysymystä, onko kansainvälisessä pörssikaupassa hyvä vai huono moraali, kun siellä ei ole mitään moraalia. “Aina kun politiikka ja liike-elämän edut kulkevat ristiin, on olemassa vaara, että poliittista vaikutusvaltaa käytetään liike-elämän tarkoituksiin”.
Soros on tuonut kirjansa muodossa taas uuden talousopin raamatun ja uskonlahkon. Se tulee varmaan saamaan vallassa olevalta monetaristiselta talouspapistolta ristiretken moista “harhaoppisuutta” vastaan. Tai sitten se vaietaan kuoliaaksi.
Hänen asiantuntemustaan kuitenkaan tuskin kukaan suomalainen talousprofessori kykenee asettamaan kyseenalaiseksi, vaikka hänellä ei satukaan olemaan professuuria yliopistossa.
Kiinnostavinta hänen kirjassaan on se, että entinen “pörssihuijari” tuntee yhteiskunnallista vastuuta ja huolta ihmiskunnasta kirjan muodossa pitemmälläkin aikavälillä. Sitä ei voi sanoa useimmista suomalaisista talousprofessorista. Heille yleensä riittää, että bruttokansantuote ja taloudelliset fundamentit ovat nyt kunnossa.
Ekonomistit eivät ole julkisuudessa ihmetelleet ääneen, miksi lähes 400 000 kotitaloutta on saanut toimeentulotukea. Määrä on kolminkertaistunut laman aikana. Maksuhäiriörekisterissä on lähes 400 000 henkilöä ja yli 350 000 henkilöltä peritään laskuja ulosoton kautta. Lähes 100 000 perhettä on lamavuosien aikana joutunut pakon edessä myymään asuntonsa ja menettänyt kaiken omaisuutensa. Yli 60 000 taloudelle jäi asuntovelkoja maksettavaksi vielä asunnon pakkomyynnin jälkeenkin. Yli 50 000 ihmistä on hakenut velkajärjestelyjä. Ruokapankit ovat taas tulleet “hyvinvointivaltion” katukuvaan kuten menneinä pula-aikoina. Tällaisia ilmiöitä ei ollut 70- ja 80-luvulla.
Monet toimeentulo-ongelmat ovat päinvastoin kasvaneet kansantuotteen kasvun kassa. Adam Smithin tasapainoteorian tasapainosta ei ole tietoakaan, kun tuotannon resurssit ovat pahasti vajaakäytössä. Työvoimasta n. 800 000 käsiparia on joko kortistossa tai jollakin muulla yhteiskunnan elätettävien momentilla. 49 000 yritystä on laman aikana kadonnut Suomen kartalta. Monet taloustieteilijät nimittävät sitä kyynisesti “luovaksi tuhoksi”, joka on “normaali” markkinatalouteen kuuluva ilmiö.
Kukaan suomalainen talousprofessori ei lotkauttanut korviaan, kun akateemikko Erik Allardt esitti yhteistyötarjouksen (sosiologia 4/97) suomalaisille taloustieteen tutkijoille. Hän kirjoitti: “Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy, Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena.
Allardt jatkaa: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu.
Soroksen kirja toivottavasti enteilee muutosta nykyisestä monetarismista takaisin keynesiläiseen taloususkontoon. Se saattaisi ehtiä pelastamaan meidät Soroksen povaamalta “maailmanlopulta”. Jos pörssikauppaan ei saada järkeviä maailmanlaajuisia pelisääntöjä lähitulevaisuudessa, Soros ei ole maailmantalouden ja pörssikeinottelun tulevaisuudesta kovin optimistinen: “Odotan aina 50 prosentin kurssilaskua, mutta en voi lukea pois mahdollisuutta suuremmastakin pudotuksesta ennen elpymistä. Loppujen lopuksi markkinat laskevat luultavasti paljon alemmas, mikä johtaa maailmanlaajuiseen taantumaan. Kansainvälisen kapitalismin hajoaminen estää toipumisen ja muuttaa taantuman lamaksi”.
Maailmallahan joka ainut päivä 1 500 miljardia dollaria etsii epätoivoisesti diilerien pöydällä jotain spekulatiivista sijoituskohdetta. Koska kaikista tavaroista ja palveluista on kaikkialla ylituotantoa (ostovoima puuttuu), sille ei tahdo löytyä mitään järkevää tuotannollista investointikohdetta. Siitä valtavasta vapaasti vellovasta rahasta ainoastaan 5-10 prosenttia tarvitaan maailmanlaajuiseen kauppaan ja investointeihin. Loput on pelkkää spekulaatiorahaa, joka pitää sijoittaa mihin tahansa, kun se pieni omistava ryhmä ei voi sitä edes syödä.
Rahan ylitarjonta(=rikkaiden rikastuminen) on nostattanut maailman pörssikurssit aivan sairaalle tasolle. Suomessakin pörssikurssit ovat nousseet laman pohjalta n. 37 -kertaiseksi. Vähänkin paremman yhtiön, kuten Nokian osakkeiden arvo on noussut yli 200 -kertaiseksi! Sitä vastoin suomalaisen palkansaajan ostovoima alkaa olla vasta lamaa edeltävällä tasolla.
Milloin taloustieteilijät alkavat sosiaalitieteilijöiden kanssa tutkia, miten vaurautta luodaan sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy, kuten akateemikko Erik Allardt on peräänkuuluttanut?
Meille kansalaisille on julkisissa medioissa uskoteltu ja annettu se mielikuva, että taloustiede olisi verrattuna esimerkiksi uskontotieteisiin, jotenkin eksaktimpaa ja siis oikeaa tiedettä.
Joka päivä saamme kuulla kuitenkin medioista taloustieteen professorien ja ns. pörssianalyytikkojen viisaita mielipiteitä, jotka poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Kansa, poliitikot ja sijoitusmaailman toimijat kuuntelevat heitä henkeään pidätellen.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
30-luvun pörssiromahduksen jälkeen Keynesin opit olivat silloisten taloustieteilijöiden pääuskonkappaleita. Niiden oppien mukaan yhteiskunnan tuli osallistua taloudellisella sääntelyllä ja velkaelvytyksellä tasoittamaan markkinasyklien vaihtelua. Tämän uskontokunnan papisto oli vallalla siihen asti kunnes Reagan ja Thacher alkoivat levittää monetaristista talousoppia. Sen uskontokunnan pääpapiksi tuli nobelisti Milton Friedman, jonka mukaan poliitikkojen pitäisi pitää näppinsä pois rahamarkkinoilta. Vapaat markkinat taas jauhaisivat silloin hyvinvointia ja vaurautta kaikille tasapuolisesti.
Tämän uskontokunnan taloustieteilijät ovat nyt vallassa kaikissa teollisuusmaissa, niin meillä kuin muualla. Nämä uusliberalistiset taloustieteilijät on kutsuttu sitten julistamaan vallitsevaa talousoppia televisioon, valtion talouskomiteoihin, talouslehtien kolumnisteiksi, heitä haastatellaan medioissa ja muutenkin heitä pidetään viisaina miehinä. Hehän edistävät markkinavoimia.
Näiden klassisten taloustieteilijöiden pääuskonkappaleisiin kuuluu Adam Smithin usko talouden “näkymättömän käden” - nykyisin sanottaisiin “markkinavoimien” kaikkitietävään talouden ohjailuun. Pitkällä aikavälillä markkinoiden uskotaan hakeutuvan tasapainoon, jossa kaikki tuotannolliset resurssit ovat täyskäytössä.
Näitä yliopistojen tutkijakammioissa teoretisoituja nerokkaita monetarismin teorioita on sitten käytännössä testannut ja hyödyntänyt suursijoittaja ja miljardööri George Soros. Hän kyseenalaistaa koko nykyisen vallassa olevan ekonomistikunnan ja heidän klassiset talousteoriansa keväällä ilmestyneessä kirjassaan “Kansainvälisen kapitalismin kriisi - avoin yhteiskunta uhattuna”.
Hänen mielestään klassisen talousteorian suurimpia heikkouksia on sokea usko siihen, että kehitys lopulta aina johtaa tasapainoon eli arvio yhtiön, toimialan tai markkinoiden kehityksestä osuu lopulta pitkällä tähtäyksellä yhteen todellisuuden kanssa.
Kun perinteiset talousteoriat uskovat ja väittävät, että arviot perustuvat vain tosiasioihin, Soros väittää, että kaiken aikaa muuttuvat arviot muokkaavat myös tosiasioita, jotka edelleen muokkaavat arvioita. Tästä alkaa kiertyä menestyksen tai tappion itse itseään ruokkiva kierre. Vasta reaalitalouden tarkastelu tuo tuloksia.
Siksi meidän taloustieteen tohtoreita vilisevät viralliset tutkimuslaitoksemme ovat niin kykenemättömiä ja ammattitaidottomia antamaan pidemmän aikavälin taloudellisia ennusteita. Vuodenkin ennusteet menivät heiltä 90-luvun alussa pahasti pieleen. Viiden tai kymmenen vuoden talousennusteista nämä taloustieteen tohtorit ovat yhtä päteviä antamaan kuin piispat ennustamaan maailmanlopun tapahtumavuotta. Joskus tulee mieleen, saisiko samat ennusteet paremmalla kustannusvastaavuudella mustalaiseukolta?
Nykyistä vallassa olevaa talouspapistoa Soros ampuu kirjassaan täyslaidallisella: “Nykyajan taloustieteilijöiden arvostus varsinkin politiikassa ja rahamarkkinoilla osoittaa, että keskiaikaiset alkemistit ovat väärällä alalla. Arvottomia metalleja ei voi muuttaa kullaksi loitsuilla, mutta ihmiset voivat rikastua rahamarkkinoilla, ja tulla vaikutusvaltaisiksi politiikassa esittämällä vääriä teorioita tai itseään toteuttavia ennusteita. Heidän mahdollisuutensa menestyä ovat vielä paremmat, mikäli he voivat esiintyä tieteen valepuvussa”.
Soros torjuu laajasti perustellen nykyisten uusliberalististen talousprofessorien uskomukset tasapainoteorian toimivuudesta ja toteaa lopuksi: “Sen tähden rahamarkkinoiden käyttäytymisen ja makroekonomististen kehityssuuntien selittäminen tasapainoteorian avulla ei tunnu perustellulta. Ja kuitenkin juuri näin talousteoria on yrittänyt tehdä selittämällä kaikki epätasapainon ilmentymät niin kutsutuilla ulkoisilla shokeilla. Se tuo mieleen Ptolemaioksen yritykset selittää taivaankappaleiden liikkeitä piirtämällä ylimääräisiä kehiä aina kun planeetat eivät seuranneetkaan niiden laskettua reittiä”.
Soros ei paljon arvosta edes Nobel-palkinnon saaneita taloustieteilijöitä ja tunnustaa: “että ei tunne nykyään vallitsevia teorioita tehokkaista markkinoista ja rationaaleista odotuksista. Minä pidän niitä epäolennaisina, enkä koskaan vaivautunut tutustumaan niihin, koska tunnuin pärjäävän aivan hyvin ilmankin - mikä oli kai hyväkin, kun otetaan huomioon, kuinka huonosti juuri äskettäin kävi Long-Term Capital Managementille, riskirahastolle, jonka hoitajat sovelsivat modernia tasapainoteoriaa markkinoille ja jonka arbitraasistrategiat perustuivat osittain vuoden 1997 Nobelin taloustieteen palkinnon voittajien teorioihin. Konkurssiin menneen yhtiön taseen loppusumma oli yli 100 miljardia dollaria, josta omaa pääomaa oli alle 5 miljardia. Lisäksi sillä oli taseen ulkopuolisia vastuita yli biljoonan dollarin arvosta”.
Rahamarkkinoiden villiksi mennyt tilanne suorastaan vaatii Soroksen mielestä sääntelyä ja poliittista valvontaa markkinoille. Erityisesti hän kritisoi riskirahastoja ja pankkien välittämiä johdannaisia kuten optioita, swappeja ja futuureita. “Nämä instrumentit ovat kehittyneet aikana, jolloin ihmiset uskoivat tehokkaisiin markkinoihin, järkeviin odotuksiin ja rahamarkkinoiden kykyyn korjata itse itseään”.
Soros on huolissaan demokratian ja kansalaisten hyvinvoinnin säilymisestä. “Nykyisin valtion kyky huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista on pahasti kärsinyt pääoman kyetessä pakenemaan verotusta ja raskaita palkkausolosuhteita muuttamalla muualle. Sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmiään kiristäneet maat - Yhdysvallat ja Iso-Britannia etummaisina - ovat menestyneet, mutta ne jotka ovat pyrkineet säilyttämään edut - esimerkkeinä Ranska ja Saksa - ovat jääneet jälkeen”.
Verotuksen painopisteen muutosta Soros kritisoi ironisesti: “Sen sijaan pääoman ja työn verotus ovat laskeneet kun taas verotuksen muut muodot, varsinkin kulutuksen verotus, ovat kasvaneet. Toisin sanoen, verotuksen painopiste on siirtynyt pääomalta kansalaisille. Se ei kaiketi ollut tarkoituksena, mutta ei oikein voi puhua odottamattomasta seurauksesta, koska tulos on juuri sellainen kuin vapaiden markkinoiden kannattajat halusivat”.
Rahamarkkinoiden moraalista Soroksella on selkeä näkemys. Ei voida edes asettaa kysymystä, onko kansainvälisessä pörssikaupassa hyvä vai huono moraali, kun siellä ei ole mitään moraalia. “Aina kun politiikka ja liike-elämän edut kulkevat ristiin, on olemassa vaara, että poliittista vaikutusvaltaa käytetään liike-elämän tarkoituksiin”.
Soros on tuonut kirjansa muodossa taas uuden talousopin raamatun ja uskonlahkon. Se tulee varmaan saamaan vallassa olevalta monetaristiselta talouspapistolta ristiretken moista “harhaoppisuutta” vastaan. Tai sitten se vaietaan kuoliaaksi.
Hänen asiantuntemustaan kuitenkaan tuskin kukaan suomalainen talousprofessori kykenee asettamaan kyseenalaiseksi, vaikka hänellä ei satukaan olemaan professuuria yliopistossa.
Kiinnostavinta hänen kirjassaan on se, että entinen “pörssihuijari” tuntee yhteiskunnallista vastuuta ja huolta ihmiskunnasta kirjan muodossa pitemmälläkin aikavälillä. Sitä ei voi sanoa useimmista suomalaisista talousprofessorista. Heille yleensä riittää, että bruttokansantuote ja taloudelliset fundamentit ovat nyt kunnossa.
Ekonomistit eivät ole julkisuudessa ihmetelleet ääneen, miksi lähes 400 000 kotitaloutta on saanut toimeentulotukea. Määrä on kolminkertaistunut laman aikana. Maksuhäiriörekisterissä on lähes 400 000 henkilöä ja yli 350 000 henkilöltä peritään laskuja ulosoton kautta. Lähes 100 000 perhettä on lamavuosien aikana joutunut pakon edessä myymään asuntonsa ja menettänyt kaiken omaisuutensa. Yli 60 000 taloudelle jäi asuntovelkoja maksettavaksi vielä asunnon pakkomyynnin jälkeenkin. Yli 50 000 ihmistä on hakenut velkajärjestelyjä. Ruokapankit ovat taas tulleet “hyvinvointivaltion” katukuvaan kuten menneinä pula-aikoina. Tällaisia ilmiöitä ei ollut 70- ja 80-luvulla.
Monet toimeentulo-ongelmat ovat päinvastoin kasvaneet kansantuotteen kasvun kassa. Adam Smithin tasapainoteorian tasapainosta ei ole tietoakaan, kun tuotannon resurssit ovat pahasti vajaakäytössä. Työvoimasta n. 800 000 käsiparia on joko kortistossa tai jollakin muulla yhteiskunnan elätettävien momentilla. 49 000 yritystä on laman aikana kadonnut Suomen kartalta. Monet taloustieteilijät nimittävät sitä kyynisesti “luovaksi tuhoksi”, joka on “normaali” markkinatalouteen kuuluva ilmiö.
Kukaan suomalainen talousprofessori ei lotkauttanut korviaan, kun akateemikko Erik Allardt esitti yhteistyötarjouksen (sosiologia 4/97) suomalaisille taloustieteen tutkijoille. Hän kirjoitti: “Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy, Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet (Krugman 1990; Dawson 1996), lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena.
Allardt jatkaa: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu.
Soroksen kirja toivottavasti enteilee muutosta nykyisestä monetarismista takaisin keynesiläiseen taloususkontoon. Se saattaisi ehtiä pelastamaan meidät Soroksen povaamalta “maailmanlopulta”. Jos pörssikauppaan ei saada järkeviä maailmanlaajuisia pelisääntöjä lähitulevaisuudessa, Soros ei ole maailmantalouden ja pörssikeinottelun tulevaisuudesta kovin optimistinen: “Odotan aina 50 prosentin kurssilaskua, mutta en voi lukea pois mahdollisuutta suuremmastakin pudotuksesta ennen elpymistä. Loppujen lopuksi markkinat laskevat luultavasti paljon alemmas, mikä johtaa maailmanlaajuiseen taantumaan. Kansainvälisen kapitalismin hajoaminen estää toipumisen ja muuttaa taantuman lamaksi”.
Maailmallahan joka ainut päivä 1 500 miljardia dollaria etsii epätoivoisesti diilerien pöydällä jotain spekulatiivista sijoituskohdetta. Koska kaikista tavaroista ja palveluista on kaikkialla ylituotantoa (ostovoima puuttuu), sille ei tahdo löytyä mitään järkevää tuotannollista investointikohdetta. Siitä valtavasta vapaasti vellovasta rahasta ainoastaan 5-10 prosenttia tarvitaan maailmanlaajuiseen kauppaan ja investointeihin. Loput on pelkkää spekulaatiorahaa, joka pitää sijoittaa mihin tahansa, kun se pieni omistava ryhmä ei voi sitä edes syödä.
Rahan ylitarjonta(=rikkaiden rikastuminen) on nostattanut maailman pörssikurssit aivan sairaalle tasolle. Suomessakin pörssikurssit ovat nousseet laman pohjalta n. 37 -kertaiseksi. Vähänkin paremman yhtiön, kuten Nokian osakkeiden arvo on noussut yli 200 -kertaiseksi! Sitä vastoin suomalaisen palkansaajan ostovoima alkaa olla vasta lamaa edeltävällä tasolla.
Milloin taloustieteilijät alkavat sosiaalitieteilijöiden kanssa tutkia, miten vaurautta luodaan sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy, kuten akateemikko Erik Allardt on peräänkuuluttanut?