Onko ay-liike narkoosissa?
JULKAISTU: Vapaa Suomi Nro 1 / 2006
Koska poliittiset päättäjät ovat ymmärtämättömyyttään antaneet täydellisen vapauden markkinavoimille, edes ay-liikkeen tulisi terästäytyä. Sen tulokset palkansaajien etujen puolustajana 90-luvulla eivät näytä kovin kehuttavilta.
Demarit ja ay-liike kehuvat Eero Heinäluoman johdolla luoneensa yli 300 000 uutta työpaikkaa.
Todellisuudessa työttömyys on parantunut 90-luvun lopulla vain erilaisilla tilastollisilla kepulikonsteilla. Valtakunnassa tehtiin vuonna 2000 lähes puoli miljardia työtuntia vähemmän kuin vuonna 1990. Vieläkin tehdään 71 miljoonaa työtuntia vähemmän kuin 13 vuotta sitten. Työmäärä tehdään nyt vain useampina joustavina epätyypillisinä työsuhteina, joilla työntekijä ei enää elä.
Väki jakaantuu kahteen ryhmään: niihin 50-, 60- ja 70-lukulaisiin, joiden irtisanominen on kiinteän työsuhteen vuoksi hankalampaa ja niiden 80-luvun jälkeen syntyneisiin, joiden irtisanomiseksi riittää huono pärstäkerroin, sairaus, raskaus tai yksi poikittainen sana.
Pätkätyöläiset muodostavatkin uuden oikeudettomien luokan, joita hyvinvointivaltion etuudet eivät koske. Heille ei tipu ansiosidonnaista, ei äitiyslomia, ei vuosilomia,ei eläketurvaa eikä tietoa huomisesta. Nuorten pätkätyöläisten maailmassa etuoikeutetut kokoaikatyöläiset istuutuvat heidän sijastaan YT-neuvotteluihin.
Kaikki uusliberalistiset taloustieteilijät ja ay-liike ovat toistaneet koko 90-luvun ajan, että tuotannon kasvu luo uusia työpaikkoja.
Miksi työttömyys ei ole hävinnyt, vaikka teollisuustuotannon määrä on laman pohjalta kasvanut melkein kaksinkertaiseksi ja on neljä kertaa suurempi kuin EU-maiden keskiarvo ja vienti peräti kolminkertaistunut?
80-luvulla teollisuustuotanto kasvoi 35 prosenttia, 90-luvulla ns. lamasta huolimatta peräti 60 prosenttia.
Poliitikot ja ay-liikkeen johto väittävät, että yrittäjyydellä luodaan jatkossa uusia työpaikkoja. Kuitenkaan ay-liike ei ole huolehtinut, että kotitalouksien ostovoima olisi kasvanut 90-luvulla tuotannon kasvun suhteessa.
Kotitalouksien käytettävissä oleva palkkasumma oli 38,9 miljardia euroa vuonna 1990. Kymmenen vuoden kuluttua se oli 49,4 miljardia. Kun otetaan huomioon inflaation (20,3%) vaikutus, vuoden 1990 vertailukelpoinen palkkasumma on 46,8 miljardia. Kasvua oli kymmenessä vuodessa vain vaivaiset 2,6 miljardia. Kotitalouksien ostovoiman vuosikasvu oli olemattomat 0,5 prosenttia. 2000-luvulla reaalikasvu on ollut vähän parempaa. Sitäkin on nakertanut asumisen ja varsinkin vuokratason nousu sekä TEL-maksujen omavastuuosuuden kasvu. Vuoden 1993 maksuista palkansaaja ostovoimaa on nakerrettu vuoteen 2004 mennessä kumulatiivisesti yhteensä 14,5 miljardia euroa (87 miljardia markkaa) laittamalla hänet maksamaan osa aikaisemmin työnantajalle kuuluvasta TEL-maksuista.
Tämän tasoisella ostovoiman lisääntymisellä ei luoda uusia työpaikkoja, ei luoda pohjaa yrittäjyydelle eikä edes ylläpidetä nykyisiä työpaikkoja.
Hiljattain SAK:n 16. edustajakokouksessa puheenjohtaja Lauri Ihalainen linjasi ammattiyhdistysliikkeen tavoitteita. Hänen mukaansa työttömyysaste on painettava viiteen prosenttiin ja työssäkäyvien osuus työvoimasta on nostettava 75 prosenttiin. Laman pohjalta se on nyt noussut tilastollisilla kepulikonsteilla 61 prosentista 68 prosenttiin. Ei hyvältä näytä.
Tavoitteenasettelu kertoo valitettavasti, kuinka ay-liike kulkee vielä menneessä ajassa nykyisessä teknologisoituneessa maailmassa. Huolestuttavinta Ihalaisen visioissa oli toteamus: “Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa politiikassa on pidettävä lujasti kiinni työnteon ensisijaisuudesta. Tämän periaatteen varaan tulee rakentaa myös sosiaaliturvan kehittämistyö”. Se ei tiedä hyvää kelkasta pudonneille ja vielä putoavien kiihtyvälle joukolle.
Miten 75 prosentin työllisyysaste on mahdollista? EU-maiden keskiarvokin on vain 65 prosenttia. Työtunnit ovat vieläkin alhaisemmalla tasolla kuin 15 vuotta sitten, vaikka tuotanto on kaksinkertaistunut. Osa kasvusta on puristettu työntekijän selkänahasta näkyen nyt lasten ja työntekijöiden pahoinvoinnin oirehtimisena.
Tärkein tekijä kuitenkin on tuottavuuden valtava nousu. Tuottavuutta on nostettu teknologialla, automaatiolla ja tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä. Työntekijän tuottavuus teollisuudessa on noussut (vv. 1990-2000) keskimäärin 6 prosenttia. Kun pääoman tuotto lasketaan mukaan, teollisuuden kokonaistuottavuus oli vielä 5,4 prosenttia.
Koska tuottavuuden kasvu hävittää työpaikkoja ostovoiman polkiessa paikoillaan, ay-liikkeen johtajat ovat vastuuttomia valehtelijoita, jos he tällä yhtälöllä lupaavat uusia työpaikkoja.
Ay-liikkeen virallisissa kannanotoissa kannatetaan tuottavuuden nousua ja sillä saatavaa kilpailukyvyn paranemista. Kolikon kääntöpuolesta ay-liike ei ole puhunut eikä pukahtanut. Se on täysin samoilla linjoilla kun virallinen poliittinen johto.
Vaikka tuotanto saatiin käyntiin 90-luvulla palkansaajien kurjistamisella eli kahdella devalvaatiolla (yht n.40%), heitä ei ole uhrauksista palkittu. Kansantulosta palkkojen osuus pieneni kymmenessä vuodessa 55,1 prosentista 45,5 prosenttiin (vv. 1990-2000). Työn teettämistä helpotettiin laskemalla samalla aikajaksolla työantajien sotu-maksuja 14,3 prosentista 11,9 prosenttiin. Pääoma- ja yrittäjätulot sitävastoin kasvoivat 14,6 prosentista 28,1 prosenttiin kansantulosta. Aliverotetut vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, verottomat osingot kymmenkertaistuneet ja aliverotetut luovutusvoitot (myyntivoitot) yli kuusinkertaistuneet.
Ay-liike on kuunnellut kiltisti Etelärannan valheita palkkamaltista, jotta Suomeen saataisiin investointeja ja työpaikkoja. Kuitenkin vuosina 1995-2003 teollisuus sijoitti 40 miljardia euroa ulkomaille, ilmenee Ritva Pitkäsen ja Pekka Sauramon tutkimuksesta “Pääoman lähtö”.
Siis palkansaajien palkkapidättyvyyden avulla saaduilla voitoilla on ostettu ulkomaisia kilpailijoita ja markkinaosuutta ja Suomeen on investoitu vähemmän kuin vuosittaiset poistot eli koneiden ja kiinteistöjen kuluma. Vuonna 2004 suomalaisilla yrityksillä oli ulkomailla 330 000 työpaikkaa. Niistä 200 000 oli “syntynyt” kymmenessä vuodessa. Nämäkään “uudet” työpaikat eivät ole uusinvestoinneilla luotuja uusia työpaikkoja vaan ostettujen yritysten saneerausten jälkeen jääneitä vanhoja työpaikkoja.
Palkansaajat ja kotitaloudet jäivät nuolemaan näppejään. Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut Suomen historian suurin siirtymä palkansaajilta pääomansaajien hyväksi. Vuodesta 1995 vuoteen 2000 bruttokansantuote kasvoi 500 miljardista markasta 800 miljardiin, ja kasvu meni ay-johdon ja Paavo Lipposen siunauksella melkein kokonaan 20 000 rikkaimman suomalaisen taskuun.
Osakkeenomistajien tuotto-odotukset on päästetty kaiken päätöksenteon edelle ja työntekijöitten irtisanominen on Suomessa niin helppoa, että täältä ensimmäisenä pannaan tuottavakin tehdas naftaliiniin. Jopa Portugalissa työantaja joutuu maksamaan 2,5 vuoden palkan irtisanotulle.
Koska poliittinen johto on menettänyt otteensa markkinavoimiin, niin edes ay-liikkeen tulisi terästäytyä ja nostaa kissa pöydälle. Suomessa järjestäytymiaste on sentään yli 80 prosenttia. Silti täällä ei banderollit heilu eikä lakkoilla.
Ay-liike on täydellisesti vaiennut nykyisistä ongelmista vaikka Hakaniemen käytävät pullistelevat erilaisia ekonomisteja ja tutkimuspääliköitä. Sille pitäisi olla suuri haaste yhdistää kansainvälinen ay-liike ja edes yrittää muodostaa jonkin asteista vastavoimaa monikansalliselle pääomalle.
Se on tietenkin rajallista, koska pohjoismaiden lisäksi ay-liikkeellä on merkittävää valtaa pohjoismaiden lisäksi vain Saksassa ja joissakin pienissä Keski-Euroopan maissa. Yhdysvalloissakin ay-liikkeen järjestäytymisaste on laskenut 14 prosenttiin vuodesta 1975 jolloin se oli vielä 28 prosenttia.
Suomessakin on aika ajoin yritetty rajoittaa ay-liikkeen valtaa. Esko Ahon ollessa pääministerinä keskustapuolue ajoi kokoomuksen tukemana voimallisesti ns. “työreformia”, jolla yritettiin supistaa ay-liikkeen puolustamaa ns. sopimusten yleissitovuutta.
Maailmallakin ay-oikeuksien polkeminen on vain lisääntynyt. Ammattiyhdistysaktiivien vaino ja ammatillisen järjestäytymisen murentaminen on kasvussa. Vuonna 2000 maailmalla murhattiin ainakin 210 ay-aktiivia.
“Mustana kirjana” tunnettu Vapaiden ammattiyhdistysten keskusliiton (VAKL) vuosiraportti käsittelee kymmeniä tuhansia tapauksia, joissa ay-väki on joutunut vainon, vangitsemisen, väkivallan ja syrjinnän kohteeksi.
VAKL:n raportti kohtelee tylysti myös Yhdysvaltoja, jossa järjestelmällisesti yritetään estää työntekijöiden järjestäytymistä mm. erottamalla ay-värväystä harjoittaneet henkilöt ja syrjimällä järjestäytyneitä työhönotossa. Peräti 80 prosenttia yhdysvaltalaisista työnantajista on raportin arvion mukaan turvautunut ulkopuolisiin konsultteihin ehkäistäkseen työntekijöidensä aikeita järjestäytyä. Kun työmarkkinoilla vaihtoehtona on järjestäytyminen tai työttömyys, ay-toiminta on käytännössä mahdotonta USA:ssa.
Ay-liike on valitettavasti käytännössä menettänyt otteensa markkinavoimiin ja väistellyt jopa keskustelua tästä kiusallisesta asiasta koko 90-luvun. Kerronpa pienen omakohtaisen kokemuksen.
Olen koko 90-luvun ajan luennoinut aiheesta kymmenissä eri tilaisuuksissa. Olen kiertänyt melkein kaikki Suomen yliopistot. Olen käynyt luennoimassa aiheesta Kokoomuksen Paasikiviopistolta aina Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämään tulevaisuusseminaariin Eduskuntatalossa. Kertaakaan minua ei ole kuitenkaan kutsuttu SAK:n pääkallonpaikalle. Toki olen ollut puhumassa lukuisissa ammattiyhdistysväen ruohonjuuritason tilaisuuksissa. 20 vuotta sitten, kun aloin kirjoitella aihepiiristä kuvittelin, että SAK ensimmäisenä “kaappaisi” minut ja näkemykseni omaan leiriinsä.
Vuonna 1997 olin esitelmöimässä Espoon Meripuistossa Liike-elämän arvopäivillä. Aiheena oli liike-elämän moraali ja arvot ja kuulijoina parisataa yrityselämän johtohenkilöä. Riitta Uosukainen avasi päivät ja esitelmöitsijöinä olivat mm. Matti Alahuhta Nokialta, Jukka Viinanen Nesteeltä, Heikki Marttinen Imatran Voimasta jne. Esitelmöitsijänä oli myös Lauri Ihalainen SAK:sta.
Kahvitauolla juttelin Ihalaisen kanssa. Keskustelimme kohteliaasti niitä näitä. Lopussa keskustelu siirtyi kirjoituksiini ja esitelmätoimintaani. Kerroin esitelmöineeni kaikkialla muualla mm. Paasikivi-opistolla ja Kansakoulukadulla, mutta en SAK:n pääkallopaikalla. Ihalainen pyysi käyntikorttini ja lupasi korjata heti asian. Tähän päivään mennessä asia ei ole korjaantunut. Yksikään merkittävä ay-johtaja ei ole ollut missään yhteydessä kanssani, poliittisen oikeiston johtajat sitäkin enemmän.
Maailmanlaajuisesti ay-liike on aivan lapsenkengissä. Monessa maassa sitä vasta aletaan markkinoida. Siksi ay-liikkeen tulisi aloittaa kiireellinen “lähetystyö” kaikkialle maailmaan ja Kansainvälisen työjärjestön (ILO) kanssa saada monikansallisesta pääomasta edes jonkinlainen ote, koska poliittinen johto ei vieläkään ymmärrä globalisaation tuhovaikutuksia.
AY-liikkeen pitäisi myös pikaisesti aloittaa älyllinen keskustelu Kiina-ilmiöstä (teolliset työpaikat siirretään hikipajoihin) ja Intia-ilmiöstä (suunnittelu- ja tutkimustyö valuu matalapalkkamaihin) sekä tuottavuuden nousun (=automaation ja teknologian) hyödyllisyydestä kilpailukyvyn lisääjänä ja työpaikkojen ja ostovoiman hävittäjänä.
Ei olisi myöskään pahitteeksi ay-liikkeen sisällä miettiä, miksi yhteiskunta ei pysty enää keräämään verotuloina jaettavaa kansalaisille tuotannon kasvun suhteessa, jotta hyvinvointivaltion nakertaminen ja loputon säästö- ja leikkauslinja voitaisiin vihdoin lopettaa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi
Koska poliittiset päättäjät ovat ymmärtämättömyyttään antaneet täydellisen vapauden markkinavoimille, edes ay-liikkeen tulisi terästäytyä. Sen tulokset palkansaajien etujen puolustajana 90-luvulla eivät näytä kovin kehuttavilta.
Demarit ja ay-liike kehuvat Eero Heinäluoman johdolla luoneensa yli 300 000 uutta työpaikkaa.
Todellisuudessa työttömyys on parantunut 90-luvun lopulla vain erilaisilla tilastollisilla kepulikonsteilla. Valtakunnassa tehtiin vuonna 2000 lähes puoli miljardia työtuntia vähemmän kuin vuonna 1990. Vieläkin tehdään 71 miljoonaa työtuntia vähemmän kuin 13 vuotta sitten. Työmäärä tehdään nyt vain useampina joustavina epätyypillisinä työsuhteina, joilla työntekijä ei enää elä.
Väki jakaantuu kahteen ryhmään: niihin 50-, 60- ja 70-lukulaisiin, joiden irtisanominen on kiinteän työsuhteen vuoksi hankalampaa ja niiden 80-luvun jälkeen syntyneisiin, joiden irtisanomiseksi riittää huono pärstäkerroin, sairaus, raskaus tai yksi poikittainen sana.
Pätkätyöläiset muodostavatkin uuden oikeudettomien luokan, joita hyvinvointivaltion etuudet eivät koske. Heille ei tipu ansiosidonnaista, ei äitiyslomia, ei vuosilomia,ei eläketurvaa eikä tietoa huomisesta. Nuorten pätkätyöläisten maailmassa etuoikeutetut kokoaikatyöläiset istuutuvat heidän sijastaan YT-neuvotteluihin.
Kaikki uusliberalistiset taloustieteilijät ja ay-liike ovat toistaneet koko 90-luvun ajan, että tuotannon kasvu luo uusia työpaikkoja.
Miksi työttömyys ei ole hävinnyt, vaikka teollisuustuotannon määrä on laman pohjalta kasvanut melkein kaksinkertaiseksi ja on neljä kertaa suurempi kuin EU-maiden keskiarvo ja vienti peräti kolminkertaistunut?
80-luvulla teollisuustuotanto kasvoi 35 prosenttia, 90-luvulla ns. lamasta huolimatta peräti 60 prosenttia.
Poliitikot ja ay-liikkeen johto väittävät, että yrittäjyydellä luodaan jatkossa uusia työpaikkoja. Kuitenkaan ay-liike ei ole huolehtinut, että kotitalouksien ostovoima olisi kasvanut 90-luvulla tuotannon kasvun suhteessa.
Kotitalouksien käytettävissä oleva palkkasumma oli 38,9 miljardia euroa vuonna 1990. Kymmenen vuoden kuluttua se oli 49,4 miljardia. Kun otetaan huomioon inflaation (20,3%) vaikutus, vuoden 1990 vertailukelpoinen palkkasumma on 46,8 miljardia. Kasvua oli kymmenessä vuodessa vain vaivaiset 2,6 miljardia. Kotitalouksien ostovoiman vuosikasvu oli olemattomat 0,5 prosenttia. 2000-luvulla reaalikasvu on ollut vähän parempaa. Sitäkin on nakertanut asumisen ja varsinkin vuokratason nousu sekä TEL-maksujen omavastuuosuuden kasvu. Vuoden 1993 maksuista palkansaaja ostovoimaa on nakerrettu vuoteen 2004 mennessä kumulatiivisesti yhteensä 14,5 miljardia euroa (87 miljardia markkaa) laittamalla hänet maksamaan osa aikaisemmin työnantajalle kuuluvasta TEL-maksuista.
Tämän tasoisella ostovoiman lisääntymisellä ei luoda uusia työpaikkoja, ei luoda pohjaa yrittäjyydelle eikä edes ylläpidetä nykyisiä työpaikkoja.
Hiljattain SAK:n 16. edustajakokouksessa puheenjohtaja Lauri Ihalainen linjasi ammattiyhdistysliikkeen tavoitteita. Hänen mukaansa työttömyysaste on painettava viiteen prosenttiin ja työssäkäyvien osuus työvoimasta on nostettava 75 prosenttiin. Laman pohjalta se on nyt noussut tilastollisilla kepulikonsteilla 61 prosentista 68 prosenttiin. Ei hyvältä näytä.
Tavoitteenasettelu kertoo valitettavasti, kuinka ay-liike kulkee vielä menneessä ajassa nykyisessä teknologisoituneessa maailmassa. Huolestuttavinta Ihalaisen visioissa oli toteamus: “Köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa politiikassa on pidettävä lujasti kiinni työnteon ensisijaisuudesta. Tämän periaatteen varaan tulee rakentaa myös sosiaaliturvan kehittämistyö”. Se ei tiedä hyvää kelkasta pudonneille ja vielä putoavien kiihtyvälle joukolle.
Miten 75 prosentin työllisyysaste on mahdollista? EU-maiden keskiarvokin on vain 65 prosenttia. Työtunnit ovat vieläkin alhaisemmalla tasolla kuin 15 vuotta sitten, vaikka tuotanto on kaksinkertaistunut. Osa kasvusta on puristettu työntekijän selkänahasta näkyen nyt lasten ja työntekijöiden pahoinvoinnin oirehtimisena.
Tärkein tekijä kuitenkin on tuottavuuden valtava nousu. Tuottavuutta on nostettu teknologialla, automaatiolla ja tietokonepohjaisilla itsepalvelujärjestelmillä. Työntekijän tuottavuus teollisuudessa on noussut (vv. 1990-2000) keskimäärin 6 prosenttia. Kun pääoman tuotto lasketaan mukaan, teollisuuden kokonaistuottavuus oli vielä 5,4 prosenttia.
Koska tuottavuuden kasvu hävittää työpaikkoja ostovoiman polkiessa paikoillaan, ay-liikkeen johtajat ovat vastuuttomia valehtelijoita, jos he tällä yhtälöllä lupaavat uusia työpaikkoja.
Ay-liikkeen virallisissa kannanotoissa kannatetaan tuottavuuden nousua ja sillä saatavaa kilpailukyvyn paranemista. Kolikon kääntöpuolesta ay-liike ei ole puhunut eikä pukahtanut. Se on täysin samoilla linjoilla kun virallinen poliittinen johto.
Vaikka tuotanto saatiin käyntiin 90-luvulla palkansaajien kurjistamisella eli kahdella devalvaatiolla (yht n.40%), heitä ei ole uhrauksista palkittu. Kansantulosta palkkojen osuus pieneni kymmenessä vuodessa 55,1 prosentista 45,5 prosenttiin (vv. 1990-2000). Työn teettämistä helpotettiin laskemalla samalla aikajaksolla työantajien sotu-maksuja 14,3 prosentista 11,9 prosenttiin. Pääoma- ja yrittäjätulot sitävastoin kasvoivat 14,6 prosentista 28,1 prosenttiin kansantulosta. Aliverotetut vuokratulot ovat kaksinkertaistuneet, verottomat osingot kymmenkertaistuneet ja aliverotetut luovutusvoitot (myyntivoitot) yli kuusinkertaistuneet.
Ay-liike on kuunnellut kiltisti Etelärannan valheita palkkamaltista, jotta Suomeen saataisiin investointeja ja työpaikkoja. Kuitenkin vuosina 1995-2003 teollisuus sijoitti 40 miljardia euroa ulkomaille, ilmenee Ritva Pitkäsen ja Pekka Sauramon tutkimuksesta “Pääoman lähtö”.
Siis palkansaajien palkkapidättyvyyden avulla saaduilla voitoilla on ostettu ulkomaisia kilpailijoita ja markkinaosuutta ja Suomeen on investoitu vähemmän kuin vuosittaiset poistot eli koneiden ja kiinteistöjen kuluma. Vuonna 2004 suomalaisilla yrityksillä oli ulkomailla 330 000 työpaikkaa. Niistä 200 000 oli “syntynyt” kymmenessä vuodessa. Nämäkään “uudet” työpaikat eivät ole uusinvestoinneilla luotuja uusia työpaikkoja vaan ostettujen yritysten saneerausten jälkeen jääneitä vanhoja työpaikkoja.
Palkansaajat ja kotitaloudet jäivät nuolemaan näppejään. Funktionaalisessa tulonjaossa on tapahtunut Suomen historian suurin siirtymä palkansaajilta pääomansaajien hyväksi. Vuodesta 1995 vuoteen 2000 bruttokansantuote kasvoi 500 miljardista markasta 800 miljardiin, ja kasvu meni ay-johdon ja Paavo Lipposen siunauksella melkein kokonaan 20 000 rikkaimman suomalaisen taskuun.
Osakkeenomistajien tuotto-odotukset on päästetty kaiken päätöksenteon edelle ja työntekijöitten irtisanominen on Suomessa niin helppoa, että täältä ensimmäisenä pannaan tuottavakin tehdas naftaliiniin. Jopa Portugalissa työantaja joutuu maksamaan 2,5 vuoden palkan irtisanotulle.
Koska poliittinen johto on menettänyt otteensa markkinavoimiin, niin edes ay-liikkeen tulisi terästäytyä ja nostaa kissa pöydälle. Suomessa järjestäytymiaste on sentään yli 80 prosenttia. Silti täällä ei banderollit heilu eikä lakkoilla.
Ay-liike on täydellisesti vaiennut nykyisistä ongelmista vaikka Hakaniemen käytävät pullistelevat erilaisia ekonomisteja ja tutkimuspääliköitä. Sille pitäisi olla suuri haaste yhdistää kansainvälinen ay-liike ja edes yrittää muodostaa jonkin asteista vastavoimaa monikansalliselle pääomalle.
Se on tietenkin rajallista, koska pohjoismaiden lisäksi ay-liikkeellä on merkittävää valtaa pohjoismaiden lisäksi vain Saksassa ja joissakin pienissä Keski-Euroopan maissa. Yhdysvalloissakin ay-liikkeen järjestäytymisaste on laskenut 14 prosenttiin vuodesta 1975 jolloin se oli vielä 28 prosenttia.
Suomessakin on aika ajoin yritetty rajoittaa ay-liikkeen valtaa. Esko Ahon ollessa pääministerinä keskustapuolue ajoi kokoomuksen tukemana voimallisesti ns. “työreformia”, jolla yritettiin supistaa ay-liikkeen puolustamaa ns. sopimusten yleissitovuutta.
Maailmallakin ay-oikeuksien polkeminen on vain lisääntynyt. Ammattiyhdistysaktiivien vaino ja ammatillisen järjestäytymisen murentaminen on kasvussa. Vuonna 2000 maailmalla murhattiin ainakin 210 ay-aktiivia.
“Mustana kirjana” tunnettu Vapaiden ammattiyhdistysten keskusliiton (VAKL) vuosiraportti käsittelee kymmeniä tuhansia tapauksia, joissa ay-väki on joutunut vainon, vangitsemisen, väkivallan ja syrjinnän kohteeksi.
VAKL:n raportti kohtelee tylysti myös Yhdysvaltoja, jossa järjestelmällisesti yritetään estää työntekijöiden järjestäytymistä mm. erottamalla ay-värväystä harjoittaneet henkilöt ja syrjimällä järjestäytyneitä työhönotossa. Peräti 80 prosenttia yhdysvaltalaisista työnantajista on raportin arvion mukaan turvautunut ulkopuolisiin konsultteihin ehkäistäkseen työntekijöidensä aikeita järjestäytyä. Kun työmarkkinoilla vaihtoehtona on järjestäytyminen tai työttömyys, ay-toiminta on käytännössä mahdotonta USA:ssa.
Ay-liike on valitettavasti käytännössä menettänyt otteensa markkinavoimiin ja väistellyt jopa keskustelua tästä kiusallisesta asiasta koko 90-luvun. Kerronpa pienen omakohtaisen kokemuksen.
Olen koko 90-luvun ajan luennoinut aiheesta kymmenissä eri tilaisuuksissa. Olen kiertänyt melkein kaikki Suomen yliopistot. Olen käynyt luennoimassa aiheesta Kokoomuksen Paasikiviopistolta aina Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan järjestämään tulevaisuusseminaariin Eduskuntatalossa. Kertaakaan minua ei ole kuitenkaan kutsuttu SAK:n pääkallonpaikalle. Toki olen ollut puhumassa lukuisissa ammattiyhdistysväen ruohonjuuritason tilaisuuksissa. 20 vuotta sitten, kun aloin kirjoitella aihepiiristä kuvittelin, että SAK ensimmäisenä “kaappaisi” minut ja näkemykseni omaan leiriinsä.
Vuonna 1997 olin esitelmöimässä Espoon Meripuistossa Liike-elämän arvopäivillä. Aiheena oli liike-elämän moraali ja arvot ja kuulijoina parisataa yrityselämän johtohenkilöä. Riitta Uosukainen avasi päivät ja esitelmöitsijöinä olivat mm. Matti Alahuhta Nokialta, Jukka Viinanen Nesteeltä, Heikki Marttinen Imatran Voimasta jne. Esitelmöitsijänä oli myös Lauri Ihalainen SAK:sta.
Kahvitauolla juttelin Ihalaisen kanssa. Keskustelimme kohteliaasti niitä näitä. Lopussa keskustelu siirtyi kirjoituksiini ja esitelmätoimintaani. Kerroin esitelmöineeni kaikkialla muualla mm. Paasikivi-opistolla ja Kansakoulukadulla, mutta en SAK:n pääkallopaikalla. Ihalainen pyysi käyntikorttini ja lupasi korjata heti asian. Tähän päivään mennessä asia ei ole korjaantunut. Yksikään merkittävä ay-johtaja ei ole ollut missään yhteydessä kanssani, poliittisen oikeiston johtajat sitäkin enemmän.
Maailmanlaajuisesti ay-liike on aivan lapsenkengissä. Monessa maassa sitä vasta aletaan markkinoida. Siksi ay-liikkeen tulisi aloittaa kiireellinen “lähetystyö” kaikkialle maailmaan ja Kansainvälisen työjärjestön (ILO) kanssa saada monikansallisesta pääomasta edes jonkinlainen ote, koska poliittinen johto ei vieläkään ymmärrä globalisaation tuhovaikutuksia.
AY-liikkeen pitäisi myös pikaisesti aloittaa älyllinen keskustelu Kiina-ilmiöstä (teolliset työpaikat siirretään hikipajoihin) ja Intia-ilmiöstä (suunnittelu- ja tutkimustyö valuu matalapalkkamaihin) sekä tuottavuuden nousun (=automaation ja teknologian) hyödyllisyydestä kilpailukyvyn lisääjänä ja työpaikkojen ja ostovoiman hävittäjänä.
Ei olisi myöskään pahitteeksi ay-liikkeen sisällä miettiä, miksi yhteiskunta ei pysty enää keräämään verotuloina jaettavaa kansalaisille tuotannon kasvun suhteessa, jotta hyvinvointivaltion nakertaminen ja loputon säästö- ja leikkauslinja voitaisiin vihdoin lopettaa.
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@taloverkot.fi