Jälleen Piikayhteiskunta
JULKAISTU: Kansan Uutiset / Horisontti-palsta 23.7.2003, Salon Seudun Sanomat 21.7. 2003 otsikolla: “Paluuta piikayhteiskuntaan tarjotaan taas lääkkeeksi”
Olin lähes kymmenen vuotta sitten (25. 8. 96) Paasikiviopistolla Kokoomuksen “tulevaisuushautomon” järjestämässä esitelmä- ja keskustelutilaisuudessa.
Esitelmässäni totesin: “Teknologia on peruuttamattomasti aikaansaanut sen yhteiskunnallisen muutoksen, että kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä. Nyt tilannetta yritetään korjata pakottamalla työttömät kaikenlaisiin tilapäisiin, osa-aikaisiin, piika- ja muihin hanttihommiin, kun “kunnon” perinteistä kokoaikatyötä työtä ei ole enää tarjolla.”
Salin perältä joku naisihminen paheksui minun “halveksivaa” suhtautumistani piika-sanaan ja naisten tekemään kotityöhön.
Minä en suinkaan halveksi kotona tehtävää työtä, teki sen sitten piika tai joku muu. Ongelma vain on siinä, ollaanko valmiita maksamaan markkinahinta. Toiseksi, kuka on oikeutettu pääsemään kotiavusta osalliseksi, jos yhteiskunta osallistuu kustannuksiin?
Yleensä nämä “humanistinaiset” sekoittavat tunteen ja talouden. Jos naiset pitäisivät kodinhoitoa yhteiskunnallisesti arvokkaana, heidän olettaisi vaativan vaikkapa minimipalkkaa. En vain ole huomannut yhdenkään naiskansanedustajan ehdottavan sellaista. Sehän merkitsisi työssäkäyvien entistä kovempaa verottamista. Ymmärtääkseni suurin osa poliitikoista vaatii päinvastoin palkansaajien verotuksen reipasta alentamista.
Esityksessäni paheksuin sitä, että kasvavasta tuotannosta huolimatta työpaikat ja ostovoima katosivat, vaikka teollisuustuotanto kasvoi jo tuolloin (96) ja vuosikymmenen lopussa se edelleen kiihtyi (laman pohjalta 90%). Samoin sitä, että samanaikaisesti yhteiskunnan sosiaali,- terveys,- koulutus ja kulttuuripalveluja jatkuvasti leikattiin.
Ratkaisua työttömyyteen on haettu loputtomien säästöjen, joustojen ja kurjistumisen kautta. Piikakeskustelu on vain pieni sivujuonne, kun Suomi on siirtymässä takaisin ns. uustorpparien aikaan.
Siinä työssäkäyvät, verotuksen kiukustuttamat parempiosaiset yrittävät saada nämä tarpeettomat “sohvalla makaajat” palvelemaan heitä ja vielä yhteiskunnan subventoimilla verovaroilla.
Sana “piika” kuvaa hyvin sitä asennetta, mikä ennen kotiapulaisen työhön liittyi. Miksi se oli niin vähän arvostettu ammatti? En usko olevani kovin väärässä, kun väitän, että se johtui piian ansiotasosta. Ihan samasta syystä kuin kotiäidin arvostus nykyisin. Piika ansaitsi tuolloin ehkä kymmenennen osan isäntäperheen ansiotasosta.
Minulla ei ole mitään piikojen takaisintuloa vastaan, kuitenkin sillä reunaehdolla, että heille taataan lähes keskiansioita vastaava tulotaso. Silloin heidän arvostuksensa korjaantuu aivan itsestään.
Nyt naisten keskeinen solidaarisuuskin on koetuksella. He ovat suurella vaivalla taistelleet tasa-arvon puolesta päästen nyrkin ja hellan välistä työelämään. Nyt käytävässä kotiapulaiskeskustelussa on tavallaan kyse naisen palauttamisesta uudelleen kotiin.
Kyse on kotitalous- ja hoivatyöstä, joista naiset pääsääntöisesti vastaavat niin kodeissa kuin julkisissa palvelulaitoksissa (n.70%). Nyt haluttaisiin jakaa työt naisten kesken siten, että osa heistä työskentelisi kodin ulkopuolella. Osa naisista taas tekisi pienellä palkalla heidän kotityönsä. Ja kaikki tämä samaan aikaan, kun ammatti-ihmisiä vähennetään yhteiskunnan hoiva- ja sosiaalialoilta ja vain, koska poliitikot eivät kykene ulosmittaamaan kasvaneesta tuotannosta edes entisen kokoista verotuottoa jaettavaksi yhteiskunnan palvelujen ylläpitoon.
Rahasta puhuminen on vaikeaa näille piika-sanasta hermostujille. Muissakin ammateissa ansiotaso yleensä korreloi ammattinimikkeen mukaan.
Piikakeskustelussa on kuitenkin puhuttava rahasta.
Kouvolan pientyönantajakeskus laski tuolloin (IS 30. 8. 96), että jos kotiapulaiselle maksettaisiin edes 5 000 markan bruttoansio (minimipalkka), niin kokonaiskustannukset työllistävälle perheelle olisivat tuolloin 6 126 markkaa. Käteen kotiapulaiselle jäisi 3 460 markkaa.
Hyvinkoulutetut ja hyvinansaitsevat uranaiset, joilla olisi varaa palkata kotiapulaisia, asuvat pääasiassa pääkaupunkiseudulla. Helsingin ympäristössä ei yksiötä saanut tuolloin vuokratuksi alle 2 000 markalla. Vuokran jälkeen kotiapulaiselle käteen jäävä 1 460 markkaa oli alle silloisen virallisen toimeentulominimin. Nyt Espoon sosiaalitoimisto on joutunut hyväksymään reilusti yli 500 euron (3 000mk) vuokraminimin, koska sen alle ei löydy minkäänlaista yksiötä vapailta markkinoilta.
Riippumatta siitä, käytetäänkö nimitystä piika tai kotiapulainen, hänen on kuitenkin pakko mennä sosiaalitoimiston köyhäinluukulle, jotta pysyisi hengissä. Tämäkö on siskojen keskeistä solidaarisuutta? Kuka hoitaa piikojen kotityöt?
Nyt kun kaikille ei enää löydy työtä tuotannosta, tälle “joutoväelle” on alettu markkinoida näitä piian- ja muita palvelualan töitä. Niiden tarvehan on loputon. Niistähän on nyt kymmenen vuoden jälkeen ruvettu vihdoin puhumaan jopa poliitikkojen keskuudessa, kun työttömyyteen ei ole löytynyt ratkaisua perinteisillä malleilla talouden valtavasta kasvusta huolimatta.
On alettu viimein (ehdotin sitä jo v.96) puhua laajemminkin verotuksen helpottamisesta (ns. Holmin ja Vihriälän mallista) ja työnantajamaksujen helpottamisesta matalapalkkaisilla palvelualan työpaikoilla. Käytännössä tämä merkitsee subventoitua työtä.
Jotta matalapalkkaiselle työvoimalle syntyisi markkinoita, verotus ja sosiaalimaksut pitäisi poistaa kaikilta alle 1 000 euroa (n.6000 mk) kuussa ansaitsevilta. Silloin palvelualojen hintataso pysyisi riittävän alhaisena ja työssäkäyvillä olisi myös varaa kuluttaa palveluita. Yhteiskuntaan muodostuisi siinäkin vaihtoehdossa käytännössä “ kahden kerroksen väkeä” - torppariajan malliin. Köyhyyserot eivät kuitenkaan olisi niin räikeitä kuin nykyisin. Nythän näistä epätyypillisistä työsuhteista ja pätkätyöläisistä on tullut moderni “päivätyöläisten” armeija, joka ei enää tule toimeen palkallaan.
Yhteiskunnan veromenetykset voitaisiin kompensoida verottamalla tuotannon jalostusarvoa. Silloin jaettavaakin kertyisi yhteiskunnalle tuotannon kasvun suhteessa. Sitä voitaisiin jakaa vaikka piikojen palkkojen subventointiin.
Piian työ ei valitettavasti harjaannuta nuorta naista tulevan tietoyhteiskunnan työvoimakysyntään eikä Nokian rekrytointilistoille, mutta oppiihan nuori nainen laittamaan edes ruokaa koulun penkiltä suoraan kortistoon joutuvalle akateemiselle uusavuttomalle miehelleen.
Nuorten 20-25 vuotiaiden työttömyysaste on kaksinkertainen muuhun väestöön nähden ja puolet heistä pendelöi pätkä- ja osa-aikatyön viidakossa, vaikka koskaan Suomen historian aikana nuoret eivät ole olleet niin hyvin koulutettuja kuin nyt. Silti heitä pidetään työtävieroksuvina sosiaalipummeina. Markkinaehtoiset työpaikat ovat huvenneet niin, ettei edes akateeminen koulutus takaa automaattisesti vakituista työpaikkaa kuten ennen.
Kukahan keksii ensimmäisenä, että tasapuolisuuden nimissä työttömät nuoret miehet pitäisi komentaa rengeiksi? Milloin poliitikot ovat valmiita myöntämään todeksi jo yli 20 vuotta sitten esittämäni väitteen, ettei yhä teknologisoituneemmaksi käyvässä yhteiskunnassa kaikille enää löydy markkinaehtoista työtä?
On terveellistä muistuttaa aikaisemmista kokemuksista, mitä yhteiskunnallisia seuraamuksia syntyi aikaisemmasta piika- ja renkiyhteiskunnasta. Kansalaissodan yli 30 000 vainajaa muistuttaa meitä siitä. Pitäisiköhän tosiasiat tunnustaa, ettei historian tarvitsisi taas toistaa itseään?
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi
Olin lähes kymmenen vuotta sitten (25. 8. 96) Paasikiviopistolla Kokoomuksen “tulevaisuushautomon” järjestämässä esitelmä- ja keskustelutilaisuudessa.
Esitelmässäni totesin: “Teknologia on peruuttamattomasti aikaansaanut sen yhteiskunnallisen muutoksen, että kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä. Nyt tilannetta yritetään korjata pakottamalla työttömät kaikenlaisiin tilapäisiin, osa-aikaisiin, piika- ja muihin hanttihommiin, kun “kunnon” perinteistä kokoaikatyötä työtä ei ole enää tarjolla.”
Salin perältä joku naisihminen paheksui minun “halveksivaa” suhtautumistani piika-sanaan ja naisten tekemään kotityöhön.
Minä en suinkaan halveksi kotona tehtävää työtä, teki sen sitten piika tai joku muu. Ongelma vain on siinä, ollaanko valmiita maksamaan markkinahinta. Toiseksi, kuka on oikeutettu pääsemään kotiavusta osalliseksi, jos yhteiskunta osallistuu kustannuksiin?
Yleensä nämä “humanistinaiset” sekoittavat tunteen ja talouden. Jos naiset pitäisivät kodinhoitoa yhteiskunnallisesti arvokkaana, heidän olettaisi vaativan vaikkapa minimipalkkaa. En vain ole huomannut yhdenkään naiskansanedustajan ehdottavan sellaista. Sehän merkitsisi työssäkäyvien entistä kovempaa verottamista. Ymmärtääkseni suurin osa poliitikoista vaatii päinvastoin palkansaajien verotuksen reipasta alentamista.
Esityksessäni paheksuin sitä, että kasvavasta tuotannosta huolimatta työpaikat ja ostovoima katosivat, vaikka teollisuustuotanto kasvoi jo tuolloin (96) ja vuosikymmenen lopussa se edelleen kiihtyi (laman pohjalta 90%). Samoin sitä, että samanaikaisesti yhteiskunnan sosiaali,- terveys,- koulutus ja kulttuuripalveluja jatkuvasti leikattiin.
Ratkaisua työttömyyteen on haettu loputtomien säästöjen, joustojen ja kurjistumisen kautta. Piikakeskustelu on vain pieni sivujuonne, kun Suomi on siirtymässä takaisin ns. uustorpparien aikaan.
Siinä työssäkäyvät, verotuksen kiukustuttamat parempiosaiset yrittävät saada nämä tarpeettomat “sohvalla makaajat” palvelemaan heitä ja vielä yhteiskunnan subventoimilla verovaroilla.
Sana “piika” kuvaa hyvin sitä asennetta, mikä ennen kotiapulaisen työhön liittyi. Miksi se oli niin vähän arvostettu ammatti? En usko olevani kovin väärässä, kun väitän, että se johtui piian ansiotasosta. Ihan samasta syystä kuin kotiäidin arvostus nykyisin. Piika ansaitsi tuolloin ehkä kymmenennen osan isäntäperheen ansiotasosta.
Minulla ei ole mitään piikojen takaisintuloa vastaan, kuitenkin sillä reunaehdolla, että heille taataan lähes keskiansioita vastaava tulotaso. Silloin heidän arvostuksensa korjaantuu aivan itsestään.
Nyt naisten keskeinen solidaarisuuskin on koetuksella. He ovat suurella vaivalla taistelleet tasa-arvon puolesta päästen nyrkin ja hellan välistä työelämään. Nyt käytävässä kotiapulaiskeskustelussa on tavallaan kyse naisen palauttamisesta uudelleen kotiin.
Kyse on kotitalous- ja hoivatyöstä, joista naiset pääsääntöisesti vastaavat niin kodeissa kuin julkisissa palvelulaitoksissa (n.70%). Nyt haluttaisiin jakaa työt naisten kesken siten, että osa heistä työskentelisi kodin ulkopuolella. Osa naisista taas tekisi pienellä palkalla heidän kotityönsä. Ja kaikki tämä samaan aikaan, kun ammatti-ihmisiä vähennetään yhteiskunnan hoiva- ja sosiaalialoilta ja vain, koska poliitikot eivät kykene ulosmittaamaan kasvaneesta tuotannosta edes entisen kokoista verotuottoa jaettavaksi yhteiskunnan palvelujen ylläpitoon.
Rahasta puhuminen on vaikeaa näille piika-sanasta hermostujille. Muissakin ammateissa ansiotaso yleensä korreloi ammattinimikkeen mukaan.
Piikakeskustelussa on kuitenkin puhuttava rahasta.
Kouvolan pientyönantajakeskus laski tuolloin (IS 30. 8. 96), että jos kotiapulaiselle maksettaisiin edes 5 000 markan bruttoansio (minimipalkka), niin kokonaiskustannukset työllistävälle perheelle olisivat tuolloin 6 126 markkaa. Käteen kotiapulaiselle jäisi 3 460 markkaa.
Hyvinkoulutetut ja hyvinansaitsevat uranaiset, joilla olisi varaa palkata kotiapulaisia, asuvat pääasiassa pääkaupunkiseudulla. Helsingin ympäristössä ei yksiötä saanut tuolloin vuokratuksi alle 2 000 markalla. Vuokran jälkeen kotiapulaiselle käteen jäävä 1 460 markkaa oli alle silloisen virallisen toimeentulominimin. Nyt Espoon sosiaalitoimisto on joutunut hyväksymään reilusti yli 500 euron (3 000mk) vuokraminimin, koska sen alle ei löydy minkäänlaista yksiötä vapailta markkinoilta.
Riippumatta siitä, käytetäänkö nimitystä piika tai kotiapulainen, hänen on kuitenkin pakko mennä sosiaalitoimiston köyhäinluukulle, jotta pysyisi hengissä. Tämäkö on siskojen keskeistä solidaarisuutta? Kuka hoitaa piikojen kotityöt?
Nyt kun kaikille ei enää löydy työtä tuotannosta, tälle “joutoväelle” on alettu markkinoida näitä piian- ja muita palvelualan töitä. Niiden tarvehan on loputon. Niistähän on nyt kymmenen vuoden jälkeen ruvettu vihdoin puhumaan jopa poliitikkojen keskuudessa, kun työttömyyteen ei ole löytynyt ratkaisua perinteisillä malleilla talouden valtavasta kasvusta huolimatta.
On alettu viimein (ehdotin sitä jo v.96) puhua laajemminkin verotuksen helpottamisesta (ns. Holmin ja Vihriälän mallista) ja työnantajamaksujen helpottamisesta matalapalkkaisilla palvelualan työpaikoilla. Käytännössä tämä merkitsee subventoitua työtä.
Jotta matalapalkkaiselle työvoimalle syntyisi markkinoita, verotus ja sosiaalimaksut pitäisi poistaa kaikilta alle 1 000 euroa (n.6000 mk) kuussa ansaitsevilta. Silloin palvelualojen hintataso pysyisi riittävän alhaisena ja työssäkäyvillä olisi myös varaa kuluttaa palveluita. Yhteiskuntaan muodostuisi siinäkin vaihtoehdossa käytännössä “ kahden kerroksen väkeä” - torppariajan malliin. Köyhyyserot eivät kuitenkaan olisi niin räikeitä kuin nykyisin. Nythän näistä epätyypillisistä työsuhteista ja pätkätyöläisistä on tullut moderni “päivätyöläisten” armeija, joka ei enää tule toimeen palkallaan.
Yhteiskunnan veromenetykset voitaisiin kompensoida verottamalla tuotannon jalostusarvoa. Silloin jaettavaakin kertyisi yhteiskunnalle tuotannon kasvun suhteessa. Sitä voitaisiin jakaa vaikka piikojen palkkojen subventointiin.
Piian työ ei valitettavasti harjaannuta nuorta naista tulevan tietoyhteiskunnan työvoimakysyntään eikä Nokian rekrytointilistoille, mutta oppiihan nuori nainen laittamaan edes ruokaa koulun penkiltä suoraan kortistoon joutuvalle akateemiselle uusavuttomalle miehelleen.
Nuorten 20-25 vuotiaiden työttömyysaste on kaksinkertainen muuhun väestöön nähden ja puolet heistä pendelöi pätkä- ja osa-aikatyön viidakossa, vaikka koskaan Suomen historian aikana nuoret eivät ole olleet niin hyvin koulutettuja kuin nyt. Silti heitä pidetään työtävieroksuvina sosiaalipummeina. Markkinaehtoiset työpaikat ovat huvenneet niin, ettei edes akateeminen koulutus takaa automaattisesti vakituista työpaikkaa kuten ennen.
Kukahan keksii ensimmäisenä, että tasapuolisuuden nimissä työttömät nuoret miehet pitäisi komentaa rengeiksi? Milloin poliitikot ovat valmiita myöntämään todeksi jo yli 20 vuotta sitten esittämäni väitteen, ettei yhä teknologisoituneemmaksi käyvässä yhteiskunnassa kaikille enää löydy markkinaehtoista työtä?
On terveellistä muistuttaa aikaisemmista kokemuksista, mitä yhteiskunnallisia seuraamuksia syntyi aikaisemmasta piika- ja renkiyhteiskunnasta. Kansalaissodan yli 30 000 vainajaa muistuttaa meitä siitä. Pitäisiköhän tosiasiat tunnustaa, ettei historian tarvitsisi taas toistaa itseään?
Ari Ojapelto
Espoo
ari.ojapelto@kolumbus.fi